maanantai 29. joulukuuta 2014

Sanat kivettyvät kaupungiksi

Vuonna 2000 Pasi Mäenpää, Arto Aniluoto, Rikhard Manninen ja Sampo Villanen julkaisivat tutkimuksen, joka sai nimekseen Sanat kivettyvät kaupungiksi. Se syntyi alun perin Helsingin yliopiston sosiologian laitoksen tutkimusharjoituskurssin harjoitustyönä, mutta se laajeni varsin uraauurtavaksi yritykseksi hahmottaa kaupunkisuunnittelua puheen ja käsitteiden kautta. Tutkijat haastattelivat viittätoista keskeistä Helsingin suunnitteluun osallistuvaa henkilöä, muun muassa silloista apulaiskaupunginjohtajaa Pekka Korpista ja virastopäällikkö Paavo Perkkiötä (joiden henkilöllisyyttä ei voinut salata) sekä useita anonyymeiksi jääneitä suunnittelijoita.

Kuten nimikin jo antaa ymmärtää, tutkimus liittyi silloin varsin muodikkaaseen sosiaaliseen konstruktionismiin tai yhteiskuntatutkimuksen tekstuaaliseen käänteeseen. Sen perusoivalluksena oli todellisuuden ymmärtäminen paitsi konkreettisena myös jatkuvasti merkityksellistettävänä: käyttäessämme kieltä emme yksinomaan kerro jotakin itsestämme tai ympäristöstämme vaan "rakennamme sosiaalisesti maailmaa", kuten yksi alan klassikoista, Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin The Social Construction of Reality vuodelta 1966 sen ilmaisi. Tutkimuksen tarkoituksena ei siis ole vain toistaa mitä haastateltavat (tai muut tekstintuottajat) kertovat tai mihin tapahtumiin he viittaavat, vaan yrityksenä on ymmärtää todellisuuden puhumista merkitykselliseksi - tavalla, joka aikanaan saa konkreettisen ilmaisunsa niinkin konkreettisessa asiassa kuin kaupungissa.

Pekka Korpinen ei saanut tästä ajatuksesta lainkaan kiinni. "Kun luulin osoittaneeni sormella kuuta, tutkijat kirjoittivat sormestani", hän valitti kirjan liitteenä olevassa "jälkikirjoituksessa ja vastalauseessa". Hänen mielestään "vaatimattomankin tieteellisen menetelmän tulisi lähteä siitä, että faktat ja päättelyt voidaan aina verifioida. Kaikkien ammattitaitoisten tutkijoiden pitäisi toistamalla tutkimusprosessin päästä samoihin tuloksiin." (Liite 1, s. 1). Luonnontieteellisesti virittynyt käsitys tieteestä oli tuolloin vahva päätöksentekijöiden keskuudessa, jos kohta myös osalla tutkijoista. Sosiaalisessa konstruktionismissa kuitenkin tosiaan käännetään tuo vanha kiinalainen sananlasku nurin: ei suunnata katsetta heti siihen suuntaan, johon osoitetaan, vaan katsotaan pikemminkin sitä, joka osoittaa. Mitä hän on osoittamisellaan tekemässä? Minkälaisen kuvan hän yrittää itsestään antaa? Ja miksi?

Vaikka tämän tutkimuksen tulkintoja voidaan kyllä arvostella, se päätyi myös varsin mielenkiintoisiin johtopäätöksiin esimerkiksi suunnittelun ja vuorovaikutuksen suhteen. Kuten muistetaan, uusi Maankäyttö- ja rakennuslaki oli juuri tullut voimaan, ja siinä korostettiin erityisesti osallistumista kaavoitusprosessiin. Kaupunkisuunnitteluviraston oli kuitenkin vaikea sijoittaa tätä omaan perinteeseensä, jossa ennakoitavuus ja asiantuntemus olivat olleet ohjenuorana. "Suunnittelijoiden yleinen käsitys on, että asukasosallistuminen vääjäämättä lisääntyy, mutta yhtä vahva käsitys on, että suunnittelun on pysyttävä ammattilaisten eli virkamiesten hallinnassa", tutkijat kirjoittivat (s. 171). Miten tämä ristiriita ratkaistaan - tai onko se ylipäätään ratkaistavissa - jäi avoimeksi.

Monet asiat ovat muuttuneet vuodesta 2000. Laadullinen diskurssianalyysi ei ole enää niin muodikasta; nyt ollaan ehkä kiinnostuneempia "big datasta" ja paikkatietokartoista. Sukupolvi on vaihtunut Kaupunkisuunnitteluvirastossa, ja yksi mainitun tutkimuksen tekijöistä, Rikhard Manninen,  on nyt itse yleiskaavapäällikkönä vastuussa Helsingin merkittävimmästä kaavoitusprojektista aikoihin. Viestinnällinen maisema on myös muuttunut radikaalisti: yksisuuntaisen informaation tilalla meillä on nyt Web 2.0, jota hallitsee vuorovaikutteisuus ja nopeus. Julkaisukynnys on poistunut blogien myötä, ja niitä käyttävät hyväkseen myös asiantuntijat ja päätöksentekijät.  Facebook-ryhmät käsittelevät vilkkaasti kaupunkisuunnittelun kysymyksiä ja levittävät siihen liittyvää tietoa, ja Twitter levittää ajankohtaisia uutisia ja kommentteja lähes reaaliajassa.

Mutta onko itse suunnittelukulttuuri muuttunut, ja miten? Mitä kuuluu nyt sille ristiriidalle tai jännitteelle, jonka tutkijat tuolloin havaitsivat? Se ei ole aivan yksinkertainen kysymys, sillä asiantuntemukseen ja osallistumiseen liittyy aina myös valta, ja yksi sen tuottamisen tapa on kommunikaatio. Sanojen, kuvien ja keskustelujen tutkiminen on siis yhä yhtä ajankohtaista kuin vuonna 2000. Helsingin uusi Kaupunkikaavakin on toistaiseksi vasta sanoja, kuvia ja keskustelua.Vie aikansa ennen kuin robotit todella käyskentelevät Helsingin uusilla bulevardeilla. Sitä ennen "robotit" ovat läsnä vain keskustelussa, mikä tässä on metafora keskustelun kohtaamattomuudelle. Sekin on kiinnostavaa, ja sitäkin kannattaa tutkia.

Suunnittelun kommunikaatiota voidaan tutkia monella tavalla. Yksi tärkeimmistä ja itselleni läheisimmistä on argumentaatioanalyysi. Argumentaatio tarkoittaa toisaalta perusteiden esittämistä väitteille, toisaalta näiden perusteiden koettelua keskustelussa. Argumentaatio liittyy kiinteästi tietoon, sillä ilman tietoa on vaikea perustella  mitään. Kun esimerkiksi Helsingin Kaupunkikaavan selostuksessa kirjoitetaan, että "Urbaaniin asumismuotoon perustuvat preferenssit ovat olleet kasvussa jo jonkin aikaa...Yleiskaavaratkaisu, jossa kantakaupunkia laajennetaan, vastaa tähän urbaaniin asumistoiveeseen", kyse on muodoltaan argumentista: kantakaupungin laajentamista perustellaan urbaanien asumispreferenssien kasvulla. Yleensä tällaisiin perusteluihin liittyy myös julkilausumattomia oletuksia, jotka vasta tekevät päättelyn päteväksi. Tässä oletuksena on ilmeisesti, että suunnittelun on vastattava asukkaiden asumispreferenssejä.

Jos tätä päättelyä lähdetään analysoimaan kriittisesti, törmätään heti kahteen ongelmaan. Kuten aiemmassa kirjoituksessani totesin, urbaanien preferenssien kasvulle ei esitetä minkäänlaista näyttöä, eikä myöskään vastakkaisia tutkimustuloksia preferenssien ei-urbaanisuudesta analysoida. Peruste jää siis ikäänkuin ilmaan, uskon varaan. Toinen ongelma liittyy tuohon julkilausumattomaan oletukseen. Se vaikuttaa luontevalta nyt kun suunnittelijat ja asukkaat uskovat löytäneensä toisensa tiiviimmän kaupungin rakentamisessa. Mutta entä jos preferenssit ovatkin vastakkaisia (mehän emme tiedä) tai muuttuvat sellaisiksi jatkossa, ja ihmiset suuntaavat laman hellitettyä taas autonsa reuna-alueille? Olisiko silloin riittävä peruste kaupunkiseudun hajauttamiseen se, että ihmiset haluavat asua hajallaan? Vai olisiko tätä halua rajoitettava esimerkiksi kestävän kehityksen perustein? Urban sprawl on nimittäin yhdyskuntasuunnittelussa pääsääntöisesti tuomittu ei-toivottavaksi kehitykseksi ihmisten toiveista riippumatta. Ovatko preferenssit siis kestävä peruste vain silloin kun ne ovat "oikeanlaisia". Se kuulostaa vähän holhoavalta, joten ehkä tarvitaan lisäoletuksia.

Esitin tämän vain esimerkkinä siitä, miten kriittisessä keskustelussa perusteita voidaan koetella ja pyrkiä vahvistamaan. Tutkimuksessa tämä on tavallista, mutta suunnittelussa ei niinkään. Se on jossain määrin kylmäävää, sillä isotkin organisaatiot voivat näin liikkua strategioissaan takapuolituntumalla. Kriittinen keskustelu on kuitenkin aivan oma kulttuurinsa, joka vaatii keskustelijoilta valmiutta ottaa vastaan  kritiikkiä ja muokata omaa ajatteluaan vahvemmaksi. Vakiintuneissa, hierarkkisissa organisaatioissa tähän ei aina ole valmiutta.

Vaikka argumentaatio on siis eräänlainen ideaali, se on sittenkin kuin "tulvauhan alainen saari retoriikan valtameressä", kuten saksalainen kommunikaatiofilosofi Jürgen Habermas sen ilmaisi. Suurin osa kommunikaatiostamme on varmasti sitä, että yritämme saada muut omalle kannallemme erilaisin keinoin. Retoriikka ei hae yhteistä ratkaisua vaan voittoa. Jos käytämme Aristoteleen edelleen toimivaa kolmijakoa, retoriikassa meidän on ensin tehtävä itsemme uskottaviksi (ethos) ja vedottava yleisömme tunteisiin ja ajattelutapaan (pathos), ja vasta sen jälkeen voimme tarjota perusteluja (logos), jos niitä enää siinä vaiheessa tarvitaan. Retoriikka ei tietenkään rajoitu vain sanoihin, vaan visuaalisuus on siinä tärkeässä asemassa. Esimerkiksi Kaupunkikaavan huolellisesti renderoidut perspektiivikuvat ovat olennainen osa sitä tapaa, jolla kaavan keskeisen idean hyväksyttävyyttä pyritään lisäämään. Kuvat ovat vietteleviä, ja ne voivat toimia myös ilman sanoja. Tässä tapauksessa on lisätty vielä teksti "Kaupunkibulevardin vilinää", mikä suuntautuu selvästi oletettuja urbaaneja preferenssejä omaaviin kaupunkilaisiin (pathos).

