Puolen minuutin kaupunki

 Etätyö on ollut koronavuoden käytetympiä käsitteitä. Sitä on suositeltu, siihen on velvoitettu, siitä on vapautettu ja sitä on taas suositeltu. On pohdittu sen vaikutuksia tuottavuuteen, terveyteen ja sosiaalisuuteen. Ei ihme, sillä parhaimmillaan 60% kykeni siirtymään etätyöhön, ja siihen koululaiset ja opiskelijat vielä päälle. Se oli silmiä avaava osoitus siitä, kuinka digitalisoituneeksi, tiedonkäsittelyyn perustuvaksi työelämämme on jo muuttunut.

Mutta mikä ihmeen etätyö? Voiko työ enää lähempänä olla?

Eikä vain työ. Kun herään aamulla, siirryn puolessa minuutissa kahvilaan aamiaiselle ja siitä viereisen huoneen työpöydän ääreen. Sillä sijaitsee kannettava, joka on samalla luentosali ja kokoushuone. Työskentelen tekstin parissa ja valmistelen julkaisuja kollegoitteni kanssa, joista kaksi työskentelee Oslossa ja yksi Wienissä. Koneen vasemmalla puolella tabletissa on yliopiston kirjasto, jossa ovat artikkelit ja iso osa kokoelman kirjoista. Oikealla puolella lukulaitteessa on kaupunginkirjasto ja kirjakauppa, johon saapuvat nopeasti tuoreet uutuudet, ja jossa on myös laaja valikoima klassikoita. Arendtin Totalitarismin synnystä voi siirtyä vaivattomasti Halla-ahon elämäkertaan. Kun on tarve shoppailla, käytössä on Euroopan suurin kauppakeskus: loputtomat valikoimat ja edulliset hinnat, ja tavaran saa kotiovelle. Aterialle siirryn viereiseen ravintolaan, kiitos kokkauksesta innostuneen puolison. Illalla siirryn ehkä sohvalle elokuvateatteriin.

Kyse ei ole siis vain työstä vaan kokonaisesta kaupungista. Elän puolen minuutin kaupungissa puolen hehtaarin metsän keskellä. Kaikki mitä tarvitsen on tässä. 

Viidentoista minuutin kaupunki on viime aikoina nostettu kaupunkisuunnittelun ideaaliksi. Sillä tarkoitetaan kaupunkia, jossa palvelut, työpaikat ja virkistysalueet ovat jalkaisin, pyörällä tai julkisen liikenteen avulla saavutettavissa viidentoista minuutin sisällä. Jotta tämä olisi mahdollista, on rakennettava riittävän tiiviisti. Mutta miksi lähteä kävelemään, pyöräilemään tai ajelemaan ratikalla, jos kaikki on jo tässä?

Tiedän kyllä: tarvitseehan ihminen sosiaalisia suhteita, onhan mukavaa shoppailla, onhan urbaani ympäristö viehättävä ja onhan työtovereita hyvä välillä tavata. Eivätkä kaikki voi tehdä etätyötä. Mutta jätetään nämä vastaväitteet hetkeksi sivuun ja mietitään millä dramaattisella tavalla "aikamaantieteemme" on muuttunut, kuten Hägerstrand sitä 60-luvulla nimitti, tietämättä tietoverkoista vielä mitään.

Kun ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaani työn ohella Vaasassa 90-luvun alussa, kaupunki kävi hyvin nopeasti liian pieneksi. Vaikka siellä oli yliopisto, minun alani eivät olleet edustettuina. Suomalaisen kirjakaupan ja kaupunginkirjaston kokoelmat eivät riittäneet tutkijalle alkuunkaan. Kaukolainausmahdollisuus oli, mutta sekin muuttui maksulliseksi. Jotenkin selvisin, mutta kun ryhdyin vetämään ensimmäistä tutkimusprojektiani oli ryhdyttävä pendelöimään Tampereella ja lopulta muutettava sinne. Ja kun hankkeen rahoitus loppui, sopiva työpaikka löytyi vain pääkaupunkiseudulta.

Kun koronapandemia ajoi opettajat ja tutkijat koteihinsa viime keväänä, ei ollut enää mitään vaikeuksia jatkaa työtään kotoa käsin, vaikka ympärillä on vain 700 asukkaan kylä väljässä maisemassa. Jälkeenpäin on myös helppo huomata, että iso osa siitä toiminnasta, joka oli "pakottanut" meidät siirtämään itsemme fyysisesti työpaikalle, oli helpoti hoidettavissa verkon kautta. Toki zoomissa istuminen pitkin päivää on tylsää, mutta niin olivat myös fyysiset kokoukset. Innostus ja oivallus tulevat jostain aivan muualta, esimerkiksi siitä, että voi rauhassa keskittyä työhönsä ilman taustamelua ja keskeytyksiä – tai pomon kyttäystä ja työpaikkakiusaamista, joiden kanssa monet ovat joutuneet elämään. Kenellekään ei kuitenkaan aikaisemmin tullut edes mieleen kysyä, onko mitään järkeä matkata yhtä kokousta varten edes kaupungin toiselta laidalta, muusta maasta tai maailmasta puhumattakaan.

Se mikä on muuttunut on juuri tämä pakollisuuden katoaminen.  Se ei ole tasa-arvoista, mutta työelämä ei ole koskaan ollut tasa-arvoista. Sen esteenä on ollut paitsi teknologian kehittymättömyys myös paikoilleen (!) jämähtäneet asenteet. Kun tekosyyt ovat nyt karisseet, kaupunkiin voidaan suhtautua uudelleen mahdollisuuksina. Voi tavata ystäviä, voi shoppailla kauppakeskuksessa, voi istua kahvilassa, voi tavata kollegoita kasvokkain. Mutta ei ole pakko. Etätyön sijasta onkin ehkä syytä siirtyä puhumaan monipaikkaisesta työstä ja elämästä. 

