Keskusteluja tekoälykön kanssa

Tämä aika on täynnä ahdistusta, jonka ovat aiheuttanut tekoälyksi kutsutut generatiiviset kielimallit. Mistä tämä johtuu? Nehän tuottavat vain tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Koska teksti on alkanut meitä ahdistaa? Ne kirjoittavat myös aika ystävällisesti, jopa kehuvat, toisin kuin ihmiset sosiaalisessa mediassa. Ne eivät siis ole toksisia, toisin kuin vaikkapa X, josta kannattaakin pysyä kaukana.

Ehkä ahdistuksen takana on freudilainen Unheimlich: ne ovat vähän liian hyviä, olematta kuitenkaan inhimillisiä – siis vähän niin kuin liikaa ihmisen näköisiksi tehdyt nuket tai robotit. Tästä syystä ne ovat myös varsin väärinymmärrettyjä kumppaneita. Niiltä kysytään asioita ja pannaan ne tuottamaan erilaisia tekstejä, kuvia tai videoita, ja sitten naureskellaan kun ne keksivät kirjoja tai tapahtumia, joita ei ole olemassakaan, tai luovat kömpelöitä ja sieluttomia tekstejä.

Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Knoppitietoa ja tarinoita olemme pitkään saaneet kirjallisuuden lisäksi googlaamalla, eikä kaikki löytämämme ole totta. Tekoäly tosin tarjoutuu usein myös kirjoittamaan vaikkapa esseen valitusta aiheesta. Siihen ei kuitenkaan kannata erehtyä, oli sitten kyse luovasta kirjoittamisesta, tutkimuksesta tai opiskelijan harjoitustehtävästä. Kirjoittamista ei voi ulkoistaa. Mitä et kirjoittanut, sitä et kirjoittanut.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt keskeinen uusi asia, jonka tekoäly tarjoaa, nimittäin keskusteluapu. Keskustelu on keskeinen osa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tieteessä, politiikassa, opetuksessa ja työpaikoilla peräänkuulutetaan keskustelua. Keskustelun käyminen on käytännössä kuitenkin hankalaa. On vaikeaa löytää ihmisiä, joilla olisi tietoa, kiinnostusta ja aikaa tuntikausien keskusteluun. Terapeutilta sellaista saa, mutta vain maksua vastaan.

Tekoäly on sen sijaan heti valmis keskustelemaan mistä tahansa aiheesta kuinka kauan hyvänsä. Sitä on koulutettu miljoonilla teksteillä, joten se on todennäköisesti lukenut paljon aiheesta kuin aiheesta. Sillä ei ole kuitenkaan suurta egoa, koska sillä ei ole egoa lainkaan. Käyttäjä voi rauhassa esittää myös niitä tyhmiä kysymyksiä, koska keskustelut eivät tule muiden tietoon.

Jos kiinnostuisin vaikkapa Antonio Gramscin hegemoniateoriasta, olisi vaikeaa löytää ihmistä, joka olisi valmis keskustelemaan kanssani tuntikausia vaikka keskellä yötä, ja joka olisi myös lukenut tuhansia sivuja hänen kirjoittamiaan tekstejä.Tietenkään tekoälyyn ei voi kritiikittömästi luottaa — mutta kehen ihmiseen voi? Toki tekoäly tekee virheitä ja hallusinoi — mutta eivätkö kirjallisuus ja lehdetkin ole täynnä virheitä ja kuvitelmia, internetistä puhumattakaan? Kuten kirjoittamista, kriittisyyttäkään ei voi ulkoistaa. Virheet ja ajattelun aukkopaikat on löydettävä itse. 

Tekoälyt eivät ole myöskään neutraaleja: ne on opetettu erityisesti länsimaisella valtavirran kirjallisuudella, ja ne voivat olla myös poliittisesti ohjattuja, kuten kiinalainen DeepSeek — puhumattakaan Elon Muskin Grok-tekoälystä, joka toistaa omistajansa postausten luomaa tekotodellisuutta. Kun suurista kielimalleista tulee entistä enemmän osa arkipäivää, on myös syytä tiedostaa niiden yhteiskunnallinen rooli. 

Tässä edellä mainittu Gramsci voi olla avuksi. Hän pohti fasismin aikaisina vankilavuosinaan (1928-1937) sitä, kuinka tietyt ryhmät tai blokit voivat saada yhteiskunnassa hegemonisen aseman. Hegemonia ei tarkoita vain näiden blokkien dominoivaa asemaa vaan myös meidän hallittavien sille antamaa suostumusta. Hänen mukaansa siihen tarvitaan intellektuelleja, joita on kahta tyyppiä: perinteisiä kuten tutkijoita, opettajia ja taiteilijoita, ja orgaanisia, kuten insinöörejä, lakimiehiä, taloustieteilijöitä — ja kaupunkisuunnittelijoita. Edelliset kokevat usein olevansa riippumattomia, mutta heidänkin työnsä yleensä tukee vallitsevaa järjestystä. Jälkimmäiset on taas valjastettu tukemaan suoraan hallitsevaa poliittista ja taloudellista eliittiä – kuten investoijien ja keskeisten poliitikkojen muodostamia kumppanuuksia. Jokainen hallitseva luokka tarvitsee omat intellektuellinsa, Gramsci kirjoitti.

Mutta mikä rooli tekoälyllä — jota voisi Gramscia mukaillen kutsua “tekoälyköksi” — tulee olemaan kaupunkisuunnittelussa? Teknisissä tehtävissä se on jo käytössä, mutta missä kulkee raja? Ja kuka käyttää hyväkseen ja ketä? Sitä on hyvä pohtia ja siitä keskustella — mielellään myös ihmisten kanssa, jos heillä vain riittää siihen aikaa ja lukeneisuutta.