sunnuntai 10. joulukuuta 2017

100 vuotta kuviteltua yhteisöä

Nyt kun epälukuinen määrä Suomi 100 -tapahtumia on saatu päätökseen, on aika palata arkeen ja tunnustaa, ettei juhlakalua ole oikeasti ollut olemassa. Tai tarkentaen: on olemassa itsenäinen Suomi-niminen valtio, jolla on viralliset rajat ja valtiosääntö, ja jonka muut itsenäiset valtiot tunnustavat. Mutta ei ole olemassa Suomi-nimistä yhteisöä, jollaista meille on yritetty markkinoida muun muassa teemalla "Yhdessä-tillsammans-together". Tämä yhteisö on kuviteltu, fiktio – vain samalla tavalla olemassa kuin joulupukki, johon toki moni tänäkin jouluna uskoo.

Poliisit ryhmittymässä asemiin Narinkkatorilla
itsenäisyyspäivänä. Kuvan henkilöt ovat aivan tavallisia julkisen
 tilan käyttäjiä eivätkä Odinin sotureita.
En halunnut kerjätä verta nenästäni heitä kuvaamalla. 
Itsenäisyyspäivänä kävin kahvilla Kampin keskuksessa ja katselin samalla sen läheisyydessä parveilevia maastopukuisia tai nahkatakkisia miehiä, joiden selkää koristi "Soldiers of Odin" tai pääkallo ja sääriluut, valmistautumassa Isänmaallisen Vastarintaliikkeen kulkueeseen. Mielenosoitusmarssi lähti liikkeelle Narinkkatorilta kohti Töölöntoria, jolta lastentapahtuma oli turvallisuussyistä siirretty syrjemmälle. Molemmissa paikoissa ja matkan varrella poliisi – valtiovallan edustajana – oli jo asettunut asemiin. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa huolestuin omasta turvallisuudestani suomalaisessa kaupungissa – siitä huolimatta, että mielenosoittajien banderollissa luki "Turvallinen Suomi takaisin".

Mietin, mikä minua ja noita "sotureita" yhdistää. Aika vähän: ei arvomaailma, ei poliitinen kanta, ei koulutus, ei kielenkäyttö, ei tieto, ei pukeutuminen, ei käyttäytyminen, eivät tavoitteet, eivät verkostot...itse asiassa vain se, että olimme samassa tilassa, saman valtion alueella ja varmaan enimmäkseen saman valtion kansalaisia. Lähimmät sukulaissielut odinilaisille löytyvät ehkä pikemminkin Trumpin kannattajakunnasta, kuten perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari onkin tuonut avoimesti esille.

Mutta mikä on valtio? Valtio on suvereeni, sillä on monopoli väkivallan käyttöön rajojensa sisällä. Hyvä niin, sillä minäkään en haluaisi joutua palkkaamaan yksityisiä turvamiehiä näiltä "sotureilta" suojautuakseni.
Valtioiden ytimessä on valta, ja ne syntyvät yleensä valloittamalla. Suomenkaan alueella asuvat alkuperäiskansat eivät ole muodostaneet mitään yhteisöä myöhemmin tulleiden kanssa; heidän maansa on valloitettu. Se oli helppoa erityisesti siksi, että heidän kulttuuriinsa ja elinkeinoonsa ei kuulunut olennaisena edellytyksenä maanomistus. Kartta valtion omistamista maista kertookin karulla tavalla tästä: miten sattuukin, että omistus keskittyy pohjoiseen? 

Valtio pitää yllä suvereniteettiaan erilaisilla symboleilla ja rituaaleilla, joita tämänkin vuoden aikana on nähty kyllästymiseen asti: lipuilla, paraateilla, vastaanotoilla, kansallislauluilla, urheilukilpailuilla, kunniamerkeillä – jopa taiteella. Näin ollen ei ollut mitenkään ihmeellistä, että saamelaisten pyhä Saana-tunturi valaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivien kunniaksi sinivalkoiseksi – eli valloittajan väreillä. Vallalla ei ole moraalia; Suomen itsenäisyydellä tai sen rajoilla ei ole sen enempää moraalista oikeutta kuin olisi ollut Katalonian itsenäisyydellä – sitä vain ei vallanpitäjä hyväksynyt eivätkä muut valtiot tunnustaneet.

Saana valaistuna (luonnoskuva Tiia Pulkkinen)
Mutta palataan siihen yhteisöllisyyteen. Kuviteltu yhteisö on termi, jonka toi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun Benedict Anderson teoksellaan Imagined Communities. Reflections on the Origins and Spread of Nationalism vuodelta 1983 (suomentanut Joel Kuortti, Vastapaino 2007). Ajatus on yksinkertainen: kun emme voi mitenkään tuntea kaikkia valtion kansalaisia, meidän on kuviteltava välillemme jonkinlainen yhteys. On arvioitu, että ihmisen aivot kykenevät käsittelemään vain noin 150 henkilön ryhmää (ns. Dunbarin luku) – keskimäärin varmaan facebook-kaverien lukumäärä, jos hyväksyy kavereikseen vain tuntemansa ihmiset. Näin ollen suurimpaan osaan kanssaihmisistä on muodostettava kuviteltu yhteys erilaisten symbolien kautta. Kansallisvaltiot rakentavat näitä tietoisesti. Keskeisenä välineenä on peruskoulutus, jossa kansallinen tarina vakiinnutetaan, mutta yhtä tärkeitä ovat ihmisiä yhteen kokoavat rituaalit kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto (jonne pääsee vain eliitti mutta jota katselee puolet kansasta) tai monumentit kuten juuri paljastettu talvisodan muistomerkki. Sekin on varsin luonnollista, että Suomessa juhlitaan itsenäisyyttä nimenomaan sotia muistelemalla. Varsinaisessa verettömässä ja lahjaksi sadussa itsenäistymisessä ei ole ollut tarinan aineksia, toisin kuin kansakunnan kohtalonhetkissä talvi- ja jatkosodissa.

