Perinteisestihän arkkitehdit ovat Vitruviusta seuraten kiinnittäneet huomiota estetiikkaan ja toiminnallisuuteen, ja kestävyyskin on tarkoittanut lähinnä rakenteellista kestävyyttä. Maisema-arkkitehtuurissa luonto on ollut keskeisemmällä sijalla, mutta sielläkin maisemakuvalla on ollut keskeinen asema. Insinööritieteet ovat luonnollisesti tuoneet mukaan rakennettavuutta, tehokkuutta ja kiinteistötaloutta. Ekonomisteille taas arvo on yhtä kuin hinta.
Ei siis ole helppoa saada aikaan käsitteellistä muutosta ja uudenlaista ajattelua, sillä kukin ammattikunta pitää kynsin hampain kiinni omista käsitteistään ja ajatuksistaan. Niiden kyseenalaistaminen koetaan vaarana omalle asemalle kaupunkisuunnittelussa. Toki niin onkin: ekologisen näkökulman tuominen kaupunkisuunnitteluun edellyttää myös ympäristötieteiden vahvempaa roolia – ja samalla sen myöntämistä, että nämä kysymykset eivät ole perinteisillä professioilla aivan hanskassa.
Olisi kuitenkin voinut kuvitella, että kuluneet vuodet olisivat tuoneet eri asiantuntijoiden ympäristöpuheet jo lähemmäs toisiaan. Tänä aikana tutkimus on tuonut esille uutta tietoa ja uusia käsitteitä, kuten vihreä infrastruktuuri, ekosysteemipalvelut ja luontoperustaiset ratkaisut. Vaikuttaa kuitenkin, että kuilu suunnittelukäytännön ja tutkimuksen välillä on paikoin jopa kasvanut.
 |
| Töölönlahden puisto (kuva Kaisa Rautaheimo / HS |
Tommy Lindgrenin mukaan puistosta tulee "peltofiilis...tilallinen ankean ja avaran yhdistelmä", joka ei liity ympäröivään kaupunkiin juuri mitenkään. Hän kaipasi 22 vuotta järjestetyn kilpailun voittajaehdotusta (Hannu Tikka ja Kimmo Lintula), joka olisi ollut jäsentyneempi ja luonut vesipeilin Finlandia-talon eteen.
Maria Jaakkola luonnollisesti puolusti puistoa epäilemällä, että meillä on jonkinlainen "tyhjän tilan pelko": heti kun jossain on tyhjä paikka, se täytyy täyttää jollain. Hänen mukaansa "avoimen nurmimaiseman kauneus on uudenlaista estetiikkaa, jota meidän pitäisi oppia arvostamaan". Paluuta aikaisempaan kilpailuehdotukseen hän ei pitänyt realistisena, jo ihan taloussyistä. Myöskään Meri Mannerla-Magnussonin mukaan suuret ja aukeat puistot eivät sinänsä ole huonoa puistoa: "Ilman avoimia tiloja ei myöskään avaudu näkymiä". Myös sosiaalisessa mediassa innostuttiin puolustamaan puistoa ja julkaistiin valokuvia, joissa kyllä näkyi ihmisiä istumassa nurmikolla ja joitain puitakin.
Mielenkiintoista ja samalla häiritsevää tässä keskustelussa oli se, että suunnittelupuhe ei näytä juurikaan liikkuneen asemistaan kuluneessa neljännesvuosisadassa. Yhä puhutaan siitä, miltä näyttää, kuka käyttää ja mitä maksaa. Samaan aikaan hengenvaarallinen helleaalto vyöryi yli Euroopan, nostaen lämpötiloja mittaushistorian ennätyslukemiin mm. Ranskassa, Belgiassa, Saksassa ja Britanniassa. Myös Helsinki rikkoi oman ennätyksensä, päätyen 33,2:een asteeseen. Se palautti ikävästi mieleen vuoden 2003 hellekesän, joka jätti jälkeensä yli 70 000 kuollutta.
Olisiko ilmstonmuutoksella jotain tekemistä puistosuunnittelun kanssa? Voisivatko puistot olla kaupungin henkireikiä, aivan konkreettisesti?
Kuten tiedämme, ilmastonmuutos ei merkitse vain keskilämpötilojen tasaista nousemista vaan sään ääri-ilmiöiden kuten lämpöaaltojen ja rajuilmojen lisääntymistä. Molempien suhteen kaupunki on heikoilla, sitä enemmän mitä tiiviimpi se on. Vähäisempi kasvillisuus, kivimateriaalit, ihmisten, autojen ja koneiden – myös ilmastointilaitteiden – tuottama lämpö ja vähäisempi tuulettuvuus tekevät kaupungista useita asteita kuumemman kuin sitä ympäröivät alueet, erityisesti yöaikaan. Vettä läpäisemättömät materiaalit johtavat taas sadevesien nopeampaan virtaukseen ja kaupunkitulviin.
Tästä näkökulmasta avoimiin nurmikenttiin perustuva kaupunkipuisto – vai pitäisikö sanoa kaupunkiruohosto – on myös aika heikoilla. Toimiakseen piknikpaikkana kasvualustan on oltava tiivis, jolloin se ei kykene pidättämään sadevesiä. Sen pienilmastoa viilentävä vaikutus on marginaalinen. Se ei tarjoa suojaa paahtavalta auringolta. Se vaatii jatkuvaa kastelua, leikkaamista ja lannoittamista. Ruohokenttä on korostetun keinotekoinen viherympäristö.
Puiden rooli on taas käänteinen: ne viilentävät mikroilmastoa haihduttamisen kautta, ja tämä vaikutus ulottuu myös puiston ulkopuolelle. Ne tarjoavat suojan suoralta auringonvalolta; ihmisen lämmönsäätelyn kannalta vaikutus on jopa 30%. Italiassa tutkittiin vuoden 2003 hellekesän vaikutuksia jälkeenpäin, ja tulokset olivat mielenkiintoisia: suurin kuolleisuus oli kaupungeissa, jotka eivät olleet normaalisti kokeneet tällaisia tappohelteitä – ja joissa ei ollut riittävästi puistoja.
Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että puiston toimintaan vaikuttavat monet eri tekijät, joten tarvitaan suunnittelua. Lämpötilan lisäksi on esimerkiksi kiinnitettävä huomiota myös ilmankosteuteen, joka vaikeuttaa ihmisen lämmönsäätelyä. Vakavimmin ilmastonmuutoksesta kärsivät luonnollisesti maat, joissa nämä yhdistyvät: tulevina vuosikymmeninä yhä laajemmat alueet muuttuvat elinkelvottomiksi. Ja senhän tietää mitä siitä seuraa.
Mutta sitä ennen: istutetaan nyt vain niitä puita. Eikä rakenneta sinne, missä niitä jo on.
Aihetta koskevia julkaisuja
Lapintie, K., Di Marino, M. (2019) Biodiversity, ecosystem services and environment planning. Teoksessa The Routledge Companion to Environmental Planning, eds. S. Davoudi, R. Cowell, I. White, H. Blanco.
Lapintie, K., Di Marino, M. & Niemelä, J., (2018) Urban nature for land use planning: the city of Helsinki, URBANISTICA 159, p. 94-102.
Di Marino, M. & Lapintie, K. (2017) Exploring the concept of green infrastructure in urban landscape. Experiences from Italy, Canada and Finland. Landscape Research, Vol. 43, Issue 1, 139-149. DOI: 10.1080/01426397.2017.1300640.