tag:blogger.com,1999:blog-40235058145385566422024-03-16T20:52:21.140+02:00Mahdolliset kaupungitKimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.comBlogger86125tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-58719622198341266132024-03-14T00:13:00.000+02:002024-03-14T00:13:33.880+02:00Autokaupoilla<p><i>Kymmenen vuotta palveltuaan Picasso päätti sanoa sopimuksensa irti. Sen matka päättyi bussipysäkille, josta sen nouti hinausauto, ja matkustajien matka jatkui bussilla kotiin. Viesti korjaamolta oli vähemmän mieltä ylentävä: edessä olisi 4200 euron moottoriremontti. Olimme nyt vaikean valinnan edessä. Kannattaako maksaa remontista summa, joka alkaa lähestyä vanhan auton hintaa? Voisiko ehkä elää jopa ilman autoa? Ja jos ostaa uuden auton, olisiko valittava bensiinikäyttöinen, hybridi, ladattava hybridi vai jopa sähköauto? Dieseliä emme enää harkinneetkaan: kalliimpi polttoaine yhdistettynä kalliimpaan käyttövoimaveroon ja suurempiin päästöihin ei ole houkutteleva yhtälö.</i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiltlLksc0q6yyTEIPIxUjWnOsRU6mTvavZUKcmLRFxT2UAvOiw5uFWuku6ilTgo3LG0AYrKy2kSDngZqF20aJgHituZ-ePyB1eLcHStwZaoEcVx2kN5hdf9PGy4_v8-q0d1aLFqmkhbVYHcT04rHH8owfEjBV-XdetuOlHH-23kWqbVfWZ_mOtCKrE7Co/s1857/CFDC3BF9-7006-458A-A266-5865D7BCDD52_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1113" data-original-width="1857" height="192" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiltlLksc0q6yyTEIPIxUjWnOsRU6mTvavZUKcmLRFxT2UAvOiw5uFWuku6ilTgo3LG0AYrKy2kSDngZqF20aJgHituZ-ePyB1eLcHStwZaoEcVx2kN5hdf9PGy4_v8-q0d1aLFqmkhbVYHcT04rHH8owfEjBV-XdetuOlHH-23kWqbVfWZ_mOtCKrE7Co/s320/CFDC3BF9-7006-458A-A266-5865D7BCDD52_1_201_a.jpeg" width="320" /></a></div><p>Samalla tarjoutui tilaisuus pohtia laajemminkin autoa osana kaupunkirakennetta ja suunnittelua – pitkältihän nykyinen kaupunkirakenne on autoistumisen seurausta. Auto on asunnon jälkeen kuluttajan suurin valinta, ja nämä kaksi liittyvät elimellisesti toisiinsa. Henkilöauto muuttaa radikaalisti paikkojen saavutettavuutta ja avaa siten enemmän mahdollisuuksia asumiseen: jalan tai polkupyörällä ehtii järkevässä ajassa kulkea varsin lyhyen matkan, ja julkisen liikenteen reitit ja tiheät aikataulut palvelevat varsin kapeaa vyöhykettä näiden reittien varrella. Henkilöautolla ottaa helposti haltuun useammankin kaupunkiseudun yhden vuorokauden aikana. Tai vaikka Suomen päästä päähän: Turun saaristosta ajaa Utsjoelle 17:ssä ja ja puolessa tunnissa, jos vain takapuoli kestää. Julkisilla reitti Korppoo–Turku–Tampere–Rovaniemi–Ivalo–Utsjoki vie yli 30 tuntia. Mutta eroja syntyy jo kaupunkiseudulla, kuten <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2023/10/kylmaa-pelia-helsingissa.html" target="_blank">aikaisemmin kirjoitin</a>: Hernesaaresta ajaa työpaikalle Keilaniemeen autolla 19 minuutissa ja julkisilla – vaikka työpaikka on metroradan varrella – 48 minuutissa. Mikäli lasketaan mukaan vaihtoehtoiskustannukset eli voitetun/menetetyn ajan hinta, autoilu ei tule edes kalliimmaksi. Eikä tässä ole vielä edes sivuttu autoilun muita merkityksiä (kuten nautinto, symboliikka tai oma tila), joista myös <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2017/07/auto-on-tila.html" target="_blank">kirjoitin aiemmin</a>.</p><div>Tämän seurauksena kaupungit ovat levittäytyneet yhä laajemmalle alueelle, eikä kaupungeilla ole enää rajoja: on mahdotonta sanoa mistä ne alkavat ja mihin päättyvät. Tilastonikkarit tosin kuvittelevat tietävänsä, milloin ihmiset ovat kaupunkilaisia ja milloin maalaisia, mutta tilastot nyt ovat mitä ovat, vallan työkaluja. Vallattomia eivät tosin ole "kuningaskuluttajatkaan": juuri kuluttamalla he lopulta määrittelevät sen, millaisiksi kaupungit muodostuvat. Heidän valinnoistaan muodostuvat asuntomarkkinat ja automarkkinat – ja asunnot ja autot maksaakseen he muodostavat myös työmarkkinat. Niitä eivät sen enempää suunnittelijat kuin poliitikotkaan pysty markkinataloudessa sivuuttamaan.</div><div><br /></div><div>Tämä unohtuu usein kaupunkisuunnittelijalta ja monelta paikallispoliitikoltakin. Sen sijaan, että he lähtisivät liikkeelle todellisesta kaupungista, jossa kuluttajat tekevät valintojaan, he alkavat välittömästi suunnitella kaupunkia sellaisena kuin sen (heidän mielestään) tulisi olla. Ja tässä ihannekaupungissa auto on pitkään ollut pahis. Autoistuminen ja autoriippuvuus ovat ongelmia: Huonon kansanterveyden ja tilankäytön lisäksi auto tuottaa päästöjä, jotka pahentavat ilmastonmuutosta ja pilaavat paikallisen kaupunki-ilman. Ihannekaupungissa nämä ongelmat ratkaistaan "kestävillä" liikennemuodoilla eli kävelyllä, pyöräilyllä ja julkisella liikenteellä.</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqeqnwdf51MemRmXgLF2Dps0_5agVu8sls31tWMOvXaOxP6-A4tQdvtvfs0B37gdqc3SoYBdkv1Fh8V4Ct4Yu15LlY6l15bquju4nH1U29VgXOXx-C0_BRmbMmzIKRPzFZPvHddjacgKHR3lHqgl7xj7-CY_YIrA6HQsfEcLIJ26vWj8-dz3hEmrqewlA/s1319/C6A2BAFE-C307-4A0E-AA30-E1A1063B7DA1_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1206" data-original-width="1319" height="366" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhqeqnwdf51MemRmXgLF2Dps0_5agVu8sls31tWMOvXaOxP6-A4tQdvtvfs0B37gdqc3SoYBdkv1Fh8V4Ct4Yu15LlY6l15bquju4nH1U29VgXOXx-C0_BRmbMmzIKRPzFZPvHddjacgKHR3lHqgl7xj7-CY_YIrA6HQsfEcLIJ26vWj8-dz3hEmrqewlA/w400-h366/C6A2BAFE-C307-4A0E-AA30-E1A1063B7DA1_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></div><p>Ongelmat ovat todellisia. Liikenteen hiilidioksidipäästöt muodostivat lähes 23 prosenttia Euroopan unionin kasvihuonekaasupäästöistä vuonna 2021, ja se oli toiseksi suurin päästöjen aiheuttaja energiantuotannon jälkeen. Se oli myös ainoa talouden ala, jonka kokonaispäästöt eivät olleet vähentyneet vuoden 1990 jälkeen (Euroopan tilintarkastustuomioistuin, 2024). Näistä liikenteen kokonaispäästöistä puolestaan henkilöautot muodostavat 56% (kasvua 15%). Olisi siis tosiaan hyvä, jos ihmiset vaihtaisivat autonsa "kestävämpiin" kulkuvälineisiin. </p><p>Kaupunkisuunnittelijat pyrkivät tähän suunnittelemalla kaupunkeja, joissa autoilulle on kilpailukykyisiä vaihtoehtoja, ja joissa ei ole siis pakko käyttää autoa. Se on mahdollista ainakin tiiviissä kaupunkiympäristössä, jossa on kannattavaa rakentaa hyvin palveleva joukkoliikenne, ja jossa asunnot ja palvelut voivat olla lähellä toisiaan. Jotkut unelmoivat jopa 15 minuutin kaupungista, jossa kaikki tarpeellinen (asunnot, työpaikat, palvelut) olisivat saavutettavissa 15 minuutin sisällä. </p><p>Tällöin tosin unohdetaan juuri ne asunto- ja työmarkkinat, jotka ovat nykyisen kaupunkirakenteen tuottaneet. Unohdetaan myös se se ikävä tosiseikka, että päivittäistavarakauppa on siirtymässä yhä suurempiin myymäläkokoihin (seuratessaan ihmisten kulutusvalintoja), ja että julkiset palvelutkin ovat keskittymässä: päiväkodit ja koulut ovat yhä suurempia (eli keräävät lapsia laajemmalta alueelta) eikä terveyskeskuksia pian löydy edes jokaisesta kunnasta. Ihanteiden ja tosiasioiden sekoittaminen johtaa juuri tähän: tosiasioita ei tahdota nähdä, koska ne eivät sovi omaan ihannekuvaan – ja joka niistä puhuu, sen katsotaan niitä "kannattavan". </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj5Pk7lVsSELoqWvi0rvlomFf_bbiiJHn9FQY2op7HLr6nAowk7YlV_yKw1ivFe0c51P_RgGtAZQwtDLCuVnxKqLZ9Cpz_CugGuNI1tGjDMkUPJ5BvrH53OMcECAfoxAGb8HiHQdCxDLvMf4uFQmDR4V6Jv6lF0N8ZLsqbX76jODXquao7q11JQ64gQdXs/s1374/BCF6F368-8637-4D80-80D7-36A2DA3150BD_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1225" data-original-width="1374" height="285" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj5Pk7lVsSELoqWvi0rvlomFf_bbiiJHn9FQY2op7HLr6nAowk7YlV_yKw1ivFe0c51P_RgGtAZQwtDLCuVnxKqLZ9Cpz_CugGuNI1tGjDMkUPJ5BvrH53OMcECAfoxAGb8HiHQdCxDLvMf4uFQmDR4V6Jv6lF0N8ZLsqbX76jODXquao7q11JQ64gQdXs/s320/BCF6F368-8637-4D80-80D7-36A2DA3150BD_1_201_a.jpeg" width="320" /></a></div><p><i>Pohdimme toki autosta luopumista, tekeehän uusi auto mojovan loven kuukausibudjettiin. Kauppa on kävelymatkan päässä, mutta muovikassien kantaminen useamman kerran viikossa ei houkuta. Terveysasemallekin voisi kävellä, mutta viestit "hyvinvointialueilta" ovat vähemmän rohkaisevia: pian sitä ei ehkä enää ole. HS kertoikin Vieremän kunnanjohtaja Miika Suomalaisesta, joka päätti järjestää tempauksen ja kävellä 50 kilometriä Iisalmeen "lähipalvelupisteeseen", johon kuntalaisten terveyspalvelut on tarkoitus keskittää (HS 9.3.). Myös meidän on syytä varautua matkustamaan "isolle kirkolle", jonne autollakin on matkaa puolitoista tuntia, eikä bussi vie perille asti.</i></p><p><i>Kun lapset vielä olivat pieniä, autoriippuvuus oli tätäkin voimakkaampaa: auton rikkoutuessa oli saatava uusi käyttöön heti seuraavana päivänä, jotta heidät sai vietyä päivähoitoon ja haettua sieltä ajoissa. Nyt he ovat jo omillaan, mutta koira puolestaan asettaa vaatimuksia: pitkät matkat eivät onnistu ilman autoa. Ja kun harrastuksena on soutaminen, airojen ja tarvikkeiden kantaminen jalkaisin rantaan on käytännössä mahdotonta. Autottomuus tarkoittaisi siis monessa mielessä elämän vaikeutumista, se rajaisi mahdollisuuksia. </i></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgw1wnH9wPda9_tNg0dgq-gIjPWgacqZ0ljigVjCpbUNtNQJEdW24CZkaCsjzC6fjjmPEJ-rKrH_MdrxRWOyn1Uz_s-JqGUbtQzlFtrB1TJSQe1IOxTfhTRXuNMCKziWI7FaPyND-iKumo0VXmy3IJOw_dNWGZGwWQKUMY4Nfs6OQJeWGF58q5x1Ch9r1c/s1325/C111A110-9210-48FD-85AB-7CFA011F7673_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="616" data-original-width="1325" height="186" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgw1wnH9wPda9_tNg0dgq-gIjPWgacqZ0ljigVjCpbUNtNQJEdW24CZkaCsjzC6fjjmPEJ-rKrH_MdrxRWOyn1Uz_s-JqGUbtQzlFtrB1TJSQe1IOxTfhTRXuNMCKziWI7FaPyND-iKumo0VXmy3IJOw_dNWGZGwWQKUMY4Nfs6OQJeWGF58q5x1Ch9r1c/w400-h186/C111A110-9210-48FD-85AB-7CFA011F7673_1_201_a.jpeg" width="400" /></a></div><p>Kuluttaja ei ole näine mietteineen yksin. Kaupunkimaisille taajamille suunnatusta kyselystä (Asukasbarometri) käy ilmi, että autottomuus vähenee systemaattisesti tulojen kasvaessa. Alle 20.000 vuosituloilla autottomat ovat vielä enemmistönä, mutta siitä eteenpäin autonomistus kasvaa jyrkästi. Hyvätuloisista yli 100.000 euroa tienaavista kotitalouksista jo yli puolella on kaksi tai useampia autoja. Jossain vaiheessa tulojen kasvaessa auto siis yleensä hankitaan. Missä vaiheessa? Sen kertoo ylempi kuvio: kun yksin asuvista yli puolet on autottomia, pariutumisen jälkeen heitä on enää alle viidesosa. Ja kun lapset tulevat mukaan kuvioon – ne, joita on vietävä ja haettava päivähoidosta – autottomuus on enää marginaalinen ilmiö. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg-xMD9lEK1pHx_T-0DV-TdfNtgGEuEJOMtNvIgrlaXEv8m3E3xyNhSuQp-Lzj5xK4fJpnuvKxRDVCM5NZq8UzvYHCzuwtzep5X1MqteQ7-Fe-MCrpRrXHE0G4pxHHrRvF4sjTVc5hNwg8_31gJtD04CYuyMjiJgJZtELeu2u5ZaTdZx4qSwy-B64zMluU/s1413/635BD79D-1D63-4E98-9564-224E6B027162_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1413" data-original-width="1156" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg-xMD9lEK1pHx_T-0DV-TdfNtgGEuEJOMtNvIgrlaXEv8m3E3xyNhSuQp-Lzj5xK4fJpnuvKxRDVCM5NZq8UzvYHCzuwtzep5X1MqteQ7-Fe-MCrpRrXHE0G4pxHHrRvF4sjTVc5hNwg8_31gJtD04CYuyMjiJgJZtELeu2u5ZaTdZx4qSwy-B64zMluU/w328-h400/635BD79D-1D63-4E98-9564-224E6B027162_1_201_a.jpeg" width="328" /></a></div><p>Tällä on tietysti seurauksensa, ja siitä saa hyvän kuvan katsomalla tuoreen henkilöliikennetutkimuksen tuloksia. Kun verrataan autoilua "kestäviin" liikennemuotoihin, ei kannata keskittyä tehtyjen matkojen määrään vaan matkasuoritteeseen eli matkattuihin kilometreihin. Juuri ne nimittäin synnyttävät ne kasvavat hiilidioksipäästöt, joista EU ja kaupunkisuunnittelijat ovat oikeutetusti huolissaan. Vaikka jalkaisin ja pyörällä tehdään paljon lyhyitä matkoja, niiden osuus matkasuoritteesta on marginaalinen. Julkisen liikenteen kohdalla tilanne on käänteinen, sillä busseilla ja junilla liikutaan myös pitempiä matkoja. Silti henkilöautot vievät leijonanosan, sisemmällä kaupunkialueellakin 67%, ulommalla 74% ja kehysalueella 77%. Nyt käsi sydämellä: uskooko joku todella, että tuo henkilöautoliikenteen osuus olisi supistettavissa edes lähelle "kestäviä" liikennemuotoja? Jostain muualta – kuten teknologiasta – on kestävyyttä ilmeisesti lähdettävä hakemaan. Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, eikä maailmaa moralisoimalla pelasteta. </p><p>Niinpä kuluttaja suuntaa autokaupoille. Mutta minkälaisen auton hän ostaa, ja mikä on teknologisen muutoksen merkitys kaupunkirakenteelle? </p><p> </p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-90378393166089754732024-02-08T21:17:00.000+02:002024-02-08T21:17:38.272+02:00Potemkinin bulevardit<p>Jokin aika sitten kävin Helsingissä pitämässä vierailuluennon Aalto-yliopiston täydennyskoulutuskurssilla, jotka järjestetään nykyään entisen Kauppakorkeakoulun tiloissa. Yövyin hotelli Presidentissä, ja päätimme käydä illallisella aikuisten lasteni kanssa. Poikani asuu Espoossa ja tyttäreni Etelä-Haagassa, joskin hän on nyttemmin siirtynyt New Yorkiin Ilta-Sanomien kirjeenvaihtajaksi. Luonnollisesti etsimme siis ravintolaa Helsingin keskustasta. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä suurin osa ravintoloista on sunnuntai-iltaisin kiinni. Keskustan elinvoimasta on puhuttu paljon, ja epäilemättä se kärsii jo noidankehästä: kun ei ole palveluja, ei ole asiakkaitakaan, ja kun ei ole asiakkaita, yksityiset palvelut eivät menesty.</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgApDrCWe8K1ohH6eDWlFZrU1pZcf5wXHTfAnc6JJm7XAi4F3Y20Vr0UkedIDbo5n7pnfu98CBI9-_yA3r8GtiDAQudeQ1V9izlLzP8Tj_VJSNFGZFYP1T8XXpUTU2H6L0yCVtw0FN8ufrcI_G9U1-_OIM1Q3If-gRmQG5JKb-oFzoedO6SD7jz40vP_J8/s1667/EA42780A-6060-4B73-ADA9-9B194E0FD4DA_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1667" data-original-width="1124" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgApDrCWe8K1ohH6eDWlFZrU1pZcf5wXHTfAnc6JJm7XAi4F3Y20Vr0UkedIDbo5n7pnfu98CBI9-_yA3r8GtiDAQudeQ1V9izlLzP8Tj_VJSNFGZFYP1T8XXpUTU2H6L0yCVtw0FN8ufrcI_G9U1-_OIM1Q3If-gRmQG5JKb-oFzoedO6SD7jz40vP_J8/s320/EA42780A-6060-4B73-ADA9-9B194E0FD4DA_1_201_a.jpeg" width="216" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLJy_-jJEYPxiMpaSAZEReO3T0Xe6vxXRsJDF27d8LjKMVOWU2ga3piS1S8Svmfyn5hgA1flDeQik5ZqYgK8_-rXN7SlM__nM-iOhOMxvSvuRXNwYhYUrKF5WkTUjsT1tGpE0ThdRP51JyKWusTq4t9A7QwUMmxZhbz4zwfd4E7JVI9Q9ZZe2Gt2hRPbo/s1635/1935007D-EF5C-4CA6-A840-84152E12BB6D_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: right;"><img border="0" data-original-height="1635" data-original-width="1468" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjLJy_-jJEYPxiMpaSAZEReO3T0Xe6vxXRsJDF27d8LjKMVOWU2ga3piS1S8Svmfyn5hgA1flDeQik5ZqYgK8_-rXN7SlM__nM-iOhOMxvSvuRXNwYhYUrKF5WkTUjsT1tGpE0ThdRP51JyKWusTq4t9A7QwUMmxZhbz4zwfd4E7JVI9Q9ZZe2Gt2hRPbo/s320/1935007D-EF5C-4CA6-A840-84152E12BB6D_1_201_a.jpeg" width="287" /></a><br /><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">Viimein löytyi auki oleva ravintola Toscanini Bulevardin alkupäässä. Tarjoilijan mukaan sekin oli auki vain vieressä olevan hotellin vuoksi. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja kohtuuhintaista, ja oli mukava jutella ennen tyttäreni lähtöä New Yorkiin. Mieleen tuli kuitenkin kysymyksiä. Jos sopivaa ravintolaa ei olisi löytynyt, olisimmeko lähteneet vaikka – Mellunmäkeen? Ei olisi tullut kuuloonkaan. Kuitenkin sinne kaupunki on nyt suunnittelemassa "bulevardikaupunkia". Viereisen Vartioharjun asukkaat ovat tuohtuneita, syystä: "He ajattelevat, että on harhaanjohtavaa väittää, että katuympäristöön tulisi palveluja ja viihtyisiä oleskeluaukioita." (Helsingin Sanomat 7.2.2024).</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">Urbaanin kaupunkikeskustan syntymiselle on kolme välttämätöntä edellytystä. Sn on oltava riittävän tiivis, jotta palvelujen käyttäjiä riittää myös omasta takaa. Sen on oltava sekoitettu, jotta nämä palvelut voivat elää ja kehittyä asutuksen lomassa. Ja sen on oltava keskellä, jotta se voi houkutella asiakkaita myös itsensä ulkopuolelta. Osana keskeisyyttä ovat myös hyvät liikenneyhteydet.</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">"Bulevardikaupungissa" näistä ehdoista on oikeastaan toteutumassa vain yksi: sekoitettu kaupunkirakenne. Asuinrakennusten kivijalkoihin on kaavailtu kauppoja ja varmaan myös noita ravintoloita. Päivittäistavarakauppojen kohdalla tosin on heti syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen: tuoreet tilastot vuosilta 2022 ja 2023 kertovat vastaansanomattomasti, että pikkukauppojen aika on ohi: pienmyymälöiden (<100 m2) myynnin kehitys laskee yhä (0,6%, joulukuussa -3%), samalla kun suurimpien hypermarkettien on kasvanut 8,1%. Kokonaisuudessaan pienmyymälöiden myynti on alle 2% koko kakusta. Vaikka pari Alepaa bulevardikaupunkiin saataisiinkin, ne eivät täytä suunniteltuja kivijalkatiloja. Kaikki on siis kiinni palveluista kuten ravintoloista ja kahviloista.</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">Mitä tulee tiiviiseen kaupunkirakenteeseen, siinäkin törmätään hankalaan ongelmaan. Tyypillisesti kaupungin kasvaessa koetut etäisyydet muuttuvat: Se, mikä aikaisemmin on ollut kaupungin lähiövyöhykkeellä, onkin nyt keskustan kyljessä, jonne kaupunki mielellään levittäisi tiiviimpää keskustamaista asutusta. Ongelma on vain siinä, että väljemmin rakentuneet pientaloalueet on jo rakennettu, ne ovat ihmisten koteja ja usein myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita. Helsingissä tämä ongelma on pyritty ratkaisemaan ottamalla sisääntuloväylät tiiviimmän "keskustamaisen" rakentamisen alueiksi. Niiden muodostamat solat ovat kuitenkin suhteellisen kapeita. Hiukan paradoksaalisesti arkkitehti Sanna Jauhiainen Kaupunkiympäristön toimialalta rauhoittelee Vartioharjun asukkaita vedoten juuri tähän: "Jos mietimme koko Vartioharjun aluetta ja mittakaavaa, niin se alue väylän varressa on aika pieni."</div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjM8sqHjVCqq1lrgCSMMj0hBoK906g6b-yPBS6M5Pqy-OAhC4WGCXVewz-OF-1DGCLpo3puzjFCjDEmrUE2_xJvBobFQaTlpagykpGxVm2qJarQM7Yd_mfMhNvpL3xRxih2YjDUX19XtVYl5ZLECvSfy8UG7us_BLu2mTLViUOTYEg4XSelB73KYdt_H1s/s1693/A577D207-11E7-4582-B1D8-C97875FC990E_1_201_a.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1693" data-original-width="1111" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjM8sqHjVCqq1lrgCSMMj0hBoK906g6b-yPBS6M5Pqy-OAhC4WGCXVewz-OF-1DGCLpo3puzjFCjDEmrUE2_xJvBobFQaTlpagykpGxVm2qJarQM7Yd_mfMhNvpL3xRxih2YjDUX19XtVYl5ZLECvSfy8UG7us_BLu2mTLViUOTYEg4XSelB73KYdt_H1s/w270-h400/A577D207-11E7-4582-B1D8-C97875FC990E_1_201_a.jpeg" width="270" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tuusulanväylän <br />"kaupunkibulevardi"</td></tr></tbody></table>Näin todella on, minkä huomaa katsellessaan satelliittikuvia tai "kaupunkibulevardien" ympäristöjen ns. rakeisuuskuvia. Tiivis rakentaminen joutuu luikertelemaan väljien pientaloalueiden välistä. Vaikka kaupunkikuva näyttää kadulta katsottuna hyvinkin urbaanilta, kulissien takana odottaa aivan toisenlainen kaupunki. Tällainen kerroksellisuus on tietysti luonnollinen osa kaupunkien kasvua, mutta tässä tapauksessa se kyseenalaistaa mahdollisuuden toteuttaa palvelut lähipalveluina. Kauppojen lisäksi nimittäin myös julkisia palveluja kuten päivähoitoa, kouluja ja terveydenhoitoa ollaan keskittämässä, ja digitaaliset tai alustapalvelut eivät sijoitu katutilaan. Sisäänajoväylien varteen syntyvät uudet kaupunginosat eivät omalla voimallaan varmaankaan kykene rakentamaan vilkasta kaupunkielämää, jota edelleen kannattaa lähteä hakemaan keskustasta. Ja hyvä niin, sillä keskustan elinvoimastahan olemme olleet huolissamme. Siihen tarkoitukseen hyvät raideliikenneyhteydet sopivat myös hyvin, ja ne voivat houkutella myös ympäröivien pientaloalueiden asukkaita jättämään autonsa pihaan kaupungissa käydessään. Olisi kuitenkin hyvä ryhtyä pohtimaan sitä, minkälaisen asuinympäristön nämä uudet hybridialueet tulevat muodostamaan: ei urbaania keskustaa, mutta ei perinteistä omakotilähiötäkään. Ehkä ne tosiaan tulevat olemaan sitä mitä työ jo on: hybridejä. Varsinaisia kaupunkibulevardeja Helsingissä on vain yksi, ja sen nimi on Bulevardi.</div>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-24517572738894975792023-10-31T16:51:00.000+02:002023-10-31T16:51:53.299+02:00Kylmää peliä Helsingissä<p> Ensi kesänä maailmankuulu popyhtye Coldplay – kylmä peli – tulee ensimmäisen kerran Suomeen Helsingin Olympiastadionille. Liput myytiin loppuun hetkessä. Moni joutui myös tutustumaan niin sanottuun dynaamiseen hinnoitteluun, jossa hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Coldplayn tapauksessa konsertteja oli neljä, mutta silti dynaamisesti hinnoiteltujen lippujen hinnat nousivat lähes neljäänsataan euroon. Jos silti jäi ilman, voi kääntyä second hand -kauppiaiden puoleen: esimerkiksi Gigsberg myy lippua hyvältä paikalta 3000 euron hintaan — jos uskaltaa ostaa.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsY7CMtfKkVOmjJ_i0DQHkf0hiqxcrR61yGi2_XaDAkBDftKLp3bbhRMC-Ad-EqoFWE6VHj3JpGaeQX-s_IxId_7PZNlH6bnY75MOYvrF00dXIlm4cvgGG6N21b0zhkS0JjbeLssfvRm0irJBsq8Td24p0ifY_gKvJss0Eu2P6kMPVQh3Z4wrIHnxlhac/s2266/IMG_0316.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2266" data-original-width="1488" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhsY7CMtfKkVOmjJ_i0DQHkf0hiqxcrR61yGi2_XaDAkBDftKLp3bbhRMC-Ad-EqoFWE6VHj3JpGaeQX-s_IxId_7PZNlH6bnY75MOYvrF00dXIlm4cvgGG6N21b0zhkS0JjbeLssfvRm0irJBsq8Td24p0ifY_gKvJss0Eu2P6kMPVQh3Z4wrIHnxlhac/w263-h400/IMG_0316.jpeg" width="263" /></a></div><div style="text-align: left;">Megakonsertit ovat tietysti olennainen osa kaupunkien kulttuuritarjontaa, jota ilman ainakaan metropolit eivät voi olla olemassa. Ne liittyvät kuitenkin myös isompaan kuvaan, jossa markkinat ja dynaaminen hinnoittelu ovat nousemassa yhä suurempaan rooliin. Se ei ole aivan yksinkertaista, sillä kaupunkeja suunnitellaan Suomessa varsin valtiojohtoisesti: eduskunta säätää lait, jotka määrittelevät niin oikeaoppisen kaavoitusprosessin kuin kaavoilta vaadittavat sisältövaatimukset. Mikäli erimielisyyksiä syntyy – niin kuin kaupunkisuunnittelussa usein syntyy – ne ratkaistaan hallinto-oikeuksissa riippumattomien tuomarien toimesta. Kuntien niin sanottu kaavoitusmonopoli on siis varsin rajoitettua. </div><p>Helsingillä on viime vuosina ollut vaikeuksia tyydyttää hallinto-oikeuksia siitä syystä, että kaavapäätökset eivät ole olleet riittävän hyvin perusteltuja – niiden <i>argumentit</i> eivät ole kestäneet kriittistä arviota. Yksi hankala kysymys on liikenne, erityisesti henkilöautoliikenne. Kaavojen sisältövaatimuksiin kuuluu nimittäin, että ne sisältävät "mahdollisuudet liikenteen, erityisesti joukkoliikenteen ja kevyen liikenteen [...] tarkoituksenmukaiseen järjestämiseen." Laki siis korostaa "kestäviä" kulkumuotoja, mutta se sisältää ne kaikki. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että liikenne ei saisi kohtuuttomasti ruuhkautua.</p><p>Miten tämä onnistuu samalla kun kaupunkia tehdään kävely-ystävällisemmäksi? Se tarkoittaa kuitenkin tilan ottamista autoilta ainakin ydinkeskustassa, ja näin on Helsingissä tehtykin. Vaikka niemelle suuntautuva autoliikenne ei kasva, sitä on kyllä riittävästi ruuhkauttamaan kapeat kadut aamu- ja iltapäivän huipputunteina. Monissa eurooppalaisissa metropoleissa tämä on ratkaistu tekemällä keskustaan ajaminen kalliimmaksi katumaksujen avulla, joilla voidaan ruuhkien estämisen lisäksi suosia ympäristöystävällisempiä sähköautoja. Tätä keinoa on myös Helsingissä haikailtu.</p><p>Se on kuitenkin muodostunut kaupungin Akilleen kantapääksi. Jo yleiskaavassa ja tuoreemmassa Hernesaaren asemakaavassa oli otettu ruuhkamaksut annettuina, ja tältä pohjalta uskottiin liikenneongelmien ratkeavan. Ne löytyivät myös kaupungin ja valtion keskenään sopimasta MAL-ohjelmasta ja edellisestä hallitusohjemasta. Mutta eivät löydy enää. Nykyisen hallituksen pääpuolueet kokoomus ja perussuomalaiset eivät ole niistä innostuneita, pikemminkin päinvastoin. Ja ilman valtiovallan siunausta tämä veronluonteinen maksu ei ole mahdollinen.</p><p>Kaupunkisuunnittelussa asemakaava määrittelee sen, miten ja kuinka paljon saa rakentaa; se on siis salliva ja samalla kieltävä. Toisaalta asemakaava voi määritellä asioita vain oman alueensa sisällä, joten sen vaikutuksia ei voi arvioida oletuksilla (kuten ruuhkamaksuilla), joihin sillä ei voi vaikuttaa, ja joista ei ole ainakaan vielä olemassa päätöksiä. Olennaisesti juuri tähän esimerkiksi Hernesaaren asemakaava myös kaatui Korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Ei tule sallia sellaista, jonka toimivuus perustuu toiveisiin.</p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiX8AX23jtTrqZzwXrB_CGUkyvJk2wWYdh24FNeHEXr6hy_wrr1MjvhyphenhyphenEG8DMGqv-6YjCjGJkrvNiljq5BPatlwMILGZtrlLxYaObSQp99Xgxl7TLE8c2kEqKAmNJnwZpL9vYt_SA8Tod9yOxhPxtDMa6BSkELkFvV7RxgrrIF9eKMhQcgJvUXJiF7ER_M/s1386/Hernesaari.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="846" data-original-width="1386" height="244" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiX8AX23jtTrqZzwXrB_CGUkyvJk2wWYdh24FNeHEXr6hy_wrr1MjvhyphenhyphenEG8DMGqv-6YjCjGJkrvNiljq5BPatlwMILGZtrlLxYaObSQp99Xgxl7TLE8c2kEqKAmNJnwZpL9vYt_SA8Tod9yOxhPxtDMa6BSkELkFvV7RxgrrIF9eKMhQcgJvUXJiF7ER_M/w400-h244/Hernesaari.jpg" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kuva: Helsingin kaupunki</td></tr></tbody></table><p>Mitä vaihtoehtoja kaupungilla nyt on käytettävissään kun asemakaavan laadinta alkaa uudestaan? Voisi tietysti vähentää rakennettavaa kerrosalaa, jolloin myös liikennettä syntyisi vähemmän. Sitä ei kuitenkaan haluta tehdä näin hyvällä paikalla. Voisi yrittää tehdä liikenteellisiä muutoksia, kuten uutta katuyhteyttä Telakkarantaan, uutta siltaa Jätkäsaareen tai tunneliyhteyttä, mutta ne olisivat hyvin kalliita. Valtiovallan kääntymistä suosiollisemmaksi ei haluta odottaa; paitsi että se kestää, se on epävarmaa. Niinpä kaupunkiympäristölautakunta päätti vähentää autojen määrää 2400:sta 1900:an yksinkertaisesti kieltämällä sitä useamman pysäköintipaikan rakentamisen alueelle. Pysäköintinormit ovat ainakin periaatteessa kaupungin itse päätettävissä.</p><p>Ratkaisu tarkoittaisi autonomistusta, jossa tuhatta asukasta kohti olisi vain 200 autoa. Se on vähemmän kuin viereisillä alueilla, joskin tällaisiakin alueita Helsingistä löytyy, esimerkiksi Alppilasta ja Itä-Pasilasta. Oletuksena on, että eri hallintamuotojen sekoittaminen erottaa Hernesaaren ympäristöstään: vuokralaiset eivät tarvitse niin paljon parkkipaikkoja. Pysäköinti toteutetaan markkinaehtoisesti, käytännössä pysäköintilaitoksissa, joista autonomistajat joutuvat paikkansa ostamaan. Dynaamista hinnoittelua siis. Mikäli lähestytään 1900:n maksimirajaa, epäilemättä myös jobbarit kiinnostuvat kuten Coldplayn konserteissa.</p><p>Tämä on kiinnostava kokeilu — mikäli se menee läpi. Vaarana on tietysti, että jos halukkuutta ilmenee suurempaan paikkamäärään, poliittinen paine voi saada kaupungin pakittamaan päätöksestään, ja KHO tietää tämän. Kaupungissa kuitenkin uskotaan, että Hernesaaresta tulee autoriippumaton asuinalue, onhan siellä riittävät peruspalvelut ja hyvä raitioyhteys keskustaan. "Raitioyhteydellä matka-aika Hernesaaresta Helsingin päärautatieasemalle olisi n. 15 minuuttia, josta on mahdollisuus siirtyä seudulliseen joukkoliikenneverkkoon kaikille pääkaupunkiseudun suurimmille työpaikka-alueille. Raitioliikenteen tiheydestä johtuen matkustajan ei tarvitse katsoa joukkoliikenteen aikatauluja, vaan pysäkille voi mennä milloin vain (ns. aikatauluriippumaton joukkoliikenne). Tämä mahdollistaa joukkoliikenteen kilpailukyvyn muiden kulkumuotojen rinnalla." (Hernesaaren asemakaavoituksen liikenteelliset periaatteet 2023).