Loppukritiikki

Helsingin uusi, "Kaupunkikaavaksi" kutsuttu yleiskaavaehdotus tulee huomenna kaupunginhallituksen ja sieltä edelleen kaupunginvaltuuston käsitttelyyn. Sitä ennen sitä on ohjattu poliittisesti lähinnä kaupunkisuunnittelulautakunnassa - joskaan tiedossani ei ole mitä epävirallisia neuvotteluja eri poliittisten ryhmittymien välillä on käyty. Kaupunkisuunnittelulautakunnan yksimielisen päätöksen perusteella voi tietysti ennakoida, että kaupunginhallituksen ja -valtuuston roolina on toimia lähinnä kumileimasimena.

Keskustaan suuntautuvan liikenteen väheneminen
(keltainen käyrä) yhdistetyn katumaksun ja
vähäpäästöisen alueen (Area C) avulla Milanossa.
Punainen katkoviiva kuvaa julkisen liikenteen
lakon aikaista tilannetta, jolloin katumaksu poistettiin.

Tosin tiettyä epävarmuutta on selvästi ilmassa. Kaupunkisuunnittelulautakunta "totesi" päätöksensä yhteydessä, että bulevardit voidaan toteuttaa ilman katumaksuja tai vähäpäästöistä vyöhykettä, joiden tiedetään olevan tehokas tapa vähentää keskustaan suuntautuvaa henkilöautoliikennettä. Autopuolueen vastaiskua siis pelätään, ja ehkä sitäkin enemmän on pohdituttanut heikkenevän saavutettavuuden vaikutukset keskustan kehittymiseen.  Myös sosiaalisessa mediassa aktiivisen roolin ottanut "Lisää kaupunkia Helsinkiin" -ryhmä on vaientanut väliaikaisesti yleiskaavan arvostelijoiden avaukset tällä "herkällä hetkellä".

Olen itse tässä blogissani arvioinut kriittisesti useita yleiskaavan yhteydessä esille nousseita teemoja.  Se on saanut monen lukijan varmasti ajattelemaan, että "vastustan" yeiskaavaehdotusta ja erityisesti sen "kaupunkibulevardiksi" nimettyä konseptia. Eräässä sosiaalisen median kommentissa ihmeteltiin jopa, miksi käyn "ristiretkeä" näitä bulevardeja vastaan.

Tulkinta on melko omituinen ja kuvastaa lähinnä sitä, kuinka lapsenkengissä kaupunkisuunnittelukeskustelu meillä vielä on. Olen vuodesta 1999 arvioinut kriittisesti satojen tulevien kaupunkisuunnittelijoiden harjoitustöitä. Jos lasketaan mukaan sivuaineen ja yksittäisten kurssien suorittajat, määrä taitaa nousta yli kahden tuhannen. Olenko siis "vastustanut" näitä kaikkia harjoitustöitä? Tuskin: kritiikki ja sen yhteydessä käytävä keskustelu on pikemminkin palautetta, jonka tarkoituksena on viedä harjoitustyötä ja viime kädessä opiskelijaa eteenpäin.

Onko sitten ajateltavissa, että kun opiskelijat valmistuvat, heidän työtään ei enää tule arvioida kriittisesti? Myös tämä ajatus vaikuttaa absurdilta. Kun kaupunkisuunnittelusta tai siihen liittyvästä arkkitehtuurista järjestetään kilpailuja, ehdotuksia arvioivat kriittisesti sekä kaupunkien edustajista että ammattilaisista koostuvat tuomaristot. Valitettavasti tosin näiden tuomaristojen laatimat arvostelupöytäkirjat ovat kuitenkin usein ala-arvoisia argumentaation näkökulmasta. Kun vielä voittaja odottaa toimeksiantoa ja häviäjät eivät tohdi kommentoida (etteivät vaikuttaisi katkerilta), kilpailut helposti tappavat keskustelun sen sijaan että avaisivat sitä.

