Tekstit
Kirjoitin kolme viikkoa sitten Helsingin kaupungin ja Uudenmaan liiton toteuttamasta selvityksestä, josta myös Helsingin Sanomat uutisoi raflaavalla otsikolla "Selvitys: Pientaloalueet tuhoavat luontoa enemmän kuin kerrostaloalueet". Sittemmin tuosta raportista kehkeytyi kummallinen prosessi. Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston tutkijat Anssi Joutsiniemi ja Mari Vaattovaara kritisoivat selvitystä voimakkaasti ideologiseksi, jonka jälkeen Uudenmaan viestintäjohtaja Inka Kanerva toi tviitissään esille, että tutkijat olivat parhaillaan itse toteuttamassa omaa selvitystä, jonka rahoittajana oli muun muassa Pientaloteollisuus PTT ry. Tähän tarttui taas Helsingin Sanomat, joka laajassa jutussaan kyseenalaisti tutkijoiden riippumattomuuden. Se luonnollisesti sai somen villiintymään.
Kyseessä oli tietysti virhepäätelmä tai harha-argumentti, jolle argumentaatioteorian tutkijat ovat antaneet nimen "tu quoque", ja jonka lapset ovat oivallisesti suomentaneet "ite oot". Se, mitä tutkijat ovat tahoillaan tehneet, ei ole millään tavoin relevanttia sen kannalta, minkä laatuinen tai ideologinen heidän arvostelemansa raportti on — ja sama koskee heidän itse kirjoittamaansa tutkimusraporttia. Syytöksen absurdiuden ymmärtää jos kääntää sen toisin päin. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on vahvasti sitoutunut tiiviiseen kerrostalorakentamiseen kuten bulevardeihin, ja tätä tarkoitusta varten se on tilannut erilaisia selvityksiä, esimerkiksi Helsingin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen selvityksen pienhiukkasten kulkeutumisesta erityyppisissä bulevardivaihtoehdoissa. Onko tästä pääteltävä, että HY:n ja Ilmatieteen laitoksen tutkijoiden riippumattomuus on kyseenalainen jos he vaikkapa arvostelisivat pientalotutkimuksia metodologisista virheistä?
Tämän surullisen prosessin johdosta nämä kaksi selvitystä tulivat julkisuudessa asetetuiksi rinnakkain, mistä on epäilemättä haittaa molemmille. Uudenmaan liiton ja Helsingin raportista on toistuvasti sanottu, ettei se ole akateeminen tutkimus vaan "erilaista olemassa olevaa tietoa yhdistelemällä koostettu katsaus", kuten Uudenmaan maakuntajohtaja Ossi Savolainen kirjoitti mielipidekirjoituksessaan 17.10. HS:ssa. Tällaisesta review-tyyppisestä julkaisusta ei kuitenkaan ole kyse, mikä näkyy jo raportin suppeasta lähdeluettelosta: 9 julkaisua, jotka ovat kaikki viranomaistahojen tuottamia raportteja (lähinnä Uudenmaan liitto) sekä yksi blogikirjoitus. Mistä siis on kyse? Ilmeisesti on vielä palattava siihen, sillä raporttiin on suhtauduttu myönteisesti erityisesti poliittisilla tahoilla pormestaria myöten. Poliittiset vaikutukset saattavat siten olla suuriakin, kuten lienee tekijöiden tarkoituskin. Ja juuri siitä syystä tutkijat ovat huolissaan. Kaupunkirakentamisen kun tulisi perustua tietoon.