</p><p>Tähän kannattaa pysähtyä. Oletetaan, että Keilaniemessä työskentelevä asiantuntija (nettopalkka 40 € tunnissa) kiinnostuisi Hernesaaresta asuinpaikkana, onhan se houkutteleva merellinen alue hyvien liikenneyhteyksien päässä. Mutta kannattaisiko tehdä työmatka autolla vai julkisilla? Hän syöttää osoitteet Googleen ja saa selville, että autolla matka kestää 19 minuuttia ja julkisilla — 48 minuuttia, vaikka Keilaniemi on metroradan varrella! Toinen "kestävä kulkumuoto", jalankulku, veisi jopa kaksi tuntia ja 10 minuuttia. Pyörällä toki hyväkuntoinen pääsisi reilussa puolessa tunnissa, mutta siihen täytyisi laskea mukaan suihku ja pukeutuminen työpaikalla. Onko tämä menetetty puoli tuntia (eli tunti päivässä) paljon vai vähän?</p><p>Usein verratessamme liikkumisen kustannuksia otamme huomioon vain autoilun suorat kustannukset, joskus jopa pelkän polttoaineen, ja vertaamme niitä matkalippujen hintoihin. Järkevä asiantuntijamme ottaa sen sijaan huomioon autoilun kokonaiskustannukset, jotka ovat tuolla 9,8 kilometrin matkalla halvimmillaan noin 3,6 €. Enemmän kuin kertalippu? Asiantuntijamme ei kuitenkaan pysähdy tähän vaan laskee hinnan myös menetetylle ajalle (tunti päivässä kertaa 150 työpäivää kertaa 40€). Valitsemalla auton hän säästää vuodessa 6000€, millä jo maksaa hyvän auton vuosikulut vain 2940 kilometrin ajelulla. Muut ajot tulevat vielä bonuksena. Niin yllättävältä kuin se tuntuukin, kalliina pidetty autoilu voikin olla rationaalinen valinta kun matka-aika (eli taloustieteen kielellä vaihtoehtoiskustannukset) otetaan huomioon. Se siitä "kilpailukykyisestä" joukkoliikenteestä. Toki liikennevälineen valintaan vaikuttavat monet muutkin seikat, mutta niissäkin julkinen liikenne jää useimmiten tappiolle (henkilökohtaisen tilan puute, odottelu pysäkeillä, ruuhkaiset vaunut, rasistinen tai naisvihamielinen häirintä). </p><p>Selitys tälle matka-aikojen epäsuhdalle on se, että yksikin vaihto vie useimmiten julkisen liikenteen kilpailukyvyn ellei autoilusta tehdä poliittisin päätöksin kallista (ruuhkamaksut, pysäköintimaksut) tai jopa mahdotonta (kävelykeskusta, pysäköinnin rajoittaminen). Kovin laajalla alueella näitä keinoja ei kuitenkaan voi soveltaa. Tämä laajempi alue on toisaalta se, joka on saanut kaupunkimme "räjähtämään" kaupunkiseuduiksi autoistumisen myötä. Voimme ajatella esimerkkiämme myös niin, että samassa ajassa kuin julkisia käyttävä työntekijä ehtii Keilaniemeen, hänen autoileva kollegansa on jo Lohjalla, vaikkapa tapaamassa asiakastaan. Aika on arvokasta, eikä sitä voi tehdä lisää.</p><p>Tällaisissa pohdinnoissa ei suinkaan oteta kantaa autoilun tai julkisen liikenteen puolesta tai vastaan, jollaisena joku voi tämän tekstin lukea. Tarkoituksena on pikemminkin lähteä liikkeelle siitä, miten rahaansa ja aikaansa kuluttavat ihmiset harkitsevat valittavinaan olevien mahdollisuuksien hyötyjä ja haittoja. Vasta sen jälkeen on järkevää pohtia sitä, kuinka tähän harkintaan ja siihen perustuviin valintoihin on mahdollista poliittisesti vaikuttaa. Suunnittelija, joka lähtee liikkeelle kestävän kehityksen mukaisesta ideaalista, joutuu usein katselemaan suunnitelmansa vaikutuksia sivusta.</p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-79891580657973156712023-06-26T14:25:00.001+03:002023-06-26T14:25:22.371+03:00Takaisin ei ole tietä, tiet vievät vain eteenpäin<p> Ilta-Sanomat julkaisi tänään 26.6. mielenkiintoisen jutun Itä-Suomen kunnista, joita Venäjän hyökkäyssota on koetellut poikkeuksellisen kovasti ja äkisti. Itäturistien määrän kasvu on pysähtynyt kuin seinään ja sen perässä myös kuntien pelastukseksi kaavailtu matkailubisnes. Nyt tarvittaisiin uusia ideoita, mutta niitä ei ole juuri tarjolla. "Asiakkaiden aggressiivinen odottelu on liian monen yhtiön ja yrityksen strategia", toteaa TV:stä tuttuun tapaansa toimittaja Jani Halme. Halme on kotoisin Parikkalasta, jossa sijaitsee yhä hänen toinen kotinsa. Monipaikkainen siis.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi5u3WNazhOCDVc7m7FAPnjRWuVqfaXmsKnwTemuQh2FGiVNoD-gTYq_tNWFgJEed1oUriegOIR0ujpujDV_RARC-MXZpzhRGLn7XUTO9keDYgbOwWc8ZHhUOOlagrfJPw9il8Jb3k3xSrXjjMWoXDUdZt0JzfUENWL8Vhfc7oAK0JeQpiSBHCAX-8e1AA/s3866/IMG_7752.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="3024" data-original-width="3866" height="250" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi5u3WNazhOCDVc7m7FAPnjRWuVqfaXmsKnwTemuQh2FGiVNoD-gTYq_tNWFgJEed1oUriegOIR0ujpujDV_RARC-MXZpzhRGLn7XUTO9keDYgbOwWc8ZHhUOOlagrfJPw9il8Jb3k3xSrXjjMWoXDUdZt0JzfUENWL8Vhfc7oAK0JeQpiSBHCAX-8e1AA/s320/IMG_7752.jpeg" width="320" /></a></div><p>Vanhoihin konsteihin kuten hajasijoittavaan aluepolitiikkaan ei enää kannata asettaa toivoaan. Uuden hallituksen pääpuolueet ovat kaupungeista ääniä keräävä Kokoomus ja Perussuomalaiset, joka on keskittynyt lähinnä vaikeuttamaan maahanmuuttajien pääsyä ja jäämistä Suomeen. Se ei ole hyvä uutinen kutistuville kunnille, joille maahanmuutto on sentään tarjonnut pientä laastaria haavoihin. IS mainitsee pienen Rautjärven kunnan, jossa 33 henkilön maahanmuutto paikkaa 50-60:n kuolleen tilastoa. Mutta ei tarpeeksi. Eivät siihen tosin usko jäljelle jääneet asukkaatkaan, jos vaalituloksesta voi jotain päätellä: Perussuomalaiset +6, Keskusta -6,6 prosenttiyksikköä. Koko maan asuttamista ajava Keskusta jäikin omasta tahdostaan oppositioon.</p><p>Mikä siis neuvoksi? Toimittajien haastattelemilla asukkailla ja asiantuntijoilla on aika vähän ehdotuksia. Lähinnä todetaan se mitä tapahtuu: nuoret lähtevät opiskelumahdollisuuksien ja työpaikkojen perässä, vanhukset jäävät. Viimeinen sammuttaa valot, kuten on tapana sanoa. Mari Vaattovaara heittää haasteen takaisin kuntapäättäjille: on aika lopettaa haikailu 70- tai jopa 50-luvulle ja laatia strategia, joka <i>sisältää</i> vähenevän väestön. Kutistuvien kuntien suunnittelu on jotain, jota sen enempää yhdyskuntasuunnittelijamme kuin poliitikkommekaan eivät vielä osaa. Kasvu on metaforista myönteisin, kuihtuminen kielteisin. Mutta ovatko kunnat sittenkään kasveja?</p><p>Mielenkiintoista on, että vaikka SOTE-uudistusta on nyt tehty yli kymmenen vuotta ja se on ollut voimassakin jo puoli vuotta, yksikään asiantuntijoista ei mainitse sitä. Kuitenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet juuri se osa kuntien lakisääteisiä palveluja, joka on tehnyt kutistuvien kuntien yhtälöstä mahdottoman: kun nuoret jäävät oppilaitoksista valmistuttuaan kaupunkeihin, myös veroeurot jäävät sinne, kun taas elämän viimeiset ja kalleimmat vuodet vietetään kutistuvassa kotikunnassa – jos sinne on jääty. SOTE-uudistuksessa tämä tilanne muuttui radikaalisti: sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi siirrettiin hyvinvointialueiden vastuulle, ja ne taas saavat rahoituksensa suoraan valtiolta. Alueiden väliset erot asukkaiden palvelutarpeissa ja järjestämisen olosuhteissa otetaan huomioon valtion rahoituksen määräytymistekijöinä. Se on varsin loogista: rahoitus suunnataan sinne, missä sitä tarvitaan. Uusikaan hallitus ei valmistele maakuntaveroa, joten pienet ja köyhät alueet eivät heti kättelyssä joudu vaikeuksiin.</p><p>Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Yksi radikaali ajattelutavan muutos voisi olla kiinnostava: ikäihmisiä ei enää kannata ajatella taakkana vaan resurssina. Heillä on periaatteessa runsaasti vahvuuksia. Eläkkeellä he eivät ole enää maantieteellisesti sidottuja työpaikan läheisyyteen. Lasten lähdettyä pesästä he eivät enää tarvitse päivähoito-, varhaiskasvatus- tai koulupalveluja, jotka yhä ovat kuntien vastuulla. He ovat entistä varakkaampia, joten he voivat pitää yllä yksityisiä palveluja. Toisaalta he ovat entistä koulutetumpia. Sillä voi olla taloudellista merkitystä, mutta toisaalta se merkitsee myös odotuksia kulttuuripalvelujen suhteen. Voimien vähetessä kolmannen iän omakotitalojen jälkeen asunnot, hyvinvointipalvelut – muutkin kuin sote – ja hyvä lähiympäristö kuntakeskuksissa voivat alkaa kiinnostaa.</p><p>Ehkä markan tonttien ja teollisuushallien aika alkaa olla ohitse. Se ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi ohitse.</p><p><br /></p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-48541757784130348292023-06-15T20:54:00.000+03:002023-06-15T20:54:56.574+03:00Sanat, että suunnittelisimme<div style="text-align: left;">Sanat, <br />että tietäisimme.</div><div style="text-align: left;"><br />Kun katsot puuta ja sanot: solukko,<br />luulet tietäväsi ja koskettavasi <br />mitä siinä tapahtuu. [...]</div><blockquote style="border: none; margin: 0px 0px 0px 40px; padding: 0px; text-align: left;"><blockquote style="border: none; margin: 0 0 0 40px; padding: 0px;"><p style="text-align: left;">Guillevic: Exécutoire, 1947 (suom. Tuukka Kangasluoma)</p></blockquote></blockquote><p><br /></p><p>Yhdyskuntasuunnittelu-lehden päätoimittaja on vaihtumassa, ja Anssi Joutsiniemi ryhtyy toistamiseen toimeen Johanna Liliuksen jälkeen — kiitos Johannalle työstä tässä alamme tärkeimmässä julkaisussa. Vaihdon yhteydessä he julkaisivat yhteisen <a href="https://journal.fi/yhdyskuntasuunnittelu/article/view/128924" target="_blank">pääkirjoituksen</a> nimellä "Valepukuista liikennesuunnittelua", jossa nostetaan esille ei vain liikennesuunnittelun dominoiva rooli vaan ylipäätään suunnittelussa käytettävät käsitteet ja niiden historiallinen tausta. Itse pidän tätä erityisen kiinnostavana ja liian vähän tutkittuna. Siitä saa varmasti inspiraatiota useampaankin blogikirjoitukseen.</p><p>Epäilemättä tarvitsemme sanoja tietääksemme mutta myös suunnitellaksemme; käsittäminen on mahdollista vain käsitteillä, ja erityisesti suomalaisessa käytännössä suunnittelu edellyttää myös kädentaitoja. Sanat taas edellyttävät kielipelejä: Wittgensteinin tunnetun argumentin mukaan yksityistä kieltä (koppakuoriaisia laatikossa) ei voi olla.</p><p>Kirjoittajat pohtivat esimerkiksi Leo Kososen ja Peter Newmanin käsitettä "kaupunkikudos", joka heidän mukaansa kytkeytyy historiallisiin ruumismetaforiin kuten Haussmannin "kaupunkikirurgiaan", Saarisen "syöpäsoluihin" ja Meurmanin "asumissoluihin". Solumetafora heidän mukaansa kuitenkin ontuu, sillä siihen määritelmällisesti liittyviä soluja ja niiden väliainetta on vaikea kuvata YKR:n auto- joukkoliikenne- ja kävelypainotteisten ruutujen avulla. Olisiko parempi puhua kaupunkisuonistosta (urban veins) tai jopa kaupunkisuolistosta (urban gut). Jälkimmäinen lienee kuitenkin irvailua; eihän sen enempää taloja kuin ihmisiäkään sentään ulosteta, vaikka rakennettu ympäristö toisinaan näyttääkin siltä itseltään.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB_i5kKbtX-V7J7y-TkKbKAOeVrbwqWLbvxmh7fBoUETswmz250e1ZMhnC137e7Hi545r3Il25AUHUNyg0OytzLLwyAvFCF_87tyXQy4COL9IRBfK14OPpV1b15dLCHQUHMA3vwvj9hEZwppz0s61GlLx0BFk369GM2PuS-2iQU9DTosUaXUOJA-5I/s4032/IMG_0141.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="4032" data-original-width="3024" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB_i5kKbtX-V7J7y-TkKbKAOeVrbwqWLbvxmh7fBoUETswmz250e1ZMhnC137e7Hi545r3Il25AUHUNyg0OytzLLwyAvFCF_87tyXQy4COL9IRBfK14OPpV1b15dLCHQUHMA3vwvj9hEZwppz0s61GlLx0BFk369GM2PuS-2iQU9DTosUaXUOJA-5I/s320/IMG_0141.jpeg" width="240" /></a></div><p>Havaitsin kuitenkin toisella lukemalla, että kirjoittajat ovat kääntäneet käsitteen kaupunkikudos väärin termillä "urban tissue", vaikka Kosonen ja Newman itse käyttävät termiä "urban fabrics". Molempia voi toki käyttää, mutta jälkimmäinen viittaa etymologialtaan enemmän tekemiseen (lat. faber, fabrica) ja arkikielessäkin yhä kankaaseen. Olisiko tämä sittenkin soveltuva metafora? Loimilangan ja kuteen ristisidoksesta syntyy materiaali, jolla on suuri vetolujuus mutta mitätön puristuslujuus. Sen venyttäminen ei ole helppoa, jolloin hyvin suunnniteltu kaupunki ei pääse leviämään hallitsemattomasti. Sen sijaan sen rypistäminen on helppoa, jolloin poimut nousevat ylemmäs ja samalla "omakotitalomatto" vetäytyy lähemmäs keskustaa. Loimilankoina voitaisiin silloin nähdä keskeiset liikenneväylät ja kuteina niiden varaan rakentuvat naapurustot.</p><p>Tällainen unelma kaupungin (erityisesti sen liikenteen) hallinnnasta ei kuitenkaan ole uskottava. Keskustaan nousevat tornitalot eivät vedä pientaloja lähemmäs tai pientaloasukkaita kerrostaloihin. Ehkä pikemminkin päinvastoin: menestyvä ja kasvava kaupunki nousee keskustastaan ja leviää reunoilta niin hintojen kuin monipaikkaisuudenkin vetämänä. Silloin on tosiaan syytä keskittyä myös siihen, millaista laatua nämä erilaiset paikat tarjoavat — ei vain siihen, miten niihin pääsee tai niistä pois.</p><p>Epäilemättä suunnittelijat eivät ole myöskään kovin taitavia päättelemään kudoksiaan. Kankailla on myös taipumus purkautua.</p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-52881457252201285402023-06-06T17:35:00.001+03:002023-06-07T11:26:32.477+03:00Nyt olkimies tanssii navetan katolla<p> Osmo Soininvaara kirjoitti äskettäisessä <a href="https://www.talouselama.fi/uutiset/suomessa-verot-pysyvat-korkealla-koska-maalla-asuvia-tuetaan-niin-paljon/886d6e3f-eb01-4331-9b60-4f3e38f44e5a?_gl=1*wqwtgz*_ga*NTE2ODczNDU1LjE2NzUyNTI0Nzg.*_ga_3L539PMN3X*MTY4NTg1NzIxMy4xNi4wLjE2ODU4NTcyMTMuMC4wLjA." target="_blank">Talouselämän</a> kolumnissaan kaikista niistä lukuisista tavoista, joilla maaseutua tuetaan, kuten samanhintaisista postimaksuista (!). Kyse oli epäilemättä tarkoituksellisesta trollauksesta, johon <a href="https://www.is.fi/politiikka/art-2000009632248.html" target="_blank">Ilta-Sanomat</a> hanakasti tarttuikin. Siitä ei siis kannata kiihtyä, mutta se paljastaa kyllä jotain paradoksaalista nykyisessä kaupunki/maaseutu-keskustelussa. Epäilemättä Soininvaara kuuluu niihin, jotka uskovat kaupungistumisen jatkuvan kuin luonnonvoima. Jos näin on, miksi hän ja monet muut urbanistit kokevat kuitenkin tarvetta <i>puolustaa</i> kaupunkia — jopa siinä määrin, että on käytävä maaseudun kimppuun. Mikä tyhjenevässä maaseudussa on niin pelottavaa?</p><p>Ehkä tunnetuin kaupungistumisen profeetta ja tarinankertoja on taloustieteilijä Edward Glaeser, jonka populaari klassikko on nimeltään "The Triumph of the City". Mutta jos kaupunki voitti, mikä oli sen vastustaja? Täytyy mennä historiassa aika kauas taaksepäin nähdäkseen maa-aatelissa kaupunkilaisten kanssa tasaveroisen vastustajan. Tänä päivänä kaupungin voiton hehkuttamisessa on vähän samaa kuin jos iso korsto kävisi potkimassa mummoja ja vielä kehuskelisi sillä. Niin, mummoja. Niitähän maaseudulta vielä löytyy, ja saavat vielä kirjeensäkin samaan hintaan kuin kaupunkilaiset!</p><p>Kun pandemia iski koko voimallaan vuonna 2020, sosiaalinen media täyttyi kummallisista kommenteista. Yhä useampi halusi vakuuttaa, että ei kaupungistuminen mihinkään käänny, eivät ihmiset ala muuttaa maalle, eivät kaupungit tyhjene, eivät asuntojen hinnat halpene kaupungeissa, eivätkä ihmiset edes oikeasti halua maalle. Jos tällaisia tutkimustuloksia saadaan, ne on väärin tutkittu. Kummallisia nämä kannanotot olivat siksi, että niiden vastakohtaa ei juurikaan näkynyt. Kuka tai mikä oli se, jota vastaan nämä kommentoijat väittelivät? Kuka oli väittänyt kaupungistumisen megatrendin kääntyneen?</p><p>Oli pakko oikein kysyä Juhana Brotherukselta ja Juha Kostiaiselta, ja molemmat mainitsivat Maaseudun tulevaisuuden. Se on toki MTK:n propagandajulkaisu, joka irvailee ympäristöaktivisteille ("poliisit ovat saaneet uudet kannetttavat") ja kysyy lukijoiltaan, kumpi on tärkeämpi, maa- ja metsätalousministeriö vai ympäristöministeriö. Sekin on lehtenä kuitenkin sitoutunut julkisen sanan neuvoston journalistisiin ohjeisiin eikä voi siten väittää mitä tahansa. Vaikka lehti iloitsi esimerkiksi MDI:n Timo Aron tilastoista, jotka näyttivät Helsingille välillä punaista kotimaisessa muuttoliikkeessä ja kasvua taas suurten kaupunkien ympäristökunnissa ("Nurmijärvi III", kuten Aro sitä nimitti), se kuitenkin muistutti pääkirjoituksessaan (25.2.2022), ettei tämäkään Nurmijärvi-ilmiö ole lopullinen totuus.</p><p>Kaupungistumisen puolustajilla ei sen sijaan tuntunut olevan minkäänlaisia pidäkkeitä. Esimerkiksi Timo Hämäläinen kirjoitti blogissaan, että "The mainstream narrative, also boosted by the media [Maaseudun tulevaisuus jälleen?] is that people are fleeing cities in search of a healthier life in the suburbs, if not venturing even further to the solitude of the countryside. And they may not be returning, we're warned [...] The fear of the virus has killed the city." Hämäläinen ei tietysti ollut itse samaa mieltä tämän narratiivin kanssa ja siirtyi kertomaan, mitä kaikkea hyvää kaupunki hänelle (yhä) tarjoaa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, mistä hän oli tämän "valtavirran narratiivin" löytänyt, itse kun olin törmännyt vain sitä vastustaviin argumentteihin. Argumentaatioteoriassa kutsutaan "olkimiehiksi" (straw men) harha-argumentteja (fallacies), jotka pyrkivät kumoamaan argumentin, jota kukaan ei ole esittänyt.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxxy3cWelQ7pKFk-rdJPdclbCBSDYCKzaqmxQ6oeqzubQLIoMSP61GYuhEaqenG6XeRbqzKQI0SKPsSetnyASUvMw0EijCAuxwtPC2uwU1yJVOWMjGpzjDrLXo7WJjmX-Z7Y-F21cK0FTwV1v3lY2DWxyty3h8-j5JqWqLMw9TjTvlVqlA6Qu3vyRx/s1089/IMG_1856.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="627" data-original-width="1089" height="230" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxxy3cWelQ7pKFk-rdJPdclbCBSDYCKzaqmxQ6oeqzubQLIoMSP61GYuhEaqenG6XeRbqzKQI0SKPsSetnyASUvMw0EijCAuxwtPC2uwU1yJVOWMjGpzjDrLXo7WJjmX-Z7Y-F21cK0FTwV1v3lY2DWxyty3h8-j5JqWqLMw9TjTvlVqlA6Qu3vyRx/w400-h230/IMG_1856.jpeg" width="400" /></a></div><p>Tämä keskustelu ei suinkaan alkanut pandemian aikana, vaan sillä on pitkä historia. Niin kauan kuin muistan on keskusteltu kaupungistumisesta ja sen kääntöpuolesta, maaseudun tyhjenemisestä — minkä oheinen Kari Suomalaisen pilakuva hyvin havainnollistaa. Narratiivi on toki muuttunut. Hector lauloi aikanaan asfalttiläävässään valittavasta entisestä miehestä, ja Mikko Alatalon köyhä maalaispoika joutui laittamaan peltonsa pakettiin. Kaupungistuminen nähtiin kuitenkin vastustamattomana voimana. Maalle ("Kuusamoon", "Pohjois-Karjalaan") paluusta saatettiin kyllä unelmoida ja laulella, mutta se ei ollut monellekaan realistinen vaihtoehto. Kaupungistumisessa ei ole kyse vain sirkushuveista vaan myös leivästä eli koulutuksesta ja työpaikoista. </p><p>Tämän päivän urbanistit kuten Soininvaara ja Hämäläinen näkevät kaupungin toisin, itsestään selvänä ja myös haluttavana. "Kaupungistuminen elää ja voi hyvin", kirjoitti myös <a href="https://nokkelakaupunki.fi/2023/02/18/kaupungistuminen-elaa-ja-voi-hyvin/?fbclid=IwAR0jiu7bdxpy3BLHpXn0mwA8gIAzBVrJHpxHh9ZWzG9O9lxcstuytY9knIw" target="_blank">Juha Kostiainen</a> blogissaan, viitaten SITRAn tuoreeseen raporttiin, jonka mukaan pitkässä juoksussa kaupungistuminen yhä jatkaa kasvuaan. Toisaalta tämä sanonta on vain puoliksi totta. Kaupungistuminen elää mutta ei voi hyvin. Ongelmat on kyllä tiedostettu, eivätkä ne ole juuri muuttuneet vuosikymmenten saatossa: nuoret muuttavat kaupunkeihin, joissa asuntojen hinnat nousevat yli monen kipurajan, ja vanhat ja sairaat taas jäävät maaseutukuntiin, joiden talous ei kestä. Ja kun ongelmaa on pyritty ratkaisemaan sote-uudistuksella, kipuilu on siirtynyt pääministerille.</p><p><br /></p><p>Edit. 7.6. Tarkennettu viimeistä kappaletta.</p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-65846775766570290532023-03-16T00:54:00.003+02:002023-05-28T14:21:20.463+03:00Harmaiden leskien lähiö<p> Ympäristöministeriön rahoittama lähiöohjelma 2020-2022 on tarjonnut paljon uutta tietoa lähiöiden historiasta ja nykytilasta ja niiden kaupunkisuunnittelulle asettamista haasteista. Viime viikolla tuloksiaan esitteli Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston yhteistyönä toteutettu <a href="https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/reurbia" target="_blank">RE:URBIA</a>, jossa aihetta on tutkittu väestörakenteen, palvelurakenteen (erityisesti koulujen), sosiaalisen rakenteen, sosiaalisen muutoksen ja asukastyytyväisyyden näkökulmista. Kaikkea tätä peilataan kaupunkisuunnitteluun laajassa merkityksessä: mitä lähiöiden suunnittelulla on tavoiteltu, millaisia ne ovat nyt ja mitä niille tulisi tehdä 2020-luvun Suomessa. Muutos alkuvaiheen idealismista nykytilan apaattisuuteen on ollut dramaattinen, ja siksi katseen tulisi suuntautua eteenpäin.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi60DwJFGBPf4ym2CPRZlfDZUnONtIJGm3fLAdCpSGOZcs8g4wJ1jVsqZ__ggY5g9pCawMk5psbznglCX4ZRpaEGhN_sRWKOvi2FGuA4zJcaSJ3QDuMJ1NnsAg0tfhbLE0DaBoUBeRuF78uSJFj-l6J7gFCdeQ0rstnylByhDKYdOX_RMtaMrbXX6jE/s1028/keuhkokaavio.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="980" data-original-width="1028" height="305" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi60DwJFGBPf4ym2CPRZlfDZUnONtIJGm3fLAdCpSGOZcs8g4wJ1jVsqZ__ggY5g9pCawMk5psbznglCX4ZRpaEGhN_sRWKOvi2FGuA4zJcaSJ3QDuMJ1NnsAg0tfhbLE0DaBoUBeRuF78uSJFj-l6J7gFCdeQ0rstnylByhDKYdOX_RMtaMrbXX6jE/s320/keuhkokaavio.jpg" width="320" /></a></div><p>Mitä siis tapahtui? Jos oikein yksinkertaistetaan: lähiöt syntyivät 60-70-lukujen "suuren muuton", kaupungistumisen ja teollistumisen oloissa tarjoamaan asuntoja erityisesti lapsiperheille. Kaupunkisuunnittelijat kehittivät suomalaisia versioita lähiön suunnittelukonseptista, joista tunnetuin on Olli Kivisen niin sanottu "keuhkokaavio" (kuvassa). Mallissa palvelut sijaitsevat alueen keskellä, ja niiden ympärille kietoutuvat asuinkorttelit. Ajoneuvoliikenne johdetaan kokoojakadun kautta pistokaduille, mutta asunnoista pääsee kevyen liikenteen yhteyksin puiston kautta palvelukeskukseen. Koko lähiö on rakenteeltaan cul-de-sac, eli se on yhteydessä muuhun kaupunkirakenteeseen vain yhden kadun kautta. Tällaiset lähiöt eivät ole osa jatkuvaa kaupunkirakennetta, vaan niitä erottavat kantakaupungista ja toisistaan viheralueet, jotka myös toimivat lähivirkistysalueina. Myös keskeiset liikenneväylät on johdettu lähiöiden ohi, ei niiden läpi, jotta ne eivät häiritse asumista tai tee kevyttä liikennettä turvattomaksi. Kuten tutkijat toteavat, tämä malli eroaa merkittävästi tietyistä kansainvälisistä esimerkeistä kuten Clarence Perryn naapurustoyksiköstä (neighbourhood unit) vuodelta 1929. Jälkimmäisessä pääväylät kehystävät koulupiiriä, jonka sisällä liikennettä on rauhoitettu kapeammilla kaduilla. Koulu on keskellä, mutta kaupalliset palvelut sijaitsevat pääväylien varsilla, jotka ovat myös tiiviimmin rakennettuja. Palaan tähän tuota pikaa.</p><p>Mitä näille 60-70-luvun lähiöille on nyt tapahtunut? Uudenkarheaan lähiökotiin 23-vuotiaana muuttaneet vanhemmat ovat nyt 70-vuotiaita — tai vain toinen heistä. Lapset ovat lentäneet pesästä, kouluttautuneet ja vaurastuneet, samalla kun eläkeläisen tulot ovat jääneet vaatimattomiksi. Tilastot kertovat tästä vastaansanomattomasti. Jos alaikäisiä lapsia oli vuonna 1990 vielä 20%, 2018 heitä on enää 13,7% (luvut ovat mediaaneja ajanjaksollla, jota RE:URBIAssa tutkittiin). Kääntäen yli 65-vuotiaiden osuus on kasvanut 11.7.:stä 25,4:ään prosenttiin. Yksin asuvien osuus on taas kasvanut 38,3:sta 61,1:een prosenttiin. Lähiöt eivät todellakaan ole enää lapsiperheiden vaan erityisesti yksin asuvien ikäihmisten asuinalueita, ja heidän taloudelliset resurssinsa eivät ole kummoiset eikä koulutustasonsa korkea.</p><p>Mitä asuinalueen sitten tulisi heille tarjota? Sinänsä tätä ei ole vaikea päätellä niin tutkimusten kuin yleisen elämänkokemuksen perusteella (jota nuorilla kaupunkisuunnittelijoilla on tosin rajallinen määrä, vanhenemisesta ei lainkaan). Ikäihmiset kaipaavat rauhallista, turvallista ja terveellistä elinympäristöä, joka tarjoaa myös kontaktin luontoon – nuoret menköön keskustaan pöhisemään. Lapsiperheiden palveluilla kuten hiekkalaatikoilla, päivähoidolla tai peruskoululla he eivät enää tee mitään, mutta terveys- ja hyvinvointipalvelujen merkitys kasvaa. Liikkuminen on hitaampaa ja turvattomampaa, joten vilkkaiden katujen ylitykset, pyöräily ja jalankulkuväylien liukkaus lisäävät riskejä. Lasten lisäksi erityisesti iäkkäät ja perussairaat kärsivät pahimmin hengitysilman epäpuhtauksista. Ylipäätään lähiympäristön laadun merkitys kasvaa. Kun tulot ovat pienet, tärkeitä ovat ilmaiset palvelut kuten lähiliikunta ja kirjasto. Ne ovat tärkeitä myös työikäisille työttömille, joita lähiöissä myös riittää.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglR3GyQVzJH0tCJ36HLWizGkoorW-Zp0TOUZEX_akSBCv5yWcK6QCwqjV3qBlc-S0Vmuc_BOD2bs1CrzOfwUUPQg90wZYHsYWGb2GEIjbNPbQpqoAAF5dXGjMYwXpPk5o_HwsdNBVr6GaPV7i34p4pBPMNqU_FfqqIJ8d-oIBIgPKsHtNCwLJ_WYnV/s1012/The-basic-components-of-Clarence-Perrys-Neighborhood-Unit-Perry-1929.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1012" data-original-width="850" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglR3GyQVzJH0tCJ36HLWizGkoorW-Zp0TOUZEX_akSBCv5yWcK6QCwqjV3qBlc-S0Vmuc_BOD2bs1CrzOfwUUPQg90wZYHsYWGb2GEIjbNPbQpqoAAF5dXGjMYwXpPk5o_HwsdNBVr6GaPV7i34p4pBPMNqU_FfqqIJ8d-oIBIgPKsHtNCwLJ_WYnV/w336-h400/The-basic-components-of-Clarence-Perrys-Neighborhood-Unit-Perry-1929.jpg" width="336" /></a></div><p>Miten lähiöt asuinympäristöinä sitten vastaavat näihin tarpeisiin, ja miten niitä olisi syytä kehittää? Tässä kohtaa minun on myönnettävä, että en oikein kykene seuraamaan tutkijoiden ajatuksenjuoksua. He ehdottavat viittä "jokerikorttia": (1) joukkoliikenteen asemanseutua huomattavasti pienempää mittakaavaa tarpeiden tyydyttämiseksi, (2) korttelipuistojen palauttamista lähiöiden suunnittelun keskiöön, (3) paikallisen liikenteen katuverkkoon keskittymistä ulospäin suuntautuvan sijasta, (4) sen hyväksymistä, että kaupalliset palvelut sijoittuvat saavutettavuuden mukaan pääkatujen varsille, eivät kaavamerkintöjen mukaisesti alueiden keskelle, ja (5) asuntokannan sekoittuneisuutta ja monipuolisuutta. Epäilemättä näiden taustalla on edellä mainittu Perryn lähiöyksikön konsepti (kuva) – jopa siinä määrin, että voitaisiin puhua "uusperryläisyydestä". Epäilemättä Perry on vaikuttanut myös uusurbanismiin laajemmin, minkä puutetta Suomessa tutkijat valittavat: "– – mikään näistä perinteisen urbanismin ihanteista ei ole laajemmassa mitassa kulkeutunut [Suomeen], vaan yhdyskuntarakentamisen perinne nojaa kaikilta kulmiltaan lähiörakentamisen kultaisten vuosien aikana luotuun ihanteeseen ja sen myötä syntyneisiin ammattikuntien ihanteisiin." (Loppuraportti, s. 15). Näin kategorinen väite vaikuttaa hiukan oudolta, sillä uusurbanismin ideologiaa tuotiin Suomeen jo 1980-luvulla, mistä aiemmin analysoimani <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2016/05/hylatyt-tilat-autiot-torit.html" target="_blank">Talinrannan alue </a>oli esimerkki, eikä Helsingin vuoden 2016 "kaupunkikaavasta" löydä täikammallakaan muuta kuin urbaania. Ongelmana on nähdäkseni pikemminkin se, että jatkuvaa urbaania rakennetta yritetään sovittaa alueille, joille on jo muodostunut lähiörakenne. Tämä ongelma koskee myös paljon puhuttuja "kaupunkibulevardeja".</p><p>Mutta katsotaan hiukan tarkemmin näitä "jokerikortteja". </p><p>"(1) Naapuruston mittakaava ja sosiaalinen moninaisuus, missä suunnittelun kohteena on huomattavasti joukkoliikenteen mitoitusympyröitä pienempi naapurusto tarpeineen ja moninaisine ominaisuuksineen, ei joukkoliikenteen kapasiteettitarpeet."</p><p>On toki tärkeää lähteä suunnittelussa asukkaiden tarpeista, ja ikääntyvän väestön kohdalla liikkuminen on rajoitetumpaa, kuten todettiin. Toisaalta on vaikea kuvitella, miten mittakaavaltaan lähiötä pienempi alue muodostaisi minkäänlaista sosiaalista yhteisöä, eikä sellaiselle voida tarjota mitään palveluja. Joukkoliikenteen läheisyys taas on tärkeää siksi, että osa palveluista joka tapauksessa sijaitsee lähiön ulkopuolella. Varhaisen lähiön lapsiperheillä oli vielä luonteva mekanismi tutustua toisiinsa hiekkalaatikolla, koulun vanhempainilloissa ja lasten kavereiden kautta, mutta nykyrakenteessa niiden merkitys on vähentynyt. Ei ole ihme, että 40 %:lla asukkaista ei ole yhtään tuttua, jonka kanssa pysähtyisi juttelemaan – kuten tutkijat havaitsivat. Pikku Pietarin pihat, korttelit ja lähiötkin ovat jo historiaa. Tätä korttia en itse löisi pöytään.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijNNCfT2ZXcxqmPP1CvdOSiudFDpT8HHcxj2Y4mZzWYPZCuKOccskLnzD0dGHxxkrPJBoSAEMeNY2sTk_g9ZFbCpgWJ-b2OWpur9XolmreEilRk9JrngCaH7VjFm_v1iHUQK3s-Ddraowa1Q0UptIsmYqrdY7kMZZ-IB9NkSjE1Mm4-W62vmfDGfDM/s428/Munkkivuori%20Rauramon%20luonnos.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="428" data-original-width="392" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijNNCfT2ZXcxqmPP1CvdOSiudFDpT8HHcxj2Y4mZzWYPZCuKOccskLnzD0dGHxxkrPJBoSAEMeNY2sTk_g9ZFbCpgWJ-b2OWpur9XolmreEilRk9JrngCaH7VjFm_v1iHUQK3s-Ddraowa1Q0UptIsmYqrdY7kMZZ-IB9NkSjE1Mm4-W62vmfDGfDM/s320/Munkkivuori%20Rauramon%20luonnos.png" width="293" /></a></div><p>(2) "Naapuruston lähivirkistys, missä asumisen välittömään läheisyyteen sijoitetut korkealaatuiset korttelipuistot palautetaan lähiöiden suunnittelun keskiöön – sosiaalisten kohtaamisten tukemiseksi ja asumisviihtyvyyden lisäämiseksi."</p><p>Tämä löytyy selvästi Perryn kaaviosta, mutta sen kontekstina on 1920-luvun New York. Kun analysoin omassa <a href="https://www.yss.fi/journal/tarinoita-takapihalta-2-0-vuorovaikutus-digitaalisen-median-aikakaudella/" target="_blank">tapaustutkimuksessani</a> Helsingin Munkkivuoren täydennysrakentamista, (uusurbanistinen) suunnittelija oli ilmeisesti kuvitellut, että alueen keskellä sijaitseva puistolämpäre olisi riittävä asukkaiden lähivirkistykseen (kuva). Tosiasiassa se oli kuitenkin lähinnä (sinänsä tärkeä) läpikulkupuisto kuljettaessa asunnoilta ostarille. Varsinainen lähivirkistysalue sijaitsi alueen pohjoispuolella: kaupunkimetsä, jossa risteili polkuja, joiden varrelle oli sijoitettu voimistelutelineitä, ja joka muodosti Talin golf-kentän kiertävän verkoston jalkapallokenttineen ja sisäliikuntahalleineen. Täältä hyvävoimaiset saattoivat siirtyä Laajalahden rannoille tai Keskuspuistoon. Talvella myös golfkenttä tuli osaksi latuverkostoa. Lähivirkistysalueen on siis oltava riittävän suuri ja riittävän verkottunut taatakseen jatkuvuuden ja eri käyttäjäryhmien tarpeet. Mutta juuri tämän suunnittelijat esittivät rakennettavaksi, mikä ei onneksi kuitenkaan toteutunut. Nyt alue on kaavoitettu viher- ja virkistysalueeksi, joka palvelee paljon Munkkivuorta laajempaa osaa kaupungista.</p><p>Ja tässä oli vasta virkistys. Nykytutkimuksen mukaiset <a href="https://helda.helsinki.fi/handle/10138/341472?show=full" target="_blank">vihreän infrastruktuurin</a> tarjoamat ekosysteemipalvelut sisältävät paljon muutakin. Siksi olin hiukan hämmästynyt, että tutkijat käyttivät viherrakenteesta yhtä ainoaa maankäyttökategoriaa ("Puistot", s. 18), vaikka jo kaavoituksessa niitä on kymmenen (V, VP, VL, VK, VU, VR, VV, RP, MP, MU), ja vihreää infrastruktuuria analysoitaessa on myös ylitettävä nämä funktionalistiset määrittelyt. Virkistystä (yhtenä kulttuurisena ekosysteemipalveluna) ei suinkaan "sekoiteta laajempiin viherympäristöä ja ekologiaa koskeviin tavoitteisiin" vaan nimenomaan integroidaan niihin. Tätäkään (nurkistaan jo aika repaleista) korttia en enää iskisi pöytään.</p><p>"(3) Naapuruston sisäinen liikenne, missä huomio kiinnitetään katuverkon kytkeytyneisyyteen ja katutilan mittakaavaan. Keskeistä on tunnistaa paikallisen liikkumisen tarpeet ulkopuolelle suuntautuvan liikenteen sijaan."</p><p>Ovatko nämä kuitenkaan toisensa poissulkevat vaihtoehdot? Sekä keuhkokaaviossa että naapurustoyksikössä on järjestetty sisäinen liikenne niin autoille kuin jalankulkijoillekin, mutta keuhkokaaviossa kevyt liikenne on erotettu ja yhdistetty puistoalueisiin. Helpompi hengittää.</p><p>"(4) Naapuruston kaupalliset palvelut sijoittuvat saavutettavuuden kannalta parhaille sijaintipaikoille, jotka löytyvät pääsääntöisesti alueen pää- ja kokoojakatujen läheisyydestä, joka ei välttämättä sijaitse alueen geometrisessa keskipisteessä. Myös eri toiminnot valitsevat sijaintipaikkansa asiakaskuntansa ja taloudellisten realiteettiensa – eivät maankäyttömerkintöjen mukaan."</p><p>Tämä ei ehkä ole niinkään jokerikortti kuin jotain, joka tapahtuu – "shit happens". Jos ja kun kaupallisten palveluiden mittakaava kasvaa, niiden saavutettavuus ikäihmisten, autottomien ja vähävaraisten kannalta heikkenee. Toisaalta ei-kaupallisten eli julkisten toimintojen sijainnit voidaan valita toisin, jos niin halutaan – ja se tapahtuu juuri maankäyttömerkintöjen avulla. Tätä myös Perry lienee tarkoittanut: "Only neighborhood institutions at community center." Mutta mitä tämä voisi tarkoittaa 2020-luvun suomalaisessa lähiössä, jossa kirkkoja ei sentään tarvita kolmea kappaletta?</p><p>Ehkä kannattaa tehdä ekskursio Tampereelle, joka on viime vuosina noussut kaupunkisuunnittelun avant-gardeen. Peltolammi-Multisilta on yksi tämänkin hankkeen kohteista, ja kaupunki suunnittelee sinne eteläisiä kaupunginosia palvelevaa "hyvinvointikeskusta". Sen läntisen korttelin tilaohjelmaan kuuluu koulu, päiväkoti, nuorisotilat, ikäihmisten päivätoiminta ja kirjasto. Itäiseen kortteliin taas sijoittuu päivittäistavarakaupan tilaa, pienliiketilaa, liikuntatilaa ja sote-palveluita. Kun lähiöiden väestörakenne edelleeen muuttuu, palveluiden on hyvä joustaa ja siksi sijoittua lähekkäin. Pienimuotoisen yksityisen liiketoiminnan sijoittuminen julkisten palveluiden kylkeen kuulostaa ainakin minusta paremmalta kuin sen vastakohta, <a href="https://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2019/11/kauppaan-karannut-kaupunki.html" target="_blank">julkisten palvelujen ajautuminen kauppakeskuksiin</a>. Tämän kortin haluaisin ainakin katsoa.</p><p>Joku voi nyt protestoida, että puhun liikaa ikääntyneistä. "Vanhukset ovat ongelma, joka ratkaisee itse itsensä", sanoi eräs nuori suunnittelija (jota hänen kollegansa muuten kutsuivat "Herra Pöhinäksi"). Tavallaan näin onkin, mutta nykyisellä kokonaishedelmällisyysluvulla ja elinajanodotteella voimme olla varmoja, että ikäihmisten osuus väestöstä tulee kasvamaan ja pysymään korkealla. Missä he tulevat asumaan? Voisivatko lähiöt, nyt kun niiden arkkitehtuurikin on "perintöytymässä" – kuten Laura Berger ja Panu Savolainen kirjoittavat – muodostaa asuinalueita, jotka jopa kilpailisivat hyvinvointikeskustensa laadulla? Lähiöt eivät enää olisi vihreiden leskien vaan aidosti harmaiden leskien ja toivon mukaan myös iloisten leskien asuinalueita. </p><p><br /></p><p>Berger, Laura & Savolainen, Panu (2022) Betonia, metsää, mielikuvia – Lähiöiden perintöytymisen monet kasvot. Yhdyskuntasuunnittelu vol. 60, 2022:3.</p><p>di Marino, Mina & Tiitu, Maija & Lapintie, Kimmo & Viinikka, Arto & Kopperoinen, Leena (2019) Integrating Green Infrastructure and Ecosystem Services in Land-use Planning: Results from two Finnish Case Studies. <i>Land Use Policy</i>, Vol. 82, 643-656.</p><p>Re:Urbia. Loppuraportti 2023. Pre-print. <a href="https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/reurbia" target="_blank">https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/reurbia</a></p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-10219724743736895592023-01-06T00:02:00.000+02:002023-01-06T00:02:46.805+02:00Mokkakenkien kaupunki<p> Likinäköisyys eli myopia on paitsi harmillinen taittovika myös paljon käytetty metafora. Sillä voidaan viitata sekä aikaan (lyhytnäköisyys) että tilaan: siihen, että näemme parhaiten – tai vain – sen mikä on lähellä. "Perspektiiviharhassa" lähellä oleva näyttää suuremmalta ja siten tärkeämmältä, ja se, mikä on poissa silmistä, on myös poissa mielestä. Kaupunkisuunnittelussa sekä ajallinen että tilallinen myopia ovat ongelmia, sillä suunnittelu tähtää usein vuosikymmenien tai jopa vuosisatojen päähän. Kaupunkikehitykseen vaikuttavat tekijät eivät ole myöskään suoraan nähtävissä, ne kun sijaitsevat kaukana.</p><p>Tämä on tullut mieleen kun on seurannut keskustelua Helsingin keskustan ongelmista. Ne ovat helposti nähtävissä läheltä: tyhjiä liikehuoneistoja, vähemmän ihmisiä kaduilla, vähemmän auki olevia ravintoloita viikonloppuisin. Yrittäjät valittavat etätyön vieneen heiltä lounasasiakkaita, mikä heijastuu myös iltatoimintaan. Tunnetut liikkeet ovat lopettaneet tai siirtyneet muualle.</p><p>Syiden ja ratkaisujen hahmottaminen onkin sitten vaikeampaa. Ratkaisuja on ehdotettu ja toteutettukin lähelle: lisää tapahtumia, lämmitettyjä jalkakäytäviä, kävelykatujen kattamista, Eteläsataman "paraatipaikan" rakentamista, vähemmän byrokratiaa. Hyviä ideoita, mutta mittakaavaltaan silti melko vaatimattomia. Unohtuu ehkä niinkin yksinkertainen asia, että keskusta on keskellä. Ollakseen olemassa se tarvitsee ympäristönsä, periferiansa. Mutta kuinka kauas katseen täytyy ulottua?</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjV_kuw9en1VEZfEAsIOxpr5N9AwSrPi9ncE57foYTS-tsdhOt9-lr4zSlYyiXshMCCtlB141Ko_xY5IxlNIT8mGiUM9_ooAomOfhgWHqxqYrb29SG1J0kghmX3BtOxRTxLmpJsqrJzvEL92L3_htxk0BBmNsxZtwWBQzpo_vsxizZ7ujMCuWOc_PRz/s1137/IMG_1929.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="897" data-original-width="1137" height="252" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjV_kuw9en1VEZfEAsIOxpr5N9AwSrPi9ncE57foYTS-tsdhOt9-lr4zSlYyiXshMCCtlB141Ko_xY5IxlNIT8mGiUM9_ooAomOfhgWHqxqYrb29SG1J0kghmX3BtOxRTxLmpJsqrJzvEL92L3_htxk0BBmNsxZtwWBQzpo_vsxizZ7ujMCuWOc_PRz/s320/IMG_1929.jpeg" width="320" /></a></div><p>Helsingin Sanomat on pitänyt tätä kysymystä aktiivisesti esillä usean jutun voimin. Esimerkiksi toimittaja Sami Takala vei kaksi asiantuntijaa (dosentti Juha Kostiaisen ja kaupunkimaantieteilijä Miika Norpan) kävelemään ja pohtimaan reseptejä keskustan pelastamiseksi. Aivan ensimmäiseksi hän kiinnitti huomionsa Juha Kostiaisen mokkakenkiin, joilla tämä oli uskaltautunut lämmitetylle jalkakäytävälle, vaikka taivaalta satoi lunta. Se määrittelikin jutun mittakaavan: pohdittiin pienten sisäpihojen kattamista, Esplanadin autokaistojen poistamista, samppanjalasillisia, pullakahveja, glögikärryjä...jo Keskuskatu olisi Kostiaisen mukaan liian "valtava" katettavaksi. </p><p>Kostiainen on kuitenkin kaupunkikehityksestä ja vastuullisuudesta vastaava johtaja YIT:llä, ja hänen työnantajansa on vastannut muun muassa Triplan kauppakeskuksen rakentamisesta. Hänellä olisi varmasti ollut painavampaa sanottavaa ydinkeskustaa ympäröivästä ketjusta kauppakeskuksia, joita on syntynyt tai laajennettu voimakkaasti kuluneen vuosikymmenen aikana: Triplan lisäksi Redi, Kaari, Ainoa, Iso Omena...Ne eivät ole enää peltomarketteja vaan hyvän julkisen liikenteen solmukohtiin sijoitettuja hybridirakennuksia, joissa voi "elää koko elämänsä poistumatta kertaakaan kauppakeskuksesta", kuten mainostaja sen ilmaisisi. Mutta niihin on myös helppo ajaa autolla: yhden pysähdyksen taktiikka, katetut pysäköintipaikat ja lämmin sisäyhteys kauppakeskukseen. Mokkakengät ovat vielä paremmin turvassa.</p><p>Nämä kauppakeskusten "kävelykaupungit" kilpailevat ydinkeskustan kanssa myös hinnoillaan. Jos ajat Kampin pysäköintiluolaan, maksat heti kättelyssä 3,40 € alkavalta 30 minuutilta. Mall of Triplassa ensimmäinen tunti on ilmainen, ja seuraavat 1,5-2,5 € / 30 minuuttia. Ainoassa ilmaista pysäköintiä tarjotaan kaksi tuntia, jonka jälkeen hinta on 2 € / tunti. Kaaressa maksutonta aikaa on kolme tuntia, jonka jälkeen maksat 0,5 € / alkava 30 minuuttia. Ja jos tämäkin on liikaa, voi ajaa Jumboon, jossa saa asioida viisi tuntia ilmaiseksi.</p><p>Strategia on siis selvä: mitä lähemmäs keskustaa ajat, sitä enemmän maksat. Tämä ei ole sattumanvaraista, sillä nykyään kaupungit eivät edes halua tukea henkilöautojen ajamista keskustaan, jossa halutaan nähdä enemmän "kestäviä" kulkumuotoja kuten jalankulkua ja pyöräilyä julkisen liikenteen jatkeena. Kallis pysäköinti ja rajoitettu tila — joka johtaa ajoittaiseen ruuhkautumiseen — ovat voimakkaita "disinsentiivejä", jotka ovat myös ajaneet asiansa: vain 10-18 % keskustan palvelujen käyttäjistä saapuu autolla, kun joukkoliikenteen osuus on 60-71 %.</p><p>Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että autoilijat olisivat noin vain vaihtaneet joukkoliikenteeseen, sillä kokonaisuutena joukkoliikenne muodostaa Helsingin seudullakin vain 18% (valtakunnallisesti 7%). Pikemminkin on pelättävissä, että he ovat ajaneet autonsa muualle. Tässä suhteessa Kostiaisella on tosiaan blogissaan painavaa sanottavaa: "Kuluttajat voivat olla väärässä, mutta heillä on rahat." Ja näitä rahoja keskusta nyt kaipaa.</p><p>Olisiko kaupungin siis käännettävä kelkkansa ja houkuteltava myös autoilijoita takaisin? Se tuskin on mahdollista tai suositeltavaakaan: keskustan tekeminen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden kannalta houkuttelevaksi — mikä käytännössä tarkoittaa tilan valtaamista heille takaisin – on monessa mielessä perusteltua. Sen seuraukset keskustan saavutettavuudelle eivät välttämättä ole kovin dramaattisia. Esimerkiksi Oslossa tehtiin vuosina 2017-2019 melko radikaaleja muutoksia keskustan liikennejärjestelmään mm. luopumalla 760:sta kadunvarsipaikasta kaikkiaan 1450:stä ja täyttämällä näin vapautunut tila mm. leveämmillä jalkakäytävillä, parkleteillä, kadunkalusteilla, taiteella ja istutuksilla. Kun tutkijat seurasivat muutoksia keskustan käytössä ja kokemuksessa, muutokset olivat yllättäen varsin pieniä. Autoilijatkaan eivät kadonneet, sillä työnantajat alkoivat tarjota heille ilmaisia pysäköintipaikkoja (Hagen & Tennøy 2021).</p><p>Iso kysymys kuitenkin on se, mitä sellaista keskusta kykenee tarjoamaan, jota kauppakeskuksilla ei ole eikä voi olla. Tapahtumat kuten nyt käynnissä oleva Helsinki Lux ovat tärkeitä, mutta ei niitä jokaiselle päivälle riitä, ja mikä estää myös kauppakeskuksia järjestämästä tapahtumia? Katujen ja torien kattaminen tuskin on ratkaisu, sillä kauppakeskuksissa se on jo lähtökohtaisesti olemassa. Arkkitehtuuriltaan keskusta on ylivoimainen, mutta arkkitehtina olen ehkä jäävi arvioimaan sen kaupallista merkitystä — turismille se luonnollisesti on ehdoton edellytys.</p><p>Yhden itseäni lähellä olevan idean tahtoisin kuitenkin nostaa esille. Kuten todettu, usein nostetaan ongelmaksi etätyö, joka vähentää mm. lounasravintoloiden kysyntää keskustoissa. Kun pandemia pakotti suuren osan ihmisistä työskentelemään tai opiskelemaan kotoa käsin, kyse ei ollut niinkään etätyöstä vaan eräänlaisesta "karanteenityöstä". Itse asiassa koko etätyön käsitteestä tulisi luopua, sillä kuinka työ sen lähempänä voisi olla kuin omassa läppärissä? Jos sen sijaan ryhtyisimme puhumaan monipaikkaisesta työstä ja asumisesta, keskusta voi tarjota tällaiselle liikkuvalle elämälle ainutlaatuisia alustoja. Se edellyttää kuitenkin jäähyväisiä perinteiselle funktionaaliselle suunnittelulle ja myös territoriaaliselle tilankäytölle. </p><p>Hagen, O.H. & Tennøy, A. (2021) Street-space reallocation in the Oslo city center: Adaptations, effects, and consequences. Transportation Research Part D. <a href="https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S136192092100242X?via%3Dihub" target="_blank">(Open access)</a></p><p>Sami Takala (2022) Keskustan elvyttäjät. Kaupunkitutkijoiden mielestä Helsingin keskustan houkuttelevuutta voisi parantaa rohkeilla kokeiluilla, nykyistä monipuolisemmalla tapahtumakirjolla ja elämyksellisyydellä. <a href="https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009211422.html" target="_blank">Helsingin Sanomat 5.12.</a></p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-34993264467393264172022-10-19T15:56:00.000+03:002022-10-19T15:56:28.857+03:00Pitkät jäähyväiset<p> <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2022/09/jatkasaari-keskella-metsaa.html" target="_blank">Kirjoitin</a> kolme viikkoa sitten Helsingin kaupungin ja Uudenmaan liiton toteuttamasta selvityksestä, josta myös Helsingin Sanomat<a href="https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009090283.html" target="_blank"> uutisoi</a> raflaavalla otsikolla "Selvitys: Pientaloalueet tuhoavat luontoa enemmän kuin kerrostaloalueet". Sittemmin tuosta raportista kehkeytyi kummallinen prosessi. Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkijat Anssi Joutsiniemi ja Mari Vaattovaara kritisoivat selvitystä voimakkaasti ideologiseksi, jonka jälkeen Uudenmaan viestintäjohtaja Inka Kanerva toi tviitissään esille, että tutkijat olivat parhaillaan itse toteuttamassa omaa selvitystä, jonka rahoittajana oli muun muassa Pientaloteollisuus PTT ry. Tähän tarttui taas Helsingin Sanomat, joka <a href="https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000009117174.html" target="_blank">laajassa jutussaan</a> kyseenalaisti tutkijoiden riippumattomuuden. Se luonnollisesti sai somen villiintymään.</p><p>Kyseessä oli tietysti virhepäätelmä tai harha-argumentti, jolle argumentaatioteorian tutkijat ovat antaneet nimen "tu quoque", ja jonka lapset ovat oivallisesti suomentaneet "ite oot". Se, mitä tutkijat ovat tahoillaan tehneet, ei ole millään tavoin relevanttia sen kannalta, minkä laatuinen tai ideologinen heidän arvostelemansa raportti on — ja sama koskee heidän itse kirjoittamaansa tutkimusraporttia. Syytöksen absurdiuden ymmärtää jos kääntää sen toisin päin. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vahvasti sitoutunut tiiviiseen kerrostalorakentamiseen kuten bulevardeihin, ja tätä tarkoitusta varten se on tilannut erilaisia selvityksiä, esimerkiksi Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen selvityksen pienhiukkasten kulkeutumisesta erityyppisissä bulevardivaihtoehdoissa. Onko tästä pääteltävä, että HY:n ja Ilmatieteen laitoksen tutkijoiden riippumattomuus on kyseenalainen jos he vaikkapa arvostelisivat pientalotutkimuksia metodologisista virheistä?</p><p>Tämän surullisen prosessin johdosta nämä kaksi selvitystä tulivat julkisuudessa asetetuiksi rinnakkain, mistä on epäilemättä haittaa molemmille. Uudenmaan liiton ja Helsingin raportista on toistuvasti sanottu, ettei se ole akateeminen tutkimus vaan "erilaista olemassa olevaa tietoa yhdistelemällä koostettu katsaus", kuten Uudenmaan maakuntajohtaja Ossi Savolainen kirjoitti mielipidekirjoituksessaan 17.10. HS:ssa. Tällaisesta review-tyyppisestä julkaisusta ei kuitenkaan ole kyse, mikä näkyy jo raportin suppeasta lähdeluettelosta: 9 julkaisua, jotka ovat kaikki viranomaistahojen tuottamia raportteja (lähinnä Uudenmaan liitto) sekä yksi blogikirjoitus. Mistä siis on kyse? Ilmeisesti on vielä palattava siihen, sillä raporttiin on suhtauduttu myönteisesti erityisesti poliittisilla tahoilla pormestaria myöten. Poliittiset vaikutukset saattavat siten olla suuriakin, kuten lienee tekijöiden tarkoituskin. Ja juuri siitä syystä tutkijat ovat huolissaan. Kaupunkirakentamisen kun tulisi perustua tietoon.</p><p>Selvitys on periaatteessa yksinkertainen: on rajattu olemassa olevia asuinalueita Uudeltamaalta, laskettu näiden rajausten perusteella aluetehokkuus ja se, kuinka paljon ihmisiä asuu väestörekisterin mukaan näillä alueilla. Siitä on päätelty, "kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään". Sen lisäksi on "linkitetty työhön myös metsäkato-/hiilinäkökulmaa" sekä "kestävyysnäkökulmaa myös muuten, esim. liikkuminen, sosiaalinen näkökulma." Raportin ovat kuitenkin laatineet maakunta-arkkitehti Mariikka Manninen, paikkatietoasiantuntija Henri Jutila ja yleiskaavapäällikkö Pasi Rajala — kaikki epäilemättä päteviä omilla aloillaan mutta eivät ympäristötieteissä eivätkä yhteiskuntatieteissä. Tässä juuri näkyy "ei-akateemisuuden" ongelma, johon suunnittelijat törmäävät säännöllisesti esimerkiksi laatiessaan kaavaselostuksia: kaupunkikrakentaminen tulisi tietysti linkittää niin ympäristö- kuin sosiaalisiinkin kysymyksiin, mutta eri asiantuntijoiden palkkaamiseen ei ole varaa — ei ehkä aina haluakaan. Niinpä tässäkin menevät peruskäsitteet kuten metsäkato, luontokato, lajikato, hiilivarasto ja hiilinielu sekaisin, ja lopulta päädytään vain laskemaan, kuinka paljon maata jää rajatun asuinalueen 'alle' ja kuinka monen männyn hiilivarasto näin menetetään. Sosiaalisista kysymyksistä löydän vain tämän lauseen: "Kysyntää kaupunkimaiseen asumiseen on enemmän kuin tarjontaa".</p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgymMGKHD_6M_8zYHECKWl5h9NNourd2Au8HzS2MTUxzSvNOFA7mNaR3Kow1SIBkzwgcWbw7RWi7izXym0PYh-1RmREjUst-SqpTZdMvZ09-QaTbiVBAyxqaQzIuEXsJYPjxwMtK_xj28IeAcDWUuPyczbOIPm2c12G74NoGkWkTE_nzd7qFNAPxWqY/s679/IMG_9667.jpeg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="679" data-original-width="592" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgymMGKHD_6M_8zYHECKWl5h9NNourd2Au8HzS2MTUxzSvNOFA7mNaR3Kow1SIBkzwgcWbw7RWi7izXym0PYh-1RmREjUst-SqpTZdMvZ09-QaTbiVBAyxqaQzIuEXsJYPjxwMtK_xj28IeAcDWUuPyczbOIPm2c12G74NoGkWkTE_nzd7qFNAPxWqY/s320/IMG_9667.jpeg" width="279" /></a></div>Jos tätä verrataan akateemisten tutkijoiden tuottamaan raporttiin, ero on helppo havaita. Siinä lähdetään liikkeelle sosiaalisista kysymyksistä, joka on Mari Vaattovaaran tutkimusaluetta: asuinalueiden yksipuolistuminen kuten tiivis kerrostalorakentaminen, asuntojen koon pieneneminen, vuokra-asuntovaltaisuus ja maahanmuuttajien keskittyminen ovat kaikki trendejä, jotka altistavat segregaatiolle ja siihen liittyville riskeille. Ratkaisuksi esitetään asuinalueiden monipuolistamista kehittämällä myös pientaloratkaisuja osaksi tiivistä kaupunkirakennetta, jossa niin julkinen liikenne kuin palvelutkin voidaan kuitenkin järjestää. Tästä laskennallisesta ja suunnitteluosuudesta ovat vastanneet Joutsiniemi ja Teemu Jama, joiden erityisaluetta se on. Tietysti akateemisten tutkijoiden pidättäytyminen omilla vahvuusalueillaan on sekin tunnistettu ongelma. Tässä tapauksessa ympäristökysymykset eivät juuri nouse esille, mutta kaupunkisuunnittelussa niitä ei voida enää sivuuttaa. Omaan korvaani särähtää esimerkiksi viherrakenteen kuvaaminen "väljänä maankäyttönä" (s. 12).<p></p><p>Mutta entä UL:n ja Helsingin selvityksen kritiikki väljää maankäyttöä vastaan, jota perustellaan ympäristövaikutuksilla? Lähtökohtana on siis seuraava kysymys: "Kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään?" Mutta mitä tarkoittaa "vievät"? Uudenmaan liiton tiedotteen mukaan "paljon seudun maapinta-alaa asumiskäytössä tarkoittaa vähemmän maapinta-alaa muussa käytössä – esimerkiksi hiiltä sitovana metsäalueena." </p><p>Katsokaa kuitenkin ohessa olevaa kuvaa pientalosta suurella (0,4 ha) tontilla. Tämän verran maapinta-alaa asuminen on siis "vienyt". Metsä ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Eikä se myöskään katoa, sillä kukaan ei toteuta avohakkuuta omalla tontillaan. Samaa ei voi sanoa asumisen ulkopuolisista metsäalueista, joiden kohdalla "päätehakkuu" on yleensä ennemmin tai myöhemmin edessä. Pysyvästi suojeltuja metsiä on Suomessa vain 6%, Etelä-Suomessa 3%. Tätä taustaa vasten Helsingin Sanomien otsikko pientaloalueista luontoa "tuhoavina" on enemmän kuin harhaanjohtava. Paradoksaalisesti olemassa olevan metsän säilyttäminen tai sen muuttaminen puutarhaksi on sitä helpompaa mitä väljempää asutus on. Selvityksen johtopäätös, että "tiivistäminen toisaalla säästää luontoa toisaalla" on siten pahasti harhainen.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgF6exF2eWgy3WOIoUCk_KqMMoUZ0fyOwOM52oE-g2YzstIFVrJqWBStczdxqVxKuiVOHhYjj1bko8gSaUTNqqNuOcXeEOv0JvQVenFXWQkuXkL-qDnFFvXa1-dLGiZRjVAxBQYwK7TGhW7qMynPR4ueqpmwCVQh3MjCeH9WIfVff1yk-jDhxqKbEKh/s1514/IMG_1728.jpeg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1514" data-original-width="1467" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgF6exF2eWgy3WOIoUCk_KqMMoUZ0fyOwOM52oE-g2YzstIFVrJqWBStczdxqVxKuiVOHhYjj1bko8gSaUTNqqNuOcXeEOv0JvQVenFXWQkuXkL-qDnFFvXa1-dLGiZRjVAxBQYwK7TGhW7qMynPR4ueqpmwCVQh3MjCeH9WIfVff1yk-jDhxqKbEKh/s320/IMG_1728.jpeg" width="310" /></a></div><p>Mistä tällainen ajattelu — jonka mukaan kaikki tontit niiden koosta riippumatta asfaltoidaan — oikein kumpuaa? Se on nimittäin edellytyksenä sille, että "metsäkato" olisi laskettavissa laskemalla asuinrakentamiseen kaavoitetut alueet ja jakamalla ne asukkailla. Taustalla on ilmeisesti kaksi sitkeää ajatuspinttymää, joita on kritisoitu pitkään, mutta jotka eivät vain suostu kuolemaan. Ensimmäinen on funktionalismin haamu, jonka mukaan maapinta-ala on jaettavissa yksittäisiin funktioihin: maa on esimerkiksi asumista, liikkumista, työntekoa tai virkistystä varten. Kun alue on kerran kaavoitettu asumiseen (A) niin ei siellä metsää voi olla (V tai M). Todellisuus on tietenkin toisenlainen: tontilla voi olla metsää tai puutarha perhosineen (yleensä onkin), asunnoissa voi työskennellä ja liikkuessaan virkistyä. Linnut ja mehiläiset eivät välitä meidän kaavamerkinnöistämme. Todellisuus on monifunktionaalinen, ja erityisesti sellainen on vihreä infrastruktuuri: se kulkee asumisen yli ja lomitse (eikä jää vain sen alle), ja se tuottaa useita ekosysteemipalveluja, jotka ovat välttämättömiä kestävälle kehitykselle ja lajikirjolle. Edellyttäen että sille on tilaa.</p><p>Toinen sitkeä ajatusluutuma on ajan unohtaminen. Ajattelemme kaupunkia ikään kuin valmiina kuviona, jonka kaavoitamme ja sitten toteutamme, minkä jälkeen siirrymme toisille alueille. Jos katsomme satelliittikuvia uusista asuinalueista, ne vaikuttavat tosiaan melko paljailta, erityisesti tiiviillä alueilla. Talojen rakentaminen, rakennusmateriaalien varastointi ja koneiden käyttäminen vievät helposti pieneltä tontilta kaiken kasvillisuuden. Mutta jos maltamme odottaa kymmenen tai viisikymmentä vuotta ja lapsemme jatkavat siitä vielä eteenpäin, alueet näyttävät jo aivan toisenlaisilta. Kaupunki ei ole vain tilan vaan myös ajan funktio.</p><p>Seuraako tästä, että pientalokaupunki on "kestävämpi" kuin tiivis korttelikaupunki, vastoin yleistä uskomusta? Ei tietenkään. Se tarkoittaa vain sitä, että jos edessämme on meille liian vaikea yhtälö (asuinalueiden erilaisten ominaisuuksien sosiaaliset ja ympäristövaikutukset), sitä ei ratkaista vaihtamalla laskutehtävä helpompaan.</p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-62632273510611371202022-09-27T17:57:00.002+03:002022-10-06T20:21:54.034+03:00Jätkäsaari keskellä metsää<p> </p><p>Tuoreessa <a href="https://uudenmaanliitto.fi/tiiviit-asuinalueet-jattavat-tilaa-myos-luonnolle-erilaisten-asuinalueiden-vaatimalla-maapinta-alalla-on-merkitysta-kestavyystavoitteiden-kannalta/?fbclid=IwAR1ar9CqpTRME1qsyyQLTt6ifBqEnz2RbgY3_nK1NIWXtC2kS-4tXWwmF0g" target="_blank">selvityksessään</a> "Honkain keskellä mökkini seisoo; Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita" Helsingin kaupunki ja Uudenmaan liitto ovat pyrkineet laskemaan, kuinka paljon maata erilaiset yhdyskuntatyypit "käyttävät" tai kuinka "tehokkaita" ne ovat. Selvitys on tehty valitsemalla ja rajaamalla erilaisia alueita Uudeltamaalta ja laskemalla kuinka paljon ihmisiä niihin mahtuu. Kääntäen on laskettu, kuinka paljon pinta-alaa tarvitaan, jotta tietty ihmismäärä voidaan asuttaa erilaisilla tehokkuuksilla kerrostalo- tai pientaloalueille. </p><p>Tulokset eivät ole kovin yllättäviä: tiiviisti rakennetulle alueelle mahtuu enemmän ihmisiä kuin samankokoiselle väljästi rakennetulle alueelle. Tulos on niin triviaali, että lukija joutuu miettimään, miksi tällainen selvitys on tehty? Arveltiinko tällaisen laskelman olevan kiistanalainen? Ilmeisesti, sillä yksi selvityksen tekijöistä, Pasi Rajala, kirjoitti näin Twitterissä: "Hämmästyttävää kyllä tuokin kysymys pitää esittää. Koska siltähän näyttää, ettei ole [selvää]. Ihan parasta on, että kun virkamiehet ovat tämän faktan kertoneet, niin heitä syytetään puolueellisuudesta."