Mitä silmä ei näe

Kirjoitin blogini englanninkielisellä puolella viime helmikuussa taloustieteilijöiden pyrkimyksistä ulottaa käsitteistönsä, kielensä ja ajattelunsa myös muille yhteiskunnan aloille kuten arkkitehtuuriin ja kaupunkisuunnitteluun. Kirjoitus oli nimeltään "The Poverty of Economicism", joka luonnollisesti viittasi Popperin kirjaan "The Poverty of Historicism", joka taas viittasi Marxin kirjaan "Misère de la philosophie" (Filosofian kurjuus), joka taas viittasi Proudhonin kirjaan "Philosophie de la misère" (kurjuuden filosofia). Filosofiassa kierrätystalous on ollut jo pitkään muodissa. Kuten otsikosta ja blogikirjoituksen sisällöstä käy ilmi, kirjoitus ei käsitellyt taloustiedettä (economics), puhumattakaan sen kritiikistä. Siihen minulla ei ole pätevyyttä; vaikka taloustiede oli aikanaan Turun yliopistossa suorittamani tutkinnon sivuaine, en ole taloustieteilijä. Sen sijaan jutun aiheena oli taloustieteen pyrkimys soveltaa teorioitaan ja käsitteistöään oman alansa ulkopuolella – myös minun aloillani – mitä voidaan kutsua ekonomismiksi (economicism). Esimerkkinä käytin taloustieteilijä Edward Glaeserin arkkitehdeille pitämää puhetta, joka julkaistiin The Architectural Review -lehdessä vuonna 2011. Osoitin, että siirtyessään taloustieteen ulkopuolelle kommentoimaan kaupunkisuunnittelua Glaeser joutuu heti vaikeuksiin ja päätyy ristiriitaan.

Nyt taloustieteilijä ja yhteiskunnallinen keskustelija Heikki Pursiainen on palannut lomiltaan ja kirjoittanut vastineen MustRead-julkaisuun osoittaakseen filosofiani kurjuuden. Koska kirjoitus on suomenkielinen, tuon tämän keskustelun myös tänne suomenkieliselle puolelle. Valitettavasti Pursiaisen kirjoitus on maksumuurin takana, joten joudun käyttämään normaalia enemmän suoria lainauksia.

Kirjoitusta lukiessani mieleeni tuli jälleen yksi Wittgensteinin mielenkiintoisimmista oivalluksista Tractatus-teoksessa: "Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja" (5.6) ja hänen havainnollistuksensa silmästä, joka ei ole näkökentän osa. Se, mitä silmä ei näe, on itse silmä. Näkökenttä ei siis ole vasemmalla olevan kuvan kaltainen (5.6331).

Mutta voiko näin todella olla? Periaatteessa se, mistä kirjoitin, on varsin yksinkertaista: biologisissa kysymyksissä kannattaa kääntyä biologin puoleen, terveysasioissa lääkärin puoleen ja rakenneasioissa insinöörin puoleen. He kykenevät antamaan kyselijälle asiantuntija-arvion, joka perustuu heidän koulutukseensa ja kokemukseensa, ja joka on yleensä luotettavampi kuin pelkkä googlaus. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kyselijän olisi tehtävä kuten asiantuntijat ehdottavat; voimme lääkärin neuvojen vastaisesti valita enkeli- tai yksisarvishoidon tai korjata taloamme oman ja naapurien tietämyksen perusteella (teen parhaillani remonttia talossa, jonka edellinen omistaja teki juuri näin). Sama koskee politiikkaa: vaikka biologi toteaisi tietyn alueen ekologisesti arvokkaaksi tai Museoviraston asiantuntija tietyn vanhan rakennuksen säilyttämisen arvoiseksi, päätöksentekijöillä on aina mahdollisuus päättää toisin. Asiantuntijoilla on hyvin vähän päätösvaltaa – toki lääkäri voi olla kirjoittamatta lähetettä yksisarvishoitoon. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että näissä arvoissa (ja niiden arvioinnissa) ei ole lainkaan kyse siitä, että biologi "arvostaa" kyseistä aluetta, Mueoviraston asiantuntija kyseistä rakennusta, insinööri rakenteita tai lääkäri koululääketiedettä. Heidän tehtävänään on antaa asiantuntija-arvio parhaan tietonsa mukaisesti, tykkäsivät he kohteesta tai eivät. Mutta mitä tapahtuu, jos asiantuntija liikkuu alueella, jonka arviointiin hänen koulutuksensa ja kokemuksensa ei anna edellytyksiä? Jos siis biologi yrittää arvioida rakennushankkeen kannattavuutta, lääkäri rakennuksen kulttuurihistoriaa tai – niin – taloustieteilijä arkkitehtuurin tai kaupunkisuunnittelun arvoa? Tämä on se kiinnostava kysymys, jota yritin kirjoituksessani avata.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämän kysymyksen käsittely on Pursiaiselle mahdotonta, koska häneltä puuttuvat siihen tarvittavat käsitteet. Hän sivuuttaa hyvin nopeasti kirjoitukseni aiheen eli ekonomismin ja kääntää sen taloustieteen kritiikiksi: yksi hänen väliotsikoistaan on "Taloustieteen puutteet Lapintien mukaan". Sen jälkeen hän käyttää paljon palstatilaa sen selittämiseen, mitä arvon käsite taloustieteessä tarkoittaa. Sitten, kuin varkain, taloustieteestä tuleekin väline kaikkien arvojen määrittelyyn:

"Taloustieteilijälle Lapintien arvoina pitämät asiat eivät tuota vaikeuksia. Taloustieteellä ei esimerkiksi ole mitään vaikeuksia ymmärtää filosofia, joka hylkää kuninkaan tarjoamat valtavat aarteet ja jää mieluummin joen varteen pohtimaan kaiken katoavaisuutta. Ekonomisti kohauttaa vain hartioitaan ja sanoo, että tälle ihmiselle jokivarressa istuminen on arvokkaampaa kuin ylellinen elämä.

Tästä muuten seuraa myös se, että taloustieteilijälle kaikki arvon lähteet ovat yhteismitallisia, toisin kuin Lapintielle. Jokivarressa tapahtuvan katoavaisuuspohdinnan arvoa ihmiselle voi verrata uuden Mersun arvoon, ja arkkitehtuurin arvoa hänelle voidaan mitata rahassa, jos halutaan."

Ei ole tietenkään kovin yllättävää, että taloustieteilijälle ei tuota vaikeuksia ajatella omilla käsitteillään. Sen sijaan on jossain määrin yllättävää, että hänen on ilmeisesti täysin mahdotonta ajatella tämän boksin ulkopuolella, eli juuri niitä "Lapintien arvoina pitämiä".  Minulle tämä erottelu taloustieteen arvokäsitteen ja kulttuurialojen arvokäsitteen välillä ei tuota vaikeuksia – ehkä se johtuu siitä, että olen samoihin aikoihin istunut taloustieteen proseminaarissa pohtimassa paljastettujen preferenssien teorian  todistuksia ja taidehistorian luennoilla pohtimassa arkkitehtonisen muodon kehitystä. Minun sokea pisteeni on sitten epäilemättä jossain muualla. 

Mistä erosta siis on kyse? Kun filosofian asiantuntija arvioi filosofista teosta, hän kiinnittää huomiota esimerkiksi käsitteiden selkeyteen tai argumentaation vakuuttavuuteen. Sen kannalta on aivan yhdentekevää, valitseeko joku yksittäinen ihminen mersun sijasta "kaiken katoavaisuuden pohdinnan joenrannassa" (hyvä esimerkki muuten siitä, kuinka helposti sorrumme kliseisiin oman alamme ulkopuolella – vai onko sekin tarkoituksellista populismia?). Vastaavasti kun saan arvioitavakseni väitöskirjan käsikirjoituksen tai opiskelijan lopputyön, tehtäväni on arvioida se mahdollisimman objektiivisesti, omat henkilökohtaiset arvostukseni sivuuttaen. Aina siinä ei onnistu, mutta se on tavoite. Kyse on siis tiedosta ja arviointikyvystä, ei arvostuksista, johon yleensä tarvitaan koulutusta ja kokemusta, kuten lukemista tai eri kaupunkeihin ja arkkitehtuurikohteisiin tutustumista. Arviot on myös perusteltava arviointilausunnoissa, eikä perusteluksi kelpaa se, että "minä arvostan/en arvosta tätä".

Ilman tätä käsitteellistä erottelua päättely menee helposti metsään kuin nuorella kuljettajalla. Se näkyy jo siinä, että Pursiainen keskittyy kirjoituksensa loppupuolella pohtimaan sitä, mitä "Lapintie arvostaa", vaikka se on todellakin kulttuuriobjektien arvioinnin näkökulmasta irrelevanttia:

"Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää, mitä arvoja Lapintie liittää johonkin vanhaan rakennukseen ja miksi. Minun tarvitsee tietää vain, mistä Lapintie on valmis luopumaan säilyttääkseen tuon rakennuksen ja mistä ei. Onko Lapintie valmis luopumaan suojelun vuoksi tontille suunnitellusta asuintalosta ja päiväkodista, joka tontin myyntituloilla voitaisiin rakentaa? Jos on, suojeltava rakennus on hänestä näitä arvokkaampi siinä ainoassa mielessä, joka on taloudellisen päätöksenteon, kuten suojelupäätöksen, kannalta kiinnostavaa."

Suojelupäätös on poliittinen päätös, jonka Suomen kaltaisessa demokratiassa tekevät kunnanvaltuustot. Niiden on taas noudatettava eduskunnan hyväksymää lainsäädäntöä, kuten Maankäyttö- ja rakennuslakia ja lakia rakennusperinnön suojelemisesta. Ne edustavat kuntalaisia (tai tarkemmin sanottuna veronmaksajia), mutta suojelupäätösten kohdalla päätöksentekijöillä on vastuu myös koko ihmiskunnalle ja tuleville sukupolville. Voidakseen tehdä vastuullisen päätöksen he tarvitsevat tietoa rakennuksen arkkitehtonisesta merkityksestä osana kaupungin ja ihmiskunnan kulttuuriperintöä, ja tämän tiedon he saavat asiantuntijoilta. "Lapintieltä" sitä ei kannata kysyä, koska siihen löytyy paljon parempia asiantuntijoita. 

Näin myös käytännössä tapahtuu: kun kyse on potentiaalisesti arvokkaasta rakennuksesta, siitä tilataan (tai tulisi tilata) rakennushistoriallinen selvitys ennen kaavoitus- tai suojelupäätöstä. Asiantuntijoita käytetään myös rakennusten peruskorjauksessa koko prosessin ajan erityisesti silloin kun kyse on merkittävästä rakennuksesta. Esimerkiksi juuri valmistuneessa Olympiastadionin peruskorjauksessa sitä suunnittelevat arkkitehdit olivat jatkuvasti yhteydessä Museoviraston asiantuntijoihin. Se, mistä "Lapintie on valmis luopumaan" on tässä nyt herttaisen yhdentekevää.

Mutta onko tämä asiantuntijoiden käyttäminen sitten elitismiä, kuten Pursiainen antaa ymmärtää? Riippuu vähän määritelmästä; esimerkiksi eliittitutkija Ilkka Ruostetsaari määrittelee eliitin kansainväliseen tutkimukseen perustuen joukoksi, jolla on strateginen asema tärkeissä organisaatioissa, ja jotka sitä kautta voivat jatkuvasti vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Kuten todettu, vain pieni osa koulutetuista asiantuntijoista on tällaisessa asemassa. Pursiaisen ajatus perustuu ilmeisesti kuitenkin hänen arvostuksista johdettuun arvoteoriaansa:

"Kuten sanottua, tässä on minusta aidosti syvällinen ero ekonomistien ja Lapintien välillä. Lapintie katsoo arkkitehtien ja kaupunkisuunnittelijoiden olevan jonkinlaisia viisaita filosofikuninkaita, joiden arvostusten on ohjattava päätöksentekoa. Ajatus on toki aatehistoriasta tuttu, kuten Lapintie epäilemättä filosofina tietää minua paremmin.

Ekonomistit näkevät itsensä ja suunnittelijat vain asukkaiden renkeinä, joiden tehtävä on varmistaa, että kaupungista tulee sellainen kuin asukkaat haluavat. Silloinkin, kun asukkaat sattuvat arvostamaan eri asioita kuin viisaat asiantuntijat."

Ihmisten jako "eliittiin" ja "kansaan" on perinteisesti ollut populismin käyttövoimaa, kuten Ruostetsaarikin toteaa. Siinä mielessä oma näkemykseni on anti-populistinen: minusta kaikilla ihmisillä on jotain asiantuntemusta, mutta kenelläkään ei ole kaikkien alojen asiantuntemusta. Filosofikuninkaita (meritokratiaa) demokratia ei edusta, kuten olemme populististen puolueiden noususta huomanneet. 

Toisin kuin Pursiainen olettaa, ero näkemystemme välillä ei siis suinkaan ole siinä, mitä kumpikin arvostaa tai kenen arvoja mielestämme kaupunkisuunnittelun tulisi heijastaa. Kyse on erilaisista arvoteorioista, joiden yhtenä osana on juuri kysymys arvojen yhteismitattomuudesta (incommensurability). Tästä käydään toki jatkuvasti keskustelua analyyttisen filosofian puolella, mutta varsin abstraktilla tasolla. Käytännön näkökulmasta kuitenkin esimerkiksi Olympiastadionin historiallisen ja arkkiehtonisen arvon vertaaminen  vaikkapa vanhusten hoitamiseen on sitä miltä se kuulostaakin, populismia.

Lopuksi vielä sananen yhdestä Pursiaista erityisesti ärsyttäneestä yksityiskohdasta, Proustin tai Joycen lukemisesta. Lukijan on ehkä vaikea ymmärtää sitä, sillä Pursiainen sivuuttaa kritiikkini kohteen, Glaeserin kaupunkisuunnittelunäkemyksen. Viittasin hänen toteamukseensa, että taloustieteilijöiden asiana ei ole kertoa ihmisille, tulisiko heidän ostaa pitkä vai lyhyt hame tai lukea Proustia tai ehkä Joycea. Retorisesti hän siis yhdisti kulutusvalinnat korkeakulttuurin tuotteisiin, ja saman tekee luonnollisesti myös Pursiainen. Glaeser on siinä toki oikeassa, ettei taloustieteilijöiden tule mestaroida kuluttajien valintoja, olivat ne sitten hameita tai vaikkapa kirjoja. Näin eivät kuitenkaan tee myöskään kirjallisuustieteen asiantuntijat; sen sijaan he voivat kyllä neuvoa, ettei klassikkoihin tutustumista kannata ehkä aloittaa vaikeimmasta päästä. 

Mielenkiintoista kuitenkin on, että Glaeser asetti vertailuun kaksi arvostettua kirjailijaa eikä esimerkiksi Dan Brownia. Jos kaikkien arvostukset ovat yhtä arvokkaita ja arvon mittana ovat nämä arvostukset (esimerkiksi teosten lukemiseen käytetyn ajan perusteella), epäilemättä Da Vinci-koodi on – tämän arvoteorian mukaan – "arvokkaampi" kuin "Kadonnutta aikaa etsimässä" tai "Ulysses". Ajatus, että taloustieteellinen ja kulttuuritutkimuksellinen arvoteoria olisivat yhteensovitettavissa (taloustieteellistä ajattelua soveltaen), edustaa juuri sitä, jota olen Habermasia soveltaen kutsunut tieteenalojen kolonisointipyrkimyksiksi.

Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä

Rakennuslehti julkaisi 5.6. antamani haastattelun monipaikkaisuudesta ja kaupungistumisesta, mikä käynnisti jossain määrin kuohuntaa sosiaalisessa mediassa. En jaksanut seurata sitä systemaattisesti, mutta kollegani Juha Kostiainen kokosi omaan blogiinsa monia keskustelussa esille tulleita vastaväitteitä raflaavalla otsikolla "Monipaikkaisuus on harvalukuisen eliitin etuoikeus". Ehkä on syytä vielä palata asiaan, todellisuus kun on vähän toisenlainen – tai itse asiassa täysin päinvastainen.

Olen useassa yhteydessä tuonut esille sen, että väestötietojärjestelmämme – se, jonka avulla kuvittelemme tietävämme, missä ihmiset asuvat – ei tunnista lainkaan monipaikkaisuutta. Se olettaa – todellisuuden vastaisesti – että ihmiset asuvat aina yhdessä paikalla kerrallaan, joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Sitä, miten lihaa ja verta olevat ihmiset todella asuvat, missä ja kuinka kauan, emme tiedä. Kuitenkin törmään jatkuvasti kommentteihin, että tällainen monipaikkainen joukko on pieni, marginaalinen tai – kuten Kostiainen sen ilmaisee – "harvalukuista eliittiä". Vaikka siis ei tiedetä kuinka laajasta ihmisjoukosta on kyse, ollaan valmiita esittämään, että se on harvalukuinen. Tämä on kiinnostavaa jo ihan tutkijan näkökulmasta. Miksi niin suunnittelu, hallinto kuin keskustelijatkin pyrkivät marginalisoimaan ilmiön, jota eivät tunne? Onko vaikeus siinä, että monipaikkaisuus rikkoo yhä kummittelevan kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelun?

Aloitetaan siitä helpoimmasta päästä, josta toki jotain tiedämme, vaikkei meillä tilastoja olekaan. Kuten olen myös useasti todennut, "mökkeily" on harhaanjohtava sana, koska mökki viittaa lähinnä vaatimattomaan kesäasuntoon. "Kakkosasunto" ei myöskään sovi, koska loma-asuntoja voi olla useita. Paras vaihtoehto lienee "kausiasunto", jota tutkijat ovatkin ryhtyneet käyttämään: asuntoja, joissa asutaan kausittain. Kun tilastoja näistä ei ole, on pääteltävä epäsuorasti. Tiedämme, että loma-asuntoja, joissa ei asuta vakinaisesti, on noin 600.000, ja määrä on jatkuvasti noussut. Tiedämme myös, että niissä asutaan keskimäärin 79 vuorokautta vuodessa, ja myös tämä luku on kasvussa asuntojen muuttuessa entistä paremmin varustelluiksi. Tiedämme myös, että asukkaita on noin neljä asuntoa kohden, mistä päädytään 2,4 miljoonaan pysyvästi tällaista asuntoa käyttävään (Mökkibarometri 2016). Missä nyt onkaan se "harvalukuisuus"? Viekö ajatuksemme harhaan se, ettemme vain nimitä näitä asunnoiksi vaan "mökeiksi"? Niissä kuitenkin aivan oikeasti asutaan: nukutaan, laitetaan ruokaa, syödään – ja entistä enemmän myös tehdään työtä. Jo 10% kertoo tekevänsä niin, ja 34% pitää sitä hyvänä ratkaisuna – tämä siis jo ennen koronaa, joka on kertaheitolla opettanut meidät zoomailun saloihin ja vaikuttanut myös työnantajien asenteisiin. Työasunnoista, joiden metsästäminen on vielä vaikeampaa, ei ole vielä edes puhuttu.

Entä sitten se "eliitti"? Kostiaisenkin mainitsema Sitra on tehnyt selvityksiä monipaikkaisuudesta jo pitkään, eivätkä tulokset oikein tue tätäkään väittämää. Tero Haukkalan toimittamassa raportissa "Monipaikkaisuus–ilmiö ja tulevaisuus" vuodelta 2011 todetaan seuraavasti: "Barometrien perusteella monipaikkaisuus Suomessa näyttäisi olevan verrattain demokraattinen ilmiö. Ihmisten ikä tai tulotaso eivät näyttäisi johtavan radikaalisti erilaisiin monipaikkaisuuden ilmentymismuotoihin...suomalaisilla on lähes yhtäläiset pyrkimykset ja mahdollisuudet monipaikkaisuuteen." Tämän selittää esimerkiksi se, että kaupunkien korkeamman hintatason vuoksi useita elämänlaatuun vaikuttavia ominaisuuksia on mahdollista saavuttaa yhdistämällä kaupungissa oleva pienempi asunto pienemmällä paikkakunnalla olevaan suurempaan. Toki tulotaso vaikuttaa siihen, millaisia nämä voivat olla, aivan samoin kuin kausiasuntojen joukossa on hulppeita villoja ja vaatimattomia mökkejä.

Sen selvittäminen, kuinka paljon monipaikkaisia on ja millaisia he ovat, ei ole itselleni kuitenkaan kiinnostavinta. Monipaikkaisuutta on vaikeaa tai jopa mahdotonta seurata kovinkaan tarkasti – esimerkiksi tutkimamme monipaikkaiset työntekijät olivat usein käyttäneet hyväkseen useita paikkoja kuten kahviloita, kirjastoja ja asuntojaan saman päivän aikana. Se, että monipaikkaisuus "pakenee" katseeltamme kertoo ehkä pikemminkin sen ja samalla itse kaupungin luonteesta. Olemme ehkä virheellisesti yrittäneet ymmärtää kaupunkia kiinteiden paikkojen kuten vakinaisten asuntojen tai työpaikkojen avulla. Korona-aika viimeistään osoitti, että pelkkä tiiveys, diversiteetti tai kaupungin koko ei riitä, mikäli sen liike pysäytetään. Ehkä paikat tulisi nähdä pikemminkin  pysähdyspaikkoina jatkuvassa liikkeessä, joka ei asetu minkäänlaisten maantieteellisten rajojen sisälle.

Mainittu Sitran raportti määritteleekin monipaikkaisuuden seuraavasti: "Käsitteellä "monipaikkaisuus" viitataan ihmisten jokapäiväisiä elinympäristöjä yhä useammin leimaavaan, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuuteen." (s. 10) Aika hyvä määritelmä, mutta siitä seuraa luonnollisesti, että olemme kaikki monipaikkaisia. Kyse ei ole siis erillisestä ilmiöstä vaan uudenlaisesta tavasta ajatella kaupunkia ja kaupungistumista.  Kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin paikoilleen, paikkoihin juuttuneen ajattelun vapauttamisesta.



  

Kaupunki ei ole puu

Moni varmaan on kuullut tarinan miehestä, joka etsi pudottamaansa lompakkoa katulampun alla. Ohikulkija tarjoutui auttamaan ja kysyi, oliko hän varma että hukkasi lompakkonsa juuri siihen. "En, mutta tämä on ainoa paikka, jossa on riittävästi valoa etsiä", kuului vastaus. Tämä tarina tulee usein mieleen kun seuraa keskustelua kaupungistumisesta. Mitä me oikeastaan sillä tarkoitamme? Sitäkö, että suuret kaupungit kasvavat ja maaseutu ja pienemmät kaupungitkin kutistuvat tai jopa tyhjenevät?

Jo tässä kohtaa kannattaa pysähtyä. Kaupunki ei nimittäin ole kasvi, sillä ei ole mitään luonnon määrittelemää kasvukäyrää. Kyse on metaforasta, jossa sana on lainattu toisesta yhteydestä, tässä tapauksessa luonnosta. Olemme kuitenkin käyttäneet sitä niin pitkään ja niin paljon, ettemme enää tule ajatelleeksi sitä metaforana. Retoriikan tutkijat puhuvat "uinuvista metaforista", joita kielemme on täynnä: pääministeri, hänen oikea kätensä, hedelmälliset ajatukset, kuivien oksien karsiminen, terve järki. Metaforat kuluvat helposti käytössä ja muuttuvat kliseiksi, mutta jotain niiden alkuperäisestä merkityksestä jää salakavalasti jäljelle. Niinpä kasvu on yhä mielessämme hyvä asia ja tuottaa hedelmiä, kun taas kuihtuminen ja kuoleminen ovat huonoja asioita, joita tulee yrittää välttää.

Miksi tämä on ongelma? Kun meille esimerkiksi kerrotaan, että Helsinki "kasvoi" viime vuonna 1600 asukkaalla, meille syntyy mielikuva orgaanisesta kokonaisuudesta, kuin puusta, joka kasvaa pituutta ja paksuutta vuosirengas kerrallaan. Meille voi myös syntyä mielikuva, että Helsinki on niin vetovoimainen kaupunki, että 1600 ihmistä on päättänyt pakata tavaransa ja muuttaa sinne. Tosiasiassa kuitenkin – kuten hyvin tiedämme – tämä luku syntyy laskutoimituksen tuloksena, jossa lasketaan yhteen syntyneet ja muualta maasta ja maailmalta muuttaneet ja vähennetään kuolleet ja muualle muuttaneet. Verrattuna "nettokasvuun" nämä todelliset muutokset ovat moninkertaisia, ja sisään- ja ulosmuutot ovat lähellä toisiaan: mitä enemmän tulijoita, sitä enemmän myös lähtijöitä. Vuosirenkaitaan kasvattavan puun sijasta metaforaksi sopisi ehkä pikemminkin saluuna tai suomalaisittain hollitupa, jonka ovi käy tiuhaan tahtiin.

BEMINE-hankkeessamme aihetta tutkinut professori Hannu Tervo toi tähän ilmiöön vielä mielenkiintoisen lisän. Vaikka intuitiivisesti ajattelemme, että suurten kaupunkiseutujen "kasvu" perustuu niiden suureen vetovoimaan, näin ei itse asiassa olekaan. Suhteessa väkilukuun sisäänmuutto (eli "vetovoima") on pienillä paikkakunnilla ja maaseudulla itse asiassa suurempaa, yli 3 %, kun se metropolialueella on 2,45. Muutokset väkiluvussa perustuvatkin siihen, että lähtömuutto on pienillä paikkakunnilla vielä suurempaa, kun se taas metropolialueella ja suurissa yliopistokaupungeissa on vielä pienempää. "Pitovoima" ratkaisee, ei vetovoima.

Mutta ehkä kannattaa tarkastella lähemmin tuota "nettokasvun" tuottavaa yhtälöä, se kun koostuu niin erilaisista osista. Kuten nimikin kertoo, "luonnollinen" kasvu perustuu kyllä ihan luonnollisiin ilmiöihin, syntymiin ja kuolemiin, joiden todenperäisyyden lääkäri vielä vahvistaa. Mutta mitä tiedämme sen perusteella, että joku ilmoittaa asuvansa jossain osoitteessa, joko pysyvästi tai väliaikaisesti? Itse asiassa aika vähän. Emme tiedä missä hän nukkuu, kenen kanssa, missä työskentelee, missä harrastaa, missä viettää aikaansa ja kuinka kauan, tai onko hän edes maassa. Kun hän ilmoittaa muuttavansa uuteen osoitteeseen, emme myöskään tiedä lähtevätkö muuttoautot todella liikkeelle – ja vastaavasti ne voivat lähteä liikkeelle vaikkei mitään ilmoitettaisikaan. Näistä täysin laillisista ilmiöistä kirjoitin jo aiemmin – laillisista, koska itse laki perustuu virheelliseen käsitykseen yhdyskunnista ja niiden muutoksista.

On kuitenkin erikoista, että vaikka tiedämme tilastojen olevan näin pihalla siitä, miten ihmiset oikeasti asuvat ja elävät, yritämme yhä ymmärtää yhdyskuntarakenteen muutoksia kuten kaupungistumista niiden avulla. Yritämme siis etsiä paikkoja, vaikka kaupunki on ennen kaikkea liikettä. Kaupungit ovat solmukohtia tässä liikkeessä, saavutettavuuskimppuja, ja ne ulottavat lonkeronsa yhä kauemmas.  Tämä on oivallettava myös ymmärtääkseen monipaikkaisuuden osana kaupungistumista. Ei ole sattumaa, että Suomen urbaaneimman maakunnan asukkaiden matkat toiselle asunnolleen ovat keskimäärin lähes kaksinkertaiset (166 km) koko maan keskiarvoon (91 km) verrattuna.

Tässä suhteessa puheet kaupungistumisesta vastakohtana "maalle muuttamiselle" ovat kaikuja menneestä maailmasta, aivan kuten niitä kuvaavat tilastotkin. Mutta helpompaa on tietysti hakea tietoa siitä yhdestä paikasta, jossa on edes vähän valoa. Ja toivoa, että sieltä se lompakko löytyy.

Tautinen tulevaisuus

Sanotaan se nyt suoraan: me mokasimme. Tulevaisuuden tutkimus ja siitä poikinut "skenaariosuunnittelu" on levinnyt laajalle, myös Suomessa. Olemme järjestäneet ja istuneet lukusissa "tulevaisuustyöpajoissa", täyttäneet "tulevaisuustaulukkoja" ja "tulevaisuuspyöriä" ja kutsuneet lukuisia asiantuntijoita leikkimään Delfoin oraakkelia. Konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat laatineet kaupungeille, kaupunkiseuduille ja maille mahdollisia, todennäköisiä ja haluttavia skenaarioita.

Ja tässä nyt siis olemme. Kaikki tämä työ vanheni parissa viikossa pienen mutta ärhäkän viruksen voimin. Se iski voimalla kaupungistuneeseen maailmaamme ja käytti hyväkseen juuri niitä kaupunkien ominaisuuksia, joita olemme pitäneet arvokkaimpina ja kaupunkien menestyksen ajureina: tiiviyttä, kulttuuripalveluja, monipuolista yritystoimintaa, tapahtumia, julkista liikennettä, globaalia verkostoitumista – eli kaikkea sitä, mikä saa paljon ihmisiä liikkeelle ja lähelle toisiaan.

On sekä hiukan noloa että opettavaista lukea ennen koronakriisiä laadittuja skenaarioharjoituksia, jotka ovat kuin toisesta maailmasta. Kun Uudenmaan maakunta laati tulevaisuustarkeastelunsa vuonna 2016 (Capful Oy / Uudenmaan liitto), tekijät tunnistivat neljä "varmaa" trendiä (kaupungistuminen, ikääntyminen, monikulttuuristuminen ja ilmastonmuutos) ja jopa 24 enemmän tai vähemmän epävarmaa ajuria. Ei, niistä ei löydy globaalia pandemiaa tai sen mittavia taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia seurauksia. Ei myöskään Business Finlandin aivan tuoreesta skenaarioharjoituksesta, jossa epämääräisten kriisien kuviteltiin johtavan sopimuspohjaisuuteen ja EU:n liittovaltiokehitykseen (!). Strategisen tutkimuksen neuvoston URMI- ja BEMINE-hankkeiden pohjalta laaditussa "Kaupungistumisen käännekohdat"-raportissa (Demos Helsinki 2018) ei siitäkään löydy käännekohtaa, jossa kaupungistuminen kääntyikin itseään vastaan.

Kuntien väliset "mökkimatkat" (SYKE/Maanmittauslaitos 2019)

Jälkimmäiseen hankkeeseen myös minun ryhmäni osallistui muun muassa monipaikkaisuutta koskevalla osahankkeella. Mekään emme silti kyenneet ennakoimaan, kuinka voimallisesti monipaikkaisuus räjähtäisi hallituksen silmille, johtaen lopulta Uudenmaan eristämiseen. Siitä nimittäin juuri oli kyse. Olen pitkään arvostellut väestökirjanpitoa siitä, että se perustaa maailmankuvansa fiktiiviseen ja aikansa eläneeseen kuvitelmaan yhdessä paikassa asuvista, liikkumattomista ihmisistä. Virallisia väestötietoja hyväkseen käyttävät hallinto ja suunnittelu eivät vastaavasti ole osanneet tai halunneet rakentaa palveluita ihmisten todellisen asumisen ja elämisen mukaan. Kun nyt huomattiin, että ihmiset siirtyivätkin virusta pakoon kakkosasunnoilleen – mökeistä puhuminen on nykyisin jo harhaanjohtavaa – huomattiin samalla, etteivät pienten paikkakuntien resurssit kestä epidemian leviämistä ja kausiasukkaiden hoitamista. "Elämänlankamme on ohut", kirjoitti Utössä asuva kirjailija Markku Karpio. Ratkaisu? Pakotettiin ihmiset takaisin yksipaikkaisiksi rajoittamalla liikkumista ja eristämällä Uusimaa. "Menkää kotiin", komensi pääministeri Sanna Marin.

Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että mikään näissä laadituissa skenaarioissa ei yllätä: ne oli koottu pitkälti niistä aineksista, joista meillä oli jo kokemusta. Niinpä terrorismi oli mukana, mutta pandemiaa ei. Tästä varoittivat jo Herman Kahn ja Anthony Wiener vuonna 1967: "Tulevaisuuden tapahtumia ei voi johtaa niistä, jotka olemme oppineet mahdollisiksi; meidän olisi odotettava, että tulemme kerta toisensa jälkeen yllätetyiksi".

