Etätyö on ollut koronavuoden käytetympiä käsitteitä. Sitä on suositeltu, siihen on velvoitettu, siitä on vapautettu ja sitä on taas suositeltu. On pohdittu sen vaikutuksia tuottavuuteen, terveyteen ja sosiaalisuuteen. Ei ihme, sillä parhaimmillaan 60% kykeni siirtymään etätyöhön, ja siihen koululaiset ja opiskelijat vielä päälle. Se oli silmiä avaava osoitus siitä, kuinka digitalisoituneeksi, tiedonkäsittelyyn perustuvaksi työelämämme on jo muuttunut.
Mutta mikä ihmeen etätyö? Voiko työ enää lähempänä olla?
Eikä vain työ. Kun herään aamulla, siirryn puolessa minuutissa kahvilaan aamiaiselle ja siitä viereisen huoneen työpöydän ääreen. Sillä sijaitsee kannettava, joka on samalla luentosali ja kokoushuone. Työskentelen tekstin parissa ja valmistelen julkaisuja kollegoitteni kanssa, joista kaksi työskentelee Oslossa ja yksi Wienissä. Koneen vasemmalla puolella tabletissa on yliopiston kirjasto, jossa ovat artikkelit ja iso osa kokoelman kirjoista. Oikealla puolella lukulaitteessa on kaupunginkirjasto ja kirjakauppa, johon saapuvat nopeasti tuoreet uutuudet, ja jossa on myös laaja valikoima klassikoita. Arendtin Totalitarismin synnystä voi siirtyä vaivattomasti Halla-ahon elämäkertaan. Kun on tarve shoppailla, käytössä on Euroopan suurin kauppakeskus: loputtomat valikoimat ja edulliset hinnat, ja tavaran saa kotiovelle. Aterialle siirryn viereiseen ravintolaan, kiitos kokkauksesta innostuneen puolison. Illalla siirryn ehkä sohvalle elokuvateatteriin.
Kyse ei ole siis vain työstä vaan kokonaisesta kaupungista. Elän puolen minuutin kaupungissa puolen hehtaarin metsän keskellä. Kaikki mitä tarvitsen on tässä.
Viidentoista minuutin kaupunki on viime aikoina nostettu kaupunkisuunnittelun ideaaliksi. Sillä tarkoitetaan kaupunkia, jossa palvelut, työpaikat ja virkistysalueet ovat jalkaisin, pyörällä tai julkisen liikenteen avulla saavutettavissa viidentoista minuutin sisällä. Jotta tämä olisi mahdollista, on rakennettava riittävän tiiviisti. Mutta miksi lähteä kävelemään, pyöräilemään tai ajelemaan ratikalla, jos kaikki on jo tässä?
Tiedän kyllä: tarvitseehan ihminen sosiaalisia suhteita, onhan mukavaa shoppailla, onhan urbaani ympäristö viehättävä ja onhan työtovereita hyvä välillä tavata. Eivätkä kaikki voi tehdä etätyötä. Mutta jätetään nämä vastaväitteet hetkeksi sivuun ja mietitään millä dramaattisella tavalla "aikamaantieteemme" on muuttunut, kuten Hägerstrand sitä 60-luvulla nimitti, tietämättä tietoverkoista vielä mitään.
Kun ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani työn ohella Vaasassa 90-luvun alussa, kaupunki kävi hyvin nopeasti liian pieneksi. Vaikka siellä oli yliopisto, minun alani eivät olleet edustettuina. Suomalaisen kirjakaupan ja kaupunginkirjaston kokoelmat eivät riittäneet tutkijalle alkuunkaan. Kaukolainausmahdollisuus oli, mutta sekin muuttui maksulliseksi. Jotenkin selvisin, mutta kun ryhdyin vetämään ensimmäistä tutkimusprojektiani oli ryhdyttävä pendelöimään Tampereella ja lopulta muutettava sinne. Ja kun hankkeen rahoitus loppui, sopiva työpaikka löytyi vain pääkaupunkiseudulta.
Kun koronapandemia ajoi opettajat ja tutkijat koteihinsa viime keväänä, ei ollut enää mitään vaikeuksia jatkaa työtään kotoa käsin, vaikka ympärillä on vain 700 asukkaan kylä väljässä maisemassa. Jälkeenpäin on myös helppo huomata, että iso osa siitä toiminnasta, joka oli "pakottanut" meidät siirtämään itsemme fyysisesti työpaikalle, oli helpoti hoidettavissa verkon kautta. Toki zoomissa istuminen pitkin päivää on tylsää, mutta niin olivat myös fyysiset kokoukset. Innostus ja oivallus tulevat jostain aivan muualta, esimerkiksi siitä, että voi rauhassa keskittyä työhönsä ilman taustamelua ja keskeytyksiä – tai pomon kyttäystä ja työpaikkakiusaamista, joiden kanssa monet ovat joutuneet elämään. Kenellekään ei kuitenkaan aikaisemmin tullut edes mieleen kysyä, onko mitään järkeä matkata yhtä kokousta varten edes kaupungin toiselta laidalta, muusta maasta tai maailmasta puhumattakaan.
Se mikä on muuttunut on juuri tämä pakollisuuden katoaminen. Se ei ole tasa-arvoista, mutta työelämä ei ole koskaan ollut tasa-arvoista. Sen esteenä on ollut paitsi teknologian kehittymättömyys myös paikoilleen (!) jämähtäneet asenteet. Kun tekosyyt ovat nyt karisseet, kaupunkiin voidaan suhtautua uudelleen mahdollisuuksina. Voi tavata ystäviä, voi shoppailla kauppakeskuksessa, voi istua kahvilassa, voi tavata kollegoita kasvokkain. Mutta ei ole pakko. Etätyön sijasta onkin ehkä syytä siirtyä puhumaan monipaikkaisesta työstä ja elämästä.