maanantai 28. joulukuuta 2015

Mietteitä moraalitaloudesta

Vaikka taloustiede itsenäistyi poliittisesta ja moraalifilosofiasta omaksi tieteenalakseen vasta 1800-luvulla, se on onnistunut rakentamaan itsestään kuvan yhteiskunnallisesti neutraalina tieteenalana, joka kertoo päätöksentekijöille miten talous toimii ja mitä eri päätöksistä seuraa. Politiikan se sanoo jättävänsä poliitikoille, vaikka se toki uskoo paremmin tietävänsä mitä tulisi tehdä. Moraalista se ei enää kehtaa puhuakaan, se tuntuu jääneen jonnekin historian hämärään. Mitä globaalimmaksi talous käy - ja vastaavasti mitä heikommiksi kansallisvaltiot muuttuvat - sitä selkeämmin talous alkaa näyttää kaikkien sodalta kaikkia vastaan. Ja tässä luonnontilassa - kuten jo Thomas Hobbes oivalsi - ei ole oikeudenmukaisuutta tai epäoikeudenmukaisuutta, vaan "itse kunkin on vain se, minkä hän voi saada, ja niin kauan kuin hän voi sen pitää." (Leviathan 125). Oikeus ja moraali ovat yhteiskunnallisia, eivät luonnollisia ominaisuuksia.

Kuten tunnettua, Hobbes päätteli kuitenkin myös, ettei tämä kuvitteellinen luonnontila ole ainakaan yksilön kannalta kovin miellyttävä: siinä "ei ollut käsitystä ajasta; ei taiteita; ei oppia; ei yhteisöjä; ja mikä pahinta, vallitsee ainainen pelko ja väkivaltaisen kuoleman vaara; ja ihmisen elämä on yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt." (mt. s. 124) Hän tosin totesi, että valtioiden välillä kyllä vallitsee tällainen anarkia, jossa hallitsijat "tähtäävät toisiaan aseillaan ja pitävät silmällä toisiaan... Mutta koska he sillä tavoin ylläpitävät alamaistensa yritteliäisyyttä, siitä ei seuraa sitä kurjuutta, joka liittyy yksittäisten ihmisten vapauteen." (mt. s. 125). Mutta entä sitten jos kansallisvaltioiden suvereniteetti liukuu globaaleille markkinoille ja yhteiskunta fragmentoituu yhä pienempiin ryhmiin, jotka eivät enää ymmärrä toisiaan? Onko silloin enää mahdollista puhua oikeudenmukaisuudesta tai moraalista? Jos leski ei kykene pitämään kiinni rovostaan - mutta sijoittaja kyllä osingostaan - ehkä se nyt vain on niin.

Tietysti voitaisiin esittää hurskas toivomus, että taloustiede perinnettään kunnioittaen kiinnostuisi myös sellaisita asioista kuin oikeudenmukainen tulonjako tai kestävä kehitys, mutta ehkä se on liikaa vaadittu - esimerkiksi "kustannuskilpailukyky" sopii niin paljon paremmin kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Mutta ehkä tarkastelu voidaan kääntää nurin. Myös kaupunkisuunnittelussa vallitsi aina 1970-luvulle asti rationaalisen suunnittelun ideologia, jossa myös kuviteltiin poliitikkojen asettavan tavoitteet, joiden toteuttamiseksi neutraalit suunnittelijat sitten esittävät rationaalisesti perustellut keinonsa. Nyt tällaiseen työnjakoon ei juuri enää uskota - ainakaan alan tutkijoiden keskuudessa - vaan niin keinot kuin tavoitteetkin nähdään läpeensä poliittisina ja ideologisina. Eikä mikään ole poliittisempaa ja ideologisempaa kuin "neutraalius".

Samassa mielessä voidaan olettaa, että näennäisen neutraali talouspuhe pitää sisällään julkilausumattomia oletuksia siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Ja kun ne kaivetaan esiin, niitä voidaan käsitellä kuten moraalifilosofisia väitteitä yleensäkin: etsiä niiden perusteita ja yleistettävyyttä.

