sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Kyborgien kaupunki

Kukapa voisi vastustaa ihmistä? Pidämme jotenkin itsestään selvänä, että meidän on rakennettava ihmiskeskeistä yhteiskuntaa, ihmiskeskeistä politiikkaa ja ihmiskeskeistä tutkimusta. Myös kaupunkia on rakennettava ihmisille eikä esimerkiksi autoille. Ihminen on kaiken mitta, ja humanismi antaa vahvimman eetoksen kaikelle toiminnalle. Humanistina tällaisia ajatuksia myös mielellään kannattaisi.

Kun kaikki oli vielä hyvin.
Julkisen tilan käyttöä venetsialaisittain.
 Tanskalainen Jan Gehl on varmastikin tunnetuin ihmiskeskeisen kaupunkisuunnittelun puolestapuhuja. Hän on myös ollut työssään varsin menestyksekäs: hänen kirjoistaan on ilmestynyt lukuisia käännöksiä ympäri maailmaa, viime syksynä myös suomeksi. Hänen toimistonsa on osallistunut useiden kaupunkien keskustojen muuttamiseen jalankulkijoille ja pyöräilijöille ystävällisemmiksi. Niissä myös ihmiset viihtyvät terasseilla ja penkeillä seurustelemassa: "välttämättömästä" liikkumisesta siirrytään "valinnanvaraiseen" ja "sosiaaliseen", kuten hän kaupunkiuudistustaan kuvaa. 

Gehlin viesti on periaatteessa varsin yksinkertainen: kun Venetsian tai Sienan kaltaiset kaupungit rakennettiin, kaupunkisuunnittelijat vielä ymmärsivät ihmistä ja suunnittelivat hänen mittakaavaansa sopivaa kaupunkia. Mutta sitten tulivat modernistit, pääpirunaan Le Corbusier, jotka katselivat kaupunkeja vain lentokoneen korkeudelta. He eivät tienneet mitään ihmisestä eivätkä olleet hänestä edes kiinnostuneita. Gehl itse sai herätyksen toisaalta psykologivaimoltaan, toisaalta Jane Jacobsin kirjoituksista. Sen jälkeen hän on käynyt taistoa modernistista kaupunkisuunnittelua vastaan inhimillisemmän kaupungin puolesta, vieläpä varsin menestyksellisesti: kaupunginjohtajat New Yorkista Moskovaan ovat ottaneet hänen oppinsa käyttöön ja uudistaneet keskustojaan karkoittaen sieltä autot ja palauttaen tilan ihmisten käyttöön. Gehlin mukaan suunnittelijan "asiakas" on ihminen: pystyssä seisova, viisi kilometriä tunnissa kävelevä, eteenpäin suuntautunut nisäkäs, joka pitää toisista ihmisistä. Ihmisen ominaisuudet eivät ole juuri muuttuneet homo sapiensin aloitettua voittokulkunsa, ja näitä ominaisuuksia on myös nykysuunnittelun kunnioitettava.

Mutta mikä on Gehlin ajattelun suhde teknologiaan? Kysyin tätä häneltä suoraan tavatessamme pari viikkoa sitten. Hän tulkitsi kysymykseni tarkoittavan itsestään ajavia autoja ja drooneja, joihin hän suhtautui varauksellisesti – ymmärrettävää kyllä, koska ne eivät oikein sovi hänen tarinaansa. En kuitenkaan tarkoittanut niitä vaan teknologiaa yleisemmin, joka määrittelee myös sen, mitä tarkoitamme "ihmisellä". Ilman sen pohtimista tarina nimittäin hajoaa kuin korttitalo, kun sitä vähänkin tönäisee. Esimerkiksi näin: mitä ovat ne oliot, jotka ajavat autojaan tai matkustavat niissä? Epäilemättä he eivät voi olla ihmisiä, koska he eivät kävele viisi kilometriä tunnissa vaan liikkuvat jopa 120 kilometriä tunnissa. Onko meidän ymmärrettävä, että he muuttuvat epäihmisiksi heti autoon astuttuaan ja saavat takaisin ihmisoikeutensa vasta sen parkkeerattuaan?