</p><p>Selvityksen tekijöillä on kuitenkin tätä suuremmat ambitiot: selvityksen ja sen jatkon tavoitteena on "informatiivinen, helppokäyttöinen kooste keskeisistä eri tyyppisten asuinaluekonseptien ominaisuuksista, vaikutuksista ja suhteesta eri kestävyysnäkökulmiin". Tämä on jo huomattavasti kiinnostavampaa, mutta samalla vaativampaa; siinä kun puhutaan jo suunnitteluongelmista.</p><p>Tunnetussa artikkelissaan "Dilemmas in a General Theory of Planning" Horst Rittel ja Melvin Webber toivat keskusteluun "ilkeän" (wicked) ja "kesyn" (tame) ongelman käsitteet. Suunnitteluongelmat ovat heidän mukaansa aina ilkeitä: "Ei ole mitään kiistatonta yleista hyvää; ei ole objektiivista määritelmää tasa-arvolle; politiikkatoimet, jotka vastaavat sosiaalisiin ongelmiin, eivät voi mielekkäällä tavalla olla oikeita tai vääriä; ei ole mielekästä puhua "optimaalisista ratkaisuista" sosiaalisiin ongelmiin ilman vahvoja ennakko-oletuksia." Kesyjen ongelmien esimerkkeinä he taas käyttivät matemaattisten yhtälöiden ratkaisemista, insinöörien tehokkuutta optimoivia laskelmia tai shakkipelin voittamista.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgpbHsvwv3QxEx_47Xleirdo8k2zi-kjeR1Qbv_WOS77psO8ufV2EpVLcTFeD_80JcKGOg_q-ZIZaWdAt4hUCmummyfN0IYSgcnkq6bdWZo4pa8GUPf_BJasXJxcqHPSppVWr8GHMNhXKszEcFSXASiWQ_kTlikTIKUusBgd0f1mUELqhEUlvxVzw85/s1072/Selvitys.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="728" data-original-width="1072" height="217" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgpbHsvwv3QxEx_47Xleirdo8k2zi-kjeR1Qbv_WOS77psO8ufV2EpVLcTFeD_80JcKGOg_q-ZIZaWdAt4hUCmummyfN0IYSgcnkq6bdWZo4pa8GUPf_BJasXJxcqHPSppVWr8GHMNhXKszEcFSXASiWQ_kTlikTIKUusBgd0f1mUELqhEUlvxVzw85/s320/Selvitys.jpg" width="320" /></a></div><p>Jos siis suunnittelusta tehdään laskutehtävä — kuten mainitussa selvityksessä on tehty — on tehtävä voimakkaita ennakko-oletuksia. Pääpiirteissään selvityksen strategia menee näin: valitaan eri tehokkuudella toteutettuja alueita eri puolilta Uuttamaata (pohtimatta niiden sijaintia ja siitä seuraavia asuntomarkkinoita), poistetaan suuret viheralueet (koska ne kuulemma vaikeuttaisivat vertailua), oletetaan, että asuinalueet sijoittuvat metsiin, oletetaan, että rakennettaessa metsä menetetään kokonaan eikä uutta istuteta, oletetaan — ja tämä on tärkeää —että mikäli asuinaluetta ei rakenneta, puut jäävät pystyyn ikään kuin suojelualueeksi. Näin saadaan laskettua paitsi "maapinta-alan tarve" myös "menetetty hiilivarasto". Ääriesimerkeiksi on löydetty Jätkäsaari ja Landbo, joita vastaava maa-ala on tulosten havainnollistamiseksi sijoitettu ensin Helsingin keskustaan, sitten Nurmijärven tienoille koko Helsingin seudun ennustettu kasvu. </p><p>Luonnollisesti mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Asuinalueita tai tuhatta asukasta (mikä on valittu mittapuuksi) ei sijoiteta mihin vain ja millaisena vain, vaan ne ovat asuntomarkkinoiden mahdollistamia. Helsingin keskustassa ei voi olla pientaloaluetta, eikä Jätkäsaaren tehokkuudella rakenneta Nurmijärvelle. Asuinalueiden viereiset viheralueet ovat olennainen osa asuinalueita, joten vertailu ilman niitä on pikemminkin harhaanjohtavaa. Asuinalueet eivät aina sijoitu metsiin, eikä niiden rakentaminen merkitse kasvipeitteen täydellistä ja lopullista tuhoutumista — sitä varmemmin, mitä väljemmästä alueesta on kyse. Ja ennen kaikkea: asuinalueen rakentamatta jättäminen (tai sen rakentaminen Jätkäsaaren tehokkuudella keskelle metsää) ei merkitse sitä, että puut eivät kaatuisi. Asumisen ulkopuolella oleva maa on maa- tai metsätalousaluetta, ja tiedämme kaikki mitä jälkimmäisille ennen pitkää käy.</p><p>Osallistuin kerran konsulttina maanomistajan ja kunnan väliseen neuvotteluun. Kunta oli kiinnostunut ostamaan metsämaata pientaloalueeksi mutta ei ollut valmis maksamaan siitä maanomistajan vaatimaa hintaa. Maanomistaja keinui kantapäillään ja totesi, että "minullehan tämä on metsätalousaluetta, ei virkistysaluetta". Ymmärsimme yskän: jos kauppoja ei syntyisi, hän laittaisi puut matalaksi, jolloin alue ei enää kelpaisi yhdellekään omakotirakentajalle. Kun kauppa syntyi, myös virkistysalueet talojen väissä ja ympärillä päästiin kaavoittamaan. Ajatus, että rakentamalla tiiviisti jossain säästetään luontoa "jossain muualla" on esimerkki kaupunkisuunnittelun urbaanista harhasta.</p><p>Jos tällaisten kesytettyjen ongelmien sijasta pohdimmekin suunnittelulle tyypillisiä ilkeitä ongelmia, tilanne näyttää kokonaan toiselta. Tavallaan Nurmijärvelle sijoitettu Jätkäsaari on hyvä havainnollistus siitä, kuinka pihalla (tai sanoisinko metsässä) teoreettiset "tehokkuustarkastelut" ovat. Suunnittelussa on pitkään keskusteltu yhdyskuntarakenteen hajoamisesta (urban sprawl), ja metsään sijoitettu "Jätkäsaari" voisi periaatteessa ratkaista ongelman. Paitsi ettei sellaista juuri kukaan halua eikä kukaan toteuta, vaikka se olisi kuinka "oikeaoppinen".</p><p>Tässä kohtaa varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Nykyisen kaupunkisuunnittelukeskustelumme sitkeimpiä ongelmia on kaksijakoisuus, joko-tai-ajattelu. Olet joko tiiviin kaupungin puolella tai sitä vastaan. Olet joko bulevardien puolella tai niitä vastaan. Kannatat joko jalankulkukaupunkia tai autokaupunkia. Tutkijoille tyypilliset kriittiset puheenvuorot tulkitaan myös usein vastustajien tukemisena, mikäli ne kyseenalaistavat esitettyjä argumentteja. Tehdään siis selväksi: ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavia asioita, ja yhdyskuntasuunnittelun on tehtävä oma osansa niiden torjunnassa. Nämä ovat kuitenkin aitoja, ilkeitä suunnitteluongelmia, eivät teknisiä tai laskennallisia tehtäviä. Ne eivät ratkea sijoittamalla Helsingin seudun kasvu Jätkäsaaren tehokkuudella Nurmijärven tienoille. Tätä eivät kirjoittajat sentään ehdota, mutta heidän käyttämänsä havainnollistukset vievät tässä suhteessa harhaan. Suunnittelijalla tai poliitikolla ei ole sellaisia lihaksia, joilla ihmisiä voitaisiin siirrellä sinne tai tänne, asumaan niin kuin meidän mielestämme heidän kuuluisi.</p><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEin7-umRvJcst9vlFXzVhO6at8AFw70qP_hktPS_ItUL8uWpYogtZAMeKORgGnTQQtvO5A0qHPPx3VCxHFhaaN0VU5f3S_i1Ym93CArpnz0SZAqY4RNgoXhAThK3wR9Isjc3boPDYgM-nkxk9k4bISOZwgpXMWui536BdUsux7JvsefNAAEt0p_cLZA/s1298/Karhunkaataja.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1124" data-original-width="1298" height="277" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEin7-umRvJcst9vlFXzVhO6at8AFw70qP_hktPS_ItUL8uWpYogtZAMeKORgGnTQQtvO5A0qHPPx3VCxHFhaaN0VU5f3S_i1Ym93CArpnz0SZAqY4RNgoXhAThK3wR9Isjc3boPDYgM-nkxk9k4bISOZwgpXMWui536BdUsux7JvsefNAAEt0p_cLZA/s320/Karhunkaataja.png" width="320" /></a></div><p>Ehkä kannattaa pohtia kysymystä erikseen näissä ääripäissä, ne kun edustavat erilaisia kuluttajasegmenttejä ja elämäntapoja. Kaupunkikeskustoissa ongelmaksi muodostuu maan korkea hinta, joka johtuu kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Kun jokainen metsäkaistale on potentiaalista rakennusmaata, niiden jättäminen kaupunkimetsiksi tai rakentaminen puistoiksi on kallista. Taloustieteilijät nimittävät näitä vaihtoehtoiskustannuksiksi: menetetään se raha, joka saataisiin myymällä tai vuokraamalla maa asuntorakentamiseen; halukkaita rakennuttajia kyllä löytyy. Silloin kuitenkin menetetään puuston lisäksi alueen käyttö virkistysalueena sekä sen lajirikkaus. Tyypillisenä esimerkkinä voidaan pitää Karhunkaatajan asemakaavaa, joka paitsi sijoittui metsäiseen paikkaan myös katkaisi tehokkaasti metsän yhteyden laajemmille viheralueille. Tilalle tulivat katupuut. Taustalla on luonnollisesti kaupunkiasuntojen kysyntä ja sitä kautta korkeat hinnat. Kaupungeissa jäljellä olevat metsät joutuvat jatkuvasti taistelemaan paikasta auringossa. Kyse ei ole oikeasta tai väärästä ratkaisusta, joka voitaisiin osoittaa laskelmilla, vaan vallasta ja vastuullisuudesta. Sitä vastuuta ei voi siirtää kaupungin ulkopuolelle "jonnekin muualle".</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjuLy2svqeqrSLcrgYyLkDjZe-elnAGMSZn_32FYRXoK1Wp56zSexU4VYV7ZQyx12zpQSNjfHt_bKQ2GlGmv9Dk3mlLmIgc_gVKv3qqxPfM_zsOHX_IqbeVJ6BCJtIesL6wJgjbmttComWWpZgolbg6jSKKMHTmGixhdxyfuVPVsYT99Vnh5_1UPZF4/s766/Kyla%CC%88npa%CC%88a%CC%88%20Nurmija%CC%88rvi.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="674" data-original-width="766" height="282" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjuLy2svqeqrSLcrgYyLkDjZe-elnAGMSZn_32FYRXoK1Wp56zSexU4VYV7ZQyx12zpQSNjfHt_bKQ2GlGmv9Dk3mlLmIgc_gVKv3qqxPfM_zsOHX_IqbeVJ6BCJtIesL6wJgjbmttComWWpZgolbg6jSKKMHTmGixhdxyfuVPVsYT99Vnh5_1UPZF4/s320/Kyla%CC%88npa%CC%88a%CC%88%20Nurmija%CC%88rvi.jpg" width="320" /></a></div><p>Toisessa ääripäässä, väljemmillä pientaloalueilla, tilanne on toinen. Selvityksen laatijat toteavat aivan oikein, että urbaanit preferenssit ovat kasvussa, tarkemmin sanottuna 15:sta 19:ään prosenttiin vuodesta 1998 vuoteen 2016. Toisaalta halu pientaloihin (50%) tai jopa maaseudulle (15%) on yhä selvänä enemmistönä. Kaikille pientalo ei ole realismia nykyisessä elämäntilanteessa tai myöhemminkään, mutta osa lähtee toteuttamaan unelmaansa. Mikäli se ei onnistu lähellä, mennään kauemmaksi. Paradoksaalisesti "oikeaoppinen" kaavoitus, jossa Landbon kaltaisia pientaloalueita eli tarinan "pahiksia" vältetään lähellä kaupungin keskustaa, voikin synnyttää juuri sitä ongelmallista yhdyskuntarakenteen hajautumista ja pitkiä pendelöintimatkoja, jotka tiiviillä rakentamisella tahdottiin välttää. Hybridityön yleistyminen on vielä vahvistanut tätä ilmiötä, luoden "kolmannen seutuistumisen" tai "Nurmijärvi 2:n". Tuoreen energiakriisin vaikutusta asuntomarkkinoihin on vielä vaikea arvioida. Periaatteessa sen voisi ajatella vähentävän kiinnostusta suuriin lämmitettäviin tiloihin, ja samaan suuntaan vie myös asuntokuntien pienentyminen. Entä se "Jätkäsaari metsässä" eli kerrostalovaltainen asuinalue keskustan ulkopuolella? Se on pahnanpohjimmainen: vain 7% pitää sitä tavoiteltavana.</p><p>Kaavoitus joutuu siis pitkälti seuraamaan asuntomarkkinoita, joihin vaikuttavat monet ulkoiset, yllättävätkin tekijät kuten nyt pandemia tai energiakriisi. Myös pitkäaikaisemmat trendit kuten perhekoon ja asuntokuntien pieneneminen luovat tai purkavat paineita. Kun kaupungit ovat nykyisin entistä enemmän kaupunkiseutuja, kaavoitusvalta myös jakautuu usean kunnan kesken. Rakennettu ympäristö on olennainen osa kuntien elinvoimaa ja siten strategiaa: kuinka hallita tai edistää kuntien sisäistä muuttoliikettä, ja minkälaisia ihmisiä kuntaan halutaan. Se ei tarkoita kaavoituksen villiä länttä, sillä kunnilla on paitsi kaavoitusmonopoli myös velvoitteita kunnallistekniikan rakentamisessa ja peruspalvelujen järjestämisessä. Se, että tätä nimitetään usein "osaoptimoinniksi" on hiukan harhaanjohtavaa, sillä — kuten Rittel ja Webber korostivat — ei ole "optimia" ratkaisua sosiaalisiin eikä siten myöskään ympäristöongelmiin. Tiivistämisen sijaan pientalovaltaisen kaupungin kestävyys muodostuu useista pienistä askelista kuten hybridityöstä, verkkokaupasta, maalämmöstä ja ajoneuvokannan sähköistymisestä. Ne kaikki lisäävät myös elämänlaatua, samoin kuin se perinteinen laatutekijä, omenapuiden istuttaminen omaan puutarhaan.</p><p>Edit. 28.9. Aikaisempi ilmaus pientaloalueiden kaavoittamisesta "rajoitetusti" oli epäselvä, joten sitä selvennettiin.</p><p>Edit. 6.10. Korjattu ”pääkaupunkiseutu” ”Helsingin seuduksi”. Oletettu 370.000:n kasvu koskee jälkimmäistä.</p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-1892408646478952252022-03-21T23:36:00.000+02:002022-03-21T23:36:13.799+02:00Asemakaavaoppi revisited<p>Edellinen <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2022/03/niemals-wieder.html" target="_blank">postaukseni</a> herätti jälleen keskustelua ja ehkä sitäkin enemmän tuohtumusta Twitterissä, joten kannattanee jatkaa vielä aiheesta. Kuten tiedämme, Twitter ei ole kovin hyvä alusta keskustelulle: kun viestit ovat lyhyitä eikä asioita voida perustella, keskustelu menee helposti vain keskinäiseksi piruiluksi. Luonnollisesti myös eksytään helposti asian viereen tai vieläkin kauemmaksi.</p><p>Kirjoituksessani oli siis kyse siitä, että toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetussa asemakaavoituksen oppikirjassa, Otto-Iivari Meurmanin legendaarisessa Asemakaavaopissa, oli vielä luku nimeltään "Asemakaavallinen palo- ja ilmasuojelu", ja aihetta käsiteltiin kymmenen sivun verran. Nykysuunnittelussa jälkimmäistä aihetta ei enää käsitellä lainkaan, ei oppikirjoissa, ohjekirjoissa eikä kaavaselostuksissa — tästä olimme esimerkiksi Helsingin kaupungin yleiskaavapäällikön Pasi Rajalan kanssa yksimielisiä. Tulisiko käsitellä, ja mitä kaupunkirakenteellisia johtopäätöksiä olisi tehtävä, sitä ei edellisessä kirjoituksessani vielä pohdittu, ja erityisesti Pasi Rajala tuntui niitä kaipaavan. Näitä kysymyksiä ei kuitenkaan kannata huudella Twitterin kaikukammioon, eikä kenelläkään ole niihin valmiita vastauksia – niitä kun ei ole juurikaan enää pohdittu.</p><p>Asemakaavaoppi ei ole mikä tahansa kirja, sillä sitä on käytetty oppikirjana arkkitehtiosastolla 1900-luvun loppuun asti. Itse asiassa vasta kun aloitin itse yhdyskuntasuunnittelun professorina vuonna 1999 jouduin ottamaan sen pois varsinaisesta kurssikirjallisuudesta. Huomasin nimittäin, etteivät opiskelijat välttämättä osanneet lukea sitä historiallisena dokumenttina vaan oppikirjana muiden joukossa. Se oli tavallaan sääli, sillä siinä on yhä paljon hyvää, vaikka lainsäädäntö, yhteiskunta ja kulttuuri ovat muuttuneet merkittävästi. </p><p>Asemakaavaoppi tulisi siis päivittää – ei uudeksi oppikirjaksi, joka heti taas vanhentuisi, vaan tuomalla esille sen sisältöjä ja peilaamalla niitä nykytietoon. Yritän nyt tehdä näin aiheesta, jota Meurman nimitti "ilmasuojeluksi" ja "ilmavaaraisuudeksi", mutta jolle ei suunnittelun nykykielessä ole edes sanaa. Kun nykyisin puhutaan paloturvallisuudesta, ehkä luonteva nimitys olisi <i>ilmaturvallisuus</i>, jotta vanhahtava kieli ei johda meitä harhaan. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, mitä Meurman tällä asemakaavallisella ilmaturvallisuudella tarkoitti. Hän puhui aivan tavallisesta kaupunkisuunnittelusta, joka on asemakaavoittajan ydintehtäviä, ja jossa määritellään rakennusten paikkoja, eri toimintoja, liikenneväyliä ja puistoja. Hän pohti kuinka tämä rakenne toimii mahdollisen ilmahyökkäyksen aikana. Twitter-keskustelussa harhauduttiin pohtimaan mm.maanalaista yleiskaavaa, tuulivoimapuistoja, puolustusvoimien varautumissuunnitelmia ja kriisiskenaarioita, joista suuri osa ei todellakaan kuulu kaavoittajalle, ja joista osa on myös salaisia. Tärkeitä asioita, mutta niistä Meurman ei kirjoita. Mitä hän sitten esittää?</p><p>Ensinnäkin hän toteaa, että perinteiset paloturvallisuuteen liittyvät keinot kuten kaupungin jakaminen lehtipuiden erottamiin osiin ovat toimivia myös ilmahyökkäysten varalta rajoittaessaan palojen leviämistä. Meurmanin kaupungit ja rakenteellinen paloturvallisuus olivat toki toista luokkaa; hän viittaa sotaa edeltäneeseen rakennustilastoon, jonka mukaan puu oli yhä kaupunkien keskeinen rakennusmateriaali 60-90-prosenttisesti, Helsingissäkin 26-prosenttisesti. Nykyisin yksittäisten palojen leviäminen kaupunkipaloiksi voidaan varmaankin estää, mutta sammutus- ja pelastustoiminta jatkuvien ilmahyökkäyksien alla muodostaa toki oman haasteensa. Ehkä Ukrainan kaupunkien traaginen kohtalo voi hyvinkin opettaa jotain tämän päivän ilmaturvallisuudesta, kunhan pääsemme sitä analysoimaan.</p><p>Toiseksi Meurman toteaa, että jo ennestään on osattu erottaa palovaaralliset laitokset muusta kaupungista levein suojavyöhykkein, mutta nyt olisi meneteltävä samoin myös hyökkääjiä kiinnostavien kohteiden suhteen. Tällaisina hän mainitsee suuret teollisuuslaitokset, lautatarhat, räjähdysainevarastot ja öljyvarastot, mutta myös voimalaitokset, satamat, rautatiealueet ja kaupunkien liikekeskukset ("Kiovan kauppakeskuksessa kuollut ainakin kahdeksan ihmistä", HS 21.3.). Osin moderni kaupunki on tällaiseksi muotoutunutkin parjatun modernismin seurauksena, missä Meurmanilla on ollut oma osansa. Erityisesti kahden viimeisen kohdalla ollaan kuitenkin nyt siirtymässä sekoitettuun hybridirakentamiseen raideyhteyksiin tukeutuen. Siinä hyödynnetään kasautumisetuja ja aikaansaadaan taloudellista joustavuutta rauhan aikana, mutta samalla tehdään vaikeammaksi siirtyminen pois todennäköisten hyökkäyskohteiden läheisyydestä. Mihin sitä kotoaan lähtisi, paitsi pakolaiseksi?</p><p>Kolmanneksi — ja tässä hän saa vastaansa nykyisin muodissa olevan uusurbanismin — Meurman esittää alhaista tehokkuuslukua (rakennettava määrä suhteessa alueen pinta-alaan) ja suurta väljyyslukua (rakennusten peittämä ala suhteessa alueen pinta-alaan). Lisäksi hän suosittelee hajakeskittämistä niin rakentamisen kuin laitosten koon suhteen. Tätä hän perustelee kaupungin resilienssillä, kuten nykyään sanottaisiin: kun suurten asutus- ja laitoskeskittymien sijasta rakennetaan useampia pienempiä, kaupungille jää reserviä toimintojensa palauttamiseen. Kaupunki ei ollut Meurmanille puu (kuten juuri edesmennyt Christopher Alexander sen sanoisi), vaikka hän tätä metaforaa käyttikin oppikirjansa kuvituksessa. Kun puu kuolee rungon katketessa, rihmasto kykenee uusiutumaan (kuten Deleuze ja Quattari sen sanoisivat). Meurmanin mukaan tämä on myös sosiaalisesti perusteltua: "[...] suojauduttaessa sotaa ja tulta vastaan palvellaan samalla jokapäiväistä rauhanaikaista yhteiskuntaelämää." (s. 248).</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEh1v7io0KDOYl5pHwyRG08QAGNB04HDSyL3j9pmMmrrSP41uA8_P-vOJH_BfiJJ52lAyvsEpjry9evUmIaU98ATHNbLTVxG35zyFIbphYuCTImj-uCrDK7u2LQGaDQ3JYet4um9Y9hDEX-F7ZDSiAvirk6Tdn0bYAI-QC6CBT17EHrayVfHboQGF4VQ=s379" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="379" data-original-width="379" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEh1v7io0KDOYl5pHwyRG08QAGNB04HDSyL3j9pmMmrrSP41uA8_P-vOJH_BfiJJ52lAyvsEpjry9evUmIaU98ATHNbLTVxG35zyFIbphYuCTImj-uCrDK7u2LQGaDQ3JYet4um9Y9hDEX-F7ZDSiAvirk6Tdn0bYAI-QC6CBT17EHrayVfHboQGF4VQ=s320" width="320" /></a></div><p>Yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa Meurman suosittelee rakennusten erottamista toisistaan sekä palo- että ilmaturvallisuuden vuoksi. "Jos suljetun katuosuuden pituus ylittää sen viisinkertaisen leveyden, aikaansaa kadulla räjähtävä pommi erittäin haitallisen "tunnelivaikutuksen"." (s. 251) Vaikka Meurman viittaa tässä Hans Schoszbergerin teokseen vuodelta 1934, asiasta löytyy kyllä tuoreempaakin tutkimusta. Pontimena ovat sodan lisäksi olleet onnettomuudet ja terrori-iskut: esimerkiksi Oklahoman iskussa 1995 pommilla lastattu kuorma-auto koitui 168:n ihmisen kohtaloksi. Tutkijoita on kiinnostanut se, kuinka räjähdyksen tuhovaikutus etenee erilaisissa kaupunkiympäristöissä. Esimerkiksi Fouchier et al. (2017) tutkivat empiirisesti pienoismallien avulla räjähdyksen vaikutusta umpinaisen suoran väylän, T-risteyksen, neljän kadun risteyksen ja ruutukaavamaisen kanavoinnin tilanteessa. Näistä suora ja umpinainen katukuilu osoittautui kaikkein vaarallisimmaksi, sitä enemmän mitä kapeampi se on ja mitä korkeammilla rakennuksilla se on reunustettu. Risteyksissä paineaalto taas pääsee osin purkautumaan. Tulokset ovat tavallaan intuitiivisesti ymmärrettäviä; kaikkihan tiedämme millä periaatteella kivääri toimii.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEinM8ClGEQY8cnH8lNQz1OF_HyXcOo0G3xJrPRwEjpilvgDhDRuZhB8nUaoEH5dT32lqHUCy7zIGHcksLVVh3-c_Dm8iWwArNMdaWFqhAmjsjFHCtc5o_If5wWp-6phDp1o02ak95qEW3jryVr2udhh0bBUIZaNknetcqH-8MUHiuzBgDqzZnJ409YW=s2498" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2498" data-original-width="2362" height="468" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEinM8ClGEQY8cnH8lNQz1OF_HyXcOo0G3xJrPRwEjpilvgDhDRuZhB8nUaoEH5dT32lqHUCy7zIGHcksLVVh3-c_Dm8iWwArNMdaWFqhAmjsjFHCtc5o_If5wWp-6phDp1o02ak95qEW3jryVr2udhh0bBUIZaNknetcqH-8MUHiuzBgDqzZnJ409YW=w443-h468" width="443" /></a></div><p>Meurman pohti myös kaupungin havaittavuutta ilmasta käsin. Säännöllinen asemakaava kuten ruutukaava erottaa kaupungin ympäristöstään, mitä voidaan lieventää Meurmanin mukaan suosimilla maastoa myötäileviä orgaanisia muotoja (jollainen löytyy myös Asemakaavaopin kannesta). Myös puiden lisääminen katujen varsille ja puistoihin kätkee kaupungin pahantahtoisilta katseilta. Tässä kohtaa aseteknologia tosin lienee ajanut ohi, eikä ohjusten, kranaattien ja tykistötulen suuntaaminen perustu vain näköhavaintoon. Järkyttävät kuvat Mariupolista kertovat myös, että avoinkaan asemakaava ei suojaa asukkaita, mikäli siviilikohteiden tuhoamiselle ei ole pidäkkeitä. ("Lähes 850 siviiliä kuollut Venäjän hyökkäyksen jälkeen", HS 19.3.)</p><p>Mitä näistä "Mörrin" opeista olisi sitten ajateltava vuonna 2022? Niistä puhuminen ja niiden pohtiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että talouden tai estetiikan sijaan meidän olisi palattava keskiajalle ja ryhdyttävä suunnittelemaan kaupunkejamme ensisijaisesti puolustusnäkökohdat edellä. Nyt olemme kuitenkin saapuneet pisteeseen, jossa pitkän rauhanajan jälkeen joudumme pohtimaan myös näitä asioita. Vaikka Maslown kuuluisaa tarvehierarkiaa voidaan syystä arvostella, mihinkään ei pääse siitä, että terveys ja turvallisuus ovat arvopyramidimme perusta, joihin verrattuna monet muut asiat vaikuttavat kevyiltä. </p><p>Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että aloitin luentoni terveydestä ja turvallisuudesta tiiviin kaupungin mahdollistaman jalankulun ja pyöräilyn positiivisilla terveysvaikutuksilla — ja päätin sen saman kaupungin ja sen asukkaiden haavoittuvuuteen ilmaiskujen alla. Ristiriitaista? Kyllä. Sitä kaupunkisuunnittelu kuitenkin on: ristiriitaisten intressien ja vaikutusten yhteensovittamista.</p><p><br /></p><p>Meurman, O-I. (1947). Asemakaavaoppi. Helsinki: Otava.</p><p>Fouchier, C. & Laboureur, D. & Youinou, L. & Lapebie, E. & Buchlin, J.M. (2017). Experimental investigation of blast wave propagation in an urban environment.<i> Journal of Loss Prevention in the Process Industries</i>, Vol. 49, 248-265.</p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-35667175664730810112022-03-12T17:51:00.000+02:002022-03-12T17:51:03.234+02:00Niemals wieder?<p>Viimesyksyisen yhdyskuntasuunnittelun studiomme kritiikkitilaisuudessa päätin antaa opiskelijoille "lahjan": Kerroin, mikä on se pandemian jälkeinen asia, jonka kaupunkisuunnittelijat ovat myös unohtaneet, vaikka tietoa olisi kyllä ollut tarjolla. Vastaus on tietysti <i>sota</i>. En tosin arvannut kuinka pian ennusteeni osuisi oikeaan. </p><p>Jos otamme esille vuonna 2017 julkaistun oppikirjan "Kaupunkisuunnittelu ja asuminen" (Helsinki: Rakennustieto Oy), emme löydä sieltä sotaa, emme edes "erikoisoperaatiota". Ainoa viittaus koskee väestönsuojia ja teknisiä tiloja sekä tietysti paloturvallisuutta—molempien kohdalla luetellaan vain voimassa olevat normit.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEha_QAda_a8ZZkSFC-hKoxNJXXLEA3CpTeW-XKEaadOfphNV_lPBBwkZfZD44h3iHnlwHBOOdYHjJI1lrHv6-TiPp6XNvem1xqMlHsHE2jRMDbSGyi5mdS-XbMdePziX2iT0Vf9WKNnx-K717Nh11XJh-5bfSGCvrdwGf_wvOg_RJEG5Su0Wx0wmLSA=s858" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="858" data-original-width="600" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEha_QAda_a8ZZkSFC-hKoxNJXXLEA3CpTeW-XKEaadOfphNV_lPBBwkZfZD44h3iHnlwHBOOdYHjJI1lrHv6-TiPp6XNvem1xqMlHsHE2jRMDbSGyi5mdS-XbMdePziX2iT0Vf9WKNnx-K717Nh11XJh-5bfSGCvrdwGf_wvOg_RJEG5Su0Wx0wmLSA=w224-h320" width="224" /></a></div><p>Kirjan kirjoittajat (Riitta Jalkanen, Tapani Kajaste, Timo Kauppinen, Pekka Pakkala ja Camilla Rosengren) ovat kokeneita ammattilaisia. He kuuluvat kuitenkin suuriin ikäluokkiin, jotka siitettiin sodan jälkeen, ja jotka eivät ole itse sotaa kokeneet. Vaikka he ovat toki kasvaneet ydinpelotteen varjossa, he ovat silti voineet työntää sodan mielensä takahuoneisiin, uskoen tai ainakin toivoen John Heartfieldin sanoin: Niemals Wieder <span style="font-size: x-small;"><span style="background-color: #efefef; caret-color: rgb(68, 68, 68); color: #444444; font-family: verdana;"><a href="(https://www.johnheartfield.com/John-Heartfield-Exhibition)">(https://www.johnheartfield.com/John-Heartfield-Exhibition)</a></span>. </span>Ei koskaan enää. Ei ainakaan meillä.</p><p>Toisin oli laita Otto-Iivari Meurmanin laatiessa yhdyskuntasuunnittelun ensimmäistä oppikirjaa "Asemakaavaoppia" vuonna 1946 (Otava 1947). Sota ja sen seuraukset olivat vielä tuoreessa muistissa, ja niinpä kirjasta löytyy luku "Asemakaavallinen palo- ja ilmasuojelu". Asiat liittyvät luontevasti toisiinsa, sillä tulipalot eivät sodan aikana ole vain vahinkoja. "Kaupungin jakaminen lehtipuin istutetuilla suojavyöhykkeillä pienempiin osiin [...] osoittautui varsinkin paloteknillisessä mielessä oivalliseksi; sitä todistaa mm. venäläisten perääntyessään elokuussa 1941 Sortavalassa keskikaupungin pohjoisrerunalla sytyttämä kaupunkipalo, jonka Puistokatu-niminen, 36 m leveä, kaksin koivurivein istutettu katu ehkäisi leviämästä etelään päin" (s. 244-245). Poltetun maan taktiikka ei kuitenkaan ollut ainoa huomioon otettava asia: "Kylvämällä kaupunkiin suunnattomat määrät keveitä palopommeja ja samanaikaisesti myös räjähdyspommeja [...] hyökkääjä aikaansai enimmin tuhoa." (s. 246). Vaikka ydinpommin totaalisuus (ja siten mahdottomuus suojautua siltä kaupunkirakenteellisin keinoin) oli jo Meurmanin tiedossa, perinteiseen sotaan oli hänen mukaansa silti hyvä varautua: "Mikäli sen sijaan tulta tai tavallisia räjähdyspommeja vieläkin käytetään aseena, voidaan vanhastaan koettuja suojakeinoja edelleen käyttää." (mt.). Ja kyllähän niitä räjähdyspommeja käytetään.</p><p>Mutta mitä nämä suojakeinot sitten ovat? On osattava katsoa kaupunkia myös vihollisen silmin: "Ennestään on jo totuttu erottamaan erikoista palovaaraa aiheuttavat laitokset kaupungin muista osista levein palosuojavyöhykkein. Nyt on meneteltävä samoin haluttujen hyökkäyskohteiden suhteen." (mt.) Tällaisia haluttuja kohteita ovat mm. suuret teollisuuslaitokset, lautatarhat, räjähdysaine- ja öljyvarastot, rautatieasemat ja sillat. Modernismin suosimalle toimintojen erottelulle löytyy siis yllättäen tällainenkin perustelu.</p><p>Mutta kuten olemme Ukrainasta nyt oppineet, sodan jatkuessa se myös raaistuu, ja edessä ovat asuinalueiden, koulujen ja sairaaloiden terroripommitukset. "Paitsi kaupunkialueen jaoittelua on sekä palo- että ilmavaaran ehkäisemiseksi <i>kartettava kaikkea kasaamista</i>. Se merkitsee mm. <i>pienen tehokkuusluvun ja suuren väljyysluvun soveltamista asemakaavoituksessa</i> sekä liiallisen keskityksen estämistä." (kursivointi originaalissa). Meurman oli jopa löytänyt Hans Schoszbergerin laatiman kaavan asutuksen "ilmavaaraisuudesta": L = dBu / Fl, missä L on ilmavaaraisuus, d on rakennusten peittämä maa-ala, B on asukasmäärä hehtaarilla, F on asutun alueen suuruus sekä u ja l rakennustavasta riippuvia kertoimia. Meurman toteaa, että "<i>ilmavaaraisuus on suoraan verrannollinen rakennusalamäärän neliöön, kerroslukuun, tehokkuuslukuun ja asukaslukuun, mutta kääntäen verrannollinen asutun alueen laajuuteen</i>." (s. 250). Myös jälleen muotiin noussut umpikortteli saa häneltä huutia: "Schloszbergerin tutkimukset osoittavat myös, että <i>umpirakennustapa on sangen haitallista</i> ja että siis olisi siirryttävä toisistaan erillisten rakennusten yleiseen käyttämiseen." (mt.)