Vasemmalla olevan kuvan analysointi on hiukan vaativampaa. Kuva ei ole mitenkään erityisen viehättävä: tavanomaisia kerrostaloja, puut lehdettömiä, mutta toki kanava keskellä kaupunkia on viehättävä. Kuvatekstin mukaan "Tiiviiseenkin korttelirakenteeseen mahtuu luontoa". Tämä on tietysti totta, mutta aika itsestään selvää: mahtuuhan luontoa toki kukkaruukkuunkin. Mutta se onkin nähtävä kontekstissaan: osana julkaisua, jossa kuvataan yleiskaavaan liittyviä keskeisiä muutosalueita. Bulevardien lisäksi rakentamista suunnataan myös nykyisille viheralueille, mikä yleensä on saanut asukkaat takajaloilleen. Tässä on selvästi haluttu purkaa tätä rakentamisen ja luonnon vastakkainasettelua, joskaan tällaisia kanavia ei täydennysrakennusalueille ole luvassa. Puhuminen "luonnosta" abstraktina käsitteenä tarkoittaa tässä sen määrittelyä ennen kaikkea katseen kohteena. Voimakkaasti rakennettu puisto edustaa tietysti vain yhtä viheraluetyyppiä, jonka ominaisuudet (niin ekologiset kuin virkistyksellisetkin) poikkeavat huomattavasti niistä kaupunkimetsistä, jotka näiden korttelien on tarkoitus syrjäyttää. Mutta tässähän onkin kyse retoriikasta.

On kuitenkin myös viestintää, jonka ymmärtämiseksi sen enempää argumentaatio- kuin retoriikka-analyysikaan eivät oikein tunnu luontuvan. Mitä tarkoittaa esimerkiksi, kun ihmiset puhuvat täysin toistensa ohi? Tiedättehän: ei vastaa kun kysytään, vastaa kun ei kysytä. Kommunikaatio on täynnä erilaisia katkoksia ja murtumia, väärinymmärryksiä ja loukkauksia. Niiden selittäminen vain argumentaation tai retoriikan epäonnistumisena ei ehkä ole kovin kiinnostavaa. Tässä vaiheessa alussa kuvattu diskurssianalyysi voi olla avuksi. Se perustuu oletukseen, että kaikki kommunikaatio on merkityksellistä, ja että sillä aina tehdään jotain. Sen kautta päästään ehkä kiinni myös siihen, miten suunnittelussa rakennetaan valtaa - paljon ennen kuin rakennetaan kaupunkia. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Mäenpää, Pasi & Arto Aniluoto & Rikhard Manninen & Sampo Villanen (2000) Sanat kivettyvät kaupungiksi. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B83.




tiistai 16. joulukuuta 2014

Tarinoita takapihalta 3: "Liito-orava on peto"

Edellisessä blogikirjoituksessani totesin, että Helsingin uusi yleiskaavaluonnos ja erityisesti sitä varten laadittu luonnos ovat ristiriidassa yleiskaava-aineistosta löytyvän liito-oravaselvityksen kanssa. Muistin virkistämiseksi tässä ote yleiskaavaa varten laaditusta luonnoksesta Munkkivuoren ja sen ympäristön osalta. Huomattakoon, että käytän sanaa "luonnos" sen yleiskielen mukaisessa merkityksessä. Sanalla on myös kaavoitusbyrokratiaan liittyvä merkitys: jokainen kaava esitetään päätöksentekijöille ja osallisille kahdessa vaiheessa, kaavaluonnoksena ja kaavaehdotuksena. Kaavaluonnoksesta voi esittää mielipiteensä, kaavaehdotuksesta  voi tehdä muistutuksen, ja kaupunginvaltuuston tekemästä kaavan hyväksymispäätöksestä voi valittaa, ensin hallinto-oikeuteen ja sitten Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tavoitteena kaavoitusprosessissa on yleensä aikaansaada mahdollisimman laadukas ja eri osapuolia tyydyttävä kaavaehdotus, jotta valituskierroksiin ei jouduttaisi. Se on tärkeää siitäkin syystä, että oikeusistuimissa pohditaan lähinnä prosessin lainmukaisuutta; siellä ei ole enää kaavoituksen asiantuntemusta, puhumattakaan mahdollisuutta arvioida sellaisia asioita kuin rakennetun ympäristön tai maiseman kulttuuriarvot tai ympäristön kokemukselliset arvot.

Kun siis jatkossa puhun luonnoksesta, tarkoitan kuvaa, jolla on pyritty hahmottamaan tulevaa rakennettua ympäristöä, mm. rakennettavia kortteleita, puistoalueita ja liikenneyhteyksiä. Tässä merkityksessä sanaa käytetään myös kaupunkisuunnittelun (ja muidenkin visuaalisten ammattien) opetuksessa. Alueen suunnittelu ei käytännössä lähde (tai ei ainakaan saisi lähteä) kaavamerkinnöistä vaan juuri edellä olevan kuvan kaltaisesta hahmottamisesta. Luonnos on siis yhden mahdollisuuden visuaalinen kuvaus, jonka avulla tästä mahdollisuudesta voidaan keskustella. Suurin osa luonnoksista ei tietenkään toteudu, vaan "luonnostelu" tarkoittaa juuri erilaisten mahdollisuuksien pohtimista.

Kaupunkisuunnitteluvirasto käyttää yllä olevan kaltaisista kuvista sen sijaan nimitystä "mitoittava suunnitelma" tai "mitoittava kuva". Nämä käsitteet ovat kuitenkin paitsi merkitykseltään hämäriä (mitä ja millä perusteella siinä mitoitetaan?) myös tarpeetonta ammattijargonia. Kun siis jatkossa puhun luonnoksesta, tarkoitan ylimpänä olevan kaltaista kuvaa, kun taas kaavaluonnos on vasemmalla olevan kuvan kaltainen virallinen, pohjakartalla esitetty kuva, johon liittyvät myös merkintöjen selitykset sekä mahdolliset kaavamääräykset. Helsingin yleiskaavaluonnoksessa on sovellettu normaalista poikkeavaa käytäntöä, jossa yleiskaavamerkinnät on esitetty pääkäyttötarkoituksen sijaan väreillä, jotka sisältävät useita käyttötarkoituksia. Toisena innovaationa on "pikselimäinen" esitystapa, jonka tarkoituksena on alleviivata rajauksen suurpiirteisyyttä. Kokonaan rajaamisesta ei kuitenkaan voi luopua: lain mukaan yleiskaava on esitettävä pohjakartalla, kuten tässä tapauksessa onkin tehty, eikä yleiskaava voi siten olla yksinomaan mitoittava. Tosin merkille pantavaa on, että pohjakartta jää vain osin näkyviin, osin se peittyy kaavamerkintöjän alle, kuten juuri Munkkivuoren ympärillä. Toisaalta jos verrataan kaavaluonnosta ylinnä olevaan tarkempaan luonnokseen, ne eivät näytä olevan toistensa kanssa ristiriidassa. Mikäli siis tämä yleiskaavaluonnos päätyisi valtuuston hyväksymäksi yleiskaavaksi ja se saisi lainvoiman, luonnoksen mukainen asemakaavoitus olisi yleiskaavan mukainen.

Kun näitä kuvia verrataan yleiskaavatyöhön liittyvien "oheismateriaalien" joukosta löytyvään liito-oravaselvitykseen, ristiriita on kuitenkin helppo huomata. Munkkivuoren pohjoispuolella oleva liikuntapuisto ei ole ainoastaan merkittävä virkistysalue, se on myös liito-oravan niin sanottu ydinalue (eli alue, jolla liito-oravanaaras voi pesiä, ruokailla ja tuottaa poikasia). Yksittäiset papanalöydöt tämän alueen ulkopuolella kertovat, että olemassa olevia viheryhteyksiä käytetään ilmeisesti alueelta toiselle siirtymiseen. Toisin kuin ihmisillä, liito-oravilla perinteiset perhearvot ovat vielä kunniassa: naaraan jäädessä ydinalueelle koiras huitelee huomattavasti laajemmalla alueella - tavaten myös muita naaraita - joten se tarvitsee puustoa sisältäviä kulkuyhteyksiä. Metsämaastossa liito-oravakoiraiden  elinpiiri on keskimäärin 60 hehtaaria ja naaraiden 8 hehtaaria, mutta kaupungeissa elinpiirit voivat olla hyvinkin pieniä, jopa alle hehtaarin (Liito-oravakartoitus ss. 5-6). Siitä huolimatta liito-orava muodostaa kaupunkisuunnittelussa varsin mielenkiitoisen ja osin hankalan haasteen. Se on nimittäin varsin voimakkaasti suojeltu ylikansallisin toimenpitein: laji löytyy yhtenä Euroopan Unionin luontodirektiivin liitteessä IV (a) mainituista lajeista, joiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on Luonnonsuojelulain 49§:n mukaan kielletty.

Suojelu on sikäli hankala maankäyttömuoto, että se on tavallaan maankäytön negaatio: maa jätetään käyttämättä. Aivan siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä liito-oravat kykenevät hyvinkin elämään yhdessä esimerkiksi virkistyskäytön kanssa, kunhan niille elintärkeät kaupunkimetsät jätetään rauhaan rakentamiselta tai liian voimallisilta metsänhoitotoimenpiteiltä. Lenkkeilijälläkään ei ole mitään sitä vastaan, että pääsee liikkumaan metsäisiä tai puiden reunustamia polkuja pitkin.

Ristiriita selittyy suunnittelijoiden mukaan sillä, että liito-oravakartoitus on tehty vasta luonnoksen laatimisen jälkeen. Se ei ole ainutlaatuista: usein suojelutarpeet käyvät ilmi vasta kun suunnitelmat ovat jo hahmottuneet pitkälle. Esimerkiksi kun Vaasan kaupunki sai järjestettäväkseen vuoden 2008 asuntomessut, niille löytyi sopiva paikka Suvilahden asuinalueen jatkeena rannan tuntumassa. Omakotitontit oli tarkoitus sijoittaa metsäiselle alueelle, jossa perustaminen olisi ollut helpompaa kuin aivan rannassa, jonne taas kaavailtiin sekä puistoa että tehokkaampaa rakentamista. Liito-oravaselvitys toi kuitenkin kylmää kyytiä: koko metsäinen alue oli liito-oravan ydinaluetta, minkä lisäksi siirtyminen puustoa pitkin rannan suuntaisesti oli järjestettävä.