Myös akateemisessa maailmassa kriittinen arviointi on jokapäiväistä, oli kohteena sitten kokenut professori tai uraansa aloitteleva tohtorikoulutettava. Käytäntönä on, että esimerkiksi artikkelit lähetetään nimettöminä vähintään kahdelle vertaisarvioijalle, joiden nimeä ei kerrota kirjoittajalle. Tällä "double blind" -käytännöllä pyritään varmistamaan, etteivät henkilösuhteet tai strategiset tavoitteet pääse vaikuttamaan arviointiin. Kun tohtorikoulutettava on saanut työlleen painatusluvan, me myös palkkaamme mahdollisimman terävän "vastaväittäjän" - eräänlaisen "paholaisen asianajajan" - jonka tehtävänä on puuttua työn keskeisiin kriittisiin kohtiin. Yhteisenä tavoitteena on mahdollisimman laadukas ja luotettava tutkimus.  Voisiko myös kaupunkisuunnittelussa yhteisenä tavoitteenamme olla mahdollisimman laadukas kaupunkisuunnittelu ja kaupunkikehitys? Kuten tieteessä, se ei synny pidättäytymällä kritiikistä, puhumattakaan sen vaientamisesta.

Pohditaanpa siis yleiskaavaehdotusta kootusti samalla tavalla kuin opiskelijatöitä. Yleensä olemme kehottaneet opettajia käyttämään kritiikissään seuraavanlaista kaavaa: +++KEH. Ensin kolme myönteistä asiaa (jokaisesta työstä löytyy vähintään kolme) ja sitten vasta kriittiset huomiot, mielellään nekin kehittämisehdotuksina. Tämä siitä syystä, että ammattilaiset näkevät nopeasti töiden ongelmakohdat ja helposti aloittavat niistä, vaikka opiskelijoita tulisi ensisijaisesti kannustaa.

+ Rohkeus ja innostus

Kaupunkikaava ei ole pelkkä tekninen suoritus, jossa reagoitaisiin pala palalta eli inkrementalistisesti kaupungin tiedossa oleviin tarpeisiin kuten tonttipulaan tai asuntojen hintoihin. Siitä huokuu innostus nähdä kaupunki uudella tavalla, uuden urbanismin ihanteiden mukaisesti. Halutaan luoda kiinnostavia paikkoja ja lisätä urbaania ympäristöä kaikkialla kaupungissa. On uskaltauduttu ehdottamaan moottoritiemaiseman muuttamista kaupunkimaiseksi, mikä vielä kymmenen vuotta sitten olisi ollut mahdoton ajatus. On lähdetty muuttamaan yhdyskuntarakennetta myös laajentamalla kantakaupunkia nykyisten alueiden välitiloissa ja jopa saaristossa. Tällaista kaupunkisuunnittelun tulisi olla, visionääristä pohdintaa siitä, millaisen kaupungin haluamme. Jotkut teoreetikot puhuvat suunnittelusta myös toivon herättämisenä, mutta se sopii ehkä paremmin suurissa vaikeuksissa oleviin kaupunkeihin.

+ Kevyen ja julkisen liikenteen painotus

Kestävää kaupunkia luodaan vain tukemalla kestäviä liikennemuotoja. Helsingin suunnittelussa ja politiikassa tästä on ollut merkkejä jo ennen yleiskaavaa, esimerkiksi Raide-Jokerin ja Kruunusiltojen investointipäätösten sekä Hämeentien julkista liikennettä ja pyöräilyä tukevan liikennesuunnitelman yhteydessä. Tosin kaksi viimeistä perustuvat pikemminkin eri liikennemuotojen erotteluun kuin niiden sekoittamiseen, mikä taas korostuu Kaupunkikaavassa uusurbanismin oppien mukaisesti.

+ Pyrkimys strategisuuteen

Kaupunkikehitys on nykyisin entistä arvaamattomampaa ja vaikeasti hallittavaa. Onnistuminen edellyttää myös kaikkien kehitykseen vaikuttavien tahojen osallistumista. Näin ollen on positiivista, että myös Helsingissä on tuotu keskusteluun strategisen suunnittelun käsite, jota on pohdittu runsasti myös alan tutkimuksessa. Perinteinen ylhäältä johdettu niin sanottu blueprint-kaavoitus on syystäkin tulossa tiensä päähän, ja myös Suomessa on syytä pohtia nykyisen kaavoitusjärjestelmän toimivuutta ja vaihtoehtoja.

KEH Retoriikasta argumentaatioon

"Mannerheiminbulevardi" (KSV)

Olen tutkinut ja opettanut kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusta ja argumentaatiota vuodesta 1993, ja keskeisenä havaintona on ollut suunnittelun voimakas retorisuus. Kaupunkikaava ei tee tästä poikkeusta.  Sen sijaan että pohdittaisiin erilaisia vaihtoehtoja ja niiden hyviä ja huonoja puolia tutkimustietoon perustuen, suunnitelmana esitetään vain yksi vaihtoehto, jossa on yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista eikä mitään vikaa. Jos ongelmia onkin, ne luvataan ratkaista myöhemmässä vaiheessa kuten asemakaavoituksessa (kertomatta tosin miten). Retoriikkaan kuuluvat luonnollisesti myös kuvat: jo visiovaiheessa esitetyt illustraatiot bulevardeista (tai itse asiassa esplanadeista) ajoväylien välissä sijaitsevine puistoineen, katukahviloineen, bulevardille avautuvinen parvekkeineen ja lähes tyhjine autokaistoineen ovat kulkeneet muuttumattomina läpi vuorovaikutus- ja poliittisen prosessin, vaikka todellisuus on mitä ilmeisimmin aivan toisenlainen.