</p><p>Kirjaa lukematta en osaa sanoa mihin Schloszbergerin vuoden 1934 tutkimukset perustuvat, mutta intuitiivisesti on aika selvää, että kranaatteja ja pommeja ei kannata huiskia sinne tänne vaan mahdollisimman tiiviiseen eli "kasattuun" kaupunkirakenteeseen. Nykysuunnittelija tuntee kuitenkin vain "kasautumisedun" käsitteen. Mutta sotaahan ei koskaan enää tule. Ainakaan meille.</p><div style="text-align: left;"><h3><br /></h3></div><br /><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-29207416600519460622022-01-17T16:28:00.000+02:002022-01-17T16:28:42.359+02:00Parkkipaikka-argumentti<p>On aina kiinnostavaa seurata minkälaisilla argumenteilla kaupunkisuunnittelun ratkaisuja tai ehdotuksia perustellaan – tai perustellaanko lainkaan. Nyt siihen tarjotui taas tilaisuus analysoimalla <a href="https://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2022/01/yksityinen-tila-ei-ole-julkista-tilaa.html" target="_blank">edellisen blogikirjoitukseni</a> herättämää keskustelua Twitterissä. Kun puhutaan argumentaatiosta kaupunkisuunnittelun tai ylipäätään politiikan yhteydessä, sana on ymmärrettävä laajasti: pätevien argumenttien lisäksi – tai ennen kaikkea – keskustelu yleensä vilisee erilaisia virhepäätelmiä (fallacies), jotka itse olen suomentanut harha-argumenteiksi. On vaikea tietää missä määrin ne ovat tietoista harhaanjohtamista ja missä määrin väärinymmärryksiä, mutta yhtä kaikki ne eivät kuulu järkevään keskusteluun, jota argumentaatioteoria pyrkii edistämään.</p><p>Yksi tällainen harha-argmentti nousee keskusteluissa tavan takaa esille, ja sitä voisi nimittää "parkkipaikka-argumentiksi". Siinä rakentamista perustellaan sillä, että sen paikalla sijaitsee nykyään jotain epämiellyttäväksi tai epäsiistiksi koettua, kuten parkkipaikka. Rakennus siis ikään kuin "ratkaisee" tämän ongelman. Tämä ei ole tietenkään uusi asia, kuten moni varmaan muistaa aikaisempien kaavakiistojen yhteydestä. Kun Guggenheimin taidemuseohanke oli juuri kaatunut kaupunginvaltuustossa, Hannu Oskala (vihr.) harmitteli MTV-uutisille, että "parkkipaikka noin keskeisellä tontilla Helsingissä on katastrofi". Kun Museovirasto valitti Garden Helsingin asemakaavasta, Iltalehden toimittaja Perttu Kauppinen irvaili, että "Viraston mielestä parkkikentät sopivat kulttuurihistoriallisesti merkittävään ympäristöön paremmin.(IL 12.6.2020). Toisinaan mennään vielä pitemmälle: eräskin kiinteistönkehittäjä kävi valokuvaamassa Töölönlahden roskia perustellakseen hotellin rakentamista Keskuspuistoon.</p><p>Ongelmana parkkipaikka-argumentissa on se, että siinä ei yleensä ole mitään järkeä. Helsingillä menisi todella huonosti, jos parkkipaikan kaltainen väliaikaiskäyttö (joka on aina muutettavissa rantapuistoksi, rantabulevardiksi tai rakennuksiksi) olisi sille katastrofi. Museovirasto ei myöskään suojele parkkipaikkoja, mutta siellä ollaan kyllä kykeneviä arvioimaan uudisrakennusten suhdetta vanhaan rakennuskantaan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEheEuwm1lEkZrkVE11qYOfkA_saFeQOX1k26NTyycKkoVoCqtX0iB3f3QUlHqU48GOOGAN07vhLGywaSPOy5YjAyhmt2_kkI0kqPlFpwmeIIfDVEF-1a8Sxk9P2FRRS0_w9KtMknf2FT3vRIYOyNbsFZOftotJbSL2Hk_nLJ-3s4LrQdKIu_gCb3a1C=s512" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="512" data-original-width="384" height="387" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEheEuwm1lEkZrkVE11qYOfkA_saFeQOX1k26NTyycKkoVoCqtX0iB3f3QUlHqU48GOOGAN07vhLGywaSPOy5YjAyhmt2_kkI0kqPlFpwmeIIfDVEF-1a8Sxk9P2FRRS0_w9KtMknf2FT3vRIYOyNbsFZOftotJbSL2Hk_nLJ-3s4LrQdKIu_gCb3a1C=w290-h387" width="290" /></a></div><p>Silti tämä argumentti nostaa aina uudelleen päätään, myös Elielinaukion yhteydessä. Toin blogissani esille, että aukion rakentaminen ei suinkaan lisäisi julkista tilaa – toisin kuin on väitetty – julkisen liikenteen terminaalit kun ovat julkista tilaa ja kauppakeskukset tai toimistotalot eivät. Julkisena tilana aukion käyttötarkoitus olisi aina mahdollista muuttaa esimerkiksi kävelyaukioksi, mikäli kaupunki onnistuisi suunnitelmiensa mukaisesti siirtämään bussiliikenteen terminaalin Kamppiin. Tämä siirto taas on aukion rakentamisesta riippumatta kaupungin suunnitelmissa, kuten niin kaupungin kuin Elielinaukion kehitys Oy:n edustajat ovat todenneet. </p><p>Somekeskustelu keskittyi kuitenkin vertaamaan aukion nykytilaa suunniteltuun rakennukseen. "Jos tässä olisi aukio, olisi vähän helpompi ymmärtää huolta, mutta bussiparkkipaikkahan tuo on", ihmetteli Pekka Tuominen. Oheisen kuvan julkaissut Heikki Salmikivi taas kirjoitti, että "Totta kai tässä tapauksessa julkisen tilan määrä pienenee, mutta minun tulkintani mukaan sen laatu ja käytettävyys parantuisi merkittävästi. Lähinnä liikennealueet pienentyisivät." Kuitenkaan sen julkisen tilan, joka menetetään, laatu ei voi nousta. Jos taas (bussi)liikenteen alue pienenee, aukio voitaisiin rakentaa kävelykaupungin luonteeseen sopivaksi, jos niin haluttaisiin.</p><p>"Bussipysäkit ovat toki julkista tilaa, mutta ei kai kukaan mene pysäkille huvikseen viettämään aikaa," kirjoitti Tuukka Saarimaa. Hän oli oikeassa, mutta jos halutaan ihmisten viettävän aikaa, aukio on rakennettavissa sellaiseksi. "Itse olen värjötellyt koulubussia odotellen molemmilla aukioilla aikanaan vuosien ajan", Heikki Salmikivi jatkoi, "ja kertaakaan ei sittemmin ole Kampin keskuksessa bussia odotellessa harmittanut, etten voi nyt olla jommallakummalla näistä merkkirakennusten ympäröimistä aukioista." Jos bussiliikenne siirretään Kamppiin, ei tarvitse värjötellä, mutta samalla Elielinaukio on mahdollista rakentaa ympäristönsä arvoiseksi esimerkiksi laatoituksen, istutusten, kadunkalusteiden ja julkisten taideteosten avulla. Tällaista kaupunkia kutsutaan yleensä kävelykaupungiksi, ei värjöttelykaupungiksi, ja sitä pyritään rakentamaan juuri keskeisille paikoille.</p><p>Tällainen kävelykaupunki on toki myös Helsingin tavoitteena, onhan siitä puhuttu paljon. Mikäli Elielinaukio poistuu julkisena tilana (mikä oli jo kilpailun lähtökohtana) katseet kääntyvät sen viereiseen Asema-aukioon, joka on sekin tietysti jo nyt julkista tilaa. Sen muuttaminen kävelypainotteiseksi aukioksi ei ole aivan yhtä helppoa kuin Elielinaukion kohdalla, sillä takseista ja maanalaisen pysäköintitalon rampeista olisi päästävä eroon. Taksien on kuitenkin sijaittava lähellä sisäänkäyntiä, ja pysäköintitalo ramppeineen on tietääkseni yksityisessä omistuksessa. Voittaneessa Klyygassa nämä ongelmat oletetaan ratkaistuiksi (ehkä ovatkin), ja aukion päälle on levitetty "matto", jonka keskelle on mattoveitsellä leikattu palkeenkieli metron sisäänkäynniksi. Tyypillinen arkkitehtivitsi, jotka joskus toteutuvat, joskus eivät.</p><p>Näiden toteutukseen liittyvien ongelmien lisäksi on kuitenkin vielä yksi: Asema-aukio sijaitsee vilkkaan Kaivokadun vieressä, tai itse asiassa Kaivokadun ja Postikadun risteyksessä. Kaivokatu on myös ollut poliitisen taistelun kohteena, sillä se on Esplanadien lisäksi ainoa keskustan poikittaisväylä. Mikko Särelä (vihr.) ehdotti jopa sen sulkemista henkilöautoilta, mutta tällaiseen eivät varmaan kaikki yhdy. Vilkas ajoneuvoiikenne ei taas anna hyviä lähtökohtia kävelyaukiolle, jossa ihmiset viihtyisivät.</p><p>Nämä huomiot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että "vastustaisin" Elielinaukion rakentamista. En ole ylipäätään poliittinen toimija, en edes helsinkiläinen veronmaksaja. Kannan kuitenkin huolta kaupunkisuunnittelun muutoksista, joissa suuret ratkaisut lyödään lukkoon nopeasti ilman julkista keskustelua ja eri vaihtoehtojen pohdintaa. Toisin kuin Kampin tapauksessa, jossa kaupunkilaiset saivat kaksi julkista kävelyaukiota ja lämpimät bussiterminaalit kellarikerrokseen, Elielinaukion rakennusoikeuden vastineeksi kaupunkilaiset saavat ilmeisesti lähinnä tuon maton palkeenkielineen – jos sitäkään. </p><p>Ongelmallista myös on, jos suuria kaupunkirakentellisia ratkaisuja perustellaan parkkipaikkojen tai epäsiisteyden kaltaisten lillukanvarsien avulla. Tai jopa Orwellilaisen uuskielen avulla, jossa vähemmän onkin enemmän. Mutta tietämättömyys on toki voimaa, kuten hän jo oivalsi. </p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-81276384264492552912022-01-14T15:18:00.000+02:002022-01-14T15:18:08.319+02:00Yksityinen tila ei ole julkista tilaa<p>Elielinaukion kutsukilpailu näyttävine havainnekuvineen (alla oleva kuva voittaneesta ehdotuksesta Klyyga, Elielinaukion kehitys Oy) on synnyttänyt kiitettävästi keskustelua. Toisaalta kuvien retoriikka on toiminut siten kuin on ehkä ollut tarkoituskin: on keskusteltu vääristä asioista. Kun asemakaavan laadinta on vasta alkamassa eikä päätöksiä ole tehty, kyse on kaupunkisuunnittelusta, ei kiinteistönkehittäjien toivoman rakennuksen ulkonäöstä. Kaupunkisuunnittelu taas ei ole sitä, että etsitään kaupungista tyhjä kohta ja täytetään se rakennuksilla.</p><p>Kaupunkisuunnittelussa on ennen kaikkea kyse julkisen tilan suunnittelusta. Julkista tilaa ovat kadut, aukiot, puistot ja julkisen liikenteen terminaalit. Ne sijaitsevat pääosin ulkona, mutta myös osa sisätiloista toimii tällaisina; Elielinaukion ympäristössä tällaisia ovat esimerkiksi rautatieaseman sisätilat sekä Oodi-kirjasto. Julkisen tilan määrittelevä ominaisuus on se, että se on avoin kaikille lompakon paksuudesta, kansalaisuudesta tai ihonväristä riippumatta. Se voidaan ottaa muuhun kuin julkiseen käyttöön vain väliaikaisesti esimerkiksi messujen, myyjäisten tai kulttuuritapahtumien yhteydessä. </p><p>Luonnollisesti julkisessa tilassakaan ei voi käyttäytyä miten hyvänsä, mutta järjestyksestä vastaa poliisi, jonka nimi tulee sanasta polis, kaupunki. Samasta sanasta tulee myös politiikka, joka myös on olennainen osa julkista tilaa. Kauppakeskukset tai toimistorakennukset eivät ole julkista tilaa. Niissä on ovet, ja ovien sulkemisesta ja avaamisesta sekä sallitusta toiminnasta päättää yksityinen omistaja tai vuokralainen.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEga5EovSXOwlTIqpTBovsfCZ0F6UXH48igVhP7yeQBkyiJYRdzofOxjgHVtiXszCerBNvKVg2BLAfQSshlTNeRrm6kaFgh9YgywBsxTT_yS1rQKXl23lVoM9rQVdTqTnM7k_bUOnIV9QgOHk-cOY59DOW9IJCtFI_odnFd167GCq4lOW9PW4MqxuZx-=s1920" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1440" data-original-width="1920" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEga5EovSXOwlTIqpTBovsfCZ0F6UXH48igVhP7yeQBkyiJYRdzofOxjgHVtiXszCerBNvKVg2BLAfQSshlTNeRrm6kaFgh9YgywBsxTT_yS1rQKXl23lVoM9rQVdTqTnM7k_bUOnIV9QgOHk-cOY59DOW9IJCtFI_odnFd167GCq4lOW9PW4MqxuZx-=s320" width="320" /></a></div><p>Mistä siis Elielinaukion suunnitelmissa on kyse? Kilpailun tuloksen julkistamisen yhteydessä kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki (vihr.) kertoi, että "Helsingin on luotava kaupunkikuvaa ja julkisia tiloja, jotka viehättävät ja houkuttelevat pysähtymään. Asema-aukio ja Elielinaukio on kaikille Helsingissä asuville tuttu. Tällä haavaa paikka ei ole siisti tai viihtyisä." (Rakennuslehti 10.12.).</p><p>Tässä lausunnossa on jotain hyvin outoa. Koska julkisen liikenteen terminaali on julkista tilaa mutta kauppakeskus ei, kyse ei ole julkisen tilan lisäämisestä vaan sen vähentämisestä. Kaupungilla on toki aina oikeus myydä tai vuokrata omaa tilaansa – kaupunkikin voi olla kaupan. Toinen outo asia on viittaaminen kaupunkikuvaan. Kaikki rautatieasemaa ympäröivät julkiset tilat ovat arkkitehtonisesti korkeatasoisten arvorakennusten rajaamia. Kaupunkikuvaa ei tässä paikassa siis tarvitse luoda, siellä se jo on. </p><p>Viittaus paikan nykyiseen siivottomuuteen tai viehätysvoimaan taas muistuttaa monessa muussa yhteydessä käytettyä argumenttia, että "siinähän on vain parkkipaikka." Siisteys saadaan aikaan siistimällä, ja viehättävyyteen vaikuttavat monet muutkin asiat kuin rakennukset, kuten pinnat, kasvillisuus, kadunkalusteet ja julkiset taideteokset – kaikki tyypillisiä kävelykeskustan elementtejä. Edellytyksenä olisi luonnollisesti bussiliikenteen terminaalin siirtäminen toiseen paikkaan, mutta sehän olisi edellytys myös uudisrakennukselle, kuten Helsingin Sanomat tämänpäiväisessä artikkelissaan tuo esille.</p><p>Olisi siis syytä puhua kaupunkisuunnittelusta: onko tästä julkisesta tilasta syytä luopua, vai olisiko pikemminkin syytä rakentaa siitä kävelypainotteinen julkinen aukio? Sehän rautatieaseman ympäristöstä nimenomaan puuttuu: kaikki asemaa ympäröivät tilat ovat autoliikenteen, julkisen liikenteen ja taksiliikenteen valtaamia. Kaupallisia sisaätiloja kyllä löytyy.</p><p>Aukiot ja torit eivät luonnollisestikaan ole kaupungissa yksinään, vaan ne muodostavat tilasarjoja. Tässä mielessä Elielinaukio ei ole huonompi paikka: paitsi Mannerheimintiehen ja Narinkkatoriin, se kytkeytyy luontevasti myös Kansalaistoriin, Keskuspuistoon, Oodiin sekä muihin kulttuurirakennuksiin. Mutta tässä onkin ilmeisesti juonen juuri: kun yksittäisen julkisen tilan laittaminen lihoiksi on saatu ajatuksena läpi, siitä luopuminen näyttääkin todella kalliilta; ekonomistit kutsuvat tätä "vaihtoehtoiskustannukseksi". Sellainen voidaan toki laskea jokaiselle julkiselle aukiolle, Senaatintoria myöten.</p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-30629309044484019712021-05-16T17:29:00.000+03:002021-05-16T17:29:44.100+03:00Tanssi yli hautojen<p>Nyt kun elinkeinopolitiikka on muuttunut "elinvoimapolitiikaksi", myös Helsingin keskustan tulevaisuudesta näyttää tulleen elämän tai kuoleman kysymys, ainakin puheen tasolla. Kun yhä useampi ydinkeskustan tuttu liike on koronavuoden aikana lopettanut tai siirtynyt väljemmille väylille, aiemmin ylivoimaisen vahvana pidetty kivijalkakeskustakin tuntuu olevan henkitoreissaan. Toipuuko se ennalleen etätyön ja rajoitusten jälkeen, ja jos niin millaisena? Ja mikä on politiikan rooli tämän elinvoiman tukemisessa. Tästä olisi nyt syytä käydä keskustelua.</p><p>Valitettavasti keskustelu tuntuu olevan entistä vaikeampaa. Jotta keskustelussa olisi järkeä, sitä tulisi voida käydä erilaisten poteroiden yli. Sen olisi oltava luonteeltaan argumentaatiota (järkevää keskustelua), jolla on omat sääntönsä. Näiden sääntöjen rikkomista kutsutaan englanniksi nimellä fallace, joka tulee latinan fallaciasta eli petoksesta. Sana on usein käännetty virhepäätelmäksi, mitä en pidä kovin onnistuneena, sillä usein ei ole kyse mistään päättelystä vaan pikemminkin harhautuksesta. Olenkin itse kääntänyt sen harha-argumentiksi.</p><p>Harha-argumentteja on monenlaisia, kuten <i>argumentum ad hominem</i> (henkilön, ei asian kimppuun käyminen), <i>argmentum ad populum</i> (taidemuseon hinnalla saisi paljon vanhustenhoitoa), <i>tu quoque</i> (kun teidän puolueenne oli hallituksessa...). Tunnetuin ja yleisin niistä lienee kuitenkin <i>straw man</i>, joka on käännetty olkinukeksi tai -ukoksi. Se tarkoittaa sellaisen vastustajan argumentin alas ampumista, jota tämä (tai välttämättä kukaan muukaan) ei ole lainkaan esittänyt. Juhana Brotherus keksi (epäilemättä tarkoittamattaan) sille myös hauskan uuden käännöksen: "zombi". Nehän ovat olioita, joita ei ole olemassa, mutta jotka on ammuttava heti kohdattaessa; sillä saa niin tietokone- kuin poliittisessa pelissäkin pisteitä. Brotherus räiski Twitterissä (2.2.2021) sellaisia zombeja kuin "kaupungistuminen kääntyy" tai "pk-seudun yksiöt ei kiinnosta", luonnollisesti lähteitä mainitsematta.</p><p>Helsingin Sanomat nosti keskustan elinvoiman esille tämänpäiväisessä jutussaan (16.5.2021), jossa haastateltiin HOK-Elannon kiinteistöjohtaja Jyrki Karjalaista, Helsingin seudun kauppakamarin maankäyttö- ja liikenneasioiden päällikköä Tiina Pasuria, Pohjoisesplanadilla luksuslaukkuja myyvän Luxbagin toimitusjohtaja Jarmo Pouttua ja Helsingin kaupunkiympäristön apulaispormestari Anni Sinnemäkeä. Näkökulma oli siis yrittäjien, ja poliitikko oli siinä altavastaajana, onhan Sinnemäki ja hänen puoluensa ajanut voimakkaasti kävelykeskustan laajentamista.</p><p>Keskustelua on toki käyty jo aiemmin, erityisesti pandemian aikana. Samainen Tiina Pasuri esitti jo 31.1.2021 huolensa keskustan saavutettavuuden vaarantumisesta kaupunginhallituksen niukan enemmistön päätettyä ottaa Esplanadit mukaan kävelykeskustan suunnitteluun (esimerkiksi poistamalla toinen kaista tai muuttamalla Pohjoisesplanadi kokonaan kävelykaduksi) samalla kun Kaivokadulta poistuisi yksi kaista ja Postikadulta poistuisi läpiajoliikenne: "Jos näiltä kolmelta väylältä poistetaan vähintään puolet nykyisistä kaistoista, keskustan läpiajoliikenne vaikeutuu selvästi ja autosaavutettavuus huononee." Näin siihen vastasi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Otso Kivekäs: "Läpi ajava autoliikenne ei kuitenkaan tuo yhtäkään ihmistä tai euroa lisää keskustaan."</p><p>Yksi keino olkinukkien tai zombien välttämiseksi – mikäli niin haluaa tehdä eikä etsi irtopisteitä – on niin sanottu "suopeuden periaate". Kun monilla meistä on luontainen taipumus ajatella, että vastustajamme ovat idiootteja, suopeuden periaate kääntää sen nurin: "Oleta – edes hetken – että vastustajasi ei olekaan idiootti. Jos vaikuttaa siltä, voi olla että olet vain ymmärtänyt hänet väärin." Jos Kivekäs olisi noudattanut tätä periaatetta, hän olisi kysynyt itseltään: "Voiko todella olla niin, että Helsingin seudun kauppakamarin maankäyttö- ja liikenneasioiden päällikkö kuvittelee, että pysähtymättä keskustan läpi ajava autoilija viskelee seteleitä autonsa ikkunasta, ja että tämä pitää keskustan elinvoimaisena? Vai voisiko olla, että hän tarkoittaa "läpiajoliikenteellä" jotakin muuta – esimerkiksi sitä, että saapuessasi keskustaan idästä, lännestä tai pohjoisesta on epätodennäköistä, että kohteesi sijaitsee juuri sillä laidalla, ja että saavuttaaksesi sen sinun on ajettava keskustan läpi. Jos tämä on hitaampaa tai vaikeampaa, saavutettavuus heikkenee" Tästä olisi voinut alkaa keskustelu, jota keskeisten poliitikkojemme soisi käyvän.</p><p>HS:n tuoreessa jutussa Jyrki Karjalainen toi juuri tämän esille: "Hänen pelkonaan on, etteivät idästä autolla saapuvat pääsisi enää Mannerheimintien alla sijaitseviin suuriin pysäköintihalleihin, joita ovat Eliel, Kamppi, Forum ja Stockmann." Lisäksi jutussa kiinnitetään huomiota keskustan liepeillä sijaitseviin kauppakeskuksiin, jotka yhdessä keskustan heikentyneen saavutettavuuden kanssa heikentävät erityisesti niiden liikkeiden elinvoimaa, jotka ovat riippuvaisia autoilijoista. Tällaisia ovat esimerkiksi suuret ruokakaupat ja arvotuotteita myyvät liikkeet. Vaikka keskustan liikevaihdosta vain 20% tulee autoilijoilta, osalla liikkeistä se voi olla lähes sata, kuten kauppias Jarmo Pouttu toteaa.</p><p>Mitä tällä kertaa vastaa poliitikko, kaupunkiympäristön apulaispormestari Anni Sinnemäki? "Kansainväliset esimerkit Buenos Airesista, Pariisista, Kööpenhaminasta, Milanosta ja Wienistä kertovat, ettei keskustojen onnistunut elävöittäminen ole todellakaan tapahtunut lisäämällä autoilua ja maanpäällistä parkkitilaa."</p><p>Esittikö joku, että autoilua tulisi lisätä? Ei. Esitettiin huoli keskustan saavutettavuuden heikentymisestä. Esittikö joku, että maanpäällistä parkkitilaa tulisi lisätä? Ei. Kannettiin huolta maanalaisen pysäköintitilojen saavutettavuudesta. Olkinuket ovat juuri tällaisia: ne ovat totta (eli faktantarkastajat eivät pääse niihin kiinni), mutta ne vastaavat argumentteihin, joita kukaan ei ole esittänyt.</p><p>"Mitään sellaista emme silti ole päättämässä, mikä heikentäisi keskustan saavutettavuutta autolla," Sinnemäki myös vakuuttaa. Tämä ei ole olkinukke, sillä juuri saavutettavuudesta (joka ei ole sama kuin se, että keskustaan ylipäätään pääsee ajamaan) ollaan oltu huolissaan. Väite kuitenkin jää perustelematta, ja juuri perustelujen esittäminen on järkevän keskustelun edellytys, ei vain harha-argumenttien välttäminen.</p><p>Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa esitettyihin suunnitelmiin tai niiden kritiikkiin. Itse kannan huolta lähinnä poliittisen ja suunnittelukeskustelun laadusta. Kaupungit voivat toki heikentää keskustojensa saavutettavuutta henkilöautoilla viemällä niiltä tilaa tai hintaohjauksella, mutta se on silloin tehtävä tietoisesti, odotettavissa olevia seurauksia arvioiden ja niistä keskustellen. Kävelykeskusta on toki kaikkien käytössä, mutta osa saapuu sinne autolla. Helsingin keskustan kohdalla on mietittävä ratkaisujen seurauksia myös koko kaupungin, kaupunkiseudun ja Suomen kannalta. Jos liikematkaajan taksi jää jurnuttamaan bulevardikaupungin tai keskustan ruuhkiin, hän ei välttämättä valitse pikaratikkaa. Hän valitsee toisen kaupungin.</p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-80028451885451288802020-11-02T21:24:00.001+02:002020-11-02T21:24:48.225+02:00Puolen minuutin kaupunki<p> Etätyö on ollut koronavuoden käytetympiä käsitteitä. Sitä on suositeltu, siihen on velvoitettu, siitä on vapautettu ja sitä on taas suositeltu. On pohdittu sen vaikutuksia tuottavuuteen, terveyteen ja sosiaalisuuteen. Ei ihme, sillä parhaimmillaan 60% kykeni siirtymään etätyöhön, ja siihen koululaiset ja opiskelijat vielä päälle. Se oli silmiä avaava osoitus siitä, kuinka digitalisoituneeksi, tiedonkäsittelyyn perustuvaksi työelämämme on jo muuttunut.</p><p>Mutta mikä ihmeen etätyö? Voiko työ enää lähempänä olla?</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMq8FbzVk0tr7upF0SIfFB18wH65hftJFKDufIJkapjJVV5A0b9-6dBwio5rvA9QITilav36fYSyGA12ejJSUhYKgkpXhjdF3NadYRjo_FR2gtmNBtVFAq9_beDbR4Hhw6fQpjvcDoZqQ/s1280/IMG_6837.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1112" data-original-width="1280" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMq8FbzVk0tr7upF0SIfFB18wH65hftJFKDufIJkapjJVV5A0b9-6dBwio5rvA9QITilav36fYSyGA12ejJSUhYKgkpXhjdF3NadYRjo_FR2gtmNBtVFAq9_beDbR4Hhw6fQpjvcDoZqQ/s320/IMG_6837.jpg" width="320" /></a></div><p>Eikä vain työ. Kun herään aamulla, siirryn puolessa minuutissa kahvilaan aamiaiselle ja siitä viereisen huoneen työpöydän ääreen. Sillä sijaitsee kannettava, joka on samalla luentosali ja kokoushuone. Työskentelen tekstin parissa ja valmistelen julkaisuja kollegoitteni kanssa, joista kaksi työskentelee Oslossa ja yksi Wienissä. Koneen vasemmalla puolella tabletissa on yliopiston kirjasto, jossa ovat artikkelit ja iso osa kokoelman kirjoista. Oikealla puolella lukulaitteessa on kaupunginkirjasto ja kirjakauppa, johon saapuvat nopeasti tuoreet uutuudet, ja jossa on myös laaja valikoima klassikoita. Arendtin Totalitarismin synnystä voi siirtyä vaivattomasti Halla-ahon elämäkertaan. Kun on tarve shoppailla, käytössä on Euroopan suurin kauppakeskus: loputtomat valikoimat ja edulliset hinnat, ja tavaran saa kotiovelle. Aterialle siirryn viereiseen ravintolaan, kiitos kokkauksesta innostuneen puolison. Illalla siirryn ehkä sohvalle elokuvateatteriin.</p><p>Kyse ei ole siis vain työstä vaan kokonaisesta kaupungista. Elän puolen minuutin kaupungissa puolen hehtaarin metsän keskellä. Kaikki mitä tarvitsen on tässä. </p><p>Viidentoista minuutin kaupunki on viime aikoina nostettu kaupunkisuunnittelun ideaaliksi. Sillä tarkoitetaan kaupunkia, jossa palvelut, työpaikat ja virkistysalueet ovat jalkaisin, pyörällä tai julkisen liikenteen avulla saavutettavissa viidentoista minuutin sisällä. Jotta tämä olisi mahdollista, on rakennettava riittävän tiiviisti. Mutta miksi lähteä kävelemään, pyöräilemään tai ajelemaan ratikalla, jos kaikki on jo tässä?</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgc4aP-JzcfLgNUn-A9ER1cE7zHvq2XgZqOJXLiKjen4v6FapJ2T5QE0UzBlaBS9Tkb_RFr1e4xSUQCVw7ftIAqevL_R-CO3hyphenhyphen_sLuQ0Mu8vOBGtS_ZaQ-mhW7zpiHlZrVO0so0R7fTDXg/s1280/IMG_6607.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1280" data-original-width="1045" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgc4aP-JzcfLgNUn-A9ER1cE7zHvq2XgZqOJXLiKjen4v6FapJ2T5QE0UzBlaBS9Tkb_RFr1e4xSUQCVw7ftIAqevL_R-CO3hyphenhyphen_sLuQ0Mu8vOBGtS_ZaQ-mhW7zpiHlZrVO0so0R7fTDXg/s320/IMG_6607.jpg" /></a></div><p>Tiedän kyllä: tarvitseehan ihminen sosiaalisia suhteita, onhan mukavaa shoppailla, onhan urbaani ympäristö viehättävä ja onhan työtovereita hyvä välillä tavata. Eivätkä kaikki voi tehdä etätyötä. Mutta jätetään nämä vastaväitteet hetkeksi sivuun ja mietitään millä dramaattisella tavalla "aikamaantieteemme" on muuttunut, kuten Hägerstrand sitä 60-luvulla nimitti, tietämättä tietoverkoista vielä mitään.</p><p>Kun ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani työn ohella Vaasassa 90-luvun alussa, kaupunki kävi hyvin nopeasti liian pieneksi. Vaikka siellä oli yliopisto, minun alani eivät olleet edustettuina. Suomalaisen kirjakaupan ja kaupunginkirjaston kokoelmat eivät riittäneet tutkijalle alkuunkaan. Kaukolainausmahdollisuus oli, mutta sekin muuttui maksulliseksi. Jotenkin selvisin, mutta kun ryhdyin vetämään ensimmäistä tutkimusprojektiani oli ryhdyttävä pendelöimään Tampereella ja lopulta muutettava sinne. Ja kun hankkeen rahoitus loppui, sopiva työpaikka löytyi vain pääkaupunkiseudulta.</p><p>Kun koronapandemia ajoi opettajat ja tutkijat koteihinsa viime keväänä, ei ollut enää mitään vaikeuksia jatkaa työtään kotoa käsin, vaikka ympärillä on vain 700 asukkaan kylä väljässä maisemassa. Jälkeenpäin on myös helppo huomata, että iso osa siitä toiminnasta, joka oli "pakottanut" meidät siirtämään itsemme fyysisesti työpaikalle, oli helpoti hoidettavissa verkon kautta. Toki zoomissa istuminen pitkin päivää on tylsää, mutta niin olivat myös fyysiset kokoukset. Innostus ja oivallus tulevat jostain aivan muualta, esimerkiksi siitä, että voi rauhassa keskittyä työhönsä ilman taustamelua ja keskeytyksiä – tai pomon kyttäystä ja työpaikkakiusaamista, joiden kanssa monet ovat joutuneet elämään. Kenellekään ei kuitenkaan aikaisemmin tullut edes mieleen kysyä, onko mitään järkeä matkata yhtä kokousta varten edes kaupungin toiselta laidalta, muusta maasta tai maailmasta puhumattakaan.</p><p>Se mikä on muuttunut on juuri tämä pakollisuuden katoaminen. Se ei ole tasa-arvoista, mutta työelämä ei ole koskaan ollut tasa-arvoista. Sen esteenä on ollut paitsi teknologian kehittymättömyys myös paikoilleen (!) jämähtäneet asenteet. Kun tekosyyt ovat nyt karisseet, kaupunkiin voidaan suhtautua uudelleen mahdollisuuksina. Voi tavata ystäviä, voi shoppailla kauppakeskuksessa, voi istua kahvilassa, voi tavata kollegoita kasvokkain. Mutta ei ole pakko. Etätyön sijasta onkin ehkä syytä siirtyä puhumaan monipaikkaisesta työstä ja elämästä. </p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-38438538772338419762020-08-22T14:14:00.001+03:002020-08-22T14:14:32.669+03:00Mitä silmä ei näe<p>Kirjoitin blogini englanninkielisellä puolella viime helmikuussa taloustieteilijöiden pyrkimyksistä ulottaa käsitteistönsä, kielensä ja ajattelunsa myös muille yhteiskunnan aloille kuten arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun. Kirjoitus oli nimeltään <a href="https://www.architectural-review.com/essays/the-only-way-is-up" target="_blank">"The Poverty of Economicism"</a>, joka luonnollisesti viittasi Popperin kirjaan "The Poverty of Historicism", joka taas viittasi Marxin kirjaan "Misère de la philosophie" (Filosofian kurjuus), joka taas viittasi Proudhonin kirjaan "Philosophie de la misère" (kurjuuden filosofia). Filosofiassa kierrätystalous on ollut jo pitkään muodissa. Kuten otsikosta ja blogikirjoituksen sisällöstä käy ilmi, kirjoitus ei käsitellyt taloustiedettä (economics), puhumattakaan sen kritiikistä. Siihen minulla ei ole pätevyyttä; vaikka taloustiede oli aikanaan Turun yliopistossa suorittamani tutkinnon sivuaine, en ole taloustieteilijä. Sen sijaan jutun aiheena oli taloustieteen pyrkimys soveltaa teorioitaan ja käsitteistöään oman alansa ulkopuolella – myös minun aloillani – mitä voidaan kutsua <i>ekonomismiksi </i>(economicism). Esimerkkinä käytin taloustieteilijä Edward Glaeserin arkkitehdeille pitämää <a href="https://www.architectural-review.com/essays/the-only-way-is-up" target="_blank">puhetta</a>, joka julkaistiin The Architectural Review -lehdessä vuonna 2011. Osoitin, että siirtyessään taloustieteen ulkopuolelle kommentoimaan kaupunkisuunnittelua Glaeser joutuu heti vaikeuksiin ja päätyy ristiriitaan.