Pohditaanpa kokeeksi esimerkkiä, jolla pääsemme kiinni kaupunkisuunnittelun moraalitalouteen. Erityisesti Helsingissä on 60-luvulta asti harjoitettu niin sanottua sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Toisin kuin usein kuvitellaan (esim. HS 17.12.), se ei ole tapahtunut kaavoittamalla vaan luovuttamalla eri alueilta tontteja erilaisiin tarkoituksiin, kuten vuokra-, asumisoikeus- ja omistusasuntojen rakentamiseen.  Erityisesti kaupungin rakennuttamien vuokra-asuntojen asukasvalinnassa on vuosien saatossa käytetty sekä tulorajoja että tarvehankintaa, ja sen lisäksi asunnot ovat olleet yksityisiä turvallisempia ja edullisempia: asunnon on saanut säilyttää  haluamansa ajan (jos maksaa vuokransa ja elää kunniallisesti), ja vuokra määräytyy omakustannusperiaatteella. Vuokra-asunnot ovat olleet niin kutsuttuja dekommodifioituja, vapailta markkinoilta irrotettuja tuotteita.

Kaupunkisuunnittelun ja asuntopolitiikan näkökulmasta tätä politiikkaa on perusteltu paitsi kohtuuhintaisen asumisen turvaamisella, myös eri alueiden tasapainoisella sosiaalisella ja etnisellä kehityksellä.  Säännöllisin väliajoin mediassa nostetaan kuitenkin esille se ongelma, että kaupungin vuokra-asuntojen turvallisuudesta johtuen niihin jää asumaan myös ylempiin tuloluokkiin nousseita vuokralaisia, jotka saavat näin laskennallista tukea halvemman vuokran muodossa. "Tutkimus: Helsingin kaupunki tukee hyvätuloisia vuokra-asukkaitaan kymmenillä miljoonilla vuodessa", otsikoi Helsingin Sanomat tuohtuneena 17.2.

Juttu perustui Essi Eerolan ja Tuukka Saarimaan varsin pätevään taloustieteelliseen tutkimukseen, jossa ensinnäkin osoitettiin vuokra-asukkaiden saaman laskennallisen hyödyn olevan merkittävä ja verrattavissa yleiseen asumistukeen, joka kuitenkin kohdistuu paremmin pienituloisiin. Toisaalta he osoittivat, että kaupungin vuokra-asunto ei takaa pienituloisten sijoittumista paremmille alueille verrattuna niihin, jotka ovat onnistuneet saamaan asunnon yksityisiltä markkinoilta, ja joiden asumista tuetaan yleisen asumistuen kautta. Tosin tutkimuksessa sivuutetaan se, että yksityiset markkinat sulkeutuvat niiltä, joiden luottotiedot ovat syystä tai toisesta menneet, joiden rahat eivät riitä takuuvuokriin, tai joiden iho on vuokranantajien mielestä väärän värinen. Toisaalta näiden ryhmien olemassaolo vielä alleviivaa sitä yhteiskunnallista epäkohtaa, että "veronmaksajien" rahaa vuotaa "hyvätuloisille".

Tällä tavoin taloustiede siis kytkeytyy median kautta politiikkaan ja sen moraliteetteihin: on se niin väärin, että hyvätuloiset saavat etua, eivätkä köyhätkään hyödy sekoittamisesta - parempi siis luopua sosiaalisesta asuntotuotannosta tai ainakin tarkistaa säännöllisesti vuokralaisten tulot. Tällainen keskustelu on tärkeää, eikä sitä tule välttää julistamalla tietyt politiikkavaihtoehdot tabuiksi. Tutkimus myös tukee keskustelua ampumalla alas intuitiivisia oletuksia asuntopolitiikan tai kaupunkisuunnittelun vaikutuksista. Toisaalta akateemisen keskustelun kautta tulevat parhaimmillaan esille myös aukot tiedoissamme; esimerkiksi kuinka vakavan kannustinloukun tällainen tarkistaminen aiheuttaisi tai kuinka voimakkaasti asuinalueet sen seurauksena segregoituisivat. 

Samalla on kuitenkin syytä avoimesti myöntää, ettei tällainen keskustelu ole mitenkään arvovapaata, epäpoliittista tai epäideologista. Kyse on oikeudenmukaisuudesta ja moraalista, jota - kuten todettu - esiintyy vain yhteiskunnassa, ja josta siitäkin voidaan järkevästi keskustella. Onko nykytilanne tosiaan väärin, ja jos on, mikä tekee sen vääräksi? Onko esimerkiksi oikein, että vain pienituloiset voivat saada yhteiskunnan tuottamia palveluja, jotka ovat joko subventoituja tai täysin ilmaisia? Olisiko hyvätuloisten aina maksettava niistä markkinahinta, jos heillä kerran on siihen varaa?