Haluavatko päätöksentekijät todella tällaista tekstiä ja kuvia päätöksentekonsa pohjaksi? Jos itse olisin heidän asemassaan, en ainakaan haluaisi. Haluaisin tehdä vastuullisia päätöksiä, jotka perustuvat parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon ja eri vaihtoehtojen vertailuun. Eivätkä nämä vaihtoehdot ole BUL (bulevardit) ja BAU (business as usual), kuten "kaupunkibulevardien tavoitelähtöisessä vaikutusten arvioinnissa" esitetään. Miten tässä asiassa olisi mentävä eteenpäin? Itse olen ehdottanut niinkin radikaaleja keinoja kuin tietostrategiaa (sen määrittelyä, mitä on syytä tietää, ja sen tiedon hankkimista riittävän ajoissa) ja lähdeviitteiden käyttämistä. Tieteessä se on tapa varmistaa, ettei väitetty ole ihan omista hiuksista lähtöisin. Epäilemättä myös kaupunkisuunnittelussa väitteet perustuvat johonkin, mutta mihin? Toki tietoa kerätään paljon, mutta osa siitä tulee mukaan kuvioon liian myöhään (kuten bulevardien ilmanlaatuselvitys) tai sitä ei juuri käsitellä (kuten ristiriitaisia tietoja asumispreferensseistä). Myös vakavasti otettavien vaihtoehtojen suunnittelua keskustelun pohjaksi olisi syytä harkita ja jopa vaatia. Suunnittelijan ei tule vaatia kriitikoitaan esittämään vaihtoehtoja; ne tulisi suunnitella ihan itse.

KEH Sinikopiosta strategiaan

Kuten todettu, pyrkimys siirtyä kohti strategista suunnittelua on ehdottoman tarpeellista entistä epävarmemmassa ja kompleksisessa tilenteessa, jossa kaupunkimme tänä päivänä luovivat. Tulevaisuus on yhä vaikeammin hallittavissa, mikä tekee rationaalisen ja kokonaisvaltaisen suunnittelun ajastaan jälkeen jääneeksi. Kaupunkikaava osoittaa kuitenkin, että strateginen suunnittelu on varsin vaikeasti sovitettavissa nykyiseen kaavoitusjärjestelmäämme. Kaavoituksemme on ensiksikin hierarkkinen: ylemmän tason kaavaratkaisuja tulee käyttää ohjeena alemman tason kaavoja laadittaessa - ikään kuin ylemmällä tasolla olisi suuria linjoja koskeva suurempi viisaus. Toiseksi kaavoituksemme on luonteeltaan rajoittavaa: se kykenee lähinnä estämään esimerkiksi luontoalueiden tai kulttuuriympäristöjen hävittämisen,  se ei itsessään kykene luomaan hyvää rakennettua ympäristöä.

Kun nyt yleiskaavasta on pyritty tekemään "strategista yleiskaavaa", se on merkinnyt vain kaavan väljentämistä: aluevaraukset tehdään "sinnepäin" vaikkapa huonoa resoluutiota muistuttavilla pikseleillä. Näin menetetään juuri se ainoa asia, jossa yleiskaavalla on ollut merkitystä. Kaava ikäänkuin haihtuu pois, vaikka sen laatimiseen käytetään paljon aikaa ja vaivaa. Se on "mahdollistava" jos mikä, mutta takaako se hyvän kaupungin syntymisen? Oikea strateginen suunnittelu on jotain aivan muuta: laaditaan kyllä visio kuten strategioissa aina, mutta sinne ei kuvitellakaan päästävän; se on ikään kuin majakka, jonka rantaan yksikään laiva ei sentään halua törmätä. Aidossa strategisessa suunnittelussa valitaan vision jälkeen keskeiset kehitettävät asiat, mobilisoidaan niiden kannalta keskeiset toimijat ja muut kaupunkilaiset, hankitaan riittävää "tiedustelutietoa" (=tutkimustietoa) kuten aina taistelussa, kokeillaan ja arvioidaan onnistumista, minkä perusteella tehdään tarvittavia taktisia muutoksia, ehkä jopa suuntaudutaan uudelleen. Strategisessa suunnittelussa liikutaan siis toteuttaminen edellä, ei laadita ensin kaavaa ja sitten sen toteuttamissuunnitelmaa.