</p><p>Nyt taloustieteilijä ja yhteiskunnallinen keskustelija Heikki Pursiainen on palannut lomiltaan ja kirjoittanut vastineen <a href="https://www.mustread.fi/artikkelit/miksi-tavallisten-junttien-arvostukset-ovat-kaupunkisuunnittelun-tarkeimmissa-kysymyksissa-yhta-arvokkaita-kuin-arkkitehtien/" target="_blank">MustRead-julkaisuun</a> osoittaakseen filosofiani kurjuuden. Koska kirjoitus on suomenkielinen, tuon tämän keskustelun myös tänne suomenkieliselle puolelle. Valitettavasti Pursiaisen kirjoitus on maksumuurin takana, joten joudun käyttämään normaalia enemmän suoria lainauksia.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOpav2D-srGW6SfnKx3TE6iHkCBJHq-bDr2wcYUsBcOiSS8SR0PZXA94SPYigfvg2PfE8K3Hn954_2hirq712jqq_pqQsYfKgDXOrxfBGH6G8BzuDXR-GmxSJ5AR3Tj2lNpGC-I19y2_0/s588/Auge.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="340" data-original-width="588" height="175" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOpav2D-srGW6SfnKx3TE6iHkCBJHq-bDr2wcYUsBcOiSS8SR0PZXA94SPYigfvg2PfE8K3Hn954_2hirq712jqq_pqQsYfKgDXOrxfBGH6G8BzuDXR-GmxSJ5AR3Tj2lNpGC-I19y2_0/w302-h175/Auge.jpg" width="302" /></a></div><p>Kirjoitusta lukiessani mieleeni tuli jälleen yksi Wittgensteinin mielenkiintoisimmista oivalluksista Tractatus-teoksessa: "Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja" (5.6) ja hänen havainnollistuksensa silmästä, joka ei ole näkökentän osa. Se, mitä silmä ei näe, on itse silmä. Näkökenttä ei siis ole vasemmalla olevan kuvan kaltainen (5.6331).</p><p>Mutta voiko näin todella olla? Periaatteessa se, mistä kirjoitin, on varsin yksinkertaista: biologisissa kysymyksissä kannattaa kääntyä biologin puoleen, terveysasioissa lääkärin puoleen ja rakenneasioissa insinöörin puoleen. He kykenevät antamaan kyselijälle asiantuntija-arvion, joka perustuu heidän koulutukseensa ja kokemukseensa, ja joka on yleensä luotettavampi kuin pelkkä googlaus. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kyselijän olisi tehtävä kuten asiantuntijat ehdottavat; voimme lääkärin neuvojen vastaisesti valita enkeli- tai yksisarvishoidon tai korjata taloamme oman ja naapurien tietämyksen perusteella (teen parhaillani remonttia talossa, jonka edellinen omistaja teki juuri näin). Sama koskee politiikkaa: vaikka biologi toteaisi tietyn alueen ekologisesti arvokkaaksi tai Museoviraston asiantuntija tietyn vanhan rakennuksen säilyttämisen arvoiseksi, päätöksentekijöillä on aina mahdollisuus päättää toisin. Asiantuntijoilla on hyvin vähän päätösvaltaa – toki lääkäri voi olla kirjoittamatta lähetettä yksisarvishoitoon. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että näissä arvoissa (ja niiden arvioinnissa) ei ole lainkaan kyse siitä, että biologi "arvostaa" kyseistä aluetta, Mueoviraston asiantuntija kyseistä rakennusta, insinööri rakenteita tai lääkäri koululääketiedettä. Heidän tehtävänään on antaa asiantuntija-arvio parhaan tietonsa mukaisesti, tykkäsivät he kohteesta tai eivät. Mutta mitä tapahtuu, jos asiantuntija liikkuu alueella, jonka arviointiin hänen koulutuksensa ja kokemuksensa ei anna edellytyksiä? Jos siis biologi yrittää arvioida rakennushankkeen kannattavuutta, lääkäri rakennuksen kulttuurihistoriaa tai – niin – taloustieteilijä arkkitehtuurin tai kaupunkisuunnittelun arvoa? Tämä on se kiinnostava kysymys, jota yritin kirjoituksessani avata.</p><p>Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän kysymyksen käsittely on Pursiaiselle mahdotonta, koska häneltä puuttuvat siihen tarvittavat käsitteet. Hän sivuuttaa hyvin nopeasti kirjoitukseni aiheen eli ekonomismin ja kääntää sen taloustieteen kritiikiksi: yksi hänen väliotsikoistaan on "Taloustieteen puutteet Lapintien mukaan". Sen jälkeen hän käyttää paljon palstatilaa sen selittämiseen, mitä arvon käsite taloustieteessä tarkoittaa. Sitten, kuin varkain, taloustieteestä tuleekin väline kaikkien arvojen määrittelyyn:</p><p style="box-sizing: inherit; font-family: "lyon text web", garamond, times, "times new roman", serif; line-height: 1.57894736842em; margin: auto auto 1.05263157895em; word-spacing: 0.075em;"><span style="font-size: small;">"Taloustieteilijälle Lapintien arvoina pitämät asiat eivät tuota vaikeuksia. Taloustieteellä ei esimerkiksi ole mitään vaikeuksia ymmärtää filosofia, joka hylkää kuninkaan tarjoamat valtavat aarteet ja jää mieluummin joen varteen pohtimaan kaiken katoavaisuutta. Ekonomisti kohauttaa vain hartioitaan ja sanoo, että tälle ihmiselle jokivarressa istuminen on arvokkaampaa kuin ylellinen elämä.</span></p><p style="box-sizing: inherit; font-family: "lyon text web", garamond, times, "times new roman", serif; line-height: 1.57894736842em; margin: auto auto 1.05263157895em; word-spacing: 0.075em;"><span style="font-size: small;">Tästä muuten seuraa myös se, että taloustieteilijälle kaikki arvon lähteet ovat yhteismitallisia, toisin kuin Lapintielle. Jokivarressa tapahtuvan katoavaisuuspohdinnan arvoa ihmiselle voi verrata uuden Mersun arvoon, ja arkkitehtuurin arvoa hänelle voidaan mitata rahassa, jos halutaan."</span></p><p>Ei ole tietenkään kovin yllättävää, että taloustieteilijälle ei tuota vaikeuksia ajatella omilla käsitteillään. Sen sijaan on jossain määrin yllättävää, että hänen on ilmeisesti täysin mahdotonta ajatella tämän boksin ulkopuolella, eli juuri niitä "Lapintien arvoina pitämiä". Minulle tämä erottelu taloustieteen arvokäsitteen ja kulttuurialojen arvokäsitteen välillä ei tuota vaikeuksia – ehkä se johtuu siitä, että olen samoihin aikoihin istunut taloustieteen proseminaarissa pohtimassa paljastettujen preferenssien teorian todistuksia ja taidehistorian luennoilla pohtimassa arkkitehtonisen muodon kehitystä. Minun sokea pisteeni on sitten epäilemättä jossain muualla. </p><p>Mistä erosta siis on kyse? Kun filosofian asiantuntija arvioi filosofista teosta, hän kiinnittää huomiota esimerkiksi käsitteiden selkeyteen tai argumentaation vakuuttavuuteen. Sen kannalta on aivan yhdentekevää, valitseeko joku yksittäinen ihminen mersun sijasta "kaiken katoavaisuuden pohdinnan joenrannassa" (hyvä esimerkki muuten siitä, kuinka helposti sorrumme kliseisiin oman alamme ulkopuolella – vai onko sekin tarkoituksellista populismia?). Vastaavasti kun saan arvioitavakseni väitöskirjan käsikirjoituksen tai opiskelijan lopputyön, tehtäväni on arvioida se mahdollisimman objektiivisesti, omat henkilökohtaiset arvostukseni sivuuttaen. Aina siinä ei onnistu, mutta se on tavoite. Kyse on siis tiedosta ja arviointikyvystä, ei arvostuksista, johon yleensä tarvitaan koulutusta ja kokemusta, kuten lukemista tai eri kaupunkeihin ja arkkitehtuurikohteisiin tutustumista. Arviot on myös perusteltava arviointilausunnoissa, eikä perusteluksi kelpaa se, että "minä arvostan/en arvosta tätä".</p><p>Ilman tätä käsitteellistä erottelua päättely menee helposti metsään kuin nuorella kuljettajalla. Se näkyy jo siinä, että Pursiainen keskittyy kirjoituksensa loppupuolella pohtimaan sitä, mitä "Lapintie arvostaa", vaikka se on todellakin kulttuuriobjektien arvioinnin näkökulmasta irrelevanttia:</p><p><span style="background-color: white; font-family: "Lyon Text Web", Garamond, Times, "Times New Roman", serif; word-spacing: 1.350000023841858px;"><span style="font-size: small;">"Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää, mitä arvoja Lapintie liittää johonkin vanhaan rakennukseen ja miksi. Minun tarvitsee tietää vain, mistä Lapintie on valmis luopumaan säilyttääkseen tuon rakennuksen ja mistä ei. Onko Lapintie valmis luopumaan suojelun vuoksi tontille suunnitellusta asuintalosta ja päiväkodista, joka tontin myyntituloilla voitaisiin rakentaa? Jos on, suojeltava rakennus on hänestä näitä arvokkaampi siinä ainoassa mielessä, joka on taloudellisen päätöksenteon, kuten suojelupäätöksen, kannalta kiinnostavaa."</span></span></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhm6gpB88KqbcFKBoaUqPuA0xjBy9_lZ4LOxIdsm42mAxwWbMZJK5PiECSy_cKG8GaUo8CQkKYZoNH2kHlu1mAZbFkowCKXeabkdkgAq-s4_Ig6QXLVPQmc2fpAwWbk-WvbLW0mE9lz3Ec/s256/IMG_6803.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="256" data-original-width="192" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhm6gpB88KqbcFKBoaUqPuA0xjBy9_lZ4LOxIdsm42mAxwWbMZJK5PiECSy_cKG8GaUo8CQkKYZoNH2kHlu1mAZbFkowCKXeabkdkgAq-s4_Ig6QXLVPQmc2fpAwWbk-WvbLW0mE9lz3Ec/s0/IMG_6803.jpg" /></a></div><p>Suojelupäätös on poliittinen päätös, jonka Suomen kaltaisessa demokratiassa tekevät kunnanvaltuustot. Niiden on taas noudatettava eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä, kuten Maankäyttö- ja rakennuslakia ja lakia rakennusperinnön suojelemisesta. Ne edustavat kuntalaisia (tai tarkemmin sanottuna veronmaksajia), mutta suojelupäätösten kohdalla päätöksentekijöillä on vastuu myös koko ihmiskunnalle ja tuleville sukupolville. Voidakseen tehdä vastuullisen päätöksen he tarvitsevat tietoa rakennuksen arkkitehtonisesta merkityksestä osana kaupungin ja ihmiskunnan kulttuuriperintöä, ja tämän tiedon he saavat asiantuntijoilta. "Lapintieltä" sitä ei kannata kysyä, koska siihen löytyy paljon parempia asiantuntijoita. </p><p>Näin myös käytännössä tapahtuu: kun kyse on potentiaalisesti arvokkaasta rakennuksesta, siitä tilataan (tai tulisi tilata) rakennushistoriallinen selvitys ennen kaavoitus- tai suojelupäätöstä. Asiantuntijoita käytetään myös rakennusten peruskorjauksessa koko prosessin ajan erityisesti silloin kun kyse on merkittävästä rakennuksesta. Esimerkiksi juuri valmistuneessa Olympiastadionin peruskorjauksessa sitä suunnittelevat arkkitehdit olivat jatkuvasti yhteydessä Museoviraston asiantuntijoihin. Se, mistä "Lapintie on valmis luopumaan" on tässä nyt herttaisen yhdentekevää.</p><p>Mutta onko tämä asiantuntijoiden käyttäminen sitten elitismiä, kuten Pursiainen antaa ymmärtää? Riippuu vähän määritelmästä; esimerkiksi eliittitutkija <a href="https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104555/ruostesaari.pdf?sequence=1&isAllowed=y" target="_blank">Ilkka Ruostetsaari </a>määrittelee eliitin kansainväliseen tutkimukseen perustuen joukoksi, jolla on strateginen asema tärkeissä organisaatioissa, ja jotka sitä kautta voivat jatkuvasti vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kuten todettu, vain pieni osa koulutetuista asiantuntijoista on tällaisessa asemassa. Pursiaisen ajatus perustuu ilmeisesti kuitenkin hänen arvostuksista johdettuun arvoteoriaansa:</p><p style="box-sizing: inherit; font-family: "Lyon Text Web", Garamond, Times, "Times New Roman", serif; line-height: 1.57894736842em; margin: auto auto 1.05263157895em; word-spacing: 0.075em;"><span style="font-size: small;">"Kuten sanottua, tässä on minusta aidosti syvällinen ero ekonomistien ja Lapintien välillä. Lapintie katsoo arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden olevan jonkinlaisia viisaita filosofikuninkaita, joiden arvostusten on ohjattava päätöksentekoa. Ajatus on toki aatehistoriasta tuttu, kuten Lapintie epäilemättä filosofina tietää minua paremmin.</span></p><p style="box-sizing: inherit; font-family: "Lyon Text Web", Garamond, Times, "Times New Roman", serif; line-height: 1.57894736842em; margin: auto auto 1.05263157895em; word-spacing: 0.075em;"><span style="font-size: small;">Ekonomistit näkevät itsensä ja suunnittelijat vain asukkaiden renkeinä, joiden tehtävä on varmistaa, että kaupungista tulee sellainen kuin asukkaat haluavat. Silloinkin, kun asukkaat sattuvat arvostamaan eri asioita kuin viisaat asiantuntijat."</span></p><p>Ihmisten jako "eliittiin" ja "kansaan" on perinteisesti ollut populismin käyttövoimaa, kuten Ruostetsaarikin toteaa. Siinä mielessä oma näkemykseni on anti-populistinen: minusta kaikilla ihmisillä on jotain asiantuntemusta, mutta kenelläkään ei ole kaikkien alojen asiantuntemusta. Filosofikuninkaita (meritokratiaa) demokratia ei edusta, kuten olemme populististen puolueiden noususta huomanneet. </p><p>Toisin kuin Pursiainen olettaa, ero näkemystemme välillä ei siis suinkaan ole siinä, mitä kumpikin arvostaa tai kenen arvoja mielestämme kaupunkisuunnittelun tulisi heijastaa. Kyse on erilaisista arvoteorioista, joiden yhtenä osana on juuri kysymys arvojen yhteismitattomuudesta (incommensurability). Tästä käydään toki jatkuvasti keskustelua analyyttisen filosofian puolella, mutta varsin abstraktilla tasolla. Käytännön näkökulmasta kuitenkin esimerkiksi Olympiastadionin historiallisen ja arkkiehtonisen arvon vertaaminen vaikkapa vanhusten hoitamiseen on sitä miltä se kuulostaakin, populismia.</p><p>Lopuksi vielä sananen yhdestä Pursiaista erityisesti ärsyttäneestä yksityiskohdasta, Proustin tai Joycen lukemisesta. Lukijan on ehkä vaikea ymmärtää sitä, sillä Pursiainen sivuuttaa kritiikkini kohteen, Glaeserin kaupunkisuunnittelunäkemyksen. Viittasin hänen toteamukseensa, että taloustieteilijöiden asiana ei ole kertoa ihmisille, tulisiko heidän ostaa pitkä vai lyhyt hame tai lukea Proustia tai ehkä Joycea. Retorisesti hän siis yhdisti kulutusvalinnat korkeakulttuurin tuotteisiin, ja saman tekee luonnollisesti myös Pursiainen. Glaeser on siinä toki oikeassa, ettei taloustieteilijöiden tule mestaroida kuluttajien valintoja, olivat ne sitten hameita tai vaikkapa kirjoja. Näin eivät kuitenkaan tee myöskään kirjallisuustieteen asiantuntijat; sen sijaan he voivat kyllä neuvoa, ettei klassikkoihin tutustumista kannata ehkä aloittaa vaikeimmasta päästä. </p><p>Mielenkiintoista kuitenkin on, että Glaeser asetti vertailuun kaksi arvostettua kirjailijaa eikä esimerkiksi Dan Brownia. Jos kaikkien arvostukset ovat yhtä arvokkaita ja arvon mittana ovat nämä arvostukset (esimerkiksi teosten lukemiseen käytetyn ajan perusteella), epäilemättä Da Vinci-koodi on – tämän arvoteorian mukaan – "arvokkaampi" kuin "Kadonnutta aikaa etsimässä" tai "Ulysses". Ajatus, että taloustieteellinen ja kulttuuritutkimuksellinen arvoteoria olisivat yhteensovitettavissa (taloustieteellistä ajattelua soveltaen), edustaa juuri sitä, jota olen Habermasia soveltaen kutsunut tieteenalojen kolonisointipyrkimyksiksi.</p><p><br /></p>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-77852783495621612672020-06-09T00:12:00.000+03:002020-06-09T00:12:49.670+03:00Mitä itse et tiedä, sitä et tiedäRakennuslehti julkaisi 5.6. antamani haastattelun monipaikkaisuudesta ja kaupungistumisesta, mikä käynnisti jossain määrin kuohuntaa sosiaalisessa mediassa. En jaksanut seurata sitä systemaattisesti, mutta kollegani Juha Kostiainen kokosi omaan blogiinsa monia keskustelussa esille tulleita vastaväitteitä raflaavalla otsikolla "Monipaikkaisuus on harvalukuisen eliitin etuoikeus". Ehkä on syytä vielä palata asiaan, todellisuus kun on vähän toisenlainen – tai itse asiassa täysin päinvastainen.<br />
<br />
Olen useassa yhteydessä tuonut esille sen, että väestötietojärjestelmämme – se, jonka avulla kuvittelemme tietävämme, missä ihmiset asuvat – ei tunnista lainkaan monipaikkaisuutta. Se olettaa – todellisuuden vastaisesti – että ihmiset asuvat aina yhdessä paikalla kerrallaan, joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Sitä, miten lihaa ja verta olevat ihmiset todella asuvat, missä ja kuinka kauan, emme tiedä. Kuitenkin törmään jatkuvasti kommentteihin, että tällainen monipaikkainen joukko on pieni, marginaalinen tai – kuten Kostiainen sen ilmaisee – "harvalukuista eliittiä". Vaikka siis ei tiedetä kuinka laajasta ihmisjoukosta on kyse, ollaan valmiita esittämään, että se on harvalukuinen. Tämä on kiinnostavaa jo ihan tutkijan näkökulmasta. Miksi niin suunnittelu, hallinto kuin keskustelijatkin pyrkivät marginalisoimaan ilmiön, jota eivät tunne? Onko vaikeus siinä, että monipaikkaisuus rikkoo yhä kummittelevan kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelun?<br />
<br />
Aloitetaan siitä helpoimmasta päästä, josta toki jotain tiedämme, vaikkei meillä tilastoja olekaan. Kuten olen myös useasti todennut, "mökkeily" on harhaanjohtava sana, koska mökki viittaa lähinnä vaatimattomaan kesäasuntoon. "Kakkosasunto" ei myöskään sovi, koska loma-asuntoja voi olla useita. Paras vaihtoehto lienee "kausiasunto", jota tutkijat ovatkin ryhtyneet käyttämään: asuntoja, joissa asutaan kausittain. Kun tilastoja näistä ei ole, on pääteltävä epäsuorasti. Tiedämme, että loma-asuntoja, joissa ei asuta vakinaisesti, on noin 600.000, ja määrä on jatkuvasti noussut. Tiedämme myös, että niissä asutaan keskimäärin 79 vuorokautta vuodessa, ja myös tämä luku on kasvussa asuntojen muuttuessa entistä paremmin varustelluiksi. Tiedämme myös, että asukkaita on noin neljä asuntoa kohden, mistä päädytään 2,4 miljoonaan pysyvästi tällaista asuntoa käyttävään (Mökkibarometri 2016). Missä nyt onkaan se "harvalukuisuus"? Viekö ajatuksemme harhaan se, ettemme vain nimitä näitä asunnoiksi vaan "mökeiksi"? Niissä kuitenkin aivan oikeasti asutaan: nukutaan, laitetaan ruokaa, syödään – ja entistä enemmän myös tehdään työtä. Jo 10% kertoo tekevänsä niin, ja 34% pitää sitä hyvänä ratkaisuna – tämä siis jo ennen koronaa, joka on kertaheitolla opettanut meidät zoomailun saloihin ja vaikuttanut myös työnantajien asenteisiin. Työasunnoista, joiden metsästäminen on vielä vaikeampaa, ei ole vielä edes puhuttu.<br />
<br />
Entä sitten se "eliitti"? Kostiaisenkin mainitsema Sitra on tehnyt selvityksiä monipaikkaisuudesta jo pitkään, eivätkä tulokset oikein tue tätäkään väittämää. Tero Haukkalan toimittamassa raportissa "Monipaikkaisuus–ilmiö ja tulevaisuus" vuodelta 2011 todetaan seuraavasti: "Barometrien perusteella monipaikkaisuus Suomessa näyttäisi olevan verrattain demokraattinen ilmiö. Ihmisten ikä tai tulotaso eivät näyttäisi johtavan radikaalisti erilaisiin monipaikkaisuuden ilmentymismuotoihin...suomalaisilla on lähes yhtäläiset pyrkimykset ja mahdollisuudet monipaikkaisuuteen." Tämän selittää esimerkiksi se, että kaupunkien korkeamman hintatason vuoksi useita elämänlaatuun vaikuttavia ominaisuuksia on mahdollista saavuttaa yhdistämällä kaupungissa oleva pienempi asunto pienemmällä paikkakunnalla olevaan suurempaan. Toki tulotaso vaikuttaa siihen, millaisia nämä voivat olla, aivan samoin kuin kausiasuntojen joukossa on hulppeita villoja ja vaatimattomia mökkejä.<br />
<br />
Sen selvittäminen, kuinka paljon monipaikkaisia on ja millaisia he ovat, ei ole itselleni kuitenkaan kiinnostavinta. Monipaikkaisuutta on vaikeaa tai jopa mahdotonta seurata kovinkaan tarkasti – esimerkiksi tutkimamme monipaikkaiset työntekijät olivat usein käyttäneet hyväkseen useita paikkoja kuten kahviloita, kirjastoja ja asuntojaan saman päivän aikana. Se, että monipaikkaisuus "pakenee" katseeltamme kertoo ehkä pikemminkin sen ja samalla itse kaupungin luonteesta. Olemme ehkä virheellisesti yrittäneet ymmärtää kaupunkia kiinteiden paikkojen kuten vakinaisten asuntojen tai työpaikkojen avulla. Korona-aika viimeistään osoitti, että pelkkä tiiveys, diversiteetti tai kaupungin koko ei riitä, mikäli sen liike pysäytetään. Ehkä paikat tulisi nähdä pikemminkin pysähdyspaikkoina jatkuvassa liikkeessä, joka ei asetu minkäänlaisten maantieteellisten rajojen sisälle.<br />
<br />
Mainittu Sitran raportti määritteleekin monipaikkaisuuden seuraavasti: "Käsitteellä "monipaikkaisuus" viitataan ihmisten jokapäiväisiä elinympäristöjä yhä useammin leimaavaan, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuuteen." (s. 10) Aika hyvä määritelmä, mutta siitä seuraa luonnollisesti, että olemme kaikki monipaikkaisia. Kyse ei ole siis erillisestä ilmiöstä vaan uudenlaisesta tavasta ajatella kaupunkia ja kaupungistumista. Kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin paikoilleen, paikkoihin juuttuneen ajattelun vapauttamisesta.<br />
<br />
<br />
<br />
Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-59646783056622251582020-05-01T23:59:00.000+03:002020-05-04T13:11:25.699+03:00Kaupunki ei ole puuMoni varmaan on kuullut tarinan miehestä, joka etsi pudottamaansa lompakkoa katulampun alla. Ohikulkija tarjoutui auttamaan ja kysyi, oliko hän varma että hukkasi lompakkonsa juuri siihen. "En, mutta tämä on ainoa paikka, jossa on riittävästi valoa etsiä", kuului vastaus. Tämä tarina tulee usein mieleen kun seuraa keskustelua kaupungistumisesta. Mitä me oikeastaan sillä tarkoitamme? Sitäkö, että suuret kaupungit kasvavat ja maaseutu ja pienemmät kaupungitkin kutistuvat tai jopa tyhjenevät?<br />
<br />
Jo tässä kohtaa kannattaa pysähtyä. Kaupunki ei nimittäin ole kasvi, sillä ei ole mitään luonnon määrittelemää kasvukäyrää. Kyse on metaforasta, jossa sana on lainattu toisesta yhteydestä, tässä tapauksessa luonnosta. Olemme kuitenkin käyttäneet sitä niin pitkään ja niin paljon, ettemme enää tule ajatelleeksi sitä metaforana. Retoriikan tutkijat puhuvat "uinuvista metaforista", joita kielemme on täynnä: pääministeri, hänen oikea kätensä, hedelmälliset ajatukset, kuivien oksien karsiminen, terve järki. Metaforat kuluvat helposti käytössä ja muuttuvat kliseiksi, mutta jotain niiden alkuperäisestä merkityksestä jää salakavalasti jäljelle. Niinpä kasvu on yhä mielessämme hyvä asia ja tuottaa hedelmiä, kun taas kuihtuminen ja kuoleminen ovat huonoja asioita, joita tulee yrittää välttää.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgzVtQDLjtXMw9Pob-ZCMEG7DemkWtOJdW5t8MDUkQpCwv1ry0c8PqG_7hKK1kyrTIUEXCtdEqd9a3l30w_rlcbw4PjZETFoiJs4qUjT4pwM9yIRd3og8LFnGQLDIHgnthX4Xdgj9L8GFg/s1600/IMG_6100.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgzVtQDLjtXMw9Pob-ZCMEG7DemkWtOJdW5t8MDUkQpCwv1ry0c8PqG_7hKK1kyrTIUEXCtdEqd9a3l30w_rlcbw4PjZETFoiJs4qUjT4pwM9yIRd3og8LFnGQLDIHgnthX4Xdgj9L8GFg/s320/IMG_6100.jpg" width="240" /></a></div>
Miksi tämä on ongelma? Kun meille esimerkiksi kerrotaan, että Helsinki "kasvoi" viime vuonna 1600 asukkaalla, meille syntyy mielikuva orgaanisesta kokonaisuudesta, kuin puusta, joka kasvaa pituutta ja paksuutta vuosirengas kerrallaan. Meille voi myös syntyä mielikuva, että Helsinki on niin vetovoimainen kaupunki, että 1600 ihmistä on päättänyt pakata tavaransa ja muuttaa sinne. Tosiasiassa kuitenkin – kuten hyvin tiedämme – tämä luku syntyy laskutoimituksen tuloksena, jossa lasketaan yhteen syntyneet ja muualta maasta ja maailmalta muuttaneet ja vähennetään kuolleet ja muualle muuttaneet. Verrattuna "nettokasvuun" nämä todelliset muutokset ovat moninkertaisia, ja sisään- ja ulosmuutot ovat lähellä toisiaan: mitä enemmän tulijoita, sitä enemmän myös lähtijöitä. Vuosirenkaitaan kasvattavan puun sijasta metaforaksi sopisi ehkä pikemminkin saluuna tai suomalaisittain hollitupa, jonka ovi käy tiuhaan tahtiin.<br />
<br />
BEMINE-hankkeessamme aihetta tutkinut professori <a href="http://www.labour.fi/ty/tylehti/talous-yhteiskunta-4-2019/maassamuutto-muovaa-suomea-uudennakoiseksi-alhainen-lahtomuutto-avainasemassa-alueen-kasvussa/" target="_blank">Hannu Tervo</a> toi tähän ilmiöön vielä mielenkiintoisen lisän. Vaikka intuitiivisesti ajattelemme, että suurten kaupunkiseutujen "kasvu" perustuu niiden suureen vetovoimaan, näin ei itse asiassa olekaan. Suhteessa väkilukuun sisäänmuutto (eli "vetovoima") on pienillä paikkakunnilla ja maaseudulla itse asiassa suurempaa, yli 3 %, kun se metropolialueella on 2,45. Muutokset väkiluvussa perustuvatkin siihen, että lähtömuutto on pienillä paikkakunnilla vielä suurempaa, kun se taas metropolialueella ja suurissa yliopistokaupungeissa on vielä pienempää. "Pitovoima" ratkaisee, ei vetovoima.<br />
<br />
Mutta ehkä kannattaa tarkastella lähemmin tuota "nettokasvun" tuottavaa yhtälöä, se kun koostuu niin erilaisista osista. Kuten nimikin kertoo, "luonnollinen" kasvu perustuu kyllä ihan luonnollisiin ilmiöihin, syntymiin ja kuolemiin, joiden todenperäisyyden lääkäri vielä vahvistaa. Mutta mitä tiedämme sen perusteella, että joku ilmoittaa asuvansa jossain osoitteessa, joko pysyvästi tai väliaikaisesti? Itse asiassa aika vähän. Emme tiedä missä hän nukkuu, kenen kanssa, missä työskentelee, missä harrastaa, missä viettää aikaansa ja kuinka kauan, tai onko hän edes maassa. Kun hän ilmoittaa muuttavansa uuteen osoitteeseen, emme myöskään tiedä lähtevätkö muuttoautot todella liikkeelle – ja vastaavasti ne voivat lähteä liikkeelle vaikkei mitään ilmoitettaisikaan. Näistä täysin laillisista ilmiöistä kirjoitin jo <a href="http://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2019/12/ja-kaikki-menivat-verolle-pantaviksi.html" target="_blank">aiemmin</a> – laillisista, koska itse laki perustuu virheelliseen käsitykseen yhdyskunnista ja niiden muutoksista.<br />
<br />
On kuitenkin erikoista, että vaikka tiedämme tilastojen olevan näin pihalla siitä, miten ihmiset oikeasti asuvat ja elävät, yritämme yhä ymmärtää yhdyskuntarakenteen muutoksia kuten kaupungistumista niiden avulla. Yritämme siis etsiä paikkoja, vaikka kaupunki on ennen kaikkea liikettä. Kaupungit ovat solmukohtia tässä liikkeessä, saavutettavuuskimppuja, ja ne ulottavat lonkeronsa yhä kauemmas. Tämä on oivallettava myös ymmärtääkseen monipaikkaisuuden osana kaupungistumista. Ei ole sattumaa, että Suomen urbaaneimman maakunnan asukkaiden matkat toiselle asunnolleen ovat keskimäärin lähes kaksinkertaiset (166 km) koko maan keskiarvoon (91 km) verrattuna. <br />
<br />
Tässä suhteessa puheet kaupungistumisesta vastakohtana "maalle muuttamiselle" ovat kaikuja menneestä maailmasta, aivan kuten niitä kuvaavat tilastotkin. Mutta helpompaa on tietysti hakea tietoa siitä yhdestä paikasta, jossa on edes vähän valoa. Ja toivoa, että sieltä se lompakko löytyy.Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-85659335975479999862020-04-05T13:25:00.000+03:002020-04-05T14:17:27.044+03:00Tautinen tulevaisuusSanotaan se nyt suoraan: me mokasimme. Tulevaisuuden tutkimus ja siitä poikinut "skenaariosuunnittelu" on levinnyt laajalle, myös Suomessa. Olemme järjestäneet ja istuneet lukusissa "tulevaisuustyöpajoissa", täyttäneet "tulevaisuustaulukkoja" ja "tulevaisuuspyöriä" ja kutsuneet lukuisia asiantuntijoita leikkimään Delfoin oraakkelia. Konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat laatineet kaupungeille, kaupunkiseuduille ja maille mahdollisia, todennäköisiä ja haluttavia skenaarioita.<br />
<br />
Ja tässä nyt siis olemme. Kaikki tämä työ vanheni parissa viikossa pienen mutta ärhäkän viruksen voimin. Se iski voimalla kaupungistuneeseen maailmaamme ja käytti hyväkseen juuri niitä kaupunkien ominaisuuksia, joita olemme pitäneet arvokkaimpina ja kaupunkien menestyksen ajureina: tiiviyttä, kulttuuripalveluja, monipuolista yritystoimintaa, tapahtumia, julkista liikennettä, globaalia verkostoitumista – eli kaikkea sitä, mikä saa paljon ihmisiä liikkeelle ja lähelle toisiaan.<br />
<br />