Tällaisessa tilanteessa herää yleensä aina kova vastustus ja ihmettely, kuinka tuollainen pieni otus voi estää "järkevän rakentamisen". Esimerkiksi Tapio Parkkari otsikoi 4.6.2005 bloginsa "Liito-orava on peto. Peruuntuvatko Vaasan asuntomessut?" Kommentoijat (eivät toki kaikki) komppasivat: "Vain pieni merkki niin huolehdin siitä, että liito-orava ei enää estä Vaasan kehittymistä." "Kysymys:
Mikä on se luonnontuote, jonka arvo on kokoon ja laatuun nähden moni-miljardikertainen?"

No, laki on laki, ja sen muuttamiseksi voi äänestää eduskuntavaaleissa ja europarlamenttivaaleissa. Suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on kuitenkin toimittava voimassa olevan lain mukaisesti. Vaasassakin otettiin lusikka kauniiseen käteen ja suunniteltiin alue uudelleen siirtämällä omakotitontit rantaan. Kalliiksihan se tuli: loppuraportin mukaan pohjavahvistukset ja täytöt tulivat maksamaan yli kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta toisaalta saatiin Suomen olosuhteissa ainutlaatuisia rantatontteja - ei tosin aivan omarantaisia. Asiaan vaikutti luonnollisesti se, että asuntomessuja ei haluttu vaarantaa, ja aikataulu oli kireä - ei siis kannattunut lähteä kokeilemaan onnea hallinto-oikeuksissa. 

Vaasan esimerkki oli kuitenkin sikäli opettavainen, että liito-orava-alueiden ilmaantuminen suunnittelijan tietoisuuteen kesken asemakaavoituksen voi aiheuttaa hankalia ja hätäisiä ratkaisuja. Tässä tapauksessa alueen yleiskaava oli vuodelta 1993 ja pahasti vanhentunut, eikä siinä luonnollisestikaan ollut mainintaa liito-oravista. Uutta yleiskaavaa tehtiin asemakaavan rinnalla, ja näin siitä tuli muutetun suunnitelman mukainen. Asemakaavassa liito-oravan ydinalue sekä yhteys alueen poikki on varustettu merkinnällä VL/s, joka tarkoittaa lähivirkistysaluetta, jota mm. "tulee kehittää sen luontotyypin mukaisella tavalla siten, ettei sillä sijaitsevia liito-oravien lisääntymis- ja levähdyspaikkoja vaaranneta". Alueen keskellä sijaitseva puisto on saanut nimekseen "Liito-oravapuisto". 

Loppu oli siis liito-oravien kannalta onnellinen, mutta se antaa aihetta pohtia myös yleiskaavan roolia suojelutarpeiden välittymisessä. Jos riittävät ja päivitetyt tiedot liito-orava-alueista ja muista suojelutarpeista ovat olemassa, eikö ne ole syytä merkitä jo yleiskaavaan? Onhan yleiskaavan yhtenä sisältövaatimuksena "luonnoarvojen vaaliminen". Se tarkoittaa mielellään myös sitä, ettei näiden arvojen vastaisia luonnoksia enää käytetä julkisuudessa havainnollistamaan yleiskaavan tarkoitusta. Ne on syytä suunnitella uudelleen, mikä ei ole ylivoimainen tehtävä.

Tänään 16.12.2014 Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta näyttää tulleen samankaltaiseen johtopäätökseen. Hyväksyessään yleiskaavaluonnoksen nähtävillepanon se samalla hyväksyi yksimielisesti seuraavan muutoesityksen: 

"Yleiskaavan seuraavassa käsittelyvaiheessa näytteillä olon jälkeen lisätään kaavamääräys tai -merkintä, jolla varmistetaan luonnonsuojeluun varatun alueen huomioiminen yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa. Kaavamääräys tai merkintä valmistellaan yhteistyössä luonnonsuojeluohjhelmaa laativien hallintokuntien kanssa."


perjantai 5. joulukuuta 2014

Tarinoita takapihalta, osa 2

NIMBY (not in my backyard) on kaupunkisuunnittelun kuuluisin kirosana. Sillä viitataan asukkaisiin, jotka vastustavat kehitysvammaisten asuntolan tai sosiaalisen asuntorakentamisen tuloa naapuriinsa. Se on pääsääntöisesti kielteinen ilmaisu niin mediassa kuin kaupunkisuunnittelussakin, tarkoittaen itsekkäitä ihmisiä, jotka kyllä hyväksyvät kaupungin yleisen kehittämisen, mutta joiden mielestä sen tulisi tapahtua jossain muualla.

Vaikka käsite ei olekaan syntynyt Suomessa, se on täällä uponnut otolliseen maaperään. Suomalaisen poliittisen keskustelun erityispiirteenä on se, että kaikki vaatimukset on esitettävä laajemman yhteisön nimissä, jotta niillä olisi menestymisen mahdollisuus. Niinpä esimerkiksi Kokoomus ei voi kertoa ajavansa yrittäjien, Suomen Keskusta maanviljelijöiden tai sosiaalidemokraatit ammattiyhdistysten etua. Kaikkien on ajettava Suomen työllisyyden tai kilpailukyvyn tai kestävyyden, sanalla sanoen "isänmaan" etua, kuten pääministeri sen äskettäin ilmaisi. Kaupunkisuunnittelussa kulttuuriperinne on samanlainen. Suomalaista kaavoittajaprofessiota väitöskirjassaan tutkinut Sari Puustinen havaitsi, että kaavoittajilla on toisaalta näkemys itsestään asiantuntijoina ja rationaalisina toimijoina, toisaalta he kokevat olevansa yleisen edun puolustajia. Muut kaupunkisuunnitteluun osallistuvat määrittyvät näin toisaalta suunnittelua ymmärtämättömiksi maallikoiksi, toisaalta yksityisiä erityisintressejä ajaviksi nimbyiksi. Kaavoittajalle asukas on siis ennen kaikkea kaupungin käyttäjä, ei suunnittelun osapuoli.

Tämä pitkälti jaettu käsitys on kuitenkin ongelmallinen, jos sitä tarkastellaan kaupunkisuunnittelua säätelevän lainsäädännön kannalta. Maankäyttö- ja rakennuslaki määrittelee "osallisen" käsitteen, jolla tarkoitetaan erityisesti maanomistajia ja niitä, joiden "asumiseen, työntekoon tai muihin oloihin kaava saattaa huomattavasti vaikuttaa" (62§). Ennen kaikkea heidän tulisi voida osallistua kaavoitukseen, arvioida sen vaikutuksia ja lausua siitä mielipiteensä. Näin ollen laki epäsuorasti antaa asukkaille roolin toimia omien erityisintressiensä puolustajina. Toisaalta osalliselle ei sinänsä ole annettu päätösvaltaa, eli erityisintressit eivät voi sanella poliittisia päätöksiä. Tämän ajattelun mukaan yleinen etu ei ole kaavoittajan suoraan tiedettävissä, vaan se määräytyy vasta poliittisen keskustelun tuloksena, kun kaikki erityisintressit on ensin pantu pöydälle. Siis keskustelun.

Näin ollen vuorovaikutuksen olennaisena kipupisteenä ei ehkä olekaan itse vuorovaikutustilanteiden järjestäminen tai erilaisten medioiden hyväksikäyttö vaan dialogin synnyttäminen. Sitähän juuri tarkoitetaan osallistumisella ja vuorovaikutuksella. Kaavoituksesta tiedottaminen eri välineitä käyttäen ja osallisten mielipiteiden kerääminen on vasta aivan ensimmäinen askel, mutta valitettavasti se jää usein myös viimeiseksi.

Asukkaiden roolina ei kuitenkaan ole vain omien intressiensä puolustaminen. Kirjallisuudessa mainitaan tämän lisäksi usein myös niin sanottu paikallinen tieto. Termi on hiukan harhaanjohtava, sillä sinänsä tietäminen ei kiinnity paikkaan: lähtiessäni töihin tietoni asuinalueesta ei suinkaan jää sinne. Se ei myöskään tarkoita vain kokemuksellista tai subjektiivista tietoa ("tämä on minulle tärkeää", "inhoan tätä"), vaikka se onkin usein syntynyt pitkällisen kokemuksen ja alueen käytön seurauksena. Paikalliset tietävät usein miten aluetta käytetään, mitkä ovat sen ongelmakohdat ja mitkä taas puolustettavissa olevia arvoja. Kolmas mutta harvemmin mainittu merkitys on asukkaiden tosiasiallinen asiantuntemus. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, "asiantuntijan" ja "asukkaan" kategoriat ovat suunnittelussa rakenteellisia, sosiaalisia kategorioita. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asukkailla ei voisi olla aivan oikeaa asiantuntemusta koulutuksensa ja kokemuksensa ansiosta. Sitä vain ei useinkaan oteta käyttöön, vaikka se olisi ilmaiseksi saatavissa, toisin kuin konsulttien tekemät selvitykset.

Mutta palataanpa konkretiaan ja tutkimustapaukseemme. Kuten edellisessä osassa kerroin, tulen tutkimaan suunnittelun vuorovaikutusta yhden esimerkkikohteen kautta osana Helsingin käynnissä olevaa yleiskaavoitusta. Muutin vaimoni kanssa Munkkivuoreen Pikku-Huopalahdesta vuonna 2011 lasten kasvettua ja lennettyä pesästä, jolloin neljän huoneen ja keittiön asuntomme kävi turhan suureksi. Aikaa alueella ei siis ole kulunut vielä runsaasti, mutta toki itse alue palveluineen sekä ympäröivät viheralueet ovat tulleet tutuiksi. Kyseessä on jo kahdeskymmenes asuinpaikkani. Se, että lähes miljoona suomalaista muuttaa asuinpaikkaansa joka vuosi, onkin syytä muistaa puhuttaessa "alueen asukkaista"; he eivät ole samana pysyvä joukko.

Munkkivuori (oheisen havainnekuvan alalaidassa, jossa harmaa on nykyistä ja ruskea suunniteltua rakennuskantaa) on 50-luvulla rakennettu asuinalue, jonka kaava on varsin selkeä: ajoneuvoliikenne on johdettu ulkosyöttöisesti aluetta kiertävältä Ulvilantieltä, kun taas kevyen liikenteen yhteydet kulkevat alueen halki puistomaisten väylien ja pienen Ulvilanpuiston kautta. Pohjoispulella sijaitsee alueen keskeinen lähiliikunta-alue, pieni kaupunkimetsä, joka rajoittuu Talin golfkenttään ja urheilupuistoon. Eteläpuolella taas kulkee Turunväylä, yksi niistä moottoriteistä, joiden muuttamista bulevardeiksi uudessa yleiskaavassa tutkitaan.

Yleiskaavaluonnos ei kuitenkaan rajoitu vain bulevardisointiin, vaan Munkkivuori on suunniteltu kehystettäväksi uusilla asuinkortteleilla, jotka yhdistäisivät Munkkivuoren ja Talinrannan lännessä, ja jotka ulottuisivat pohjoisessa Talinrannasta urheilupuistoon saakka. Kortteleiden alle jäisi yllä mainittu lähiliikuntapuisto. Kun nyt puhutaan yleiskaavasta ja sen havainnollistamisesta, on tietysti syytä muistaa, että vielä ei suunnitella kortteleita, rakennuksista puhumattakaan. Yleiskaavan tarkoitus on osoittaa, minne rakentamista suunnataan ja kuinka paljon, ja mikä eri alueiden käyttötarkoitus on. Olennaista on esimerkiksi asumisen ja viher- ja virkistysalueiden suhde, jossa pyritään varmistamaan sekä viheryhteyksien katkeamattomuus että riittävät virkistysalueet eri käyttäjäryhmille. Virkistysalueiden riittävyys on jopa mainittu laissa yhtenä yleiskaavan sisältövaatimuksena. Luonnollisesti myös liikenneyhteydet eri alueiden välillä ovat keskeinen osa yleiskaavaa.

Helsingin uudessa yleiskaavassa on päädytty niin sanottuun mitoittavaan yleiskaavoitukseen, jossa pääkartan aluerajauksia ei ole tehty tarkasti vaan eräänlaisina "pikseleinä". Luonnollisesti tällainen ratkaisu kuitenkin vaatii sitä, että eri osa-alueet tutkitaan tarkemmin, jotta ajatellun ratkaisun soveltuminen paikalle saadaan varmistettua ja havainnollistettua. Mitoituskin tarkoittaa nimittäin rakentamista, ja se on sijoitettava johonkin. Helsingin Kaupunkisuunnitteluvirasto onkin työstänyt runsaasti materiaalia, jossa alueille ajateltuja muutoksia on soviteltu kartalle ja havainnollistettu.

Ilmaperspektiivikuvasta näkyy karttaa havainnollisemmin, minkälaiset muutokset Munkkivuorta odottavat. Turunväylä on muutettu kaduksi, ja sen linjausta on vastaavasti muutettu. Sen varteen on sijoitettu keskustamaisia kerrostalokortteleita, ja kuten todettu, asuntorakentamisella on täytetty Munkkivuoren ja Talinrannan väliset alueet sekä alueen pohjoispuolella oleva virkistysalue.

Kaupunkisuunnitteluviraston innovaationa oli tänä vuonna Facebook-sivuilla avattu "joulukalenteri", jossa jokaisena päivänä ennen joulua valotetaan yhtä tai muutamaa suunniteltavaa aluetta tarkemmin. Ensimmäisen luukun alta paljastui juuri Munkkivuori, Munkkiniemen, Haagan ja Pitäjänmäen lisäksi. Sosiaalisen median käyttö osana suunnittelun vuorovaikutusta on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka Helsingin suunnittelu on ajassa kiinni. Facebookin kaltaisen sosiaalisen median vahvuus on siinä, että se mahdollistaa lähes reaaliaikaisen keskustelun, jossa eri näkemykset ja myös tiedot voivat tulla esille. Suurin osa keskustelijoista esiintyy myös omalla nimellään ja kasvoillaan, joskin myös organisaatioiden profiileja löytyy, kuten juuri Helsinki suunnittelee, jonka päivityksestä yllä olevat kuvat ovat kotoisin. Tämä jo sinällään vähentää "ampumista puskista", joskin usein myös moderointia tarvitaan. Esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä nämä ominaisuudet ovat toteutuneet esimerkillisesti.

Mutta entä osana kaupungin virallista vuorovaikutusta? Yllä olevan kuvan lisäksi Helsinki suunnittelee kertoo alueemme tulevaisuudesta seuraavasti: "Munkkiniemi, Munkkivuori, Niemenmäki ja Pitäjänmäki nivoutuvat yhtenäisemmäksi kaupunginosakokonaisuudeksi. Alue on tiivistä urbaania kaupunkia, jota ympäröivät korkeatasoiset ja monipuoliset viher- ja virkistysalueet." Sekä lisäksi: "Uudet kaupunkikorttelit reunustavat myös Ulvilantien ulkoreunaa ulottuen Talin urheilupuistoon saakka."

Ryhdytään siis keskustelemaan. Luonnollisesti suunnitelmasta ollaan montaa mieltä: Antti Ruonalan mielestä se on "upeaa visiointia", kun taas Mikko Kukkasen mielestä "painajainen". Eija Pimiä esittää kuitenkin kolme argumenttia: (1)  Rakentamisen alle jäävä liikuntapuisto on alueen keskeinen virkistysalue, jota harvojen herkuksi jäävä golfkenttä ei mitenkään korvaa, (2) Kyseinen metsikkö on tuoreen, kaupungin itsensä teettämän selvityksen mukaan liito-oravan ydinaluetta, ja (3) on vaarana, että yleiskaavan toteuttaminen aloitetaan helpoimmasta päästä eli näiltä välialueilta, jonka jälkeen ehkä huomataan, ettei bulevardisointia tarvitakaan. Bulevardisointi olisi siis kuin Troijan hevonen, jolla salakuljetetaan kaupunkiin perinteistä täydennysrakentamista.

Myös minä kiinnitän huomiota tuohon virkistysalueeseen ja tuon mukaan keskusteluun myös mahdollisen korvattavuuden ja etäisyydet: "Rakentaminen sijoittuu juuri niille alueille, jotka nyt ovat Munkkivuoren asukkaiden lähivirkistysaluetta, ja jota myös alueen koulut ja seurat käyttävät. Golfkenttä ei ole käytettävissä kuin talvella, ja etäisyys Munkanpuistoon (joka on avointa maisemaa, ei metsää) tai sitä kautta merenrantaan on liian pitkä ikääntyneille ja lapsiperheille."

Kahden (teiden nimiä pyytävän) puheenvuoron sekä Haagan liikenneympyrää kehuvan kommentin jälkeen Helsinki suunnittelee vastaa:

Kiitos kommenteista, hienoa huomata että upean kaupunkimme tulevaisuus kiinnostaa laajoja joukkoja!

Yleiskaavan keskeisin tavoite on mahdollistaa esiin nostettujen alueiden asemakaavoitus ja rakentaminen, mutta tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä. Aluerajaukset muuttuvat usein suuntaan tai toiseen tarkemmassa suunnittelussa tai päätöksenteossa, nämä havainnekuvat on tehty yleiskaavan pohjaksi mitoitustarkasteluun. Joulukalenterissa esitetyt maankäyttöratkaisut pohjautuvat kaupunkisuunnittelulautakunnan syksyllä 2013 hyväksymän VISIO 2050 -raportin suuntaan, yleiskaavan luonnosta käsitellään lautakunnassa tänään toista kertaa.

Ensimmäinen vaikutelmani on, että Helsinki suunnittelee ei ole ihminen vaan jonkinlainen robotti, ja että Turingin testi (jolla kone onnistuu huijaamaan olevansa ihminen) ei ole nyt onnistunut. Muistan elävästi kuinka kerran jouduin selvittämään laajakaistaongelmaani Soneran puheautomaatille, jonka tarkoitus oli ilmeisesti nopeuttaa asiakaspalvelua. Yritettyäni selittää, että en saa laajakaistaani kytkettyä, robotti vastasi: "En ymmärtänyt. Tarkoititko sanoa: Haluaisin lisää maksuaikaa?". Onko Kaupunkisuunnitteluvirastoon mahdollisesti hankittu tällainen vastausautomaatti?

Ensinnäkin: miksi vastauksessa puhutaan "laajoista joukoista"? Itselleni ei näkynyt tässä vaiheessa kuin seitsemän kommenttia. Mutta mikä vielä olennaisempaa, suunnitteluargumentaatiossa ei ole lainkaan kyse joukkojen määrästä, toisin kuin esimerkiksi puolueiden kannatusmittauksissa. Yhdenkin ihmisen esittämä pätevä argumentti on pätevä, ja sen tulisi voittaa, ainakin jos Jürgen Habermasia on uskominen. Kommenteissa esitettiin kolme argumenttia, joista viimeistä voidaan tosin pitää salaliittoteoriana tai ns. slippery slope -harhautuksena. Kaksi ensimmäistä ovat kuitenkin varsin vahvoja: alueelle ei ole esitetty soveltuvaa virkistysaluetta mahdollisesti poistuvan tilalle, ja rakennettavaksi aiottu kaupunkimetsä on liito-oravan ydinaluetta, joita ei EU:n luontodirektiivin ja Suomen Luonnonsuojelulain mukaan saa hävittää tai vaarantaa. Oheinen kuva on kaupungin itse laatimasta selvityksestä, joka löytyy yleiskaavaluonnoksen oheismateriaalista. Rajattu alue on ns. ydinalue, jolta on löytynyt kaikkiaan 40 liito-oravan käyttämää puuta. Punaisilla ympyröillä on merkitty erilliset papanalöydöt, jotka ilmeisesti kuuluvat samaan liito-orava-alueeseen.

Seuraava lause vastauksessa antaa ymmärtää, että keskustelijat eivät tunne kaupunkisuunnittelun alkeitakaan: "Yleiskaavan keskeisin tavoite on mahdollistaa esiin nostettujen alueiden asemakaavoitus ja rakentaminen, mutta tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä." Tämä pitää toki paikkansa, mutta kukaan keskustelijoista ei ole esittänytkään pelkoa, että heti kohta ryhdyttäisiin rakentamaan tai että pian pääsisi muuttamaan. Keskustelu koski sitä, ovatko nyt esiin nostetut alueet soveltuvia rakentamiseen, mikä on juuri yleiskaavoitukseen liittyvä kysymys. Asemakaavoitusvaiheessa on jo turha nurista, jos yleiskaava on saanut lainvoiman, puhumattakaan siitä vaiheesta kun metsurit tai muuttoautot saapuvat paikalle.