Entä ne oliot, jotka lentävät 800 kilometriä tunnissa eri mannerten väliä? Jos hyperloop toteutuu, tämäkin nopeus kasvaa yli tuhanteen kilometriin. Mutta itse asiassa jo polkupyörä kulkee 15-50 kilometriä tunnissa eli selvästi kävelyä nopeammin. Kerrotaan, että Gehl olisi aikaisemmin suhtautunut varauksellisesti myös polkupyöriin, nimittäen niitä "puoli-ihmisiksi". Mene ja tiedä, tätä tarinaa en ole kyennyt vahvistamaan. Mutta jos polkupyörät eivät vielä vie ihmisyyttämme, mikä ne erottaa autoista? Teknologiaahan ne ovat molemmat. Onko ero siinä, että ihmisen tulee käyttää liikkumiseen lihasvoimaansa? Mutta silloin veisimme ihmisoikeudet myös vaunuissa matkaavilta vauvoilta ja sähköistä pyörätuolia käyttäviltä vanhuksilta ja vammaisilta. On kyllä totta, että biologiset ominaisuutemme ovat muuttuneet varsin vähän homo sapiensin ajoista. Nämä samat ominaisuudet, jotka mahdollistavat kävelyn, mahdollistavat kuitenkin myös teknisten liikennevälineiden hallinnan. Muutenhan emme olisi ottaneet niitä käyttöön.

Ehkä meidän on mentävä vielä homo sapiensia kauemmas omaan historiamme ymmärtääksemme keitä olemme. Pystyssä kävelevä ihminen – homo erectus – ilmaantui joskus 1,9 miljoonaa vuotta sitten, ja samaan aikaan ilmaantuivat myös kehittyneemmät työkalut. Sekin on ymmärrettävää: kun ei enää juuri kiipeilty puissa, kädet vapautuivat työkalujen valmistamiseen ja niiden mukana kuljettamiseen. Teknologia on siis ollut mukana koko ihmislajin kehittymisen ajan, se on osa ihmisyyttämme. Tässä mielessä olemme kaikki kyborgeja.

Jos taas teknologia pidetään mukana matkassa, on helppo myös ymmärtää, että ihmisen erottaminen kulttuurista, vallasta ja politiikasta universaalin ihmisyyden nimissä ei ole mahdollista. Teknologia ja kyky käyttää sitä ei ole koskaan jakautunut tasaisesti. Tykeillä ja laivoilla on valloitettu ja pidetty yllä imperiumeja, ja tehtailla ja tietokoneilla on luotu varallisuuseroja. Paradoksaalista kyllä biologisen ihmisen erottaminen yhteiskunnastaan ja kulttuuristaan ei suinkaan synnytä neutraalia ihmisyyttä vaan politiikkaa. Sillä on jo nimikin: biopolitiikka. Se tarkoittaa väestön hallintaa sen biologisten ominaisuuksien kautta. 

Näyttää siis siltä, että Gehlin humanismi ei perustu sen enempää teoriaan ihmisestä kuin kaupungistakaan – molempiin tarvitaan myös ymmärrys teknologiasta. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että hänen pyrkimyksensä ja saavutuksensa kaupunkitilan "inhimillistämisestä" olisivat kyseenalaisia? Ei toki. Kuten todettu, kyborgien kaupunki ei ole tasa-arvoinen kaupunki. Jalankulkijat ovat heikoilla autoilla ajavien keskellä. Palvelujen siirtyessä verkkoon ne, joilla ei ole digiloikkaan kykyä tai halua, jäävät ilman. Vähittäiskaupan keskittyessä lähikaupat katoavat niiltä, joiden liikkuminen on rajoitettua. Perinteisellä kaupunkirakenteella on siis myös sosiaalipoliittinen ulottuvuutensa. Sen uhkana on kuitenkin kaupunkikeskustojen hintojen nousu ja mahdollisesti myös poliittiset päätökset, jotka siirtävät köyhiä kauemmaksi palveluista.

Kaupunkisuunnittelu on siis pitkälti erilaisten tekno-ihmisten välisten suhteiden säätelyä, jota ilman ne joutuvat helposti törmäyskurssille. Siinä työssä Gehlin ja hänen tiimiensä työ on varmasti strategisesti järkevää. Maailmaa ei ehkä muuteta niinkään tiedolla kuin tarinoilla, ja Gehlin tarinassa ovat kaikki klassisen tarinan elementit kohdallaan. Sankarin (Gehl) lähettää matkaan hänen vaimonsa, hänen mentorinaan toimii Jacobs ja antagonistinaan Le Corbusier. Mutta vaikka sormus viimein saataisiinkin Mordorin vuorelle, paluuta Kontuun ei ehkä enää ole. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

3 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Jalka paketissa nilkan murtumasta toipuvan sydäntä lämmitti, joten kiitos suuri. Jalka vaurioitui - nii-in, jalkakäytävällä, mutta muuten harvinaisen käveltävässä ympäristössä.

    VastaaPoista
  2. En nyt osaa sanoa, oliko tämä varsinaisesti tarkoitettu Gehlin kirjan kritiikiksi, vai onko tässä vain otettu siitä kimmoke.

    Joka tapauksessa, itse olen ajatellut Gehlin kirjasta, että se on poikkeuksellisen hyvä selkeyden ja empiirisen otteensa takia. Joskin siinä ei lähtökohtia ja tutkimusasetelmaa kirjoiteta selvästi auki, vaikka ne onkin helppo hahmottaa. Kirja lienee ajateltu ensi sijassa jonkinlaiseksi käsikirjaksi suunnittelijoille ja ehkäpä aikaisemmissa teoksissaan Gehl keskittyy enemmän teoreettisempiin pohdintoihin.

    Työn lähtökohdat, johtopäätelmät ja suositukset ovat nähdäkseni poikkeuksellisen hyvin linjassa keskenään. Vaikka Gehl kirjassa puhuu yleisemmin hyvästä kaupungista, tosiasiassa lähes kaikki varsinaiset johtopäätelmät ja niihin perustuvat suositukset koskevat kaupunkitilaa tai kaupunkiympäristöä, ensi sijassa katuja ja aukioita. Ja tämähän vastaa oikein hyvin lähtökohtaa, eli ihmisten havainnointia ensi sijassa eläinlajina, laumasellaisena. Gehl siis ei tosiasiassa esitä teoriaa kaupungista, eikä näistä lähtökohdista sellaista tietenkään voi rakentaakaan. Vaikkapa liikennejärjestelmäsuunnitteluun Gehl antaa paremminkin reunaehtoja kuin suuntaviivoja.

    Henkilökohtaisesti ainakin pidän tällaisista kirjoista: selvä empiirinen pohja antaa toisaalta vahvuutta sekä selkeyttä johtopäätelmille, toisaalta se rajaa myös selvästi, miten pitkälle niitä voi soveltaa. Ja jälkimmäinen pätee siinäkin tapausessa, että kirjoittaja ei ole vaivautunut tekemään niitä itse selviksi.

    Ja näin katsoen kirja ei oikeastaan perustu lainkaan humanistiseen traditioon. Lähes päinvastoin suorastaan. Kirja ei puhu oikeastaan lainkaan siitä, miten tehdään ihmiskeskeistä kaupunki(yhteisöä), vaan se käsittelee sitä, miten tehdä kaupunki(ympäristöä), joka ei ole ihmisen lajityypillistä käyttäytymisen kanssa ristiriidassa. Sellaisenaan se on paremminkin vasta ensimmäinen joskin välttämätön askel matkalla kohti hyvää kaupunkia. Jos kaupunkitila ei tue riittävästi ihmisen biologian tosiasioita, ei sillä voi olla mitään edellytyksiä muodostua osaksi mitään yhteisöäkään sanan varsinaisessa mielessä.

