Tarinoita takapihalta 7: Kuinkas sitten kävikään?

Tutkimushankkeeni tiedon ja vuorovaikutuksen roolista suunnittelussa - jossa esimerkkinä on Helsingin uusi yleiskaava - on nyt päässyt seuraavaan vaiheeseensa. Keväällä jäimme siihen, että kaupunki keräsi mielipiteitä julkaisemastaan yleiskaavaluonnoksesta, ja niitä tulikin runsaasti, kuulemma yli 1000. Oma perusteltu kannanottoni ja samalla yhteenveto havainnoistani (jollaisia tässä suunnittelun vaiheessa kutsutaan tosin hiukan harhanjohtavasti "mielipiteiksi") löytyy täältä. Sarjan aikaisemmat viisi osaa löytyvät täältä: 1, 2, 3, 4, 5.Viime viikolla kaupunkisuunnitteluvirasto julkaisi luonnosta seuraavan yleiskaavaehdotuksen, ja se tulee kaupunkisuunnittelulautakunnan poliittiseen käsittelyyn tiistaina. Kiinnostavaa onkin nyt nähdä, kuinka paljon luonnos on vuorovaikutuksen tuloksena muuttunut.

"Not much", arvioi yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen keväällä kysyessäni häneltä luonnoksen muuttumisesta vuorovaikutusprosessin tai kerätyn tiedon perusteella. Sama tuntuu pätevän myös nyt valmistuneeseen ehdotukseen. Tulisiko sen muuttua? Ei tietenkään, ei lähtökohtaisesti. Suunnittelun tulisi kuitenkin aina olla perusteltua, käyttäen hyväkseen kaikkea saatavissa olevaa tietoa, myös tietoa ihmisten arvoista ja preferensseistä. Suunnitteluprosessin tarkoituksena on tuottaa tämä tieto siinä määrin kuin se on löydettävissä. Mahdollisimman laajan vuorovaikutuksen tarkoituksena on osallistua tähän tiedonrakennukseen, koska emme voi olettaa, että kaikki viisaus asuisi yhden viraston sisällä. Sen sijaan voimme olettaa, että parhaaseen tulokseen päästään järkevän keskustelun avulla, jossa asioita perustellaan ja niitä kyseenalaistetaan. Hiukan samoin siis kuin tieteessä, jossa ei ole ylintä auktoriteettia, vaan jossa jatkuva argumentoiva keskustelu on ainoa avain tieteen kehitykseen.

Suunnittelun kykyä hyödyntää vuorovaikutusta ei tulisi siten sotkea ajatukseen, että kaikkia mielipiteitä tulisi seurata; sehän olisi niiden ristiritaisuuden vuoksi mahdotontakin. Yhtä absurdia olisi kuitenkin ajatella, että kaikki mielipiteet ovat subjektiivisia, edustaen vain "äänekästä vähemmistöä", jonka sijasta suunnittelijan tulisi edistää "yleistä etua". Yleinen etu on nimittäin avoin käsite, joka - aivan samoin kuin vaikkapa oikeudenmukainen yhteiskunta, hyvä ympäristö tai laadukas taide - määritellään yhteiskunnallisessa tai kulttuurikeskustelussa. Ei ole oppikirjaa, josta sen voisi lukea, enkä minäkään voi sitä omille oppilailleni opettaa. Voin opettaa vain suunnittelussa tarvittavaa tietoa ja taitoa sekä kykyä käydä järkevää keskustelua.

Siinä suhteessa pienetkin muutokset ovat kyllä kiinnostavia, ja analysoin niitä syksyn aikana varmasti useaan kertaan. En siksi, että itse yleiskaava olisi maailman tärkein asia, puhumattakaan tarkemmasta tutkimuskohteestani Munkkivuoren ja Turunväylän ympäristöstä, vaan koska ne havainnollistavat keskeisiä ongelmia suunnittelussa: miten tietoa hankitaan ja käytetään suunnittelussa, ja mikä on vuorovaikutuksen ja laajemmin kommunikaation rooli lopputuloksen muodostumisessa? Vuorovaikutus sinänsä on tietysti yhtä tyhjän kanssa, jos sillä ei ole vaikutusta.

Valitsin Munkkivuoren ja Turuväylän ympäristön tarkemman tutkimuksen kohteeksi, koska siinä yhdistyy useita keskeisiä, suunnittelututkimuksessa paljon keskustelua herättäneitä teemoja. Sille sijoittuu yksi kaavan lippulaivahankkeista, Turunväylän muuttaminen moottoritiestä bulevardiksi, ja sitä kautta siihen kytkeytyy ympäristöterveyden ongelmia. Se esittää käytännössä koko Munkkivuoren lähimetsikön muuttamista asuinrakentamiseen, mikä on kiinnostavaa niin sanottujen ekosysteemipalvelujen kannalta. Siinä esitetään toisaalta golfkentän säilyttämistä ainakin osin, ja myös Munkkiniemen puolella olevat viheralueet säilyvät, mikä on kiinnostavaa ympäristöllisen tasa-arvon kannalta. Ja siellä sijaitsee asunto, jota itse käytän työskennellessäni Helsingissä ja Espoossa, jolloin voin yhdistää toimijan tiedon ja asiantuntijatietoni sekä tehdä toimintatutkimusta eli osallistua keskusteluun. Näitä teemoja kannattaa käsitellä yksi kerrallaan, mutta katsotaan ensin millaiseen ehdotukseen suunnittelijat ovat tällä alueella päätyneet. Ohessa ensin ote yleiskaavaluonnoksesta sellaisena kuin se lähti lausunnoille ja suuren yleisön ruodittavaksi loppuvuodesta 2014.

Suunnitelmaan liittyi selkeitä ongelmia, joita omien opiskelijoideni harjoitustöissä kutsuisin jopa virheiksi. Kun rakentamiseen varataan kaikki metsäalueet, heikennetään merkittävästi niiden tuottamia ekosysteemipalveluja, jotka peitteisessä ja aluskasvillisuutta sisältävässä kaupunkimetsissä poikkeavat merkittävästi avoimesta viheralueesta kuten golfkentästä tai Munkanpuistosta. Keskeisellä metsäalueella sijaitsee Munkkivuoren asukkaiden lähiliikuntapuisto, ja samainen puisto on myös kaupungin teettämän liito-oravaselvityksen mukaan tämän EU:n luontodirektiivin tiukasti suojellun lajin lisääntymis- ja levähdysaluetta, jollaista ei lain mukaan saa vaarantaa. Viheryhteys on osoitettu Munkanpuiston ja uimarannan/virkistysmetsän välillä Munkkiniemen puolella, mutta ei Munkkivuoren ja Talinrannan väliin, jossa nykyisin kulkee kevyen liikenteen yhteys Turunväylän alitse. Bulevarsisointi aiheuttaa lähtökohtaisesti ympäristöterveysongelmia, jotka muodostavat ns. ilkeän ongelman: melusuojaus vaikeuttaa ilmanlaadusta huolehtimista. Turunväylän tapauksessa Laajalahti ja Helsingin ja Espoon raja aiheuttavat lisäksi sen, että keskeisestä meluongelmasta ei juuri päästä eroon.

Tällainen on nyt sitten kaavaehdotus. Mikä on muuttunut? Yhteys golfkentän ja Munkanpuiston välillä on merkitty, mikä on kuten todettu perusteltua. Uutena elementtinä on baanayhteys Munkanpuiston kautta Espooseen sekä Huopalahdentieä seuraten. Yksi hehtaari Munkkivuoren keskuksen vieressä on saanut lisää tehokkuutta. Mutta siinä se sitten melkein onkin. Lähiliikunta- ja liito-oravapuisto on yhä merkitty asuinrakentamiseen, vaikka nämä ongelmat olivat taatusti suunnittelijoiden tiedossa. Näiden ongelmien ratkaisu olisi myös ollut varsin yksinkertaista esimerkiksi siirtämällä rakentamisen painopistettä lähemmäs raideyhteyksiä - "pikseleiden" tehokkuudella kun ei ole ylärajaa. Jos olisin itse ollut suunnittelemassa tätä, olisin tehnyt tästä keskeisestä ja valmiista puistosta koko alueen keskuspuiston, jonka ympärille tiivistyvä asuminen ryhmittyisi.

Tästä päästäänkin kiinnostaviin tutkimuskysymyksiin. Miksi suunnittelijat eivät käytä hyväkseen tietoa, jota he saavat sekä omista selvityksistään että vuorovaikutusprosessin tuloksena? Ja mikä ylipäätään on perustelu tai lähtökohta tälle suunnitelmalle, josta nyt pidetään kynsin hampain kiinni?