Entä seuraava lause: "Aluerajaukset muuttuvat usein suuntaan tai toiseen tarkemmassa suunnittelussa tai päätöksenteossa, nämä havainnekuvat on tehty yleiskaavan pohjaksi mitoitustarkasteluun." Että siis muuttuvat, passiivissa, ja suuntaan tai toiseen? Eikö yleiskaavoituksessa olekaan kyse sen pohtimisesta, mihin nuo rajaukset on perusteltua vetää, jotta luodaan hyvää kaupunkiympäristöä eikä heikennetä kenenkään elinympäristöä tarpeettomasti? Yleensä pidetään ongelmallisena sitä, että ihmiset heräävät vaikuttamaan oman alueensa suunnitteluun liian myöhään, mutta tässä siihen suorastaan kehoitetaan.

Mutta ehkä Helsinki suunnittelee on sittenkin ihminen, joka on vain ollut hätäinen ja copy-peistannut vastauksensa sosiaaliseen mediaan. Yritetään vielä:

"Odotan yhä, että Helsinki suunnittelee perustelee ratkaisunsa, mikä on olennainen osa VUOROvaikutusta. Esimerkiksi tämän ristiriidan: Kaupunki ei lainkaan mainitse oman liito-oravaselvityksensä tulosta. "Uudet kaupunkikorttelit reunustavat myös Ulvilantien ulkoreunaa ulottuen Talin urheilupuistoon saakka." kirjoitetaan kuvatekstissä. Selvityksessä puolestaan näin: "Munkkivuoren Ulvilantien pohjoispuolella on kuusivaltainen, ulkoilukäytössä oleva metsäalue, josta maaliskuun 2014 alussa löytyi liito-oravan jätöksiä (E. Lammi). Myöhemmässä inventoinnissa paikalta varmistui kaikkiaan lähes 40 liito-oravan käyttämää puuta, jotka ovat kahta lukuun ottamatta vanhoja tai varttuneita kuusia." Laji kuuluu EU:n luontodirektiivin tiukasti suojeltujen lajien IV(a)-listalle, jonne luetteloitujen lajien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Eikö tämä tarkoita, että mitoitustarkastelu on tehty väärin? Vai eivätkö selvitykset keskustele keskenään?"

Odotan yhä. Vaikuttaa toistaiseksi vielä siltä, että kaupunki on ottanut käyttöön sosiaalisen median uutena väylänä vuorovaikutuksen järjestämiseksi, mutta sen mahdollisuuksia ei ole vielä riittävästi analysoitu. Sosiaalinen media perustuu nimenomaan vuorovaikutukseen, ei tiedottamiseen. Sitä ei voi kuvitella rajoittavansa tai kontrolloivansa, mutta siihen voi mennä asiallisesti mukaan. Jos siis käytettävissä on ihminen.

Viitteet:

Puustinen, Sari (2006) Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne. Vuorovikutukseen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet suurten kaupunkien kaavoittajien näkökulmasta. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A 34.

Lammi, Esa & Pekka Routasuo (2014) Helsingin luoteisosan liito-oravakartoitus. Helsingin kaupunkin ympäristökeskuksen julkaisuja 13/2014.

Kuvat:

Kyläkokous Korppoossa (Kimmo Lapintie)
Turunväylä-Vihdintie (Helsinki suunnittelee 1.12.2014)
Munkkivuoren mitoitustarkastelun havainnekuva (Helsinki suunnittelee 1.12.2014)
Liito-oravan esiintyminen Munkkivuoressa (Lammi & Routasuo 2014, s. 13)


tiistai 2. joulukuuta 2014

Tarinoita takapihalta, osa 1

Vuosina 1997-1999 tein pienimuotoisen tutkimuksen, jonka aineistona olivat henkilökohtaiset kokemukseni yleisötilaisuuksista Espoossa ja yhteydenotoista viranomaisiin Helsingissä. Se julkaistiin vuona 2002 otsikolla Tarinoita takapihalta - Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta osana kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusta käsittelevää kokoomateosta Osalliset ja osaajat - kansalaiset kaupungin suunnittelussa, jonka toimittivat Pia Bäcklund, Jouni Häkli ja Harry Schulman.

Tuo tutkielma nosti esille muutamia mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin ajattelin myöhemmin palata. Ensinnäkin oli helppo havaita, että kaupunkisuunnittelussa käsitteillä "asiantuntija" ja "asukas" ei ole juuri mitään tekemistä asiantuntemuksen kanssa. Ne ovat pikemminkin rakenteellisia, yhteiskunnalliseen valtaan liittyviä käsitteitä: kun olet saanut tehtäväksesi suunnitelman laatimisen kaupungin mandaatilla, olet "asiantuntija" - siitä riippumatta, kuinka pitkä esimerkiksi työkokemuksesi on tai kuinka hyvin olet tutkinut käsiteltävänä olevan asian. Sen sijaan "asukas" on aina vain asukas, maallikko, siitä riippumatta mikä hänen koulutuksensa tai kokemuksensa on.

Kerätessäni aineistoa tähän tutkielmaan olin valmistunut arkkitehdiksi ja väitellyt tohtoriksi, ja olin juuri päättänyt johtamani monivuotisen tutkimushankkeen ekologisesta kaupunkisuunnittelusta. Sitä ennen olin toiminut useita vuosia kaavoittajana Pohjanmaalla, jolloin luonnollisesti olin "asiantuntija". Osallistuessani yleisötilaisuuteen sen sijaan olin "asukas" - kenellekään ei luonnollisesti tullut mieleenkään selvittää, oliko asukkailla ehkä jotain asiantuntemusta. Tilaisuuden osallistujilta kysyttiin kyllä sitä, kuinka monta vuotta he olivat asuneet alueella, mikä viittasi paikalliseen, kokemusperäiseen tietoon. Minä olin juuri muuttanut alueelle, joten paikallinen tietoni oli varsin vähäistä.

Toinen mielenkiintoinen  havainto oli se, että "asiantuntijalta" ja "asukkaalta" odotettava informaatio poikkeaa myös rakenteellisesti toisistaan. Asiantuntija esittelee: hän kertoo minkälaisesta suunitelmasta on kyse, mitkä ovat sen tavoitteet, mitä tietoa on hankittu ja - jos ollaan riittävän pitkällä - minkälainen suunnitelma on. Asiantuntija myös opettaa: hän olettaa lähtökohtaisesti - aivan oikein - että kaikki kuulijat eivät tunne kaavoitusjärjestelmää, sen eri tasoja ja vaiheita. Asukkaan taas odotetaan esittävän mielipiteitä, ja niiden merkitys on sitä suurempi, mitä useampi asukkaista on samaa mieltä. Asiantuntijat ovat siis yksilöitä, asukkaat joukko. Kiinnostavaa on myös, että kummankaan ei odoteta esittävän argumentteja, siis perusteltuja väitteitä tai mielipiteitä. Asiantuntijan ei tarvitse esittää vakuuttavaa argumenttia tehdyn ratkaisun puolesta, ei edes asiaa kysyttäessä. Toisaalta perusteluja ei odoteta myöskään asukkaalta, eikä hänen esittämiinsä argumentteihin tarvitse vastata. Kuten todettu, asukas on osa joukkoa, eikä joukko voi argumentoida, se - tai pikemminkin sen enemmistö - voi vain olla jotain mieltä.

Koska suunnitteluargumentaatio oli keskeinen tutkimusaiheeni, tämä havainto oli sekä kiinnostava että kysymyksiä herättävä. Oliko kyse vain osaamattomuudesta? Kun vuorovaikutus tuotiin entistä vahvemmin osaksi kaupunkisuunnittelua vuoden 1999 Maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksessa, varsin harva suunnittelija oli saanut minkäänlaista koulutusta viestinnässä tai vuorovaikutuksen järjestämisessä. Olemme sittemmin järjestäneet vapaaehtoista argumentointi- ja vuorovaikutuskoulutusta ensin silloisessa Teknillisessä korkeakoulussa ja sittemmin Aalto-yliopistossa. Tietopaketin lisäksi opiskelijat ovat saaneet analysoida erilaisia suunnitteluun liittyviä dokumentteja kuten esitteitä tai osallistumis- ja arviointisuunnitelmia, ja he ovat myös osallistuneet tarkkailijoina yleisötilaisuuksiin.

Epäilen kuitenkin, että kyse ei ole vain osaamattomuudesta. Suunnittelu antaa luonnollisesti itsestään kuvan yhteistä etua ajavana toimintana, joka pyrkii ottamaan kaikki osapuolet huomioon. Kuten jo laki edellyttää, "suunnittelun tavoitteena on myös turvata jokaisen osallistumismahdollisuus asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen käsiteltävinä olevissa asioissa." Asiantuntijat ja asukkaat ovat siis tämän mukaan yhdessä rintamassa pyrkimyksissä kohti "ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä". (MRL 1§)

Kaupunkisuunnittelu on kuitenkin poliittista toimintaa, ja politiikassa on aina kyse myös vallasta. Osa siitä on avointa kuten demokraattinen päätöksenteko: kaavoitusratkaisuja valmistellaan poliittisesti lautakunnissa, ja ne hyväksyy kaupunginvaltuusto. Asukkailla tällaista muodollista valtaa ei ole, vuorovaikutusta tavoitteena korostava Maankäyttö- ja rakennuslakikaan ei sitä heille siirtänyt. Osa vallankäytöstä on kuitenkin hienovaraisempaa, ja se kätkeytyy niin asiantuntemuksen kuin vuorovaikutuksenkin lonkeroihin. Tämä vallankäyttö minua kiinnostaa, ja siksi olen päättänyt palata tuossa aikaisemmassa tutkielmassani avautuneisiin kysymyksiin.

Tutkimukseni kohteeksi olen valinnut Helsingin parhaillaan käynnissä olevan yleiskaavaprosessin. Kuten aikaisemmassa blogipostauksessani totesin, Helsingin yleiskaavoitus sisältää useita vuorovaikutteisia elementtejä perinteisten yleisötilaisuuksien lisäksi, kuten seminaareja, blogin, sosiaalisen median vuorovaikutusta - ja nyt vielä "joulukalenterin", jossa avataan muutoksen kohteena olevia alueita yksi kerrallaan. Näin ollen sitä voidaan pitää varsin kehittyneenä vuorovaikutusprosessina, eräänlaisena lippulaivana. Kiinnostavaa onkin tutkia, mikä on muuttunut vuodesta 1997.

Koska yleiskaava on kuitenkin varsin laaja, valitsen kohteekseni alueen, jolla olen asukkaana kaikkein vahvimmin osallinen, ja jossa voin siten - jälleen kerran - tarkastella prosessia asukkaan näkökulmasta. Kyse on siis sekä tapaus- että toimintatutkimuksesta. Kohteena on Munkkivuoren asuinalue, jossa sijaitsee Helsingin asuntoni, jota käytän kaupungissa ollessani ja työskennellessäni. Se sijaitsee aivan yllä olevan yleiskaavaluonnoksen vasemmassa laidassa, ja sinne esitetään toisaalta Turunväylän bulevardisointia alueen eteläpuolella, toisaalta alueen "kehystämistä" eli täydennysrakentamista nykyisen rakennetun alueen ympärille.