Kuvitellut yhteisöt eivät kuitenkaan rajoitu vain kansallisvaltioihin: myös työpaikoilla odotetaan ihmisten sitoutuvan yhteisönsä päämääriin, strategioihin ja arvoihin. Yrityksen henkilöstökyselyssä voidaan kysyä esimerkiksi suhtautumista väitteeseen "Tunnen loukkaantuvani henkilökohtaisesti jos työnantajaani arvostellaan". Myös asuinalueilla ja niiden suunnittelussa pyritään yhteisöllisyyteen, jonka ajatellaan tukevan ihmisten onnellisuutta, yhteistoimintaa ja alueiden menestystä. Taustalla on yhtä lailla kuviteltu perinteinen kyläyhteisö, jossa "koko kylä kasvattaa lapset". Mutta koettakaapa kasvattaa naapurinne lapsia tai arvostella heidän kotikasvatustaan; näette välittömästi kuinka ohuella pohjalla asuinalueyhteisöllisyys on. Älkää koettako sitä edes kotona.

Kaupunkisuunnittejoiden ja arkkitehtien pyrkimykset luoda "yhteisiä olohuoneita" tai  "kaupunkikyliä" tiloja rajaamalla ja johtamalla naapureita kohtaamaan toisiaan ovat yhtä onnettomia kuin poliitikkojen tuoreet yritykset vedota suurten terveystalojen vastuuntuntoon. Markkinatalous ei toimi sillä tavalla. Modernit yhteisöt ovat valinnaisia: ihmiset hakeutuvat niihin porukoihin, joiden arvot tai tavoitteet sopivat heidän omiinsa, ainakin sillä hetkellä. Odinin soturit ovat moderni yhteisö, samoin kuin heitä väistämään joutuneet "Töölön lapselliset", joiden tarkoituksena oli järjestää lastentapahtuma Töölöntorille. Asuinalue on kuitenkin hiukan eri asia. Kun ostan tai vuokraan asunnon joltain alueelta, se on omistajan ja minun välinen yksityisoikeudellinen sopimus, johon naapureilla ei ole sanan sijaa. Yhteisöasuminen, jossa yhteisö haastattelee ja valitsee uudet jäsenensä, on jäänyt marginaali-ilmiöksi.

Toki yhteisöllisiä suhteita voidaan jossain määrin tukea esimerkiksi luomalla cul-de-sac-tyyppisiä pieniä asuinalueita, joihin muilla kuin asukkailla ei ole mitään syytä eksyä. Sekään ei välttämättä riitä, mikäli asukkaiden vaihtuvuus on syystä tai toisesta suuri. Toisaalta kun olemme siirtymässä entistä urbaanimpaan kaupunkiasumisen, hyvän kaupungin eväitä ei enää kannata hakea menneisyyden kuvitelluista yhteisöistä. Kaupungissa olisi pikemminkin kyettävä turvaamaan erilaisten ihmisten turvallinen kohtaaminen. Jos sen hintana on poliisien, vartijoiden ja turvakameroiden lisääntynyt läsnäolo julkisessa tilassa – puhumattakaan siitä, että kaupunkitapahtumat on siirrettävä turvaan yksityisiin tiloihin – kaupunki syö itse omat eväänsä.




3 kommenttia:

  1. Pari kommentia:

    Laajamittainen maanomistus on Suomessa isojaon peruja ja siten ennemminkin varhaismodernin ajan ilmiö. Isojaossa metsät jaettiin maatalousmaan omistajien ja valtion kesken. Alueilla, jotka eivät ole maanviljelykselle suotuisia, metsät luonnollisesti päätyivät valtion omistukseen.

    Suomen alueen alkuperäiskansoja taas eivät syrjäyttäneet niinkään vieraat valloittajat kuin vieraat vaikutteet. Vaikka suomalaiset ovatkin geneettisesti suurimmaksi osin eurooppalaisia, on seassa jonkin verran ainesta, joka yhdistää meidät ennemminkin Pohjois-Venäjän ja Siperian kansoihin. Paras selitys tälle on, että kun maanviljelys saapui Suomeen muualta tulleiden mukana, omaksui osa alkuperäisväestöstä tulokkaiden elämäntavat ja kulttuurin. Kun maanviljelys sitten mahdollisti huomattavan väestönkasvun, joutuivat alkuperäisestä kulttuurista kiinni pitäneet vetäytymään vähitellen kohti pohjoista.

    VastaaPoista
  2. Maanomistuksessa ei ole mitään ”luonnollista”, vaan se on aina historiallisen prosessin tulos. Commonsien muuttuminen valtion omistukseksi on tietysti vain yksi valloittamisen keino, yhtä tärkeää on koulutus, jossa vasta vallan vakiinnuttua on uskallettu tunnustaa vähemmistökielten ja perinteisten elinkeinojen asema. Kyse ei siis ole välttämättä aseellisista konflikteista vaan prosessista, johon kuuluvat mainitsemasi väistyminen ja sulautuminen.

    VastaaPoista
  3. on olemassa kielellinen yhteisö ja paljon yhteistä mm huumoria

    VastaaPoista