On sekä hiukan noloa että opettavaista lukea ennen koronakriisiä laadittuja skenaarioharjoituksia, jotka ovat kuin toisesta maailmasta. Kun Uudenmaan maakunta laati tulevaisuustarkeastelunsa vuonna 2016 (Capful Oy / Uudenmaan liitto), tekijät tunnistivat neljä "varmaa" trendiä (kaupungistuminen, ikääntyminen, monikulttuuristuminen ja ilmastonmuutos) ja jopa 24 enemmän tai vähemmän epävarmaa ajuria. Ei, niistä ei löydy globaalia pandemiaa tai sen mittavia taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia seurauksia. Ei myöskään Business Finlandin aivan tuoreesta skenaarioharjoituksesta, jossa epämääräisten kriisien kuviteltiin johtavan sopimuspohjaisuuteen ja EU:n liittovaltiokehitykseen (!). Strategisen tutkimuksen neuvoston URMI- ja BEMINE-hankkeiden pohjalta laaditussa "Kaupungistumisen käännekohdat"-raportissa (Demos Helsinki 2018) ei siitäkään löydy käännekohtaa, jossa kaupungistuminen kääntyikin itseään vastaan.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEfSBFee4B_slbbVC647TQ0s9I9a_rSZ2J-5a_DSJiOl_F33rDeph1nxMrH5ByTFYpd9nPPvpiCB8mAlIoQK3WRrMGVBHSVISOpEllNlBHE_L_K9QAKmwlNPRybaiibUMoF4wgTBTkyJc/s1600/IMG_0489.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="748" data-original-width="1072" height="224" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgEfSBFee4B_slbbVC647TQ0s9I9a_rSZ2J-5a_DSJiOl_F33rDeph1nxMrH5ByTFYpd9nPPvpiCB8mAlIoQK3WRrMGVBHSVISOpEllNlBHE_L_K9QAKmwlNPRybaiibUMoF4wgTBTkyJc/s320/IMG_0489.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kuntien väliset "mökkimatkat" (SYKE/Maanmittauslaitos 2019)</td></tr>
</tbody></table>
Jälkimmäiseen hankkeeseen myös minun ryhmäni osallistui muun muassa monipaikkaisuutta koskevalla osahankkeella. Mekään emme silti kyenneet ennakoimaan, kuinka voimallisesti monipaikkaisuus räjähtäisi hallituksen silmille, johtaen lopulta Uudenmaan eristämiseen. Siitä nimittäin juuri oli kyse. Olen pitkään <a href="https://mahdollisetkaupungit.blogspot.com/2019/12/ja-kaikki-menivat-verolle-pantaviksi.html" target="_blank">arvostellut</a> väestökirjanpitoa siitä, että se perustaa maailmankuvansa fiktiiviseen ja aikansa eläneeseen kuvitelmaan yhdessä paikassa asuvista, liikkumattomista ihmisistä. Virallisia väestötietoja hyväkseen käyttävät hallinto ja suunnittelu eivät vastaavasti ole osanneet tai halunneet rakentaa palveluita ihmisten todellisen asumisen ja elämisen mukaan. Kun nyt huomattiin, että ihmiset siirtyivätkin virusta pakoon kakkosasunnoilleen – mökeistä puhuminen on nykyisin jo harhaanjohtavaa – huomattiin samalla, etteivät pienten paikkakuntien resurssit kestä epidemian leviämistä ja kausiasukkaiden hoitamista. "Elämänlankamme on ohut", kirjoitti Utössä asuva kirjailija Markku Karpio. Ratkaisu? Pakotettiin ihmiset takaisin yksipaikkaisiksi rajoittamalla liikkumista ja eristämällä Uusimaa. "Menkää kotiin", komensi pääministeri Sanna Marin.<br />
<br />
Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että mikään näissä laadituissa skenaarioissa ei yllätä: ne oli koottu pitkälti niistä aineksista, joista meillä oli jo kokemusta. Niinpä terrorismi oli mukana, mutta pandemiaa ei. Tästä varoittivat jo Herman Kahn ja Anthony Wiener vuonna 1967: "Tulevaisuuden tapahtumia ei voi johtaa niistä, jotka olemme oppineet mahdollisiksi; meidän olisi odotettava, että tulemme kerta toisensa jälkeen yllätetyiksi".<br />
<br />
Kuinka tässä näin kävi? Olisi tietysti houkuttelevaa puolustautua sillä, että pandemiaa ei olisi voinut ennakoida, että se oli jonkinlainen musta joutsen tai villi kortti. Paitsi että ei ollut. Tällä viruksella oli useita edeltäjiä (SARS, MERS, Ebola, HIV), ja Maailman terveysjärjestö WHO ja useat tieteelliset julkaisut ovat jo pitkään varoittaneet maailmanlaajuisen epidemian mahdollisuudesta. Mutta ehkä epidemiologeja ei huolittu oraakkelien joukkoon.<br />
<br />
Ehkä kannattaa palata skenaariosuunnittelun alkujuurille, menneisyyteen kun on helpompi matkustaa. Kaikki alkoi 1940-luvun lopulta, kun maanpuolustukseen keskittyneessä Rand Corporation-ajatuspajassa työskennellyt Herman Kahn hengaili elokuva-alan ihmisten kanssa. Sillä oli kaksi seurausta: ensinnäkin hän päätyi nimirooliin Stanley Kubrickin mainiossa satiirissa Tohtori Outolempi (1967). Toiseksi hänen hahmottelemansa "future-now"-tekniikka sai nimensä. Kahn oli pyöritellyt ajatusta tarinasta, jonka tulevaisuuden historiankirjoittaja voisi kirjoittaa, ja joka selittäisi miksi kävi kuten kävi. Käsikirjoittaja ja koomikko Leo Rosten ehdotti sen nimeksi "scenario" eli elokuvakäsikirjoitus, josta nykyisin käytetään tosin nimitystä "screenplay". Kahn ihastui nimeen, koska se kuvasi ajatuksen eroa perinteisempiin ennustamiseen ja mallintamiseen. Ei ollut tarkoitus kuvata todennäköisiä vaihtoehtoja vaan pikemminkin "think the unthinkable", kuten Scientific American sitä kuvasi.<br />
<br />
Nyt täytyy muistaa, että elettiin kylmän sodan aikaa, jolloin suurvaltojen välinen ydinsota oli varteenotettava mahdollisuus (on itse asiassa vieläkin, mutta sitäkään ei enää löydä nykyisistä skenaarioista). Jokainen ymmärsi, ettei ydinsotaa voinut ennustaa; se saattoi alkaa pienestäkin inhimillisestä tai teknisestä virheestä. Juuri tällaista tilannetta Kubrick kuvasi elokuvassaan. Silti siihen oli kyettävä varautumaan ja mielellään estämään se. Kahnin mukaan se tapahtuu parhaiten kirjoittamalla tarina ydinsodasta: miten se alkaa, miten se eskaloituu ja miten se päättyy. Tämän seurauksena, osittain Kahnin vaikutuksesta, syntyi kauhun tasapaino: Yhdysvaltain oli kyettävä luomaan uskottava vaikutelma, että se pystyisi kaikissa olosuhteissa vastaiskuun, jolloin ensi-iskua ei kannattaisi lainkaan tehdä.<br />
<br />
Tämä tekniikka levisi laajalle, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Kirjassaan "The Year 2000: A Framework for Speculation on the Next Thirty-Three Years (Macmillan 1967) Kahn ja Wiener ennakoivat jo nykyistä skenaariosuunnittelun rappiotilaa: "Yhden kritiikin mukaan vain "paranoidi" persoonallisuus, joka on katteettoman varautunut, epäluuloinen ja vihamielisyyteen varautuva, voisi ajatella sellaisia kriisejä, provokaatioita, agressioita ja juonia, jotka ovat tyypillisiä monille poliittis-sotilaallisille skenaarioille. Valitettavasti tämä luonnehdinta näyttää enemmänkin sopivan näille poliittis-sotilaallisille tapahtumille, joita todellinen maailma tarjoaa, ja joihin suunnittelijan tulee varautua, pikemminkin kuin suunnittelijan psykodynamiikalle".<br />
<br />
Myös Heiko ja von der Gracht kirjoittavat teoksessa The Future of Logistics (2008), että jo 60-luvun puolivälissä Kahnin menetelmä oli muuttunut mekanistiseksi "voileipäpöydäksi", joka tarjosi tusinoittain erilaisia ennusteita, usein silloisten tietokoneiden laatimina. Tähän metaforaan olen törmännyt aikaisemminkin. Kun johdin Suomen osuutta eräässä EU-hankkeessa, siihen osallistui myös useita käytännön suunnittelijoita. Yksi heistä sanoi suoraan, ettei hän ole kiinnostunut analyyseista tai työkalupakeista, hän haluaa "voileipäpöydän", josta voi poimia itseään kiinnostavia asioita.<br />
<br />
Tässä hahmottuukin ehkä ongelman 'poliittisesti epäkorrekti' ydin. Skenaariosuunnittelu on muuttunut entistä enemmän konsulttivetoiseksi (ja yliopistot sosiaalista vaikutusta hakeviksi) ja sitä tehdään nykyideologian mukaisesti vuorovaikutteisesti. Toimeksiantajat taas eivät halua kuulla ikävistä skenaarioista; he haluavat kuulla, kuinka heidän kaupunkinsa tai kaupunkiseutunsa kehittyy maailman toimivimmaksi, maailman menestyneimmäksi tai maailman kestävimmäksi. Näihin odotuksiin nähden koko talouselämää rampauttavat kulkutaudit tai eskaloituvat konfliktit olisivat häiriöitä maisemassa. Me haluamme kuulla vain kivoja skenaarioita.<br />
<br />
Paradoksaalista on, että Hollywood, joka antoi meille skenaarion käsitteen, on myös tuottanut lukuisia vaarallisista tartuntataudeista kertovia elokuvia. Elokuvantekijät kuitenkin ymmärtävät, että kiinnostavassa tarinassa on oltava vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta he ovatkin tarinankerronnan ammattilaisia. Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-77818282589350021852020-02-10T19:20:00.000+02:002020-02-10T19:20:39.155+02:00Takaisin luontoonIlmastonmuutoskeskustelussa henkilöauto on ehkä eniten julkisuutta saanut syntisäkki. Se on kyllä hiukan kohtuutonta, sillä suurimmat päästöt aiheuttaa kuitenkin energiateollisuus (33%), ja yhdessä teollisuuden ja rakentamisen kanssa ne tuottavat jopa 45% kaikista päästöistä. Kotimaan liikenne tuottaa 21% (10,9 Mt), ja siitä henkilöautoliikenne noin 54% (Tilastokeskus). Henkilöauton symboliarvo on kuitenkin tätä suurempi, sillä se liittyy identiteettiimme ja vaikuttaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämäämme. Meidän arjessamme on esimerkiksi melko yhdentekevää, millä tavalla käyttämämme sähkö tuotetaan, vaikka sähköyhtiöt toki nykyään kilpailevat hiilivapaalla energiantuotannolla. Toisaalta hiilinielujen kanssa autolla on aika vähän tekemistä, vaikka kaupungin tiivistäminen niihin jonkin verran vaikuttaakin.<br />
<br />
Henkilöauto on toisaalta myös kaikkein väärinymmärretyin liikennemuoto. Tyypillistä on esimerkiksi kuvitella, että jos asuminen, työpaikat ja palvelut sijaitsevat riittävän lähellä toisiaan, autosta tulee "tarpeeton" ja se korvautuu jalankululla, pyöräilyllä ja julkisella liikenteellä – niinpä tulee tiivistää kaupunkia. Ajatellaan siis, että autoa tarvitaan kuljettamaan paikasta A paikkaan B, vaikka kuvio menee täsmälleen päinvastoin: henkilöauto on ollut osa sitä yhdyskuntarakenteen muutosta, jonka seurauksena kaupungit ovat maantieteellisesti "räjähtäneet". Jos ikuisen Rooman historiallinen keskusta Città Storico oli vielä käveltävissä, nykyiset kaupungit ovat pikemminkin kaupunkiseutuja tai vieläkin enemmän: puhutaan globaalista verkostokaupungista tai jopa "planetaarisesta urbanisaatiosta", kuten Lefebvre ja sittemmin Neil Brenner ja Christian Schmid ovat sitä kutsuneet. Tätä Pandoran lipasta ei niin vain enää suljetakaan.<br />
<br />
Yritystä ei silti puutu. Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Otso Kivekäs kirjoitti Helsingin Uutisissa (11.1.2020) otsikolla "Autoilun vapaus on harhaa" seuraavasti: "Auto on lupaus vapaudesta. Automainokset tarjoilevat kuvia virtaviivaisista ajoneuvoista tyhjillä teillä, preerioilla ja jäätiköillä. Todellisuus Kehä I:n ruuhkissa on vähän eri."<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEho0d3fFActwpudFwhf5hbWx59UoGdUrzhjKK1yERhesl8M8ozp8NdccUBAert1Ib5TZWRsMud3zoolSc7h2j47fqhW-0lcL0166lC9ydtorzYLQe08husciFUGCtmQYsfgs1Tsgjtn2Io/s1600/b_1924+Ford+Freedom+Mailer-02-03.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1040" data-original-width="1600" height="260" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEho0d3fFActwpudFwhf5hbWx59UoGdUrzhjKK1yERhesl8M8ozp8NdccUBAert1Ib5TZWRsMud3zoolSc7h2j47fqhW-0lcL0166lC9ydtorzYLQe08husciFUGCtmQYsfgs1Tsgjtn2Io/s400/b_1924+Ford+Freedom+Mailer-02-03.jpg" width="400" /></a></div>
Kivekäs on kyllä oikeassa automainosten suhteen: niissä luonnonympäristö ja siitä nauttiminen ovat alusta asti olleet olennainen osa autoilun identiteettiä. Oheisessa mainoksessa 1920-luvulta Ford model T on kuljettanut perheen turvallisesti ja joutuisasti järven rannalle piknikille ja kalastamaan. Avainsanatkin ovat samat kuin nykyään: "Free and Independent", vapaa ja riippumaton pääsy metsien siimekseen, rannikoille tai vaikka niille jäätiköille.<br />
<br />
Tämä vapaus on siis Kivekkään mukaan harhaa, ja "todellista" on vain Kehä I:n ruuhka. Kun aikanaan irvailtiin, että helsinkiläiset eivät ymmärrä mitään Kehä III:n ulkopuolisesta todellisuudesta, nyt rajaksi näyttää muotoutuneen Kehä I. Kun bulevardien takaista maailmaa ei ole olemassa, avautuu myös mahdollisuus ratkaista autokaupungin ongelma: "...autokaupunki on tullut tiensä päähän. Meillä ei ole varaa rakentaa sitä lisää, ei taloudellisesti eikä ekologisesti. Helsingissä siirrytään uuteen aikakauteen, jossa rakentaminen tiivistyy ja keskittyy raiteiden varteen sekä kehien sisäpuolelle...Autoilijankin kannattaa kokeilla, löytyisikö uutta vapautta sähköpyörän satulasta tai joukkoliikenteen kyydistä."<br />
<br />
Jos kuitenkin siirrytään maailmaan, jossa metsät, rannat ja jäätikötkin ovat todellisuutta, tilanne näyttäytyy toisenlaisena. Hyvin pian huomataan, että julkisen liikenteen vuorovälit harvenevat kunnes loppuvat kokonaan, ja niiden katvealueet laajenevat. Ja kun sähköpyöränkin akku uuvahtaa, ollaan omillaan – tai auton varassa. Jos tarkastellaan koko valtakuntaa, autolla on kaksi ääripistettä: toisaalta aivan kaupungin ydinkeskusta, jossa autoilu on joko kiellettyä tai hyvin hankalaa ja kallista, ja toisaalta tiettömät erämaataipaleet, joissa jälleen on jalkauduttava tai hypättävä maastopyörän selkään. Kaikkea siinä välissä hallitsee henkilöauto, halusimme sitä tai emme.<br />
<br />
Autonvalmistajat ovat siis alusta asti ymmärtäneet, että auto ei ole "tehottomin liikennemuoto kaupungissa", kuten Kivekäs päättelee, vaan se on väline päästä kaupungista pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita maallemuuttoa vaan koko laajemman ympäristön haltuunottoa, omien aikataulujemme mukaan, omassa tahdissamme, omia reittejämme. Siis vapaana ja riippumattomana.<br />
<br />
Väitöskirjansa "Ruumis ja rauta" artikkelissa <a href="http://www.yss.fi/Kalanti.pdf" target="_blank">"Maantiellä lentämisen unelma"</a> Timo Kalanti kiteyttää hyvin vapauden puuttumisen tilallisen ja poliittisen sisällön: "Rajoitukset kohdistuvat paikkoihin ja hallintaa toteutetaan pakottamalla paikalleen. Siksi liikkeessä oleminen on olemista kontrollin ulottumattomissa, paikkojen välissä, ei missään. Liike on pysäytettävä, jos liikkuja halutaan alistaa kurin kohteeksi. Michel Foucault'ta mukaillen, pysäyttäminen ei ole ainoastaan kontrolloivan vallankäytön ehto vaan juuri se muoto, jossa kurinalaistava valta toteutuu." (s. 41). Sen vastakohtana on koneen tuoma vapaus: "Länsimaisessa teknisessä kehityksessä artikuloituu pyrkimys laajentaa minän vaikutuspiiriä, saattaa yhä laajemmat aika-tila-avaruuden ulottuvuudet yksilön toiminta- ja kokemuspiiriin ja alistaa yhä enemmän materiaa ja energiaa minän käyttöön." (s. 44).<br />
<br />
Autoilussa yhdistyy siis sekä positiivinen että negatiivinen vapaus: mahdollisuus ylittää ajan ja paikan kahleet. Se tulisi ymmärtää olennaisena osana kaupungistumista, ei sen vastakohtana. Kaupungista T-Fordillaan sunnuntaiajelulle pakenevat perheet olivat yhtä lailla osa teollistuvaa kaupunkia kuin sinne "vangitut" (autottomat) kaupunkilaiset, eikä autokaupunki tänä päivänäkään rajoitu – eikä sen ongelma ratkea – Kehä I:n sisäpuolella. Se ei ole tullut "tiensä päähän", eikä sillä ole enää rajoja.Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-7376066071766463932019-12-22T13:58:00.000+02:002019-12-25T15:57:59.147+02:00Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsaMuistan ihmetelleeni jo koululaisena tuota keisari Augustukselta käynyttä käskyä, että "kaikki maailma oli verolle pantava", ja että sen seurauksena "niin Joosefkin lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ylös Juudeaan, Daavidin kaupunkiin, jonka nimi oli Beetlehem". Miksi heitä ei voinut verottaa siellä missä olivat, jossa heillä epäilemättä olisi ollut niin asunto kuin työpaikkakin? Ja jos taas Beetlehem oli pariskunnan "oikea" kotikaupunki ja heidän esikoisensa synnyinpaikka, miksi häntä silti kutsuttiin "nasaretilaiseksi" eikä "beetlehemiläiseksi"?<br />
<br />
Sittemmin olen oivaltanut, että tässä on jotain olennaista, joka ei rajoitu vain muinaisiin roomalaisiin vallanpitäjiin vaan jatkuu tähän päivään saakka. Hallinto ja ihmiset elävät aivan omissa todellisuuksissaan, jotka kohtaavat vain silloin kun hallinnolle niin sopii. Hallinnon ja ihmisten välinen suhde on tietysti asymmetrinen: keisari voi määrätä kansalaiset vaeltamaan takaisin kotiseuduilleen, ja suomalainen viranomainen voi määrätä kansalaisensa hoidattamaan vaivansa kotikunnassaan.<br />
<br />
Mutta missä todellisuudessa sitten elää tiede? Onko se ennen kaikkea valtiovallan väline – "science d'Etat" kuten Deleuze ja Quattari sitä nimittivät – vai yrittääkö se saada otteen myös tätä todellisuutta 'pakenevasta' todellisuudesta? Ajatellaanpa tilastoja. Englannin kielen "statistics" ja ruotsin "statistik" ovat paljastavia: valtioonhan ne viittaavat. Suomen kielen tilasto taas viitannee maatiloihin, joita kruunu tai valtio on aina mielellään pannut verolle. Kiinteistörekisteri on edelleen olennainen osa tilastointia.<br />
<br />
Mutta entä se verolle pantava väestö? Suomen väestörekisteriä pidetään yhtenä maailman kehittyneimmistä: niin tutkijat kuin verottaja voivat lähes reaaliaikaisesti seurata väestön liikkeitä paikasta toiseen ja siten kaupunkien ja alueiden kasvua tai kutistumista. Se perustuu lakiin väestötietojärjestelmästä, jonka mukaan jokaisen on viikon kuluessa muutosta ilmoitettava siitä maistraattiin, mikäli muutto on pysyvää tai se on väliaikaista mutta kestoltaan vähintään kolme kuukautta. Jokainen voi myös tarkistaa omat tietonsa Väestörekisterikeskuksen palvelussa, jonne voi kirjautua esimerkiksi pankkitunnuksillaan.<br />
<br />
Tarkistetaanpa. Rekisterin mukaan syntymäkotikuntani on Padasjoki. Väärin: Syntymäpaikkani Padasjoki ei ole koskaan ollut sen enempää minun kuin vanhempienikaan kotikunta. Rekisterin mukaan olen myös muuttanut 15.4.2011 nykyiseen kotikuntaani Paraisille. No jaa, yhtään muuttolaatikkoa ei pakattu eikä yksikään muuttoauto lähtenyt matkaan. Sen sijaan muutin Pikku-Huopalahdesta Munkkivuoreen saman vuoden lopussa. Tai siis en, tilastojen mukaan. Ja kun vuokra-asuntoni myytiin tämän vuoden syyskuussa, muutin Munkkivuoresta Fleminginkadulle, edelleen Helsinkiin. Tai siis en, tilastojen mukaan. Syyskuussa myös poikani muutti luoksemme Paraisille (peräkammarin pojaksi?). No ei tosiaan, todellisuudessa hän kiersi Eurooppaa freelancer-toimittajana. Jouluksi hän tosin tuli "kotikuntaansa", verolle pantavaksi. Todellisten nomadien kanssa tilastointimme on vielä enemmän pihalla kuin meidän monipaikkaisten kanssa.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1Pip_GphYKuQGYU4bk0cEnH6YSP9CXLLhvf4skRmB2670A1nSDoF52vD17azlIbaGx5ka6nG04oWHsiAFs8uTwrjWIlLvz1LN1Mj2Tu0zCHLcmFp866DTZ5PGhonPk3bVeJKLIyunvME/s1600/IMG_4469.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi1Pip_GphYKuQGYU4bk0cEnH6YSP9CXLLhvf4skRmB2670A1nSDoF52vD17azlIbaGx5ka6nG04oWHsiAFs8uTwrjWIlLvz1LN1Mj2Tu0zCHLcmFp866DTZ5PGhonPk3bVeJKLIyunvME/s320/IMG_4469.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Muutto käynnissä – tai sitten ei.</td></tr>
</tbody></table>
Mikään noista tilastollisista 'virheistä' ei perustu väärään ilmoitukseen. Tilastoija on vain muuttanut fyysisen synnyinpaikkani hallinnolliseksi syntymäkotikunnaksi, eikä muuttoa kakkosasunnosta toiseen tarvitse eikä voi ilmoittaa. Tästä pääsemmekin olennaisen äärelle. Valtiovallalle ei ole olemassa sellaista asiaa kuin monipaikkaisuus, joka on kuitenkin arkista todellisuutta meille lihaa ja verta oleville ihmisille. Valtio tunnistaa vain pysyvyyden ja (yli kolme kuukautta jatkuvan) väliaikaisuuden, joiden perusteella ihminen voidaan sijoittaa paikasta toiseen kulkevalle aikajanalle, jonka perusteella häntä verotetaan, ja joka antaa hänelle myös poliittiset oikeudet äänestää kotikuntansa ja äänestysalueensa ehdokkaita. Tämän perusteella hänelle tarjotaan myös julkiset palvelut: päivähoito, peruskoulutus ja sosiaali- ja terveyspalvelut. Valtiovallan todellisuus on kaksiarvologiikan mukainen: ihminen joko asuu tai ei asu jossain.<br />
<br />
Verottaja ei ole suinkaan ainoa, joka elää omassa maailmassaan. Myös kaupunkisuunnittelu kuvittelee, että ihmiset asuvat yhdessä paikassa, jonka ympäristöstä heille tulee tarjota heidän tarvitsemansa palvelut ja liikenneyhteydet niihin. Se on tietysti kätevää kaupungin kannalta, koska tämän kuvitellun ainoan osoitteen perusteella on helppo suunnitella niitä palveluja, joita kunta on velvoitettu tarjoamaan. Kaupunkia ei siis suunnitella ihmisille vaan hallinnolle itselleen.<br />
<br />
Vaikka valtio ei tunnistakaan monipaikkaisuutta, se tunnistaa toki sen hankalan tosiseikan, että ihmisellä voi olla käytössään useita asuntoja. Kotikuntalain mukaan silloin hänen "kotikuntansa on se kunta, jota hän perhesuhteidensa, toimeentulonsa tai muiden vastaavien seikkojen johdosta itse pitää kotikuntanaan ja johon hänellä on edellä mainittujen seikkojen perusteella kiintein yhteys". Kotikunta on siis viime kädessä subjektiivinen arvio, ja niinpä "muuttoni" Paraisille oli vain ilmoitusasia. Kaikki nuo muut kriteerit "kiinteydestä" ovat mennyttä maailmaa. Ei meillä tarvitse olla mitään "kiinteää" suhdetta paikkoihin, voimme tehdä työtä missä vain, ja perheemmekin voi asua missä vain ja useassa paikassa yhtä aikaa. Jos hallinto ja todellisuus törmäävät, sen pahempi todellisuudelle.<br />
<br />
Palataanpa siihen tieteeseen. Tietotekniikan tutkijat käyttävät sanontaa "garbage in, garbage out" varoittamaan siitä, että jos käyttää puutteellista tai järjetöntä dataa, ei voi myöskään odottaa kovin kummoisia tuloksia. Jostain syystä VALTIO-tieteilijät eivät koe tätä mitenkään ongelmalliseksi. Saamme jatkuvasti kuulla tutkijoilta, kuinka paljon mikäkin kaupunki "kasvaa" ja kuinka toiset kunnat taas "kutistuvat". Mutta kuten yllä nähtiin, väestötilastot eivät tunnista niinkään tavallisia ilmiöitä kuin mökkeilyä, etätyöskentelyä tai työasuntoja. Roskaa sisälle, roskaa ulos.<br />
<br />
Edit. 25.12. Lisätty kaksi lausetta, koska tekstistä saattoi saada käsityksen, että esimerkkinä käytettyjen muuttojen puuttuminen tilastoista olisi johtunut virheellisistä ilmoituksista tai ilmoitusten laiminlyönnistä. Ne johtuivat kuitenkin siitä, että maistraattiin ei voi tehdä ilmoitusta muuttamisesta kakkosasuntoon tai yhdestä kakkosasunnosta toiseen, puhumattakaan siitä, että ilmoittaisi useiden asuntojen olevan 'samanarvoisia'. Verottajalle ilmoituksen kakkosasunnon käytöstä voi ja kannattaa tehdä (työasuntovähennyksen ja viikonloppumatkavähennyksen vuoksi), mutta verottajan tietoja ei käytetä väestökirjanpidossa. Verottajakin tosin ymmärtää vain yhden vakinaisen osoitteen kerrallaan, vaikka tosiasiassa monipaikkaisella on useita vakinaisia osoitteita kerrallaan. Esimerkiksi asumiseni sekä Paraisten Korppoossa että Helsingin Munkkivuoressa jatkui kahdeksan vuotta.<br />
<br />
<br />Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-84722950363126186102019-11-10T21:15:00.000+02:002019-11-10T21:15:41.803+02:00Kauppaan karannut kaupunki"Syksyllä 2016 tapasin kihlattuni ensi kertaa keskustorilla. Monet kerrat palannut mieleen tuo syyskuinen iltapäivä, kun ollaan kahvilla istuskeltu samalla paikalla."<br />
<br />
Näin muistelee turkulainen Joni ensimmäisiä treffejään kihlattunsa kanssa. "Keskustorilla" hän ei kuitenkaan viittaa Turun kauppatoriin vaan kauppakeskus Myllyn keskusaukeaan. Eikä hän ole ainoa, jonka muistikuvat tästä Varsinais-Suomen suurimmasta kauppakeskuksesta vaikuttavat – yllättävää kyllä – urbaaneilta. "Tämä on niin iso paikka ja vetää niin paljon ihmisiä, että täällä voi rennoin mielin jutella asioita ja näyttää tunteitakin, kun ei tarvitse pelätä, että tuttuja kyttäisi joka kulmalla", kertoo puolestaan Mona. Urbaania anonymiteettiä siis.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEht3pgraP9niyieLAFrFK5Kz7MTraRx9Jp1eYDE-yG6ozkA1xXdgBX5CUV7k5jT8aXZYAEZYVQH1WoFb_kqtS98ftIUaEKGoMtdL2bYXJUpNabu6lE2jaGAYkdaDoPdjc6ahnY7epvOd8c/s1600/IMG_5320.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="300" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEht3pgraP9niyieLAFrFK5Kz7MTraRx9Jp1eYDE-yG6ozkA1xXdgBX5CUV7k5jT8aXZYAEZYVQH1WoFb_kqtS98ftIUaEKGoMtdL2bYXJUpNabu6lE2jaGAYkdaDoPdjc6ahnY7epvOd8c/s400/IMG_5320.jpg" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Kauppakeskus Mylly, Raisio (KL)</td></tr>
</tbody></table>
Kuten nimikin kertoo, kauppa on olennainen osa kaupunkia. Jane Jacobsin mukaan se on jopa kaupunkia vanhempi ilmiö; esimerkiksi karjamarkkinoihin ei vielä tarvittu kiinteitä rakenteita. Tässä mielessä on hiukan paradoksaalista, että kauppa koetaan nykyään monessa mielessä uhaksi perinteiselle kaupungille. Ensin huolestuttiin peltomarketeista, jotka asettuivat liikenteellisesti hyvän saavutettavuuden paikkoihin (aivan liiketoiminnan periaatteiden mukaisesti), mutta jotka olivat täysin irti ympäröivästä kaupunkirakenteesta. Nyt vuorossa ovat kauppakeskukset, jotka imevät sisäänsä perinteisen kaupungin toimintoja: kivijalkakauppoja, ravintoloita, elokuvateattereita ja jopa julkisia palveluja. Muodostuuko niistä kuolemantähtiä, mustia aukkoja, joiden lähellä vilkas kaupunkielämä ei enää ole mahdollista? Toisaalta: onko se ongelma, jos ihmiset kykenevät kiinnittämään positiivisia tunteita myös kauppakeskuksiin?<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpKob9pQltaUNaIg5Wwe_VONXcTjxgwzv4xaxfNgFbB5aQRyVhNGznaJ5iS52eWbFXeKSX7KCMVH_OXv8TCT44Btk3cofE41AawgiRWECK-L7uFchRDBEbC1Y_LDvsm9RCKfToPH82hUg/s1600/IMG_5236.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhpKob9pQltaUNaIg5Wwe_VONXcTjxgwzv4xaxfNgFbB5aQRyVhNGznaJ5iS52eWbFXeKSX7KCMVH_OXv8TCT44Btk3cofE41AawgiRWECK-L7uFchRDBEbC1Y_LDvsm9RCKfToPH82hUg/s320/IMG_5236.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Redin Stadi (KL)</td></tr>
</tbody></table>
Tosin yllä olevat lauseet eivät ole mistään tutkimuksesta vaan kauppakeskuksen itsensä keräämistä asiakkaidensa romanttisista muistoista. Ne kertovat paitsi kauppakeskuksen käyttäjistä myös sen omasta halusta identifioitua nimenomaan urbaanina, eräänlaisena kaupunkina kaupungissa. Tämä näkyy myös pääkaupunkiseudun uusissa kauppakeskuksissa. Redin suunnittelussa on haettu innoitusta Sienan keskiaikaisesta kaupunkirakenteesta ja päädytty melkoiseen sokkeloon. Kaupunki jakautuu "Stadiin" ja "Sköneen", joista edellinen on kaupungin, jälkimmäinen meren puolella. Triplassa on puolestaan lähdetty merta edemmäs kalaan: löytyy Downtown, Soul Streets, Little Manhattan ja Feel Vegas.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4SGGfUKetGdP3bzjAV0CBF_wD-9-cXV8Txi3sUPilwWzMHui8d8z6nWF3JOv7F7N-mV1FgdjGba2c5W8STAvHGfP7xcDL_o3xoDmf4FbRbWs_RJ1dUiNUh-OrxQxYuZTxHpH8IKYu4WM/s1600/IMG_5163.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4SGGfUKetGdP3bzjAV0CBF_wD-9-cXV8Txi3sUPilwWzMHui8d8z6nWF3JOv7F7N-mV1FgdjGba2c5W8STAvHGfP7xcDL_o3xoDmf4FbRbWs_RJ1dUiNUh-OrxQxYuZTxHpH8IKYu4WM/s320/IMG_5163.jpg" width="320" /></a></div>
Mutta millaista kaupunkia tästä kaikesta sitten syntyy? Palataan hetkeksi Turkuun. Nykyisestä kaupunkirakenteesta saa hyvän kuvat lähtemällä luoteeseen siltä varsinaiselta kauppatorilta. Se on tosin edelleen toriparkkia odottava monttu, jolla keskusta pyrkii kilpailemaan juuri noiden laitamien kauppakeskusten kanssa. Syystäkin, sillä ei tarvitse kulkea kuin muutama kortteli nähdäkseen keskustan kivijalkakauppojen ongelmat. Täällä vuokrataan tai myydään toimitiloja keskellä tiivistä korttelikaupunkia tai tarjotaan avoimesti "eroottista hierontaa". Halpa hinta ei auta Halpakangasta, vaan käynnissä on loppuunmyynti. Lemmikkituotteiden erikoisliike Tassuputiikki on jo aiemmin joutunut nostamaan tassut pystyyn.<br />
<br />
Jos jatkaa linja-autoasemalta edelleen luoteeseen, kaupunkirakenne muuttuu väljemmiksi ja pienimittakaavaisemmiksi pientaloalueiksi, aivan oppikirjojen mukaan. Mutta sitten mittakaava alkaa jälleen kasvaa: löytyvät Veikon Koneen, Jätti-Rätin ja AD-Autohuollon kaltaiset laatikkomyymälät. Sitten ovat vuorossa K-Citymarket ja Prisma kilpailemassa keskenään kahden puolen E63-tietä. Mutta matka jatkuu vielä, ja viimein on vuorossa kauppakeskus Mylly E18-tien varrella: 83 000 neliötä, 150 liikettä, joista yli 20 ravintolaa ja kahvilaa, 5,5 miljoonaa kävijää vuodessa ja heille runsaasti ilmaisia XL-kokoista pysäköintipaikkoja. Perille pääsee myös bussilla, eli täysin autoriippuvaisia ei täälläkään olla.<br />
<br />
