torstai 28. elokuuta 2014

Oluttölkin tarina

On ehkä pakko aloittaa tämä blogi sen nimestä. Miten niin mahdolliset kaupungit?

Istuin kerran arkkitehtiopiskelijoiden kanssa saunaillan päätteeksi olutta siemaillen. Kun tiesin heidän juuri käyneen kurssin nimeltä Kaupunkitila, pyysin heitä kertomaan miten tämän käsitteen voisi määritellä. Kukaan ei yrittänyt. Siinä ei tietysti ollut mitään ihmeellistä, sillä arkkitehdit ja myös alaa opiskelevat ovat tottuneet suhtautumaan tilaan käytännönläheisesti. Se on jotain, jota suunnitellaan, muokataan, rajataan. Rakennusten sisään ja niiden väliin syntyy tila, eräänlainen tyhjyys, jolla on muoto, ja joka on parhaimmillaan varsin vaikuttava kokemus.

Yritin sitten selittää mitä itse olin ajatellut asiasta. Ja kun muuta ei ollut käsillä, siirsin oluttölkkiä pöydällä toiseen paikkaan. Kukaan heistä ei tietenkään yllättynyt, esimerkiksi huudahtaen: "Se voi siis olla tuossakin!" Mistä voi päätellä, että jokainen heistä jo nähdessään tölkin tiesi, että se voi sijaita useassa kohdassa pöytää, lattialla, tai vaikkapa jääkaapissa. Se voi olla täysi, puolillaan tai tyhjä. Se ei ehkä voi leijua ilmassa kenenkään kannattelematta - silloin ehkä joku yllättyisi.

Tämä on toisaalta täysin itsestään selvää, toisaalta se muuttuu hyvin pian hyvin vaikeaksi. Ongelma tulee siitä, että vain tölkin sijainnin kunakin hetkenä voi havaita, ei sen muita mahdollisia sijainteja. Vai voiko? Sisältääkö havainto siitä, että se on tölkki, jo sen kaikki muut mahdolliset sijainnit? Houkuttaisi ajatella, että havaittu tölkki on todellinen, mutta kaikki muut sen sijainnit tarvitsevat kuvittelukykyämme. Tällainen psykologisointi veisi meidät kuitenkin metsään. Emme varmasti kykene käymään mielessämme läpi kaikkia näitä mahdollisia sijainteja, eivätkä tölkin mahdolliset sijainnit ole psyykkisiä vaan fysikaalisia tosiasioita. Sellaisia esineet nyt vain ovat, kuvittelemme niistä sitten mitä hyvänsä, kuten ilmassa leijumisen.

Jos tämän oluttölkin ontologian nyt siirtää kaupunkiin, päädytään yhtä lailla hankaliin kysymyksiin. Kaupunkia voisi tietysti yrittää kuvata isona esineenä, joka koostuu taloista, kaduista, autoista, jalankulkijoista, puista sun muista ympäristöelementeistä, joilla on kaikilla paikkansa ja suhteensa toisiinsa. Siis kolmiulotteisena kokonaisuutena, kuten arkkitehdit mielellään korostavat. Mutta entä liike, tuo "neljäs ulottuvuus"? Muutenhan kaupunki jäykistyisi kuin Vaimoni on noita -sarjan pysäytetty aikaviipale, jossa vain noidilla on lupa liikkua. Liike on myös toisaalta itsestään selvää, toisaalta taas hankalaa. Jos ja kun kaupunki koko ajan muuttuu, sijainnit ja suhteet tulevat muuksi kuin ne hetki sitten olivat, miten tällaista voi kuvata? No esimerkiksi liikennettä voi yrittää kuvata liikennevirtana. Lukuisat yksittäiset päätökset valita tämä liikennemuoto, lukuisat pyrkimiset johonkin, perille saapumiset ja eksymiset kuvataan ikään kuin yhtenä luonnonilmiönä, virtana.

Kun suuri esine ei riitä kuvaamaan kaupunkia, yritämme siis kuvata sitä jonakin joka tapahtuu. Liikenne virtaa, kaupunki rakentuu, tornitalot nousevat, keskusta uudistuu, asuinalueet segregoituvat. Nämä kaupungin kehkeytymisen tavat ovat empiirisesti havaittavia, niistä voi kerätä tilastoja, ja niistä voi piirtää erilaisia teemakarttoja. Kun suuntaa katseensa kaupunkiin riittävän etäältä, voi myös alkaa nähdä isoja kuvioita lukemattomien yksityiskohtien muuttuessa taustakohinaksi. Voi alkaa unelmoida kaupungin tieteestä, science of the city. Tieteestä, joka osaa ennustaa kaupunkien tulevan kehityksen, tai jonka edustajana kaupunkitutkija voi ainakin lausua kommenttejaan asuinalueiden segregaatiosta, kaupunkien kilpailukyvystä, koulujen oppimistuloksista tai liikenteen kasvusta.

Mutta entä kaupunkisuunnittelija? Hänellehän kaupungin muutoksen seuraaminen olisi vähän kuin itsensä tarpeettomaksi tekemistä: jos ymmärrys kaupungista on sen muutoksen ennakointia ja kommentointia, eikö kaupunki tulisi jättää rauhaan? Antaa siis asukkaiden, autoilijoiden ja yritysten tehdä ne lukuisat muutto-, matka- ja investointipäätökset, joista kaupungin kehkeytyminen muodostuu? Mutta toisaalta, eikö kaupunkia tarvitse myös suunnitella? Eikö tarvita suunnitelmia, jotta kaupunkia päästään rakentamaan? Mistä ne paljon kaivatut tontit tulevat, ellei joku niitä kaavoita?

Tässä ehkä oluttölkin ontologia tulee apuun. Kaupungilla on varmastikin menneisyys ja nykyisyys, mutta sen tulevaisuus on avoin, täynnä mahdollisuuksia. On niitä toki menneisyydessäkin, menetettyjä mahdollisuuksia, mutta katsotaan nyt eteenpäin. Kiinnostavaa on, että vaikka mahdollisuudet eivät ole meidän mielikuvituksemme tuotetta, niitä ei voi havaita. Mahdolliset kaupungit ovat siis todellisia, mutta ne ovat myös näkymättömiä kaupunkeja, kuten Italo Calvino sen ilmaisi. Ne on pakko piirtää näkyviin. Ne on pakko suunnitella.

Modalities of Urban Space

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti