perjantai 5. heinäkuuta 2019

Jälkiä kaupungissa

Juha Kostiainen nosti tuoreessa "Ketterä kaupunki"- blogikirjoituksessaan esille kysymyksen kaupunkien ennustamisesta ja suunnittelemisesta. Herätteenä oli Michael Battyn kirja Inventing Future Cities ja yleisemminkin maailmalla kasvava pyrkimys rakentaa "kaupunkitiedettä" (city science) nykyisen monitieteisen ja heterogeenisen kaupunkitutkimuksen (urban studies) tilalle tai ehkä niitä hallitsemaan. Mutta jätetään Batty ja kaupunkitiede vielä rauhaan, sillä Kostiaisen avaama kysymys on tärkeä ja kiinnostava yleisemminkin.

Periaatteessa kaupunkien ennustamisen ja suunnittelun voidaan ajatella olevan lähtökohtaisesti ristiriidassa. Jos kaupunkien ajatellaan kasvavan orgaanisesti joidenkin meille vielä pitkälti tuntemattomien lakien mukaisesti, ilmeisesti suunnittelijalla ei olisi siinä hommassa osaa eikä arpaa. Hänen työnsä olisi melko turhauttavaa: suunnitelmat eivät toteutuisi, jos hän niitä yrittäisikin tuottaa – elleivät ne sitten sattuisi osumaan oikeaan, jolloin ne toisaalta olisivat tarpeettomia. Kaupunkitutkijalla olisi helpompaa: hän voisi seurata kaupungin kehkeytymistä etäältä, laatia tilastollisia analyyseja ja paikkatietokarttoja ja ilmaista huolensa taloudellisesta kestävyydestä, segregaatiosta tai asuntojen kalleudesta. Näihin poliitikot sitten voisivat yrittää vaikuttaa erilaisilla politiikoilla (policies) enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Pikku-Huopalahden suunnitteluperiaatteet piirrettyinä (M. V.)
Kun keskustelin aiheesta Helsingissä pitkän uran kaupunkisuunnittelijana tehneet Matti Visannin kanssa, hän oli hiukan hämmentynyt. Jos vertaa Helsingissä viime vuosikymmeninä toteutuneita uusia asuinalueita niihin suunnitelmiin, jotka niistä aikanaan laadittiin, niin kyllä ne toisiaan aika lailla muistuttavat. Jopa Visannin itsensä tunnelmoivat ja leikkisät akvarellit tulevasta Pikku-Huopalahdesta ovat kyllä tunnistettavissa toteutuneessa rakennetussa ympäristössä.

Yksittäisten rakennusten kohdalla tämä on tietysti vielä ilmeisempää. Äskettäin Helsingin Sanomat ihmetteli sitä, kuinka hyvin Oodin toteutunut terassi vastaa sitä terassia, jonka arkkitehdit olivat suunnitelleet. Ihmekös tuo, sillä rakennussuunnitelma (se, joka on saanut rakennusluvan) on ikään kuin määräys siitä, miten rakennus on rakennettava. Vaikka monenlaista hienosäätöä tarvitaankin (tuon terassinkin kaide oli tehtävä turvallisemmaksi), ei projektia ruveta työmaalla enää laittamaan uusiksi eri tekijöiden mielihalujen mukaan. Eivät rakennukset kehkeydy tai edes nouse (vaikka tätä metaforaa usein viljelläänkin), ne rakennetaan. Ja ne rakennetaan suunnitelmien mukaan.

Havainnekuva Oodin terassilta (Arkkitehtitoimisto ALA)
Vastaavasti asemakaava on eräänlainen määräys siitä, minkälaisia rakennuksia, puistoja, toreja ja katuja mihinkin voidaan suunnitella. Lain mukaan rakennus on suunniteltava asemakaavan mukaiseksi. Toki väljyyttä on hiukan enemmän, mutta suuremmat muutokset vaativat kaavan muuttamista. Mutta jos sekä rakennus että asuinalue on mahdollista suunnitella, millä mittakaavatasolla suunnittelu tulee mahdottomaksi? Onko se yleiskaavataso? Tekikö Helsinki turhaa työtä panostaessaan niin paljon uuteen "Kaupunkikaavaansa"? Historia antaa kyllä esimerkkejä koko kaupunkia koskevista "mestarisuunnitelmista" (Master Plans), jotka ovat pitkälti jääneet toteutumatta.

Munkkiniemi-Haaga-suunnitelman korttelirakenne (E.S.)
Esimerkiksi Eliel Saarinen teki kuuluisan Munkkiniemi-Haaga-suunnitelmansa (1915) lähes samalla tarkkuudella kuin nykyään suunnitellaan rakennuksia. Sen henkeä voi käydä haistelemassa Munkkiniemen Hollantilaisentiellä, mutta pääosin ajatus keskustaakin tiiviimmästä rakentamisesta Munkkiniemen ja Haagan alueelle ei ottanut tulta. Perusasiat eivät olleet kunnossa: niin Helsingin kuin Suomenkin väestönkasvu oli arvioitu rajusti yläkanttiin, eivätkä kaupungit nyt ylipäätään kasva vain yhdeltä nurkaltaan.

Mutta voidaanko Saarisen sittenkään katsoa epäonnistuneen suunnitelmassaan? Tuskin pitemmän päälle, sillä hänen kuvansa ovat syöpyneet kaikkien seuraavien suunnittelijapolvien sieluun, ja epäilemättä ne näkyvät myös nykysuunnittelijoiden ajatuksissa laajentaa kantakaupunkimaista korttelikaupunkia pohjoiseen. Hänen ajatuksensa rakentaa monikeskuksista "Suur-Helsinkiä" on myös kaikkea muuta kuin vanhentunut nykyisiä monikeskuksisia kaupunkiseutuja ajatellen. Yleiskaava- ja seututason suunnitelmien toteutumisen aikajänne on siis paljon pitempi, eivätkä vaikutukset ole aina suoria. Jokin suunnitelma jättää isomman jäljen, jokin pienemmän.

Ehkä yksi ongelma tässä keskustelussa on se, että meillä on suomen kielessä vain yksi sana, suunnittelu – hauska sana muuten, sillä se viittaa suuntaan eikä maahan (planus) tai muodonantoon (form). Englannin kielessä keskeinen erottelu design/planning ei meidän kielellämme kuitenkaan onnistu. Esimerkiksi Kostiainen viittaa Kim Doveyyn, jonka mukaan "urban design on muodon antamista kaupungille, mutta se ei ole yhden ammattikunnan – vaikkapa kaavoittajan – tehtävä, vaan moniammatillinen alue, joka ei ole suunnittelua (planning), johon taas meillä uskotaan monissa kaupungeissa vielä vahvasti."

Tästä on seurauksena varsinainen "lost in translation" ja käsitesekamelska. Design ja planning ovat molemmat yhtä lailla suunnittelua: meillä puhutaan rakennussuunnittelusta (building design), kaupunkisuunnittelusta (urban design), yhdyskuntasuunnittelusta (urban planning, town planning, community planning) ja seutusuunnittelusta (regional planning). Design on tosiaankin muodon antamista kaupungille (ja rakennuksille ja asuinalueille), mutta juuri siitä syystä se ei ole "moniammatillinen alue". Kyky tuottaa laadukasta designia vaatii aivan omanlaisensa (pitkän) koulutuksen, ja se edellyttää myös mahdollisuutta ottaa henkilökohtaisesti vastuu tehtävästään. Jos liian moni yrittää tarttua samaan kynään, tuloksena on pelkkää sotkua.

Planning on sen sijaan leimallisesti juuri monitieteinen ja moniammatillinen suunnitteluala. Siinä tarvitaan tietoa muun muassa taloudesta, yhteiskunnasta, ekologiasta, yhdyskuntatekniikasta, historiasta ja arkkitehtuurista. Yhdyskuntasuunnittelun sisällä designilla on oma tärkeä paikkansa, mutta sen rooli on erilainen: sen avulla voidaan esimerkiksi tehdä näkyväksi piileviä mahdollisuuksia, rakentaa vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja havainnollistaa ideoiden vaikutuksia fyysiseen ympäristöön. Mutta yhtä tärkeää on osata hahmottaa sitä yhteiskunnallista, taloudellista, sosiaalista ja ekologista kokonaisuutta, joka lopulta määrittelee suunnitelmien toteutumisen edellytykset. Hyvä on, jos meillä monissa kaupungeissa vielä uskotaan tällaiseen suunnitteluun.




1 kommentti:

  1. Ruotsiksi homma menee vielä hiukan hankalammaksi - design on formgivning, jota ei koskaan käytetä kaupungin suhteen, pelkästään esineiden. Niinpä kaikki on planering. Ja kun meidän generalplan on Ruotsin översiktsplan, joka taasen on meillä yleissuunnitelma eikä kaava...

    VastaaPoista