Tulevaisuus lähestyy takaapäin

Akatemiatutkija Timo Miettinen siteerasi Helsingin Sanomissa 2.6. julkaistusssa esseessään kirjailija Rahel Varnhagenia, joka kirjoitti vuonna 1815 näin: "Minusta tuntuu, ettemme ole menossa tulevaisuutta kohti, vaan tulevaisuus lähestyy meitä takaapäin." Miettisen mukaan sama tunne tulee myös vuonna 2024, jolloin kansallismielisyys, autoritarismi ja suurvaltojen kamppailu resursseista ovat nostaneet päätään, seuraavaksi todennäköisesti käynnissä olevissa EU-parlamenttivaaleissa. Mikään näissä ideologioissa ja toimintatavoissa ei ole uutta, vaikka niiden seuraukset tunnetaan hyvin.

Sama ilmiö on valitettavasti nähtävissä myös pienemmässä mittakaavassa, yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa. Käytännössä kaikki nykyään uusina ja innovatiivisina tarjotut visiot ovat vähintään sata vuotta vanhoja, mutta sieltä ne vain lähestyvät selän takaa, samalla kun edessä näkyy vain usvaa. Mietitäänpä.

Kaupungin ja ei-kaupungin erottelu. Keskiaikaiset kaupungit ovat toki olleet muurein erotettuja ympäröivästä maaseudusta, joskin jo silloin ne ovat olleet riippuvaisia liikenneyhteyksistä. Tämä malli on kuitenkin säilynyt sitkeästi: tiiviys, selkeästi rajatut katutilat, umpikorttelit ja sekoittuneet toiminnat. Asunnot, työpaikat ja palvelut kävelyetäisyydellä. Niin sosiaalisessa mediassa kuin kaupunkisuunnittelussa peräänkuulutetaan "lisää kaupunkia". Satelliittien, keskusten ja lähiöiden sijaan suunnitellaan "keskustoja" kaupunkien ympärillekin.

Autokaupungista kävelykaupunkiin. Kaupunkien levittäytyminen yhä laajemmalle alueelle on pitkälti autoistumisen seurausta. Se on ongelmallista monestakin syystä, ei vähiten ilmastomuutoksen. Toisaalta autoilu keskustassa on vienyt tilaa "ihmisiltä", so. kävelyltä ja pyöräilyltä. Tiiviiden kaupunkikeskusten viehättävyys myös kärsii paikallisten ilmansaasteiden ja melun vuoksi. Käännetään siis kehitys takaisin päin: rakennetaan tiiviitä käveltäviä keskustoja ja tehdään autoilu vaikeammaksi tai ainakin tarpeettomaksi. Näin saamme ihmiset luopumaan autoistaan.

Globalisaatiosta kyläyhteisöihin. Kaupungit kasvavat ja muuttuvat monikulttuurisiksi, jolloin yksinäisyys ja vieraantuminen lisääntyvät. Sen sijasta tarvitaan sosiaalisia yhteisöjä omilla kulmilla, varttitunnin kaupunkeja ja kaupunkikyliä. Työ ja asuminen on tuotava jälleen yhteen ja lähelle toisiaan. Palvelut saadaan pienistä kivijalkakaupoista, kahviloista ja työpajoista.

Autonomistus EU:ssa 2001-2021. Kasvua joka maassa,
ja Suomi sijoittuu hienosti neljänneksi.

Voi tietysti kysyä, mitä väärää tässä on. Eikö tällainen kaupunki olisi miellyttävä? Olisihan se, mutta se ei ole totta, eikä mikään isossa kuvassa kulje siihen suuntaan. Autoistuminen ei ole päättynyt vaan jatkuu niin Suomessa, Euroopassa kuin maailmassakin. Palvelut eivät muutu pieniksi vaan niiden mittakaava kasvaa hypermarketeista jättipäiväkoteihin. Ihmisten sosiaaliset suhteet eivät enää rajoitu kotikortteleihin vaan sosiaalisen median kautta yhä laajemmalle. Yritykset pärjäävät vain kasvamalla ja erikoistumalla, jolloin niiden markkinat ovat globaaleja. Espoolainen startup ei saa työvoimaansa omasta kaupunginosastaan, ei kaupungistaan eikä edes Euroopasta vaan esimerkiksi Intiasta — sieltä kun valmistuu vuodessa kymmenen kertaa enemmän insinöörejä kuin koko Suomessa on. Sanalla sanoen: mittakaava kasvaa, ei pienene. Siitä voi unelmoida ja sen voi ehkä vielä muistaa, mutta sitä ei voi toteuttaa. Pitäisi katsoa eteenpäin.

Se tuo mieleen toisen ajankohtaisen tarinan Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä, jossa haastateltiin Keskustan puheenjohtajuuden jättävää Annika Saarikkoa. Hän muistelee isäänsä, jonka pakettiauto oli kerran hajonnut kesken matkan. Istuessaan hinausauton kyydissä selkä menosuuntaan hän oli todennut, että "tekeepä hyvää joskus vaihtaa näkökulmaa. Maailma näyttää näin päin aika erilaiselta." Se edellyttää kuitenkin, että joku muu ajaa.

Tarinan voisi kääntää myös toisin päin. Ehkä Saarikon olisi kannattanut vaihtaa näkökulmansa agraari-Suomesta siihen, mihin Suomi on menossa. Ja ehkä kaupunkisuunnittelijoidenkin olisi hyvä visioida tulevaisuutta, ei menneisyyttä.