Tällainen yleistettävyysvaatimus on voitava esittää jokaiselle esitetylle (tai kätketylle) moraaliväitteelle. Silloin on helppo huomata, että koko hyvinvointivaltio menisi äkkiä uusiksi. Hyvätuloisilla olisi varaa ostaa kirjansa itse; on siis väärin, että kaupunki hankkii niitä kirjastoihin heidänkin lainattavakseen (tarkistamatta heidän tulojaan). Hyvätuloiset voisivat palkata hoitajan kotiinsa; heidän lapsillaan ei siis tulisi olla subjektiivista päivähoito-oikeutta (joka on kumma kyllä nyt viety työttömiltä eikä hyvätuloisilta). Heillä olisi varaa maksaa lastensa koulutus lukukausimaksuilla; ilmainen perus- ja korkeakoulutus on kuntien ja valtion tukea, joka kohdentuu huonosti sitä tarvitseville, kun taas hyvätuloiset ja koulutuetut saavat sitä roppakaupalla.

Tällainen eriytyvien asumisen, palvelujen ja sosiaalisten suhteiden luokkayhteiskunta olisi tietysti mahdollinen, ja ehkä olemme pikku hiljaa menossa siihen suuntaan. Ongelmaksi tulee kuitenkin se, että ne "veronmaksajat", joiden rahaa nyt haaskataan "hyvätuloisten" palveluihin, ovat juuri niitä samoja keskiluokkaisia palkansaajia, joiden oikeutta palveluihin olisimme rajoittamassa. Olisiko siis oikeudenmukaista, että sama keskiluokka kantaisi sekä raskaimman verotaakan että ostaisi palvelunsa vapailta markkinoilta? Verokapinan sillä ainakin saisi aikaiseksi, ja epäilemättä se kääntyisi lopulta vähävaraisimpien tappioksi. Yläluokan iloiset veropakolaisethan ovat jo poistuneet rintamasta, joten keskiluokasta on syytä pitää kiinni.

Hyvinvointivaltio on tietysti monella tapaa utopia, ja samoin on sen kaupunkitilallinen ilmentymä: ajatus siitä, että eritaustaiset ihmiset voivat elää lähellä toisiaan, käydä samoja kouluja, käyttää samoja kirjastoja ja kilpailla opiskelupaikoista vain lahjakkuutensa, ei vanhempiensa tulojen perusteella. Kaupunkisuunnittelussa tämä utopia on merkinnyt asuinalueita, joihin sijoitetaan pien- rivi- ja kerrostaloja erilaisilla hallintamuodoilla sekä peruspalveluja kaikille. Taustalla on ehkä romanttinen ajatus yhteisöstä, joka ei ole pelkästään kuvitteellinen vaan jotain, jolle on valmis antamaan jotain, mutta jolta myös odottaa saavansa jotain. 

Toki tämä unelma on jo kovaa vauhtia rapautumassa. Kynnelle kykenevät suuntaavat muuttoautonsa pois alueilta, joille sosiaaliset ongelmat ja maahanmuuttajat keskittyvät.  Aidattuja asuinalueita ei Suomessa vielä juuri ole, mutta epäilemättä nekin ovat matkalla tänne. Vanhemmat shoppailevat erilaisia kielikylpy-, taide- ja musiikkikouluja oman koulupiirinsä ulkopuolelta. Ja myös asenteet ovat eritytymässä: hyväosaisten mielestä huono-osaisuus on lähinnä itse aiheutettua ja sosiaaliturva hyväksikäyttöä.

"Kilpailu saa ihmiset hyökkäämään hyödyn vuoksi, epäluottamus turvallisuuden vuoksi, turhamaisuus maineen vuoksi", kuvaa Hobbes ihmisluonnon kolmea pääasiallista riidan syytä. "Kaikki mikä aiheutuu sota-ajasta, jolloin jokainen ihminen on jokaisen vihollinen, kaikki se siis aiheutuu myös ajasta, jolloin ihmiset elävät ilman muuta turvaa kuin minkä heidän oma voimansa ja kekseliäisyytensä heille hankkii."

Tässä haetaan luonnollisesti yhteiskuntasopimusta, sitä oikeaa. Ei sitä irvikuvaa, jolla poliitikot tänä päivänä ratsastavat, ja joka kuvaa pikemminkin uutta vastakkainasettelujen ja fragmentoitumisen aikaamme. Mutta ehkä siitäkin nousee jonain päivänä uusi utopia yksinäisyyden, pelon, epäluottamuksen ja häijyyden jälkeen, niihin kyllästyttyämme. 
 

Thomas Hobbes: Leviathan, or the Matter, Forme, and Power of a Commonwealth Ecclesiasticall and Civill (1651). Otteet Tuomo Ahon suomennoksesta, Vastapaino, Tampere 1999.

Essi Eerola & Tuukka Saarimaa: Who Benefits from Public Housing? VATT Working Papers, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus, Helsinki 2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti