Kaupunkitilan syömähampaat

Helsingin Elielinaukion paikalle suunniteltu liike- ja toimistorakennus on edennyt kaupunkibyrokratian rattaissa ja tullut viimein poliittiseen päätöksentekoon. Kaupunkiympäristölautakunta päätti viime tiistaina äänin 11-2 hyväksyä esitetyn luonnoksen jatkosuunnittelun pohjaksi. Valmistelun aikana hanke on pienentynyt ja vetäytynyt peremmäs jättäen Vltavan historiallisen rakennuksen rauhaan kehystämään jäljelle jäävää Asema-Aukiota. Tämän asemaa tukee myös päätös autoliikenteen poistamisesta Kaivokadulta. Elielinaukiohan jää tämän hankkeen myötä vain tekstiksi kaavakartalle.

Kaupunkilaiset ovat palautteen mukaan kauhistelleet uudisrakennuksen kokoa, jota on siis pienennetty. Se on aivan kiinteistökehittäjän oppikirjan mukaista: ”Vaadi niin paljon kuin ilkeät, ja pudota puoleen kun nikottelevat”. Toista opinkappaletta on myös noudatettu, ja se koskee arkkitehtuuria. Siitä on keskusteltu vähemmän, ja niin on tarkoituskin. Tällaisissa kumppanuushankkeissa on tärkeää saada tunnettu nimi kehiin ainakin projektin alkuvaiheessa. Siksi käytetään usein kutsukilpailuja, jotta voittajan kaliiberi voidaan varmistaa. Näin oli myös esimerkiksi Tampereen Nokia-areenan kohdalla, johon saatiin mukaan Studio Daniel Libeskind, ja Triplassa, jossa kumppanina oli OMA (Office of Metropolitan Architecture). Tähtiarkkitehdit ja huipputoimistot eivät myy ainoastaan suunnitelmiaan vaan myös nimeään. Ideana on, että vaikka suurin osa kaupunkilaisista ei voisi vähempää välittää, suuri nimi hiljentää ammattilaisten arvostelun. Arkkitehtuuri on yhä hyvin autoritäärinen taiteenlaji.

Elielinaukion kutsukilpailun voittajaksi saatiin Snøhettan maailmankuulu toimisto, joka on myös jatkanut suunnittelua. Arkkitehtonisesti rakennus on säilyttänyt olennaiset piirteensä: se koostuu kahdesta veistoksellisesta  "siivestä”, joista toinen nousee postitalon, toinen rautatieaseman korkeudelle. Tätä "räystäskorkeutta” on myös käytetty perusteluna rakennuksen sovittamiseksi merkittävään historialliseen ympäristöönsä. Itse asiassa muuta perustelua ei löydykään, sillä suunnitelma poikkeaa niin materiaaliensa kuin muotonsa puolesta ympäristöstään. Ylöspäin kapenevat rakennusmassat korostavat sen itsenäisyyttä ja veistosmaisuutta, ja kun visuaalista liikettä ylöspäin ei katkaista, ”räystäslinjaa” ei juuri synny.

Omaa erityisyyttään korostava ”signature”-arkkitehtuuri on tietysti olennainen osa tähtiarkkitehtien ja -toimistojen panosta liikuttaessa erilaisissa kulttuurisissa ympäristöissä, eikä rakennetun ympäristön kerroksellisuudessa ole sinänsä mitään vikaa. Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin herättää kysymyksiä kaupunkiarkkitehtuurin näkökulmasta. Kun siivekkeet on sijoitettu pohjois-etelä-suuntaisesti, erikorkuiset päädyt suuntautuvat Asema-aukiolle, joka jää nyt keskeiseksi kaupunkitilaksi. Rakennus ei näin millään onnistu rajaamaan tätä tilaa, mikä tehtävä jää edelleen piskuiselle Vltavan rakennukselle. Tilan "vuotaminen” eri suuntiin ja kokonaisuuden palikkamaisuus näkyy selvästi esimerkiksi yllä olevassa havainnekuvassa. Tila jää muodon varjoon.

Mutta ehkä tämäkin on tarkoituksellista: form follows function. Rakennus näyttää juuri siltä mitä se tekee: haukkaa palan julkista tilaa.