Kuinka tässä näin kävi? Olisi tietysti houkuttelevaa puolustautua sillä, että pandemiaa ei olisi voinut ennakoida, että se oli jonkinlainen musta joutsen tai villi kortti. Paitsi että ei ollut. Tällä viruksella oli useita edeltäjiä (SARS, MERS, Ebola, HIV), ja Maailman terveysjärjestö WHO ja useat tieteelliset julkaisut ovat jo pitkään varoittaneet maailmanlaajuisen epidemian mahdollisuudesta. Mutta ehkä epidemiologeja ei huolittu oraakkelien joukkoon.

Ehkä kannattaa palata skenaariosuunnittelun alkujuurille, menneisyyteen kun on helpompi matkustaa. Kaikki alkoi 1940-luvun lopulta, kun maanpuolustukseen keskittyneessä Rand Corporation-ajatuspajassa työskennellyt Herman Kahn hengaili elokuva-alan ihmisten kanssa. Sillä oli kaksi seurausta: ensinnäkin hän päätyi nimirooliin Stanley Kubrickin mainiossa satiirissa Tohtori Outolempi (1967). Toiseksi hänen hahmottelemansa "future-now"-tekniikka sai nimensä. Kahn oli pyöritellyt ajatusta tarinasta, jonka tulevaisuuden historiankirjoittaja voisi kirjoittaa, ja joka selittäisi miksi kävi kuten kävi. Käsikirjoittaja ja koomikko Leo Rosten ehdotti sen nimeksi "scenario" eli elokuvakäsikirjoitus, josta nykyisin käytetään tosin nimitystä "screenplay". Kahn ihastui nimeen, koska se kuvasi ajatuksen eroa perinteisempiin ennustamiseen ja mallintamiseen. Ei ollut tarkoitus kuvata todennäköisiä vaihtoehtoja vaan pikemminkin "think the unthinkable", kuten Scientific American sitä kuvasi.

Nyt täytyy muistaa, että elettiin kylmän sodan aikaa, jolloin suurvaltojen välinen ydinsota oli varteenotettava mahdollisuus (on itse asiassa vieläkin, mutta sitäkään ei enää löydä nykyisistä skenaarioista). Jokainen ymmärsi, ettei ydinsotaa voinut ennustaa; se saattoi alkaa pienestäkin inhimillisestä tai teknisestä virheestä. Juuri tällaista tilannetta Kubrick kuvasi elokuvassaan. Silti siihen oli kyettävä varautumaan ja mielellään estämään se. Kahnin mukaan se tapahtuu parhaiten kirjoittamalla tarina ydinsodasta: miten se alkaa, miten se eskaloituu ja miten se päättyy. Tämän seurauksena, osittain Kahnin vaikutuksesta, syntyi kauhun tasapaino: Yhdysvaltain oli kyettävä luomaan uskottava vaikutelma, että se pystyisi kaikissa olosuhteissa vastaiskuun, jolloin ensi-iskua ei kannattaisi lainkaan tehdä.

Tämä tekniikka levisi laajalle, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Kirjassaan "The Year 2000: A Framework for Speculation on the Next Thirty-Three Years (Macmillan 1967) Kahn ja Wiener ennakoivat jo nykyistä skenaariosuunnittelun rappiotilaa: "Yhden kritiikin mukaan vain "paranoidi" persoonallisuus, joka on katteettoman varautunut, epäluuloinen ja vihamielisyyteen varautuva, voisi ajatella sellaisia kriisejä, provokaatioita, agressioita ja juonia, jotka ovat tyypillisiä monille poliittis-sotilaallisille skenaarioille. Valitettavasti tämä luonnehdinta näyttää enemmänkin sopivan näille poliittis-sotilaallisille tapahtumille, joita todellinen maailma tarjoaa, ja joihin suunnittelijan tulee varautua, pikemminkin kuin suunnittelijan psykodynamiikalle".

Myös Heiko ja von der Gracht kirjoittavat teoksessa The Future of Logistics (2008), että jo 60-luvun puolivälissä Kahnin menetelmä oli muuttunut mekanistiseksi "voileipäpöydäksi", joka tarjosi tusinoittain erilaisia ennusteita, usein silloisten tietokoneiden laatimina. Tähän metaforaan olen törmännyt aikaisemminkin. Kun johdin Suomen osuutta eräässä EU-hankkeessa, siihen osallistui myös useita käytännön suunnittelijoita. Yksi heistä sanoi suoraan, ettei hän ole kiinnostunut analyyseista tai työkalupakeista, hän haluaa "voileipäpöydän", josta voi poimia itseään kiinnostavia asioita.

Tässä hahmottuukin ehkä ongelman 'poliittisesti epäkorrekti' ydin. Skenaariosuunnittelu on muuttunut entistä enemmän konsulttivetoiseksi (ja yliopistot sosiaalista vaikutusta hakeviksi) ja sitä tehdään nykyideologian mukaisesti vuorovaikutteisesti. Toimeksiantajat taas eivät halua kuulla ikävistä skenaarioista; he haluavat kuulla, kuinka heidän kaupunkinsa tai kaupunkiseutunsa kehittyy maailman toimivimmaksi, maailman menestyneimmäksi tai maailman kestävimmäksi. Näihin odotuksiin nähden koko talouselämää rampauttavat kulkutaudit tai eskaloituvat konfliktit olisivat häiriöitä maisemassa. Me haluamme kuulla vain kivoja skenaarioita.

Paradoksaalista on, että Hollywood, joka antoi meille skenaarion käsitteen, on myös tuottanut lukuisia vaarallisista tartuntataudeista kertovia elokuvia. Elokuvantekijät kuitenkin ymmärtävät, että kiinnostavassa tarinassa on oltava vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta he ovatkin tarinankerronnan ammattilaisia.

Takaisin luontoon

Ilmastonmuutoskeskustelussa henkilöauto on ehkä eniten julkisuutta saanut syntisäkki. Se on kyllä hiukan kohtuutonta, sillä suurimmat päästöt aiheuttaa kuitenkin energiateollisuus (33%), ja yhdessä teollisuuden ja rakentamisen kanssa ne tuottavat jopa 45% kaikista päästöistä. Kotimaan liikenne tuottaa 21% (10,9 Mt), ja siitä henkilöautoliikenne noin 54% (Tilastokeskus). Henkilöauton symboliarvo on kuitenkin tätä suurempi, sillä se liittyy identiteettiimme ja vaikuttaa sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämäämme. Meidän arjessamme on esimerkiksi melko yhdentekevää, millä tavalla käyttämämme sähkö tuotetaan, vaikka sähköyhtiöt toki nykyään kilpailevat hiilivapaalla energiantuotannolla. Toisaalta hiilinielujen kanssa autolla on aika vähän tekemistä, vaikka kaupungin tiivistäminen niihin jonkin verran vaikuttaakin.

