Pitkät jäähyväiset

 Kirjoitin kolme viikkoa sitten Helsingin kaupungin ja Uudenmaan liiton toteuttamasta selvityksestä, josta myös Helsingin Sanomat uutisoi raflaavalla otsikolla "Selvitys: Pientaloalueet tuhoavat luontoa enemmän kuin kerrostaloalueet". Sittemmin tuosta raportista kehkeytyi kummallinen prosessi. Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkijat Anssi Joutsiniemi ja Mari Vaattovaara kritisoivat selvitystä voimakkaasti ideologiseksi, jonka jälkeen Uudenmaan viestintäjohtaja Inka Kanerva toi tviitissään esille, että tutkijat olivat parhaillaan itse toteuttamassa omaa selvitystä, jonka rahoittajana oli muun muassa Pientaloteollisuus PTT ry. Tähän tarttui taas Helsingin Sanomat, joka laajassa jutussaan kyseenalaisti tutkijoiden riippumattomuuden. Se luonnollisesti sai somen villiintymään.

Kyseessä oli tietysti virhepäätelmä tai harha-argumentti, jolle argumentaatioteorian tutkijat ovat antaneet nimen "tu quoque", ja jonka lapset ovat oivallisesti suomentaneet "ite oot". Se, mitä tutkijat ovat tahoillaan tehneet, ei ole millään tavoin relevanttia sen kannalta, minkä laatuinen tai ideologinen heidän arvostelemansa raportti on — ja sama koskee heidän itse kirjoittamaansa tutkimusraporttia. Syytöksen absurdiuden ymmärtää jos kääntää sen toisin päin. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vahvasti sitoutunut tiiviiseen kerrostalorakentamiseen kuten bulevardeihin, ja tätä tarkoitusta varten se on tilannut erilaisia selvityksiä, esimerkiksi Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen selvityksen pienhiukkasten kulkeutumisesta erityyppisissä bulevardivaihtoehdoissa. Onko tästä pääteltävä, että HY:n ja Ilmatieteen laitoksen tutkijoiden riippumattomuus on kyseenalainen jos he vaikkapa arvostelisivat pientalotutkimuksia metodologisista virheistä?

Tämän surullisen prosessin johdosta nämä kaksi selvitystä tulivat julkisuudessa asetetuiksi rinnakkain, mistä on epäilemättä haittaa molemmille. Uudenmaan liiton ja Helsingin raportista on toistuvasti sanottu, ettei se ole akateeminen tutkimus vaan "erilaista olemassa olevaa tietoa yhdistelemällä koostettu katsaus", kuten Uudenmaan maakuntajohtaja Ossi Savolainen kirjoitti mielipidekirjoituksessaan 17.10. HS:ssa. Tällaisesta review-tyyppisestä julkaisusta ei kuitenkaan ole kyse, mikä näkyy jo raportin suppeasta lähdeluettelosta: 9 julkaisua, jotka ovat kaikki viranomaistahojen tuottamia raportteja (lähinnä Uudenmaan liitto) sekä yksi blogikirjoitus. Mistä siis on kyse? Ilmeisesti on vielä palattava siihen, sillä raporttiin on suhtauduttu myönteisesti erityisesti poliittisilla tahoilla pormestaria myöten. Poliittiset vaikutukset saattavat siten olla suuriakin, kuten lienee tekijöiden tarkoituskin. Ja juuri siitä syystä tutkijat ovat huolissaan. Kaupunkirakentamisen kun tulisi perustua tietoon.

Selvitys on periaatteessa yksinkertainen: on rajattu olemassa olevia asuinalueita Uudeltamaalta, laskettu näiden rajausten perusteella aluetehokkuus ja se, kuinka paljon ihmisiä asuu väestörekisterin mukaan näillä alueilla. Siitä on päätelty, "kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään". Sen lisäksi on "linkitetty työhön myös metsäkato-/hiilinäkökulmaa" sekä "kestävyysnäkökulmaa myös muuten, esim. liikkuminen, sosiaalinen näkökulma." Raportin ovat kuitenkin laatineet maakunta-arkkitehti Mariikka Manninen, paikkatietoasiantuntija Henri Jutila ja yleiskaavapäällikkö Pasi Rajala — kaikki epäilemättä päteviä omilla aloillaan mutta eivät ympäristötieteissä eivätkä yhteiskuntatieteissä. Tässä juuri näkyy "ei-akateemisuuden" ongelma, johon suunnittelijat törmäävät säännöllisesti esimerkiksi laatiessaan kaavaselostuksia: kaupunkikrakentaminen tulisi tietysti linkittää niin ympäristö- kuin sosiaalisiinkin kysymyksiin, mutta eri asiantuntijoiden palkkaamiseen ei ole varaa — ei ehkä aina haluakaan. Niinpä tässäkin menevät peruskäsitteet kuten metsäkato, luontokato, lajikato, hiilivarasto ja hiilinielu sekaisin, ja lopulta päädytään vain laskemaan, kuinka paljon maata jää rajatun asuinalueen 'alle' ja kuinka monen männyn hiilivarasto näin menetetään. Sosiaalisista kysymyksistä löydän vain tämän lauseen: "Kysyntää kaupunkimaiseen asumiseen on enemmän kuin tarjontaa".