    Gehlin työ Moskovassa kuvastaa asiaa oikeastaan aika hyvin: se on osaltaan vahva todiste sen puolesta, että Gehl on onnistunut määrittämään oikeasti käyttökelpoisia työvälineitä. Samalla se on tietysti myös todiste siitä, että hyvä kaupunkiympäristö ei vielä itsessään tee jostain kaupungista ihmisten kaupunkia. Vaikka mistäpä sen tietää: ehkäpä ihmisten yhdessäoloa myös tuntemattomien ihmisten kanssa tukeva uusi kaupunkitila mahdollistaakin kaupunkilaisten poliittisen aktivoitumisen muiden edellytysten ollessa myös kohdallaan, ja Moskovan kaupungin johto saa katua päätöstään turvautua Gehlin apuun.

    Ville O. Turunen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, kirjoitus ei ole Gehlin juuri suomennetun Ihmisten kaupunki -kirjan kritiikki, vaikka otsikko toki viittaakin siihen. On hyvä, että se viimein ilmestyi suomeksi, ja helppolukuisena ja runsaasti kuvitettuna se toimii varmasti tarkoitetulla tavalla eli innostaa suunnittelijoita ja poliitikkoja suunnittelemaan ja rakentamaan kävelypainotteista keskustaa. Tarkoituksenani oli tuoda esille sitä keskustelua, jota on käyty filosofiassa ja yhteiskuntateoriassa viimeistään 1966 alkaen, jolloin Foucault'n Sanat ja asiat ilmestyi (joka sekin saatiin suomeksi 2010, joskin varmasti harvempi sen lukee). Kaupunkisuunnitteluun tämä "posthumanistinen" keskustelu ei ole vielä yltänyt, ja halusin tuoda tähän liittyvät argumentit myös kaupunkisuunnittelijoiden tietoisuuteen. Gehlin ajattelu on kyllä humanistisen perinteen esimerkki sikäli, että hän pyrkii määrittelemään ihmisen yleispätevästi (uomo universalis) teknologiasta, kulttuurista ja historiasta irrotettuna ja johtamaan tästä suunnittelun eetoksen, joka perustuu ihmisen biologiaan (toki paljon muitankin humanismeja on). Tämä ei kuitenkaan teoreettisesti onnistu vaan johtaa ristiriitoihin, kuten kirjoituksessani osoitan: ei ole mahdollista väittää, että se teknologia, jota kävelijä ja pyöräilijä käyttävät (kengät, vaatteet, pyörät), tekisi heistä jotenkin "enemmän ihmisiä" kuin muuta teknologiaa käyttävät. Ilman mitään teknologiaa ja siihen liittyvää tiedettä ja kulttuuria taas emme edes keskustelisi kaupunkisuunnittelusta pohjoismaissa vaan olisimme jääneet Afrikkaan tallustelemaan – tai itse asiassa emme, koska jo homo erectuksen ilmaantuminen aloitti teknologian ja loi siten sen homo sapiensin, jota Gehl haluaa käsitellä eläimenä. Vaikka siis hänen ajattelunsa (jota ei vielä voi kutsua teoriaksi) olisikin "linjassa" hänen suositustensa kanssa, se ei vielä merkitse sitä, että ajattelu olisi riittävän pohdittua ja ristiriidatonta. Jos ei ole uskottavaa teoriaa ihmisestä tai kaupungista (yhteisöistä en kirjoittanut), on tietysti vaikeaa kirjoittaa "ihmisten kaupungista". Se ei kuitenkaan estä muodostamasta ideologiaa hyvästä kaupungista, joka voi olla menestyksekäskin, ja jota minä ainakin mielelläni kannatan. Mikäpä voisi olla miellyttävämpää kuin tuo kuvaamani Venetsian kaupunkinäkymä.

      Poista