Henkilöauto on toisaalta myös kaikkein väärinymmärretyin liikennemuoto. Tyypillistä on esimerkiksi kuvitella, että jos asuminen, työpaikat ja palvelut sijaitsevat riittävän lähellä toisiaan, autosta tulee "tarpeeton" ja se korvautuu jalankululla, pyöräilyllä ja julkisella liikenteellä – niinpä tulee tiivistää kaupunkia. Ajatellaan siis, että autoa tarvitaan kuljettamaan paikasta A paikkaan B, vaikka kuvio menee täsmälleen päinvastoin: henkilöauto on ollut osa sitä yhdyskuntarakenteen muutosta, jonka seurauksena kaupungit ovat maantieteellisesti "räjähtäneet". Jos ikuisen Rooman historiallinen keskusta Città Storico oli vielä käveltävissä, nykyiset  kaupungit ovat pikemminkin kaupunkiseutuja tai vieläkin enemmän: puhutaan globaalista verkostokaupungista tai jopa "planetaarisesta urbanisaatiosta", kuten Lefebvre ja sittemmin Neil Brenner ja Christian Schmid ovat sitä kutsuneet. Tätä Pandoran lipasta ei niin vain enää suljetakaan.

Yritystä ei silti puutu. Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Otso Kivekäs kirjoitti Helsingin Uutisissa (11.1.2020) otsikolla "Autoilun vapaus on harhaa" seuraavasti: "Auto on lupaus vapaudesta. Automainokset tarjoilevat kuvia virtaviivaisista ajoneuvoista tyhjillä teillä, preerioilla ja jäätiköillä. Todellisuus Kehä I:n ruuhkissa on vähän eri."

Kivekäs on kyllä oikeassa automainosten suhteen: niissä luonnonympäristö ja siitä nauttiminen ovat alusta asti olleet olennainen osa autoilun identiteettiä. Oheisessa mainoksessa 1920-luvulta Ford model T on kuljettanut perheen turvallisesti ja joutuisasti järven rannalle piknikille ja kalastamaan. Avainsanatkin ovat samat kuin nykyään: "Free and Independent", vapaa ja riippumaton pääsy metsien siimekseen, rannikoille tai vaikka niille jäätiköille.

Tämä vapaus on siis Kivekkään mukaan harhaa, ja "todellista" on vain Kehä I:n ruuhka. Kun aikanaan irvailtiin, että helsinkiläiset eivät ymmärrä mitään Kehä III:n ulkopuolisesta todellisuudesta, nyt rajaksi näyttää muotoutuneen Kehä I. Kun bulevardien takaista maailmaa ei ole olemassa, avautuu myös mahdollisuus ratkaista autokaupungin ongelma: "...autokaupunki on tullut tiensä päähän. Meillä ei ole varaa rakentaa sitä lisää, ei taloudellisesti eikä ekologisesti. Helsingissä siirrytään uuteen aikakauteen, jossa rakentaminen tiivistyy ja keskittyy raiteiden varteen sekä kehien sisäpuolelle...Autoilijankin kannattaa kokeilla, löytyisikö uutta vapautta sähköpyörän satulasta tai joukkoliikenteen kyydistä."

Jos kuitenkin siirrytään maailmaan, jossa metsät, rannat ja jäätikötkin ovat todellisuutta, tilanne näyttäytyy toisenlaisena. Hyvin pian huomataan, että julkisen liikenteen vuorovälit harvenevat kunnes loppuvat kokonaan, ja niiden katvealueet laajenevat. Ja kun sähköpyöränkin akku uuvahtaa, ollaan omillaan – tai auton varassa. Jos tarkastellaan koko valtakuntaa, autolla on kaksi ääripistettä: toisaalta aivan kaupungin ydinkeskusta, jossa autoilu on joko kiellettyä tai hyvin hankalaa ja kallista, ja toisaalta tiettömät erämaataipaleet, joissa jälleen on jalkauduttava tai hypättävä maastopyörän selkään. Kaikkea siinä välissä hallitsee henkilöauto, halusimme sitä tai emme.

Autonvalmistajat ovat siis alusta asti ymmärtäneet, että auto ei ole "tehottomin liikennemuoto kaupungissa", kuten Kivekäs päättelee, vaan se on väline päästä kaupungista pois. Tämä ei kuitenkaan tarkoita  maallemuuttoa vaan koko laajemman ympäristön haltuunottoa, omien aikataulujemme mukaan, omassa tahdissamme, omia reittejämme. Siis vapaana ja riippumattomana.

Väitöskirjansa "Ruumis ja rauta" artikkelissa "Maantiellä lentämisen unelma" Timo Kalanti kiteyttää hyvin vapauden puuttumisen tilallisen ja poliittisen sisällön: "Rajoitukset kohdistuvat paikkoihin ja hallintaa toteutetaan pakottamalla paikalleen. Siksi liikkeessä oleminen on olemista kontrollin ulottumattomissa, paikkojen välissä, ei missään. Liike on pysäytettävä, jos liikkuja halutaan alistaa kurin kohteeksi. Michel Foucault'ta mukaillen, pysäyttäminen ei ole ainoastaan kontrolloivan vallankäytön ehto vaan juuri se muoto, jossa kurinalaistava valta toteutuu." (s. 41). Sen vastakohtana on koneen tuoma vapaus: "Länsimaisessa teknisessä kehityksessä artikuloituu pyrkimys laajentaa minän vaikutuspiiriä, saattaa yhä laajemmat aika-tila-avaruuden ulottuvuudet yksilön toiminta- ja kokemuspiiriin ja alistaa yhä enemmän materiaa ja energiaa minän käyttöön." (s. 44).

Autoilussa yhdistyy siis sekä positiivinen että negatiivinen vapaus: mahdollisuus ylittää ajan ja paikan kahleet. Se tulisi ymmärtää olennaisena osana kaupungistumista, ei sen vastakohtana. Kaupungista T-Fordillaan sunnuntaiajelulle pakenevat perheet olivat yhtä lailla osa teollistuvaa kaupunkia kuin sinne "vangitut" (autottomat) kaupunkilaiset, eikä autokaupunki tänä päivänäkään rajoitu – eikä sen ongelma ratkea – Kehä I:n sisäpuolella. Se ei ole tullut "tiensä päähän", eikä sillä ole enää rajoja.