Jos tätä verrataan akateemisten tutkijoiden tuottamaan raporttiin, ero on helppo havaita. Siinä lähdetään liikkeelle sosiaalisista kysymyksistä, joka on Mari Vaattovaaran tutkimusaluetta: asuinalueiden yksipuolistuminen kuten tiivis kerrostalorakentaminen, asuntojen koon pieneneminen, vuokra-asuntovaltaisuus ja maahanmuuttajien keskittyminen ovat kaikki trendejä, jotka altistavat segregaatiolle ja siihen liittyville riskeille. Ratkaisuksi esitetään asuinalueiden monipuolistamista kehittämällä myös pientaloratkaisuja osaksi tiivistä kaupunkirakennetta, jossa niin julkinen liikenne kuin palvelutkin voidaan kuitenkin järjestää. Tästä laskennallisesta ja suunnitteluosuudesta ovat vastanneet Joutsiniemi ja Teemu Jama, joiden erityisaluetta se on. Tietysti akateemisten tutkijoiden pidättäytyminen omilla vahvuusalueillaan on sekin tunnistettu ongelma. Tässä tapauksessa ympäristökysymykset eivät juuri nouse esille, mutta kaupunkisuunnittelussa niitä ei voida enää sivuuttaa. Omaan korvaani särähtää esimerkiksi viherrakenteen kuvaaminen "väljänä maankäyttönä" (s. 12).

Mutta entä UL:n ja Helsingin selvityksen kritiikki väljää maankäyttöä vastaan, jota perustellaan ympäristövaikutuksilla? Lähtökohtana on siis seuraava kysymys: "Kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään?" Mutta mitä tarkoittaa "vievät"? Uudenmaan liiton tiedotteen mukaan "paljon seudun maapinta-alaa asumiskäytössä tarkoittaa vähemmän maapinta-alaa muussa käytössä – esimerkiksi hiiltä sitovana metsäalueena." 

Katsokaa kuitenkin ohessa olevaa kuvaa pientalosta suurella (0,4 ha) tontilla. Tämän verran maapinta-alaa asuminen on siis "vienyt".  Metsä ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Eikä se myöskään katoa, sillä kukaan ei toteuta avohakkuuta omalla tontillaan. Samaa ei voi sanoa asumisen ulkopuolisista metsäalueista, joiden kohdalla "päätehakkuu" on yleensä ennemmin tai myöhemmin edessä. Pysyvästi suojeltuja metsiä on Suomessa vain 6%, Etelä-Suomessa 3%. Tätä taustaa vasten Helsingin Sanomien otsikko pientaloalueista luontoa "tuhoavina" on enemmän kuin harhaanjohtava. Paradoksaalisesti olemassa olevan metsän säilyttäminen tai sen muuttaminen puutarhaksi on sitä helpompaa mitä väljempää asutus on. Selvityksen johtopäätös, että "tiivistäminen toisaalla säästää luontoa toisaalla" on siten pahasti harhainen.

Mistä tällainen ajattelu — jonka mukaan kaikki tontit niiden koosta riippumatta asfaltoidaan — oikein kumpuaa? Se on nimittäin edellytyksenä sille, että "metsäkato" olisi laskettavissa laskemalla asuinrakentamiseen kaavoitetut alueet ja jakamalla ne asukkailla. Taustalla on ilmeisesti kaksi sitkeää ajatuspinttymää, joita on kritisoitu pitkään, mutta jotka eivät vain suostu kuolemaan. Ensimmäinen on funktionalismin haamu, jonka mukaan maapinta-ala on jaettavissa yksittäisiin funktioihin: maa on esimerkiksi asumista, liikkumista, työntekoa tai virkistystä varten. Kun alue on kerran kaavoitettu asumiseen (A) niin ei siellä metsää voi olla (V tai M). Todellisuus on tietenkin toisenlainen: tontilla voi olla metsää tai puutarha perhosineen (yleensä onkin), asunnoissa voi työskennellä ja liikkuessaan virkistyä. Linnut ja mehiläiset eivät välitä meidän kaavamerkinnöistämme. Todellisuus on monifunktionaalinen, ja erityisesti sellainen on vihreä infrastruktuuri: se kulkee asumisen yli ja lomitse (eikä jää vain sen alle), ja se tuottaa useita ekosysteemipalveluja, jotka ovat välttämättömiä kestävälle kehitykselle ja lajikirjolle. Edellyttäen että sille on tilaa.

Toinen sitkeä ajatusluutuma on ajan unohtaminen. Ajattelemme kaupunkia ikään kuin valmiina kuviona, jonka kaavoitamme ja sitten toteutamme, minkä jälkeen siirrymme toisille alueille. Jos katsomme satelliittikuvia uusista asuinalueista, ne vaikuttavat tosiaan melko paljailta, erityisesti tiiviillä alueilla. Talojen rakentaminen, rakennusmateriaalien varastointi ja koneiden käyttäminen vievät helposti pieneltä tontilta kaiken kasvillisuuden. Mutta jos maltamme odottaa kymmenen tai viisikymmentä vuotta ja lapsemme jatkavat siitä vielä eteenpäin, alueet näyttävät jo aivan toisenlaisilta. Kaupunki ei ole vain tilan vaan myös ajan funktio.

Seuraako tästä, että pientalokaupunki on "kestävämpi" kuin tiivis korttelikaupunki, vastoin yleistä uskomusta? Ei tietenkään. Se tarkoittaa vain sitä, että jos edessämme on meille liian vaikea yhtälö (asuinalueiden erilaisten ominaisuuksien sosiaaliset ja ympäristövaikutukset), sitä ei ratkaista vaihtamalla laskutehtävä helpompaan.