Uutta ja kokeellista tässä hankkeessa on se, että teen tutkimusta blogissani, joka on avoin ja julkinen, ja johon jokainen lukija voi myös lisätä kommenttejaan halutessaan. Jos vuonna 1997 vielä osallistuin yleisötilaisuuteen tuulipuvussa käydäkseni tavallisesta asukkaasta, nyt esiinnyn täysin avoimesti. Näin ollen en myöskään käytä esimerkiksi haastatteluja vaan ainoastaan julkista materiaalia. Kirjoituksista muodostuu jatkokertomus, jonka loppua ei vielä tiedä kukaan. Kun prosessi kestää vuoteen 2016, kirjoitan toki välillä myös muista ajankohtaisista aiheista.

Lähdeviite:


Lapintie, Kimmo (2002) Tarinoita takapihalta. Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta, teoksessa 

Bäcklund, Häkli & Jouni Häkli & Harry Schulman (2002, toim.): Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus.

Kuvat: 

Omaehtoista osallistumista Pikku-Huopalahden kylätalolla yleiskaavoituksen edellisen kierroksen yhteydessä: asukkaat ns. "verikartan" eli mahdollisia täydennysrakentamiskohteita kuvaavan kartan äärellä (Kimmo Lapintie).

Helsingin yleiskaavaluonnos 2014 (www.yleiskaava.fi).





maanantai 24. marraskuuta 2014

Uusi uljas urbanismi

Helsingin uusi yleiskaava, joka on nyt edennyt luonnosvaiheeseen, on monessa mielessä historiallinen. Sen vuorovaikutusprosessi on normaalia kehittyneempi: teemoittaisten seminaarien, suunnittelutyöpajojen ja tiedotteiden lisäksi on hyödynnetty runsaasti uuden teknologian avaamia mahdollisuuksia vuorovaikutteisista paikkatietokartoista sosiaaliseen mediaan. Luonnoksen toteutuksessa on myös uskaltauduttu uudenlaiseen tapaan hahmottaa yleiskaava strategisena työvälineenä: tiukasta funktionaalisesta jaottelusta on luovuttu sekoittuneen kaupunkirakenteen hyväksi, ja eri alueiden tarkasta rajaamisesta on siirrytty 100 X 100 -metrisiin ruudukoihin. Se korostaa yleiskaavan yleispiirteisyyttä (tarkempi suunnittelu kun perustuu osayleiskaavoihin ja asemakaavoihin), joskin se aiheuttaa myös ongelmia, kun kaikkea tarvittavaa tietoa (kuten suojelualueiden rajauksia) ei löydy pääkartalta.

Yleiskaava on myös poikkeuksellinen siinä mielessä, että se ottaa voimakkaasti kantaa. Jos perinteiset yleiskaavat ympäri Suomen ovat lähinnä ottaneet asemakaavoitetut alueet annettuina ja pohtineet järkeviä laajentumissuuntia, Helsingin uusi yleiskaava liputtaa voimakkaasti urbaanin puolesta. Se kääntää katseen väistämättä myös nykyiseen kaupunkirakenteeseen: mikään ei lähtökohtaisesti ole enää pyhää, eikä saavutetuista eduista välttämättä pidetä kiinni. Toki suunnittelijat ovat aikaisemminkin jokaisen yleiskaavakierroksen yhteydessä hakeneet täydennysrakentamisen mahdollisuuksia, mutta yritykset ovat kilpistyneet niin asukkaiden kuin päätöksentekijöidenkin vastustukseen.

Keskeisenä innovaationa tällä kierroksella ovat tietysti kaupunkibulevardit: moottoriteiden ja moottoritiemäisten sisäänajoväylien muuttaminen kaupunkimaisiksi kaduiksi, jolloin niiden varteen voidaan sijoittaa suuri osa uudesta rakentamisesta. Se on teknisesti vaativaa mutta myös poliittisesti oivaltavaa: verrattuna viheralueiden niistämiseen tässä ei oikeastaan kukaan häviä, ehkä vannoutuneita autoänkyröitä lukuunottamatta. Estevaikutus häviää, sillä bulevardit ovat ylitettävissä kuten kadut yleensäkin. Melun leviäinen laajalle alueelle estetään rakentamalla bulevardien varteen liiketiloja ja asuntoja, joita kaupungissa kipeästi kaivataan.  Haasteena on tietysti huolehtia niin melunsuojauksesta kuin ilmanlaadustakin jatkosuunnittelun yhteydessä, mikä edellyttänee kortteli- ja rakennussuunnittelun lisäksi myös kantakaupunkiin suuntautuvan autoilun rajoittamista, useiden eurooppalaisten kaupunkien esimerkin mukaisesti.

Suunnittelu eteni esittelemällä ensin visio, jolla luotiin innostusta ja myös sitoutettiin päätöksentekijät yhteisen näkemyksen taakse. Tämä on luonnollisesti vision tehtävä: sen ei vielä tarvitse olla kurinalainen vaan pikemminkin luova ja ennakkoluuloton. Nyt ollaan kuitenkin jo luonnosvaiheessa, ja on aika tarkastella sen taustalla olevaa ajattelua myös kriittisemmin. Innovatiivisuudessaan ja kantaaottavuudessaan yleiskaava avaa nimittäin useita kiinnostavia kaupunkikehitykseen liittyviä teemoja, joista vähäisin ei ole keskeiseksi nostettu urbaanisuus. Kaavaselostuksessa ja sen taustalla olevissa raporteissa mainitaan myös mm. ekosysteemipalvelut, kansainvälisyys, segregaatio, globalisaatio, verkostot, monikeskuksisuus - ja jopa hyvä elämä: "Hyvän elämän merkitys on tärkeä osa ihmisen elämää", kirjoitetaan ihmisiin kohdistuvien vaikutusten raportissa. Kaikista näistä on keskusteltu runsaasti kansainvälisessä ja myös kotimaisessa kaupunkitutkimuksessa. Ne ovat luonnollisesti niin laajoja kysymyksiä, että tässä blogipostauksessa keskityn niistä vain ensimmäiseen, urbaanisuuteen. Lisää on luvassa.

Kun yleiskaavadokumentteja lukee tutkijan näkökulmasta, joutuu kuitenkin pian hämmennyksen valtaan. Akateemisessa tekstissä on nimittäin yksi keskeinen ja tärkeä piirre: juuri mitään ei saisi väittää esittämättä sille perustelua. Perustelu voidaan esittää joko itse tekstissä - jolloin puhutaan argumentaatiosta - tai sitten viittaamalla tekstin ulkopuolisiin lähteisiin, jotkä yleensä ovat aikaisempia tutkimuksia. Lähteet tulee esittää siten, että lukija voi halutessaan etsiä käytetyn lähteen käsiinsä ja tarkistaa, voiko sen pohjalta todella perustella esitetyn väitteen. Omanaan ei saisi koskaan esittää sellaista, minkä on löytänyt toisen tekstistä, ja siteerausten tulee aina erottua omasta tekstistä. Vaikka akateemisessakin tekstissä voi pohdiskella vapaammin, pohdinnan tulee yleensä erottua väitteistä ja niiden perusteluista.

Suunnittelu ei tietenkään ole tutkimusta, eikä siltä voida edellyttää samanlaisten eettisten periaatteiden noudattamista. Kuitenkin tuntuisi luontevalta, että kun Helsingin kokoinen organisaatio pohtii oman kaupunkinsa strategista kehittämistä, tämä työ perustuisi parhaaseen saatavilla olevaan tietoon. Strategia kun ei ole vain tahdon asia, vaan sen onnistumisen edellytyksenä on toimintaympäristön riittävän hyvä tuntemus. Helsingillä on tähän normaalia paremmat edellytykset, sillä kaupungissa sijaitsee kaksi valtakunnallisesti tärkeää yliopistoa, joissa molemmissa tutkitaan ja opetetaan kaupunkikehitykseen liittyviä tekijöitä sekä suunnittelun ja politiikan mahdollisuuksia. Lisäksi tulevat tietysti useat tutkimuslaitokset, ammattikorkeakoulut ja yksittäiset tutkijat. Eräässä varhaisessa seminarissa esitinkin, että kaupungin kannattaisi laatia eräänlainen tietostrategia yleiskaavatyön yhteydessä: mitä tietoa tarvitaan, mitä tietoa on löydettävissä ja mitä ei, ja mistä se saataisiin suunnittelun käyttöön. Kaupunkitutkimuksesta suurin osa tehdään tietysti maamme rajojen ulkopuolella, ja sen soveltuvuutta Helsingin tilanteeseen on syytä kriittisesti pohtia. Kasvaessaan ja kansainvälistyessään kaupunki kohtaa varmasti kuitenkin monia ongelmia, joista muilla kaupungeilla on jo kokemusta.

En tiedä laatiko kaupunki koskaan tällaista tietostrategiaa, todennäköisesti ei. Tiedolla en nimittäin nyt tarkoita vain niitä perustietoja (väestöennusteet, aikaisemmat suunnitelmat, palvelujen sijainti jne.), jotka aina liittyvät yleiskaavatyöhön. Helsingin yleiskaava on kunnianhimoisempi, ja näin ollen myös tiedonhankinnan ja käsittelyn olettaisi olevan kunnianhimoisempaa. On tietysti myönnettävä, että tiedonhankinta kaupunkitutkimuksesta on hankalaa: se sijaitsee varsin hajallaan eri yliopistoissa, korkeakouluissa ja laitoksilla, ja eri näkökulmista kaupunkikehityksen teemoja tarkastelevat tutkijat saattavat tulla täysin vastakkaisiinkin johtopäätöksiin esimerkiksi yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä. Tämä vaikeus ei kuitenkaan ole riittävä peruste jättää tieto hankkimatta, sillä silloin saattavat tavoitteet karata käsistä.