Selvitys on periaatteessa yksinkertainen: on rajattu olemassa olevia asuinalueita Uudeltamaalta, laskettu näiden rajausten perusteella aluetehokkuus ja se, kuinka paljon ihmisiä asuu väestörekisterin mukaan näillä alueilla. Siitä on päätelty, "kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään". Sen lisäksi on "linkitetty työhön myös metsäkato-/hiilinäkökulmaa" sekä "kestävyysnäkökulmaa myös muuten, esim. liikkuminen, sosiaalinen näkökulma." Raportin ovat kuitenkin laatineet maakunta-arkkitehti Mariikka Manninen, paikkatietoasiantuntija Henri Jutila ja yleiskaavapäällikkö Pasi Rajala — kaikki epäilemättä päteviä omilla aloillaan mutta eivät ympäristötieteissä eivätkä yhteiskuntatieteissä. Tässä juuri näkyy "ei-akateemisuuden" ongelma, johon suunnittelijat törmäävät säännöllisesti esimerkiksi laatiessaan kaavaselostuksia: kaupunkikrakentaminen tulisi tietysti linkittää niin ympäristö- kuin sosiaalisiinkin kysymyksiin, mutta eri asiantuntijoiden palkkaamiseen ei ole varaa — ei ehkä aina haluakaan. Niinpä tässäkin menevät peruskäsitteet kuten metsäkato, luontokato, lajikato, hiilivarasto ja hiilinielu sekaisin, ja lopulta päädytään vain laskemaan, kuinka paljon maata jää rajatun asuinalueen 'alle' ja kuinka monen männyn hiilivarasto näin menetetään. Sosiaalisista kysymyksistä löydän vain tämän lauseen: "Kysyntää kaupunkimaiseen asumiseen on enemmän kuin tarjontaa".
Mutta entä UL:n ja Helsingin selvityksen kritiikki väljää maankäyttöä vastaan, jota perustellaan ympäristövaikutuksilla? Lähtökohtana on siis seuraava kysymys: "Kuinka paljon maapinta-alaa vievät erilaiset asuinalueet suhteessa niiden asukasmäärään?" Mutta mitä tarkoittaa "vievät"? Uudenmaan liiton tiedotteen mukaan "paljon seudun maapinta-alaa asumiskäytössä tarkoittaa vähemmän maapinta-alaa muussa käytössä – esimerkiksi hiiltä sitovana metsäalueena."
Katsokaa kuitenkin ohessa olevaa kuvaa pientalosta suurella (0,4 ha) tontilla. Tämän verran maapinta-alaa asuminen on siis "vienyt". Metsä ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään. Eikä se myöskään katoa, sillä kukaan ei toteuta avohakkuuta omalla tontillaan. Samaa ei voi sanoa asumisen ulkopuolisista metsäalueista, joiden kohdalla "päätehakkuu" on yleensä ennemmin tai myöhemmin edessä. Pysyvästi suojeltuja metsiä on Suomessa vain 6%, Etelä-Suomessa 3%. Tätä taustaa vasten Helsingin Sanomien otsikko pientaloalueista luontoa "tuhoavina" on enemmän kuin harhaanjohtava. Paradoksaalisesti olemassa olevan metsän säilyttäminen tai sen muuttaminen puutarhaksi on sitä helpompaa mitä väljempää asutus on. Selvityksen johtopäätös, että "tiivistäminen toisaalla säästää luontoa toisaalla" on siten pahasti harhainen.
Mistä tällainen ajattelu — jonka mukaan kaikki tontit niiden koosta riippumatta asfaltoidaan — oikein kumpuaa? Se on nimittäin edellytyksenä sille, että "metsäkato" olisi laskettavissa laskemalla asuinrakentamiseen kaavoitetut alueet ja jakamalla ne asukkailla. Taustalla on ilmeisesti kaksi sitkeää ajatuspinttymää, joita on kritisoitu pitkään, mutta jotka eivät vain suostu kuolemaan. Ensimmäinen on funktionalismin haamu, jonka mukaan maapinta-ala on jaettavissa yksittäisiin funktioihin: maa on esimerkiksi asumista, liikkumista, työntekoa tai virkistystä varten. Kun alue on kerran kaavoitettu asumiseen (A) niin ei siellä metsää voi olla (V tai M). Todellisuus on tietenkin toisenlainen: tontilla voi olla metsää tai puutarha perhosineen (yleensä onkin), asunnoissa voi työskennellä ja liikkuessaan virkistyä. Linnut ja mehiläiset eivät välitä meidän kaavamerkinnöistämme. Todellisuus on monifunktionaalinen, ja erityisesti sellainen on vihreä infrastruktuuri: se kulkee asumisen yli ja lomitse (eikä jää vain sen alle), ja se tuottaa useita ekosysteemipalveluja, jotka ovat välttämättömiä kestävälle kehitykselle ja lajikirjolle. Edellyttäen että sille on tilaa.
Toinen sitkeä ajatusluutuma on ajan unohtaminen. Ajattelemme kaupunkia ikään kuin valmiina kuviona, jonka kaavoitamme ja sitten toteutamme, minkä jälkeen siirrymme toisille alueille. Jos katsomme satelliittikuvia uusista asuinalueista, ne vaikuttavat tosiaan melko paljailta, erityisesti tiiviillä alueilla. Talojen rakentaminen, rakennusmateriaalien varastointi ja koneiden käyttäminen vievät helposti pieneltä tontilta kaiken kasvillisuuden. Mutta jos maltamme odottaa kymmenen tai viisikymmentä vuotta ja lapsemme jatkavat siitä vielä eteenpäin, alueet näyttävät jo aivan toisenlaisilta. Kaupunki ei ole vain tilan vaan myös ajan funktio.
Seuraako tästä, että pientalokaupunki on "kestävämpi" kuin tiivis korttelikaupunki, vastoin yleistä uskomusta? Ei tietenkään. Se tarkoittaa vain sitä, että jos edessämme on meille liian vaikea yhtälö (asuinalueiden erilaisten ominaisuuksien sosiaaliset ja ympäristövaikutukset), sitä ei ratkaista vaihtamalla laskutehtävä helpompaan.
Kritisoit kirjoituksessasi selvitystä akateemisen lähestymistavan puutteesta, mutta itse teet vielä pelkistetympiä harhailuja luonnontieteiden alueelle. Vaikka puita ja ketoja säilyisikin ihmisten takapihoilla (todennäköisemmin kuitenkin monomuotoista nurmikkoa), eivät siellä viihdy todelliset yhtenäisten, ihmisistä syrjässä olevien metsien lajit, vaan ne joutuvat rakentamisen myötä alueelta vetäytymään.
VastaaPoistaOn tärkeää tehdä ero toisaalta luonnontieteellisen tiedon, toisaalta argumentaatioteoreettisen analyysin ja kritiikin välillä. Jälkimmäinen on omaa erikoisalaani (suunnitteluaergumentaation analyysi ja arviointi), johon kuuluu juuri eri aloilta tulevan tiedon sulattaminen yhdyskunta- ja kaupunkisuunnitteluun sekä tieteellisen tutkimuksen ja professionaalisten tekstien arviointi. Ks. esim. seuraavia julkaisuja:
PoistaLapintie, K. (2021). Thje Inertial Forces of Ecological Planning: How Planning Resists Conceptual Change. In: Arcidiacono, A. & Ronchi, S. (2021). Ecosystem Services and Green Infrastructure. Perspectives from Spatial Planning in Italy. Cham: Springer.
Di Marino, M. & Lapintie, K. (2017) Exploring the concept of green infrastructure in urban landscape. Experiences from Italy, Canada and Finland. Landscape Research.
•Lapintie, K. & di Marino, M. (2019) Biodiversity, ecosystem ser-vices and environmental planning. In: Davoudi, S. & Cowell, R. & White, I. & Blanco H.: The Routledge Companion to Environmen-tal Planning. Oxon & New York: Routledge.
Di Marino, M., Tiitu, M., Lapintie, K., Viinikka, A. & Kopperoinen, L., (2019) Integrating green infrastructure and ecosystem services in land use planning. Results from two Finnish case studies, Land Use Policy. 82, pp. 643-656.
Lapintie, K., Di Marino, M. & Niemelä, J., (2018) Urban nature for land use planning: the city of Helsinki, URBANISTICA 159, p. 94-102.
Kaupunkisudulla ei tosiaankaan ole kyse "ihmisestä syrjässä oleviosta metsien lajeista."
Uudenmaanliiton selvitys on otsikoitu "Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita", eli ainakin itse ymmärsin, että sen pääfokus on ollut tutkia, miten erilaiset asuinalueet vievät pinta-alaa. Tämä nyt on kaavoittajan jokapäiväisessä elämässä aika perusjuttuja, mutta julkisessa keskustelussa jotenkin tuntuu jatkuvasti unohtuvan, myös alalla akateemisesti korkeassa asemassa olevilta henkilöiltä, joten ehkä tällaiselle oli myös tarvetta. Alan opiskeljiana se oli minusta oikein havainnollistava koonti erilaisista asuinalueista ja niiden viemästä pinta-alasta Helsingin seudulla.
VastaaPoistaKritisoit, että selvityksessä ei olisi tarkasteltu metsäkatoa riittävän tarkasti, eikä varmasti jokaisen luontotyypin tarkkuudella olekaan. Selvityksessä kuitenkin todetaan lähteeksi "Uudenmaan liitto 2022: Paikkatietotarkastelu. Corine-maanpeiteaineistosta poimitut maankäytön muutostiedot vuosilta 2012-2018." ja lisäksi, että "Vain alueet, joilla tapahtunut puuston määrän vähentymistä Luonnonvarakeskuksen MVMI-aineistojen mukaan on tulkittu aidoksi metsäkadoksi eikä vain luokittelueroksi."
On varmasti totta, että tätäkin tarkastelua voisi tehdä tarkemmin, mutta pitäisin sitä kuitenkin aika paljon parempana metodina kuin esimerkiksi tätä, mitä olet nyt itse tässä blogissa tehnyt, eli katsonut yhtä ilmakuvaa, jossa suurin osa alueesta on vielä tonttien ulkopuolista viheraluetta, ja todennut että "metsä ei ole kadonnut mihinkään". Tuollakin alueella on varmasti ollut metsää myös tonteilla ennen pientalojen rakentamista. Tonttien väliin jäävä viheralue taas voi olla viheraluetta riippumatta siitä, rakennetaanko tonteille pientaloja vai kerrostaloja. Mutta mikäli rakennetaan enemmän pientaloja ja vähemmän kerrostaloja, tarvitaan saman ihmismäärän asuttamiseksi enemmän myös tonttimaata ja näin ollen tuollainen kuvassasi oleva tonttien väliin jäävä viheraluekin jäisi pienemmäksi. Olettaen, että käsitellään rajattua aluetta, millaisia kaupungit ja kaava-alueet ovat.
Lisäksi pientaloalueilla pihat näyttävät harvoin siltä, miltä ne tuollaisella sata vuotta vanhalla pientaloalueella näyttävät (toki edelleen puhumme vain ilmakuvasta, puiden lehvästöjen takanahan voi olla oikeasti ihan mitä vain). Iso osa Suomen pientaloalueiden pihoista on kuitenkin nurmikenttää, mistä puhutaan usein hyönteisten aavikkona. Ei siis kovin hyvää luonnon, ja etenkään metsäluonnon, monimuotoisuuden näkökulmasta.
Metsien suojelusta vielä, itse ainakin pidän parempana vaihtoehtona yrittää suojella lisää Etelä-Suomen metsiä niin rakentamiselta kuin avohakkuilta, kuin toivoa niihin pientalorakentamista. Se on aika huono suojelumekanismi verrattuna esimerkiksi Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma METSOon verrattuna. Avohakkuita taas vältetään parhaiten lisäämällä jatkuvaa kasvatusta, ei lisäämällä pientalorakentamista metsiin.
Kommenttisi on hyvä kooste siitä keskustelusta, jota käytiin eilen Twitterissä, ja jossa jouduin toistuvasti selittämään mitä blogikirjoituksessani on ja mitä siinä ei ole (kun arvostellaan sitä mitä siinä ei ole, omaa konstruktiota, kyse on straw man (olkinukke) -harha-argumentista). En halua olla opettavainen (olen jo jättänyt sen työn taakseni), mutta tiedän, että harha-argumenttien pohjalta ei kannata käydä keskustelua, varsinkaan Twitterin kaltaisissa mikroblogeissa. Siksi käytän näitä oikeita blogeja ja normaaleja pidempiä tekstejä.