KEH Usko, toivo ja resilienssi 

Kaupunkikaava suuntaa katseensa kauas, aina vuoteen 2050 asti eli yhden sukupolven päähän. Silloin iso osa meistä X-sukupoven edustajista kasvaa jo koiranputkea, ja millenniaalit ovat siirtymässä eläkkeelle. Ehkä heidän preferenssinsä ovat muuttuneet eikä pöhinä ole enää ainoa arvostettava asia. Heidän lapsistaan taas emme tiedä juuri mitään. Emme myöskään voi ennakoida taloudellisia tai poliittisia muutoksia sen enempää kuin teknologian edistysaskelia. Voimme tietysti yrittää hahmottaa niitä tulevaisuustutkimuksen menetelmin, mutta se edellyttäisi - niin, niitä vaihtoehtoja. Skenaarioita tai asiantuntijatietoon perustuvia delfoi-menetelmiä käytetään suunnittelussa varsin harvoin. Uskoa ja toivoa sitäkin enemmän.

Tässä tilanteessa resilienssi on noussut suunnittelututkimuksessa keskeiseksi käsitteeksi. Se tarkoittaa kaupunkisysteemin kykyä reagoida yllättäviinkin muutoksiin ja haasteisiin tavalla, joka säilyttää sen olemuksen, samalla kun uusiin mahdollisuuksiin kyetään myös tarttumaan niitä hyödyntäen. Se tarkoittaa epävarmuuden ja epätietoisuuden hyväksymistä ja sellaisten ratkaisujen suosimista, jotka eivät ole kiveen hakattuja tai betoniin valettuja. Vaikka emme nimittäin tiedäkään paljoa 2050-luvun sosiaalisista, kulttuurisista, taloudellisista tai poliittisista ominaispiirteistä, jotain sentään tiedämme: jos esimerkiksi bulevardit päätetään rakentaa, siellähän ne jököttävät siitä riippumatta, kuinka hyvin niihin kiinnitetyt toiveet toteutuvat. Tämä juuri tekee kaupunkisuunnittelusta niin vastuullista ja niin vaikeaa: toteutuneita kaavoja ei noin vain enää muuteta. Miten kaupunki reagoi, jos koko laajentuvan kantakaupungin alueelle "määrätyt" kivijalkakaupat ja ravintolat eivät toteudukaan - kaavamääräyksillä kun ei tehdä liiketoimintaa kannattavaksi. Miten kaupunki reagoi, jos bulevardit muuttuvatkin nauhamaisiksi, segregoituneiksi lähiöiksi, kuten professori Kauko Viitanen pohti - kaupungin sosiaalinen dynamiikka kun ei tottele kaavoittajan sanaa? Mitä tuolloin jäisi jäljelle bulevardeista asuinympäristönä? Melu ja pöly? Miten kaupunki reagoi, jos terveellisyyden ja turvallisuuden vaatimuksia ei kyetäkään täyttämään kasvavan ja hidastuvan liikenteen paineessa? Miten kaupunki reagoi, jos heikompi saavutettavuus aiheuttaakin ongelmia keskustan kilpailukyvylle?

Jos suunnittelussa lähdettäisiin resilienssi edellä, kannattaisi itse asiassa tehdä juuri päinvastoin kuin kaupunkisuunnittelulautakunta nyt esittää: katumaksujen ja päästörajoitusten avulla saataisiin heti nykyisten katukuilujen ilmanlaatu paremmaksi, ja samalla päästäisiin tutkimaan heikomman saavutettavuuden vaikutuksia kasvavan kaupungin ja kaupunkiseudun talouteen ja yhdyskuntarakenteeseen.  Bulevardeja - mielellään vielä esplanadeja kuten varhaisemmissa kuvissa - kannattaisi puolestaan lähteä kokeilemaan varovasti ja keskustasta ulospäin. Jos konsepti osoittautuu toimivaksi, sitä voidaan lähteä soveltamaan laajemminkin - jos ei, kannattaa miettiä jotain muuta. Tulevaisuus on periaatteessa avoin, ellei sitä suunnittelun tai politiikan kautta betonoida.