Norjalaiset ja ruotsalaiset kaupunki- ja suunnittelututkijat Petter Naess, Lisa Hansson, Tim Richardsson ja Aud Tennoy julkaisivat viime vuonna mielenkiintoisen artikkelin (Naess et. al. 2013), jossa he vertasivat  tutkimuksen valtavirrasta poimimiaan tuloksia siihen, kuinka hyvin ne näkyivät kolmen pohjoismaisen kaupungin (Aarhus, Trondheim, Helsingborg) suunnitteludokumenteissa. Kävi ilmi, että tutkimustuloksia käytettiin varsin valikoivasti. Esimerkiksi yhdyskuntarakenteen tiiveyden vaikutus energiankulutukseen oli tiedossa, mutta ei se, että kyse on lähinnä seudullisesta rakenteesta: nykyisestä yhdyskuntarakenteesta irti sijoitettavia asuinalueita ei voida perustella ilmastosyillä, vaikka niiden sisäinen tehokkuus olisi hyvinkin korkea. Toisaalta väylärakentamisen taipumus lisätä liikennettä paremman saavutettavuuden kautta ei näkynyt suunnitteludokumenteissa lainkaan, vaikka siitä on tutkimuksellista näyttöä; kaupungit kuvittelivat yhä vastaavansa johonkin "tarpeeseen", jonka yhteiskunnan yleinen kehitys synnyttää.

Helsingissä näihin virheisiin ei ole sorruttu, mutta kyse onkin nyt tiedosta ja sen käyttämisestä. Palataanpa takaisin urbaaniin. Miten sen painottaminen perustellaan? Tässä yksi esimerkki: "Urbaaniin asumismuotoon perustuvat preferenssit ovat olleet kasvussa jo jonkin aikaa. Halutaan lisää kaupunkia. Kantakaupunkirakentamista on kuitenkin rajallinen määrä. Tätä rakennetta ei enää riitä kaikille ja hinnat ovat nousseet usean tavoittamattomiin. Asumistoiveet ovat eriytyneet ja tämä erilaisuus on tunnustettava. Hyvä kaupunki tarjoaa vaihtoehtoja. Yleiskaavaratkaisu, jossa kantakaupunkia laajennetaan, vastaa tähän urbaaniin asuintoiveeseen." (s. 6)

Tämä on mielenkiintoinen ja ainakin minua ilahduttava tieto, mutta mihin se perustuu? Tässä juuri törmätään suunnittelutekstin ongelmallisuuteen: tuntuu kuin viitattaisiin johonkin selvitykseen tai tutkimukseen (miten muuten voitaisiin tietää, että urbaanit preferenssit ovat vahvistuneet?), mutta ei kerrota mihin. Sitä on myös vaikea arvata lähdeluettelon perusteella, koska se on lähinnä luettelo muita hallinnollisia dokumentteja sekä selvityksiä, joista yksikään ei liity preferensseihin. Tietysti voidaan olettaa, että kun kyse on ihmisistä, tieto löytyisi tähän keskittyvästä erillisraportista "Yleiskaavan ihmisiin kohdistuvat sosiaaliset ja viihtyisyyteen liittyvät vaikutukset" (2014), jonka ovat laatineet Satu Tarula, Anne Karlsson, Christina Suomi, Raisa Kiljunen-Siirola, Salla Ahokas, Pihla Melander ja Kerttuli Kohonen. Raportti on tehty Kaupunkisuunnitteluviraston omana työnä, ja kirjoittajat edustavat arkkitehtuuria, maisema-arkkitehtuuria, maankäytön suunnittelua, maantiedettä ja insinööritieteitä, eivät varsinaisesti ihmistieteitä kuten sosiologiaa tai psykologiaa. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta tällaisessa tapauksessa ei voi tyytyä asiantuntija-arviointiin, vaan entistä tärkeämpään asemaan nousevat viittaukset tehtyihin tutkimuksiin.

Lukija törmää kuitenkin myös täällä samaan ongelmaan. Kirjoittajat vakuuttavat, että "Urbaanin elinympäristön kysyntä on kasvanut parin viime vuosikymmenen ajan. Yleiskaavaluonnoksella pyritään vastaamaan tähän ilmiöön tarjontaa lisäämällä." (s. 24) Ei jälleenkään minkäänlaista lähdeviitettä, vaikka kirjoittajien luulisi minkä tahansa korkeakoulututkinnon suorittaneina oppineen oikeaoppisen viittauskäytännön. Tässäkään tapauksessa lähdeluettelo ei juuri auta asiaa: sieltä ei löydä yhtään preferenssejä käsittelevää julkaisua, ellei sellaiseksi lasketa maahanmuuttajiin keskittyvää Katja Vilkaman väitöskirjaa tai Vilkaman, Vaattovaaran ja Dhalmanin nimettömäksi jäävää "artikkelia", joka liittynee sekin maahanmuuttajiin.

Tässä vaiheessa lukijaan hiipii epäilys: ei kai luottamus urbaanien preferenssien kasvuun vain perustu lehtitietoihin lapsiperheiden jäämisestä Helsinkiin, tilastoihin Helsingin ympäryskuntien kasvun taittumisesta tai sosiaaliseen mediaan, jossa esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -facebook-ryhmä on kasvanut merkittäväksi keskustelufoorumiksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi (vrt. selostuksen ilmaisu "Halutaan lisää kaupunkia").  Preferenssit ja niiden muutokset ovat kuitenkin aito tutkimuksellinen ongelma, eikä siihen oikein voi ottaa kantaa pelkällä tuntumalla.

Suomessa on hyvin pitkä ja vahva antiurbanismin perinne, joka liittynee maan lyhyeen kaupungistumisen historiaan; vielä 1950-luvulla puolet kansasta sai elantonsa perustuotannosta. Kuuluisimpia kaupunkivastaisia ideologeja oli Heikki von Hertzen, jonka pamfletissa "Koti vaiko kasarmi lapsillemme" (von Hertzen 1946) vieroksuttiin tiivistä "kasarmikaupunkia" kahviloineen, ravintoloineen ja elokuvateattereineen ja esitettiin vaihtoehdoksi tervehenkistä puutarhanhoitoa omakotitalon pihassa. Tähän nähden yleiskaavan urbanistinen hehkutus vaikuttaa käänteiseltä ideologialta. Mutta onko se vain ideologiaa?

Vasta vajaat kymmenen vuotta sitten Helsingin yliopiston tutkijat Matti Kortteinen, Martti Tuominen ja Mari Vaattovaara päätyivät laajan pääkaupunkiseudulle kohdistetun kyselyn tuloksena siihen, että "asumista koskevien toiveiden osalta on perusteita puhua yhtenäiskulttuurista...Luonnonläheisyys, rauhallisuus ja pientaloasuminen ovat keskeisimpiä toiveita, mitkä toistuvat alueesta, koulutuksesta, tulotasosta ja ammatillisesta suuntautumisesta riippumatta" (Kortteinen et. al. 2005, ss. 123-125). Näiden tutkijoiden mukaan viimeaikainen Nurmijärvi-ilmiön hiipuminen johtuu lähinnä vuonna 2008 alkaneesta pitkittyneestä lamasta; arvot eivät voi muuttua näin nopeasti.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen, sillä tällaisissa laajoissa lomakekyselyissä kysytään yleensä vain ihmisten suhtautumista talotyyppiin, ei siihen koko yhdyskuntarakenteeseen, johon asunnot aina sijoittuvat (Lapintie 2010). Näin voidaan selittää sekin kummallinen tulos, että jopa 45 % kantakaupungin asukkaista pitää kyselyn mukaan pientaloa itselleen sopivimpana asumismuotona, vaikka hinnat huomioiden heillä olisi taatusti mahdollisuus muuttaa pientaloon kauemmaksi. Toisaalta taloudellisia mahdollisuuksia ei näissä kyselyissä useinkaan oteta huomioon. Urbaanin ympäristön arvostus on ilmeisesti varsin monitahoinen kysymys, jota on vaikea kokonaisuutena tavoittaa tutkimuksenkaan keinoin. Mutta jos näin on, ei näiden preferenssien kasvusta tulisi myöskään väittää mitään, etenkään jos näillä väitteillä perustellaan koko kaupungin strategisia muutoksia.

Toisaalta asian voi ehkä kääntää myös toisin päin. Ajatus urbaaneihin preferensseihin "vastaamisesta" on ehkä jäänne funktionalistisesta ajattelusta, jossa tarpeen ajatellaan olevan ikään kuin "odottamassa" sitä, että se rakennetun kaupungin kautta tyydytetään. Helsingin rajalla ei kuitenkaan odota satoja tuhansia ihmisiä muuttoautoineen odottamassa heidän tarpeittensa tyydyttämistä. Pikemminkin suunnittelu voidaan nähdä systeemisesti: lisäämällä urbaania rakennetta Helsinki käynnistää muutoksen, johon asukkaat ja yrittäjät vastaavat omalla käyttäytymisellään. Jo nykyinen kantakaupungin hintakehitys, joka on vienyt asunnot pieni- ja keskituloisten ulottumattomiin, on ilmaus urbaaneista arvoista, taloustieteen kielellä "paljastetuista preferensseistä". Jos arvojen mittaaminen on vaikeaa nykytilanteessakin - puhumattakaan vuodesta 2050 - voidaan hyvin katsoa miten kaupunkilaiset reagoivat muttuneeseen tilanteeseen. Kaupunki kyllä joustaa. Ja päästään nyt ainakin eroon näistä moottoriteistä, jotka kuuluvat menneeseen, Smith-Polvisen maailmaan.

Lähdeviitteet:

Hertzen, Heikki von (1946) Koti vaiko Kasarmi lapsillemme? Väestöliitto.

Naess, P. et. al. (2013) Knowledge-based land use and transport planning? Consistency and gap between "state-of-the-art" knowledge and knowledge claims in planning documents in three Scandinavian city regions. Planning Theory & Practice, Vol. 14, No. 4, ss. 470-491.

Kortteinen, M. et. al. (2015) Asumistoiveet, sosiaalinen epäjärjestys ja kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla. Yhteiskuntapolitiikka, Vol. 70, No. 2., ss. 121-131.

Lapintie, K. (2010) Intohimon hämärä kohde. Mitä asukas haluaa. Yhdyskuntasuunnittelu, Vol. 48, No. 2, ss. 41-57.

Helsingin yleiskaava-aineisto: http://www.yleiskaava.fi

(Lisäyksiä lähdeviitteisiin ja ja korjauksia 24.11.2014 klo 21:35 ja 26.11.2014 klo 15:20)

perjantai 14. marraskuuta 2014

Design for All?

Kävelen ystävien kanssa takaisin asunnolleni puolen yön maissa hyvän ravintolaillallisen jälkeen. Milanossa on satanut lähes tauotta jo viikon ajan, ja sadevesiviemärit ovat vaikeuksissa: vesi nousee kaduille ja jalkakäytäville. Corso Indipendenzan varrella huomaan, että muutkin ovat siirtymässä yöpuulle. Kadunvarren rakennuksissa on noin puolen metrin katettu sisäänveto, joka tarjoaa juuri ja juuri suojaa sateelta. Kivijalan juureen rakennettu kivipenkki taas estää vesimassoja kastelemasta vuodetta. Hyvää suunnittelua?