PoistaKirjoitukseni ei luonnollisestikaan ole tutkimusjulkaisu (edellisessä vastauksessani esimerkkejä sellaisista) eikä sen kuvitus ole tutkimusainistoa vaan havainnollistusta. Arvioin siinä Uudenmaan liiton Helsingin aloitteesta tekemää selvitystä (jatkossa UL) ja jossain määrin myös Joutsiniemen, Vaattovaaran ja Jaman tutkimusta pientaloista sekä näiden herättämää keskustelua (joka taas perustui tu quoque -harha-argumenttiin). UL:n ongelmat liittyvät tutkimusasetelmaan, metodologiaan ja johtopäätöksiin, mikä on aika vakavaa jos tuloksia on tarkoitus käyttää poliittisena ohjenuorana. Ongelmat eivät liity aineistoon vaan sen käyttöön. Olet kyllä oikeassa: selvityksen tarkoituksena on tutkia, kuinka paljon erilaiset asuinalueet "vievät" pinta-alaa. Tämä avainkäsite jää kuitenkin määrittelemättä; ei maata tietenkään minnekään viedä, vaan kyse on maankäytön muutoksista. Näillä muutoksilla on ekologisia mutta myös sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellsiia vaikutuksia, eli kaikki kestävän kehityksen ulottuvuudet ovat mukana. Niiden tutkiminen olisi erittäin tärkeää, mutta sitä ei voi tehdä valitsemalla yhden muuttujan (tässä metsäkadon/hiilivaraston) — varsinkaan sellaisen, jonka tietää etukäteen tukevan omia ennakkokäsityksiään (tästä johtuu kritiikki selvityksen ideologisuudesta). Näin ollen ei ole myöskään mahdollista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä, kuten että "tiiviin yhdyskuntarakenteen hyödyt (mitkä hyödyt?) ovat kiistattomia, kun kasvua halutaan ohjata kestävästi" (UL, s. 34). Kuten todettu, kestävää kehitystä ei voi tutkia ottamatta huomioon sen kaikkia ulottuvuuksia.
Toinen johtopäätös, jota erityisesti tarkastelin, kuului näin: "tiivistäminen toisaalla säästää luontoa toisaalla" (UL s. 34). Mitään mekanismia sille, että esimerkiksi tiivistäminen Helsingissä (vaikkapa Käpylässä, josta toinen kuvani on) vaikuttaisi kausaalisesti siihen, miten metsänomistaja jossain muualla valitsee hoitomenetelmänsä tai päätehakkuunsa ajankohdan (jolloin hiilivarasto radikaalisti pienenee, samoin kuin uutta asuinaluetta rakennettaessa). UL:n raportissa unohdetaan, että asuinalueiden ulkopuolinen metsä ei pääosin ole suojeltua (vain 3% Etelä-Suomessa) vaan metsätalouden piirissä. Talousmetsän omistajalla on taloudellinen intressi metsän hyödyntämiseen (so. hakkuisiin), kun taas pientalotontin omistjalla on sekä taloudellinen että kokemuksellinen intressi puuston säilyttämiseen ja uuden istuttamiseen.
Vaikka argumenttini (joka osoitti UL:n yhden johtopäätöksen virheelliseksi) siis perustui suojelun puutteeseen tai vähäiseen määrään, suuri määrä kommentoijia kuvitteli, että ehdotan metsien suojelua pientaloalueita rakentamalla. Tämän kritisoimiseen käytettiin sitten tavattomasti aikaa ja energiaa, vaikka yritin toistuvasti vastata, että tästä ei ole kyse. Argmentaatiotutkijana tämä on tietysti kiinnostavaa joskaan ei yllättävää.
Kiitos taas kirjoituksesta. Tarja Numri
VastaaPoistaEipä kestä. Hyvä että jotkut myös osaavat lukea kirjoituksiani.
Poista