Tällainen on siis kaupunki tänä päivänä, jotain aivan muuta kuin uusurbanistien haaveilema korttelikaupunki. Eikä tämä kaupunki ole myöskään lähtemässä minnekään, mitä nyt kaupungin hallinnollisten rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi Raision Myllyn liikepinta-alaa kasvatettiin vuonna 2015 63.000:sta 83.000:een, mikä ei kerro auringonlaskun liiketoiminnasta. Myös valtakunnalliset tilastot ovat karua luettavaa perinteisen kaupungin kannalta. Päivittäistavaroiden myynti kasvoi syyskuussa 2019 eniten hypermarketeissa, yhteensä 3.5 prosenttia vuodentakaisesta. Valintamyymälöissä ja pienmyymälöissä myynti sen sijaan laski edelleen, valintamyymälöissä 0,3 prosenttia ja pienmyymälöissä 2,2 prosenttia edellisvuoden syyskuuhun verrattuna (Päivittäistavarakauppa ry). Kaupunki vaikuttaa todellakin olevan karkaamassa kauppakeskuksiin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDbpPAnMeA3Ta9scIwMijWFcLUUco08UI0wJ19-BhjFTDwSDTbYmI-13kJkxRH3OpxDuWzusxGsmiFZJlxewy3_K7FFhLiZ9VR6gj1IsNPA9vBW1afJYlr9xSA6CrZnd36V8SjRTeTFA4/s1600/IMG_5325.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="960" data-original-width="1280" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiDbpPAnMeA3Ta9scIwMijWFcLUUco08UI0wJ19-BhjFTDwSDTbYmI-13kJkxRH3OpxDuWzusxGsmiFZJlxewy3_K7FFhLiZ9VR6gj1IsNPA9vBW1afJYlr9xSA6CrZnd36V8SjRTeTFA4/s320/IMG_5325.jpg" width="320" /></a></div>
Pienmyymälöiden on luonnollisesti vaikea kilpailla niin kauppakeskusten kuin verkkokaupankin kanssa. Niiden on sijaittava melko keskeisesti, jolloin vuokra on korkeampi eikä ilmaista pysäköintiä voi tarjota. Henkilökustannukset ovat korkeat ja valikoima väistämättä suppea. Liikeaikalain muutos vei niiltä viimeisen kilpailuedun, mahdollisuuden pidempään aukioloaikaan. Tietysti on niin, että elävä kaupunki ei ole vain päivittäistavarakauppaa vaan myös kahviloita, ravintoloita, elokuvateattereita ja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja seurakuntien tiloja. Mutta myös nämä ovat hakeutumassa kauppakeskusten kirkkaisiin valoihin. Myllystä löytyy myös Raision seurakunnan "myymälä", vaikkei anekaupasta sentään liene kyse. Töölön seurakunta on suorastaan brändännyt itsensä "Fokukseksi", joka sijaitsee Triplassa ja väittää olevansa "kirkko Helsingissä". Tämä kirkko ei ole kuitenkaan enää keskellä kylää, eikä sakraalisuudesta ole tietoakaan.<br />
<br />
Ei tämä tietenkään sitä tarkoita, että kaupunkikeskustat olisivat kaikkialla kuolemassa, ja niiden elävöittämiseen panostetaan nyt innokkaasti. Helsingin keskusta on niin vahva, että se haastaa jopa sen ympärille syntyvät lukuisat kauppakeskukset. Toisaalta ne haastavat lähiympäristönsä: Kalasatamassakin näkee muutaman kivijalkakaupan lisäksi lähinnä kivijalkoja. Ei siinä mitään, ehkä arkkitehtien olisi jälleen opittava suunnittelemaan kauniita kivijalkakerroksia ilman kauppoja. Pienemmissä kaupungeissa tilanne on vakavampi. Esimerkiksi Hämeenlinnassa Tiiriön keskus tyhjensi varsin tehokkaasti vanhan keskustan, eikä moottoritien päälle rakennettu uusi keskus paljon auttanut asiaa; myös se sijaitsee liian kaukana vanhalta torilta.<br />
<br />
Toisaalta tämä elitistinen jeremiadi voidaan kääntää myös päälaelleen. Tavallaan suuret kauppakeskukset ovat jo sitä, mitä kaupunkikeskustat vasta tavoittelevat: hyvä saavutettavuus niin autoilla kuin julkisella liikenteellä ja autoilta rauhoitettu kävelykeskusta "katuineen" ja "keskustoreineen". Tämä kaikki on tietysti kauppakeskuksen omistajien ja johdon hallinnassa, mutta se ei estä ihmisiä rakentamasta niihin myös omia pieniä tarinoitaan.<br />
<br />
<br />Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-67023754055511676232019-08-18T18:39:00.001+03:002019-08-18T18:39:25.040+03:00Istuta vain se omenapuuKun aloitimme ekologisen kaupungin tutkimuksen 1990-luvun alussa silloisten Tampereen yliopiston, Tampereen teknillisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhteistyönä, kestävä kehitys oli vielä tuore käsite, ja ajatukseen kaupungista ekologisena systeeminä vasta totuteltiin. Itseäni kiinnosti erityisesti se, kuinka perinteinen suunnittelijapuhe kykenisi ottamaan uudet ekologiset käsitteet käyttöön, ymmärtämään ympäristön ikään kuin uudella tavalla.<br />
<br />
Perinteisestihän arkkitehdit ovat Vitruviusta seuraten kiinnittäneet huomiota estetiikkaan ja toiminnallisuuteen, ja kestävyyskin on tarkoittanut lähinnä rakenteellista kestävyyttä. Maisema-arkkitehtuurissa luonto on ollut keskeisemmällä sijalla, mutta sielläkin maisemakuvalla on ollut keskeinen asema. Insinööritieteet ovat luonnollisesti tuoneet mukaan rakennettavuutta, tehokkuutta ja kiinteistötaloutta. Ekonomisteille taas arvo on yhtä kuin hinta.<br />
<br />
Ei siis ole helppoa saada aikaan käsitteellistä muutosta ja uudenlaista ajattelua, sillä kukin ammattikunta pitää kynsin hampain kiinni omista käsitteistään ja ajatuksistaan. Niiden kyseenalaistaminen koetaan vaarana omalle asemalle kaupunkisuunnittelussa. Toki niin onkin: ekologisen näkökulman tuominen kaupunkisuunnitteluun edellyttää myös ympäristötieteiden vahvempaa roolia – ja samalla sen myöntämistä, että nämä kysymykset eivät ole perinteisillä professioilla aivan hanskassa.<br />
<br />
Olisi kuitenkin voinut kuvitella, että kuluneet vuodet olisivat tuoneet eri asiantuntijoiden ympäristöpuheet jo lähemmäs toisiaan. Tänä aikana tutkimus on tuonut esille uutta tietoa ja uusia käsitteitä, kuten vihreä infrastruktuuri, ekosysteemipalvelut ja luontoperustaiset ratkaisut. Vaikuttaa kuitenkin, että kuilu suunnittelukäytännön ja tutkimuksen välillä on paikoin jopa kasvanut.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjI5TOwgVW49vh4plryTMHaUyhJ-tGsJ1zmXgM9iBrTvYTtgItqZQvOcnN2TPnSMBM8T_JD5tr5DzunWL7HtGgQ_ivS4TAkSAyBxCHDWV5CzzrgOTmFjvHYihNjxvDkr5UhCv5TyCT_Uhc/s1600/To%25CC%2588o%25CC%2588lo%25CC%2588nlahden+puisto.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="901" data-original-width="1600" height="225" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjI5TOwgVW49vh4plryTMHaUyhJ-tGsJ1zmXgM9iBrTvYTtgItqZQvOcnN2TPnSMBM8T_JD5tr5DzunWL7HtGgQ_ivS4TAkSAyBxCHDWV5CzzrgOTmFjvHYihNjxvDkr5UhCv5TyCT_Uhc/s400/To%25CC%2588o%25CC%2588lo%25CC%2588nlahden+puisto.jpg" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Töölönlahden puisto (kuva Kaisa Rautaheimo / HS</td></tr>
</tbody></table>
12.7. Helsingin Sanomat julkaisi hiukan provokatiivisesti otsikoidun artikkelin Töölönlahdelle valmistuneesta "kymmenen jalkapallokentän kokoisesta puistosta, jossa ei viihdy oikein kukaan". (12.7.). Itse juttuun oli haastateltu Kaupunkisuunnittelun lehtori Tommy Lindgreniä Aalto-yliopistosta, Kaupunkitila ja verkostot -yksikön päällikköä Maria Jaakkolaa Helsingin kaupungilta ja maisema-arkkitehtuurin lehtori Meri Mannerla-Magnussonia Aalto-yliopistolta – kaikki toki omien erikoisalojensa asiantuntijoita.<br />
<br />
Tommy Lindgrenin mukaan puistosta tulee "peltofiilis...tilallinen ankean ja avaran yhdistelmä", joka ei liity ympäröivään kaupunkiin juuri mitenkään. Hän kaipasi 22 vuotta järjestetyn kilpailun voittajaehdotusta (Hannu Tikka ja Kimmo Lintula), joka olisi ollut jäsentyneempi ja luonut vesipeilin Finlandia-talon eteen.<br />
<br />
Maria Jaakkola luonnollisesti puolusti puistoa epäilemällä, että meillä on jonkinlainen "tyhjän tilan pelko": heti kun jossain on tyhjä paikka, se täytyy täyttää jollain. Hänen mukaansa "avoimen nurmimaiseman kauneus on uudenlaista estetiikkaa, jota meidän pitäisi oppia arvostamaan". Paluuta aikaisempaan kilpailuehdotukseen hän ei pitänyt realistisena, jo ihan taloussyistä. Myöskään Meri Mannerla-Magnussonin mukaan suuret ja aukeat puistot eivät sinänsä ole huonoa puistoa: "Ilman avoimia tiloja ei myöskään avaudu näkymiä". Myös sosiaalisessa mediassa innostuttiin puolustamaan puistoa ja julkaistiin valokuvia, joissa kyllä näkyi ihmisiä istumassa nurmikolla ja joitain puitakin.<br />
<br />
Mielenkiintoista ja samalla häiritsevää tässä keskustelussa oli se, että suunnittelupuhe ei näytä juurikaan liikkuneen asemistaan kuluneessa neljännesvuosisadassa. Yhä puhutaan siitä, miltä näyttää, kuka käyttää ja mitä maksaa. Samaan aikaan hengenvaarallinen helleaalto vyöryi yli Euroopan, nostaen lämpötiloja mittaushistorian ennätyslukemiin mm. Ranskassa, Belgiassa, Saksassa ja Britanniassa. Myös Helsinki rikkoi oman ennätyksensä, päätyen 33,2:een asteeseen. Se palautti ikävästi mieleen vuoden 2003 hellekesän, joka jätti jälkeensä yli 70 000 kuollutta.<br />
<br />
Olisiko ilmstonmuutoksella jotain tekemistä puistosuunnittelun kanssa? Voisivatko puistot olla kaupungin henkireikiä, aivan konkreettisesti?<br />
<br />
Kuten tiedämme, ilmastonmuutos ei merkitse vain keskilämpötilojen tasaista nousemista vaan sään ääri-ilmiöiden kuten lämpöaaltojen ja rajuilmojen lisääntymistä. Molempien suhteen kaupunki on heikoilla, sitä enemmän mitä tiiviimpi se on. Vähäisempi kasvillisuus, kivimateriaalit, ihmisten, autojen ja koneiden – myös ilmastointilaitteiden – tuottama lämpö ja vähäisempi tuulettuvuus tekevät kaupungista useita asteita kuumemman kuin sitä ympäröivät alueet, erityisesti yöaikaan. Vettä läpäisemättömät materiaalit johtavat taas sadevesien nopeampaan virtaukseen ja kaupunkitulviin.<br />
<br />
Tästä näkökulmasta avoimiin nurmikenttiin perustuva kaupunkipuisto – vai pitäisikö sanoa kaupunkiruohosto – on myös aika heikoilla. Toimiakseen piknikpaikkana kasvualustan on oltava tiivis, jolloin se ei kykene pidättämään sadevesiä. Sen pienilmastoa viilentävä vaikutus on marginaalinen. Se ei tarjoa suojaa paahtavalta auringolta. Se vaatii jatkuvaa kastelua, leikkaamista ja lannoittamista. Ruohokenttä on korostetun keinotekoinen viherympäristö.<br />
<br />
Puiden rooli on taas käänteinen: ne viilentävät mikroilmastoa haihduttamisen kautta, ja tämä vaikutus ulottuu myös puiston ulkopuolelle. Ne tarjoavat suojan suoralta auringonvalolta; ihmisen lämmönsäätelyn kannalta vaikutus on jopa 30%. Italiassa tutkittiin vuoden 2003 hellekesän vaikutuksia jälkeenpäin, ja tulokset olivat mielenkiintoisia: suurin kuolleisuus oli kaupungeissa, jotka eivät olleet normaalisti kokeneet tällaisia tappohelteitä – ja joissa ei ollut riittävästi puistoja.<br />
<br />
Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että puiston toimintaan vaikuttavat monet eri tekijät, joten tarvitaan suunnittelua. Lämpötilan lisäksi on esimerkiksi kiinnitettävä huomiota myös ilmankosteuteen, joka vaikeuttaa ihmisen lämmönsäätelyä. Vakavimmin ilmastonmuutoksesta kärsivät luonnollisesti maat, joissa nämä yhdistyvät: tulevina vuosikymmeninä yhä laajemmat alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Ja senhän tietää mitä siitä seuraa.<br />
<br />
Mutta sitä ennen: istutetaan nyt vain niitä puita. Eikä rakenneta sinne, missä niitä jo on.<br />
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">Aihetta koskevia julkaisuja</span><br />
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">Lapintie, K., Di Marino, M. (2019) Biodiversity, ecosystem services and environment planning. Teoksessa The Routledge Companion to Environmental Planning, eds. S. Davoudi, R. Cowell, I. White, H. Blanco. </span><br />
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">Lapintie, K., Di Marino, M. & Niemelä, J., (2018) </span><span lang="EN-GB" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">Urban nature for land use planning: the city of Helsinki, </span><span lang="EN-US" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">URBANISTICA </span><span lang="EN-GB" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;">159, p. 94-102.</span><br />
<span lang="EN-GB" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<span style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-align: justify; text-indent: -18pt;">Di Marino, M. & Lapintie, K. (2017) Exploring the concept of green infrastructure in urban landscape. Experiences from Italy, Canada and Finland.</span><span style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-align: justify; text-indent: -18pt;"> </span><i style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-align: justify; text-indent: -18pt;">Landscape Research</i><span style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-align: justify; text-indent: -18pt;">, Vol. 43, Issue 1, 139-149. DOI: 10.1080/01426397.2017.1300640.</span><br />
<span lang="EN-GB" style="font-family: Arial, sans-serif; font-size: 11pt; text-indent: -18pt;"><br /></span>
<br />
<br />
<style class="WebKit-mso-list-quirks-style">
<!--
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-parent:"";
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-language:FI;}
p.MsoListParagraph, li.MsoListParagraph, div.MsoListParagraph
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:10.0pt;
margin-left:36.0pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpFirst, li.MsoListParagraphCxSpFirst, div.MsoListParagraphCxSpFirst
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:0cm;
margin-left:36.0pt;
margin-bottom:.0001pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpMiddle, li.MsoListParagraphCxSpMiddle, div.MsoListParagraphCxSpMiddle
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:0cm;
margin-left:36.0pt;
margin-bottom:.0001pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpLast, li.MsoListParagraphCxSpLast, div.MsoListParagraphCxSpLast
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:10.0pt;
margin-left:36.0pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
.MsoChpDefault
{mso-style-type:export-only;
mso-default-props:yes;
font-size:10.0pt;
mso-ansi-font-size:10.0pt;
mso-bidi-font-size:10.0pt;
mso-fareast-language:FI;}
@page WordSection1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm;
mso-header-margin:36.0pt;
mso-footer-margin:36.0pt;
mso-paper-source:0;}
div.WordSection1
{page:WordSection1;}
/* List Definitions */
@list l0
{mso-list-id:578370649;
mso-list-type:hybrid;
mso-list-template-ids:-1421558272 1 67698691 67698693 67698689 67698691 67698693 67698689 67698691 67698693;}
@list l0:level1
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:•;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:166.4pt;
text-indent:-18.0pt;}
@list l0:level2
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:202.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level3
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:238.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
@list l0:level4
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:274.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Symbol;}
@list l0:level5
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:310.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level6
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:346.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
@list l0:level7
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:382.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Symbol;}
@list l0:level8
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:418.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level9
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:454.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
-->
</style><style class="WebKit-mso-list-quirks-style">
<!--
/* Style Definitions */
p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
{mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-parent:"";
margin:0cm;
margin-bottom:.0001pt;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-fareast-font-family:"Times New Roman";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";
mso-fareast-language:FI;}
p.MsoListParagraph, li.MsoListParagraph, div.MsoListParagraph
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:10.0pt;
margin-left:36.0pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpFirst, li.MsoListParagraphCxSpFirst, div.MsoListParagraphCxSpFirst
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:0cm;
margin-left:36.0pt;
margin-bottom:.0001pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpMiddle, li.MsoListParagraphCxSpMiddle, div.MsoListParagraphCxSpMiddle
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:0cm;
margin-left:36.0pt;
margin-bottom:.0001pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
p.MsoListParagraphCxSpLast, li.MsoListParagraphCxSpLast, div.MsoListParagraphCxSpLast
{mso-style-priority:34;
mso-style-unhide:no;
mso-style-qformat:yes;
mso-style-type:export-only;
margin-top:0cm;
margin-right:0cm;
margin-bottom:10.0pt;
margin-left:36.0pt;
mso-add-space:auto;
line-height:115%;
mso-pagination:widow-orphan;
font-size:11.0pt;
font-family:"Arial",sans-serif;
mso-ascii-font-family:Arial;
mso-ascii-theme-font:minor-latin;
mso-fareast-font-family:Arial;
mso-fareast-theme-font:minor-latin;
mso-hansi-font-family:Arial;
mso-hansi-theme-font:minor-latin;
mso-bidi-font-family:"Angsana New";
mso-bidi-theme-font:minor-bidi;
mso-ansi-language:EN-GB;}
.MsoChpDefault
{mso-style-type:export-only;
mso-default-props:yes;
font-size:10.0pt;
mso-ansi-font-size:10.0pt;
mso-bidi-font-size:10.0pt;
mso-fareast-language:FI;}
@page WordSection1
{size:612.0pt 792.0pt;
margin:70.85pt 2.0cm 70.85pt 2.0cm;
mso-header-margin:36.0pt;
mso-footer-margin:36.0pt;
mso-paper-source:0;}
div.WordSection1
{page:WordSection1;}
/* List Definitions */
@list l0
{mso-list-id:578370649;
mso-list-type:hybrid;
mso-list-template-ids:-1421558272 1 67698691 67698693 67698689 67698691 67698693 67698689 67698691 67698693;}
@list l0:level1
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:•;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:166.4pt;
text-indent:-18.0pt;}
@list l0:level2
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:202.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level3
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:238.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
@list l0:level4
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:274.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Symbol;}
@list l0:level5
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:310.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level6
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:346.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
@list l0:level7
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:382.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Symbol;}
@list l0:level8
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:o;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:418.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:"Courier New";
mso-bidi-font-family:"Times New Roman";}
@list l0:level9
{mso-level-number-format:bullet;
mso-level-text:;
mso-level-tab-stop:none;
mso-level-number-position:left;
margin-left:454.4pt;
text-indent:-18.0pt;
font-family:Wingdings;}
-->
</style>Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4023505814538556642.post-50561027064154630122019-07-06T03:54:00.001+03:002019-07-06T03:54:39.903+03:00Jälkiä kaupungissaJuha Kostiainen nosti tuoreessa "Ketterä kaupunki"- <a href="https://nokkelakaupunki.fi/2019/07/01/voiko-kaupunkien-tulevaisuutta-ennustaa/?fbclid=IwAR0lRrCiHjUWJZ5dR5XnfAPm7O3d_7wL3L5VjHS5j0-22W016AI2iSN9Wlc" target="_blank">blogikirjoituksessaan</a> esille kysymyksen kaupunkien ennustamisesta ja suunnittelemisesta. Herätteenä oli Michael Battyn kirja Inventing Future Cities ja yleisemminkin maailmalla kasvava pyrkimys rakentaa "kaupunkitiedettä" (city science) nykyisen monitieteisen ja heterogeenisen kaupunkitutkimuksen (urban studies) tilalle tai ehkä niitä hallitsemaan. Mutta jätetään Batty ja kaupunkitiede vielä rauhaan, sillä Kostiaisen avaama kysymys on tärkeä ja kiinnostava yleisemminkin.<br />
<br />
Periaatteessa kaupunkien ennustamisen ja suunnittelun voidaan ajatella olevan lähtökohtaisesti ristiriidassa. Jos kaupunkien ajatellaan kasvavan orgaanisesti joidenkin meille vielä pitkälti tuntemattomien lakien mukaisesti, ilmeisesti suunnittelijalla ei olisi siinä hommassa osaa eikä arpaa. Hänen työnsä olisi melko turhauttavaa: suunnitelmat eivät toteutuisi, jos hän niitä yrittäisikin tuottaa – elleivät ne sitten sattuisi osumaan oikeaan, jolloin ne toisaalta olisivat tarpeettomia. Kaupunkitutkijalla olisi helpompaa: hän voisi seurata kaupungin kehkeytymistä etäältä, laatia tilastollisia analyyseja ja paikkatietokarttoja ja ilmaista huolensa taloudellisesta kestävyydestä, segregaatiosta tai asuntojen kalleudesta. Näihin poliitikot sitten voisivat yrittää vaikuttaa erilaisilla politiikoilla (policies) enemmän tai vähemmän onnistuneesti.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEjDrBJECbKZGayZEku8CMDYGKbC59C_NV5NlS9hlwetuH3YDDgx5J4nN8-R8f_w67pOJr_8SQwcR9yeuKIpwwyIBagDCZSslZcDtrpxOS5BgP-XsJLVlggpaw06iLALKngQEVoVjHXm8/s1600/Pikku-Huopalahti.png" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="470" data-original-width="704" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiEjDrBJECbKZGayZEku8CMDYGKbC59C_NV5NlS9hlwetuH3YDDgx5J4nN8-R8f_w67pOJr_8SQwcR9yeuKIpwwyIBagDCZSslZcDtrpxOS5BgP-XsJLVlggpaw06iLALKngQEVoVjHXm8/s320/Pikku-Huopalahti.png" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Pikku-Huopalahden suunnitteluperiaatteet piirrettyinä (M. V.)</td></tr>
</tbody></table>
Kun keskustelin aiheesta Helsingissä pitkän uran kaupunkisuunnittelijana tehneet Matti Visannin kanssa, hän oli hiukan hämmentynyt. Jos vertaa Helsingissä viime vuosikymmeninä toteutuneita uusia asuinalueita niihin suunnitelmiin, jotka niistä aikanaan laadittiin, niin kyllä ne toisiaan aika lailla muistuttavat. Jopa Visannin itsensä tunnelmoivat ja leikkisät akvarellit tulevasta Pikku-Huopalahdesta ovat kyllä tunnistettavissa toteutuneessa rakennetussa ympäristössä.<br />
<br />
Yksittäisten rakennusten kohdalla tämä on tietysti vielä ilmeisempää. Äskettäin Helsingin Sanomat ihmetteli sitä, kuinka hyvin Oodin toteutunut terassi vastaa sitä terassia, jonka arkkitehdit olivat suunnitelleet. Ihmekös tuo, sillä rakennussuunnitelma (se, joka on saanut rakennusluvan) on ikään kuin määräys siitä, miten rakennus on rakennettava. Vaikka monenlaista hienosäätöä tarvitaankin (tuon terassinkin kaide oli tehtävä turvallisemmaksi), ei projektia ruveta työmaalla enää laittamaan uusiksi eri tekijöiden mielihalujen mukaan. Eivät rakennukset kehkeydy tai edes nouse (vaikka tätä metaforaa usein viljelläänkin), ne rakennetaan. Ja ne rakennetaan suunnitelmien mukaan.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwHGee4dGa-eFBXcMwN0bkN4ecfojHPSwZV1iwONUqfD-SzInyjg5mITLZszXB9IVQI3QtXgWjLF65PRPKmGUY_WsAC_jtQTLo2dzWmrQ31SboCgZ9Y8KSd3dyXxMK4mAO0t1pbqJ3a-s/s1600/Oodin+terassi.png" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="385" data-original-width="684" height="180" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiwHGee4dGa-eFBXcMwN0bkN4ecfojHPSwZV1iwONUqfD-SzInyjg5mITLZszXB9IVQI3QtXgWjLF65PRPKmGUY_WsAC_jtQTLo2dzWmrQ31SboCgZ9Y8KSd3dyXxMK4mAO0t1pbqJ3a-s/s320/Oodin+terassi.png" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Havainnekuva Oodin terassilta (Arkkitehtitoimisto ALA)</td></tr>
</tbody></table>
Vastaavasti asemakaava on eräänlainen määräys siitä, minkälaisia rakennuksia, puistoja, toreja ja katuja mihinkin voidaan suunnitella. Lain mukaan rakennus on suunniteltava asemakaavan mukaiseksi. Toki väljyyttä on hiukan enemmän, mutta suuremmat muutokset vaativat kaavan muuttamista. Mutta jos sekä rakennus että asuinalue on mahdollista suunnitella, millä mittakaavatasolla suunnittelu tulee mahdottomaksi? Onko se yleiskaavataso? Tekikö Helsinki turhaa työtä panostaessaan niin paljon uuteen "Kaupunkikaavaansa"? Historia antaa kyllä esimerkkejä koko kaupunkia koskevista "mestarisuunnitelmista" (Master Plans), jotka ovat pitkälti jääneet toteutumatta.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKc3xxd72qsOiER13OXfycpKhf-NINgoxM5egi_rGR-IMVhVXOn3gk4qvTb1MUb-B1ugKWVN1iviKKntpMJ2Ff4wltKnMPx9V4VhkHrDD9r6Ft_5DqnE6y3qJBVOrL9AZti-tSe8o25Tw/s1600/Munkkiniemi-Haaga.png" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="398" data-original-width="452" height="281" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjKc3xxd72qsOiER13OXfycpKhf-NINgoxM5egi_rGR-IMVhVXOn3gk4qvTb1MUb-B1ugKWVN1iviKKntpMJ2Ff4wltKnMPx9V4VhkHrDD9r6Ft_5DqnE6y3qJBVOrL9AZti-tSe8o25Tw/s320/Munkkiniemi-Haaga.png" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Munkkiniemi-Haaga-suunnitelman korttelirakenne (E.S.)</td></tr>
</tbody></table>
Esimerkiksi Eliel Saarinen teki kuuluisan Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmansa (1915) lähes samalla tarkkuudella kuin nykyään suunnitellaan rakennuksia. Sen henkeä voi käydä haistelemassa Munkkiniemen Hollantilaisentiellä, mutta pääosin ajatus keskustaakin tiiviimmästä rakentamisesta Munkkiniemen ja Haagan alueelle ei ottanut tulta. Perusasiat eivät olleet kunnossa: niin Helsingin kuin Suomenkin väestönkasvu oli arvioitu rajusti yläkanttiin, eivätkä kaupungit nyt ylipäätään kasva vain yhdeltä nurkaltaan.<br />
<br />
Mutta voidaanko Saarisen sittenkään katsoa epäonnistuneen suunnitelmassaan? Tuskin pitemmän päälle, sillä hänen kuvansa ovat syöpyneet kaikkien seuraavien suunnittelijapolvien sieluun, ja epäilemättä ne näkyvät myös nykysuunnittelijoiden ajatuksissa laajentaa kantakaupunkimaista korttelikaupunkia pohjoiseen. Hänen ajatuksensa rakentaa monikeskuksista "Suur-Helsinkiä" on myös kaikkea muuta kuin vanhentunut nykyisiä monikeskuksisia kaupunkiseutuja ajatellen. Yleiskaava- ja seututason suunnitelmien toteutumisen aikajänne on siis paljon pitempi, eivätkä vaikutukset ole aina suoria. Jokin suunnitelma jättää isomman jäljen, jokin pienemmän.<br />
<br />
Ehkä yksi ongelma tässä keskustelussa on se, että meillä on suomen kielessä vain yksi sana, suunnittelu – hauska sana muuten, sillä se viittaa suuntaan eikä maahan (planus) tai muodonantoon (form). Englannin kielessä keskeinen erottelu design/planning ei meidän kielellämme kuitenkaan onnistu. Esimerkiksi Kostiainen viittaa Kim Doveyyn, jonka mukaan "urban design on muodon antamista kaupungille, mutta se ei ole yhden ammattikunnan – vaikkapa kaavoittajan – tehtävä, vaan moniammatillinen alue, joka ei ole suunnittelua (planning), johon taas meillä uskotaan monissa kaupungeissa vielä vahvasti."<br />
<br />
Tästä on seurauksena varsinainen "lost in translation" ja käsitesekamelska. Design ja planning ovat molemmat yhtä lailla suunnittelua: meillä puhutaan rakennussuunnittelusta (building design), kaupunkisuunnittelusta (urban design), yhdyskuntasuunnittelusta (urban planning, town planning, community planning) ja seutusuunnittelusta (regional planning). Design on tosiaankin muodon antamista kaupungille (ja rakennuksille ja asuinalueille), mutta juuri siitä syystä se ei ole "moniammatillinen alue". Kyky tuottaa laadukasta designia vaatii aivan omanlaisensa (pitkän) koulutuksen, ja se edellyttää myös mahdollisuutta ottaa henkilökohtaisesti vastuu tehtävästään. Jos liian moni yrittää tarttua samaan kynään, tuloksena on pelkkää sotkua.<br />
<br />
Planning on sen sijaan leimallisesti juuri monitieteinen ja moniammatillinen suunnitteluala. Siinä tarvitaan tietoa muun muassa taloudesta, yhteiskunnasta, ekologiasta, yhdyskuntatekniikasta, historiasta ja arkkitehtuurista. Yhdyskuntasuunnittelun sisällä designilla on oma tärkeä paikkansa, mutta sen rooli on erilainen: sen avulla voidaan esimerkiksi tehdä näkyväksi piileviä mahdollisuuksia, rakentaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja havainnollistaa ideoiden vaikutuksia fyysiseen ympäristöön. Mutta yhtä tärkeää on osata hahmottaa sitä yhteiskunnallista, taloudellista, sosiaalista ja ekologista kokonaisuutta, joka lopulta määrittelee suunnitelmien toteutumisen edellytykset. Hyvä on, jos meillä monissa kaupungeissa vielä uskotaan tällaiseen suunnitteluun.<br />
<span style="background-color: white; font-family: Lato, Helvetica, sans-serif; font-size: 18px;"><br /></span>
<br />
<br />
<br />Kimmo Lapintiehttp://www.blogger.com/profile/15111492682643255231noreply@blogger.com1