Käsitteellä 'Design for All' viitataan periaatteeseen, että käyttäjien - erityisesti heikoimmassa asemassa olevien - erilaiset tarpeet on otettava huomioon suunnittelussa. Joitain vuosia sitten osallistuin Euroopan Unionin rahoittamaan COST-hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli edistää kaupunkiympäristön suunnittelua jalankulkijan näkökulmasta. Huomioon otettavina ryhminä tunnistettiin lapset, aikuiset, ikääntyneet ja liikuntarajoitteiset sekä "muut ryhmät", joiden erityisiä tarpeita pohdittiin usean tutkijan voimin. "Kaikkia tarpeita ei kuitenkaan tarvitse huomioida", kirjoitti hanketta johtanut Rob Methorst, "Esimerkiksi nukkumisen tarpeen ihmiset tyydyttävät kotonaan". Mutta entä jos kotia ei ole?

Nukkuminen on luonnollisesti varsin keskeinen inhimillinen tarve, paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi elokuvissa käynti. Julkista tilaa tulisi ilmeisesti siis suunnittella siten, että se toimisi sekä 'normaalikäytössä' että kodittomien tarpeita ajatellen. Nukkumisessa keskeisiä haasteita on turvallisuus, omaisuuden turvaaminen ja suojautuminen sateelta ja kylmältä. Kodittomien tulisi myös kyetä huolehtimaan henkiökohtaisesta hygieniastaan. Kun heiltä ei voi odottaa taloudellista panosta, luontevana ratkaisuna tuntuisi olevan tilojen monikäyttöisyys: esimerkiksi penkki voi toimia sekä päiväaikaista istuskelua että yöaikaista nukkumista varten.

Kuten tiedämme, tällaista funktionalistista pohdiskelua suunnittelijat eivät kuitenkaan pääse harjoittamaan. Sen sijaan he saavat käänteisen tehtävän: kuinka tehdä julkinen tila sellaiseksi, että se olisi mahdollisimman vaikeasti käytettävissä nukkumisen. Moni on varmaan huomannut, että esimerkiksi puistonpenkkeihin on ilmestynyt ylimääräinen käsinoja keskelle. Ei se tietenkään taitavia nukkujia estä, kuten kuvasta näkyy, mutta vähentää toki penkin monikäyttöisyyttä.  Muita keinoja ovat esimerkiksi terävät kulmat ja siirtyminen nojailtaviin istuimiin.

Mikä tällaisen suunnitteluajattelun taustalla on? Voisi tietysti yrittää selittää, että kun penkin funktio on istuminen, sen käyttäminen muihin tarkoituksiin tulee estää. Mutta tällainen päättely johtaa heti vaikeuksiin. Jos odotustilan funktiona on odottaminen, onko väärin käyttää sitä esimerkiksi työsähköposteihin vastaamiseen? Monifunktionaalisuus on päinvastoin hyvän suunnittelun tunnusmerkki. Voisi myös esittää, että kysymys kodittomuudesta ei kuulu mitenkään kaupunkisuunnitteluun, vaan että se on hoidettava sosiaalipoliittisin ja asuntopoliittisin keinoin. Asunto tai asuntolapaikka kaikille, niin pulma on ratkaistu. Tässä törmätään kuitenkin globaalin kaupunkikehityksen koviin lainalaisuuksiin, tuloerojen jatkuvaan kasvuun ja maahanmuuton - sekä laillisen että laittoman - lisääntymiseen. Kodittomuus on pikemminkin prosessi kuin ratkaistavissa oleva ongelma: vaikka järjestäisimme kodin kaupunkimme kaikille kodittomille, lisää tulee jatkuvalla syötöllä.

Viime kuussa Politecnico di Milanossa tarkastetussa väitöskirjassaan Homelessness in/out the public space of contemporary Toronto Simona Sambati osoittaa mielenkiintoisella tavalla, kuinka globalisaatio ja kodittomuus kytkeytyvät yhteen. Torontoa voidaan pitää yhtenä uuden globaalin ja tietointensiivisen  kaupunkikehityksen voittajista: sen keskusta täyttyy kovaa vauhtia uusilla pilvenpiirtäjillä, jotka edustavat uuden talouden toimijoita: rahoitus-, vakuutus-, konsultointi-, ITC- ja tutkimussektoria. Näiden tarvitsemaa koulutettua ja vaurasta työvoimaa varten tarvitaan korkeatasoisia asuinrakennuksia ja niiden ympärille laadukasta kaupunkitilaa ja kulttuuripalveluja. Kun kaupunki kaiken lisäksi on onnistunut lyömään läpi suvaitsevan ja monikulttuurisen kaupungin imagon, se on kuin suoraan Richard Floridan oppikirjasta. Teoksessaan Luovan luokan pako Florida käyttikin Kanadaa ja Uutta-Seelantia esimerkkeinä innovatiivisista maista, joihin luova luokka suuntaa saatuaan tarpeekseen USA:n ahdasmielisestä ilmapiiristä. Myös Saskia Sassen on kuvannut tätä uutta urbaania yläluokkaa, joka haluaa asua keskustassa ja kävellä työpaikalleen, ja joka käyttää rahansa mieluummin korkeatasoisiin palveluihin (ravintolat, konsertit, taidenäyttelyt) kuin autoon ja omakotitaloon.

Kehityksellä on kuitenkin myös pimeämpi puolensa. Kanadan siihen asti varsin toimivan sosiaalisen asuntopolitiikan alasajo alkoi vuonna 1984 Mulroneyn konservatiivisen hallituksen tultua valtaan. Vuosina 1984-1993 valtion panostuksia sosiaaliseen asuntotuotantoon leikattiin 2 miljardia dollaria, ja vuodesta 1993 alkaen nämä investoinnit lopetettiin kokonaan, kunnes tämä ikävä velvollisuus siirrettiin 1996 ensin provinsseille, jotka vastaavasti siirsivät sen kunnille. "Not in my back yard".

Ongelma on vain sinä, että kodittomat ovat aina jonkun takapihalla - tai pikemminkin etupihalla, sillä kodittomuuteen kuuluu nimenomaan pyrkimys keskeisille, julkisille paikoille. Se on täysin rationaalista, sillä julkisella paikalla todennäköisyys joutua väkivallan tai ryöstön kohteeksi on pienempi, kiitos sosiaalisen kontrollin ja valvontakameroiden. Erityisesti rautatieasemien ympäristö on suosittua aluetta, ilmeisesti pitkien aukioloaikojen ja hygieniapalvelujen vuoksi. Keskeiset paikat ovat myös niitä joissa raha liikkuu, ja jokunen ropo voi liietä myös kerjääjille ja kaupustelijoille. Vaikka suunnittelijat eivät olekaan pohtineet kaupunkia asunnottomuuden näkökulmasta, kodittomat ovat tehneet sen kyllä itse.

Tämä ei kuitenkaan sovi siihen uuteen konseptiin, jolla globaalikaupunkeja nykyisin kehitetään. Korkeatasoiset asuinalueet, kulttuuripalvelut ja laadukas julkinen tila eivät tunnu sopivan yksiin sen kanssa, että kodittomien kohdalla julkinen ja yksityinen sekoittuvat, ja että he valloittavat osia tilasta omaan yksityiseen käyttöönsä. Kaupungin tulisi olla siisti, toimiva ja kaunis, eikä se saisi herättää vaikutelmaa rappiosta tai sosiaalisista ongelmista. Muuten huolella rakennettu brändi kärsii. Asuinalueet voidaan vielä aidata ja eristää muurein, mutta julkisen tilan kohdalla ongelma on vaikeampi. Kaupunkitilan "saneeraus" ei oikein onnistu, sillä kodittomia ei - sentään - voi luokitella jätteeksi.

Tässä tilanteessa monet kaupungit ovat sortuneet melko epätoivoiseen strategiaan: se mikä ei ole miellyttävää, kielletään. Torontossa kiellettiin mm. tuulilasien pesu liikennevaloissa ja kerjääminen pankkiautomaattien ja julkisen liikenteen pysäkkien läheisyydessä. Rikkomuksista rangaistaan sakoilla. Tilanne on täysin absurdi: köyhimmistä köyhimpiä koetetaan estää harjoittamasta sitä ainoaa elinkeinoa, joka heille jää, määräämällä heille sakkoja, joita he eivät luonnollisestikaan pysty maksamaan. Sambati kertoo esimerkin naisesta, joka oli puolen vuoden aikana ehtinyt kerätä 2160:n dollarin verran sakkoja, vaikkei ollut edes koditon - rahat kun eivät riittäneet kuin vuokraan. Toinen, jo edesmennyt koditon oli onnistunut keräämään lähes 30 000:n dollarin edestä maksamattomia sakkoja, "ja oli ylpeä siitä", kuten hänen ystävänsä kertoivat.

On mielenkiintoista, kuinka vähän ajattelu on muuttunut 1500-luvun englantilaisesta lainsäädännöstä, joka loi käsitteet "deserving poor" ja "idle". Edellisiä tuli auttaa ja jälkimmäisiä rangaista. Kerjäläiset kuuluivat luonnollisesti jälkimmäiseen sakkiin, eikä tilanne ole tuosta juurikaan muuttunut: yhä keskustellaan kerjäämisen kieltämisestä, ellei sitä ole jo tehty. "Kerjääminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin", totesi Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen Helsingin Sanomissa 9.10.2010. Mieleen tulee väistämättä Mary Douglasin määritelmä liasta "asiana väärässä paikassa".

Mutta palataan alun provokatiivisiin pohdintoihin. Ei kodittomuuden ensisijainen ratkaisu tietenkään voi olla puistojen ja torien varustaminen lukittavilla ja lämpöeristetyillä kapseleilla; siinä mielessä se ei ole kaupunkisuunnittelun tai designin vaan ensisijaisesti politiikan kysymys. Kyse on kuitenkin laajemmasta ongelmasta suunnittelun ja politiikan takana, jota voisi kutsua sulkeistamiseksi. Asioilla on oma sisäinen logiikkansa, ja se on syytä tiedostaa. Globaalikaupungin menestystarinaan liittyy olennaisena kääntöpuolena myös köyhyys ja syrjäytyminen, ja se on nimenomaan urbaani ilmiö. Siltä voidaan suojautua vain linnoittautumalla, mikä osaltaan rapauttaa sitä mitä kaupunki parhaimmillaan on: avoin.

Kuvat: San Juan, Puerto Rico; Porta Nuova, Milano; Piazza di Duomo, Milano; Barcelona; Rio di Janeiro (Kimmo Lapintie)