Suomalainen onni ja amerikkalainen unelma

Kävin pari viikkoa sitten New Yorkissa tapaamassa tytärtäni, joka on asunut ja kiertänyt pari vuotta pitkin ja poikin Yhdysvaltoja Ilta-Sanomien kirjeenvaihtajana. Syötyämme muutaman kerran ylikalliita aterioita aloin miettiä näiden kahden maan eroja. Muistin tunnetun amerikkalaisen kaupunkitutkijan Richard Floridan kirjat "luovan luokan" esiinmarssista ja paosta. Hänen mukaansa kaupunki on siinä vaiheessa vaikeuksissa, kun nuorella apulaisprofessorilla ei ole enää varaa ostaa kaupungista asuntoa. Ei siis riitä, että kaupunki pystyy houkuttelemaan koulutettua keskiluokkaa, joka on nykyisen talouden perusta; heidän olisi myös kyettävä elämään kaupungissa.

Apulaisprofessori ei ollut Floridalle vain satunnainen esimerkki, vaikka se toki edustaa keskiluokkaa. Keskiluokka on Yhdysvalloissa yleisemminkin vaikeuksissa: sittemmin presidenttiehdokkaaksikin pyrkinyt Elizabeth Warren kirjoitti vuonna 2003 yhdessä tyttärensä Amelie Warren Tyagin kanssa kirjan The Two-Income Trap, joka kuvasi keskiluokan kujanjuoksua: ensin vaimonkin (entinen housewife) oli mentävä töihin, sitten kuvaan astuivat luottokortit ja subprime-lainat, ja lopulta pää tuli vetävän käteen — mistä sivumennen sanoen joutui kärsimään koko maailma. Kuten sanotaan: kun Yhdysvallat yskii, koko maailma sairastuu.

Apulaisprofessori on kuitenkin avainryhmä myös siksi, että se edustaa koulutetun ja luovan luokan mahdollisuuksia uudistaa itseään. Apulaisprofessori on niin sanotun pätevöitymispolun (tenure track) ensimmäinen askel. Työhön valitaan tiukan kansainvälisen arvioinnin perusteella, vaikkei se ole edes vakinainen työpaikka. Palkka on Suomessa keskimäärin 5 541 euroa. Siitä edetään seuraavalle tasolle (associate professor) kahden kansainvälisen arvioinnin jälkeen, jolloin palkka nousee 6 500:een euroon. Aalto-yliopistossa palkat ovat jonkin verran suuremmat, 6 543 ja 7 883 (Lähde: Professoriliiton palkkaselvitys syksyltä 2025). Mutta jos arvioinnissa ei menesty, se on sitten farewell.

Entä Yhdysvalloissa? Se riippuu vielä enemmän siitä, minkälaiseen yliopistoon on päässyt töihin. Kysyin asiaa Claudelta, jonka amerikkalaisena luulisi tuntevan sikäläisen tilanteen. Hänen mukaansa julkisten yliopistojen apulaisprofessorit ansaitsevat keskimäärin 83 000 $ (nykyisellä kurssilla 70 700 €), yksityisten taas 95 000 $. Seuraavilla askelilla (associate professor, full professor), vuosipalkat ovat vastaavasti 122 000 $ ja 160 000 $ (104 000 € ja 136 000 €). Huippuyliopistojen kohdalla tilanne on toinen: esimerkiksi New York Universityn apulaisprofessori pääsee aloittamaan 130 000:n vuosipalkalla, ja full professor voi päästä jopa 277 000:een dollariin. Se on kuitenkin palkka, jota 98% ei saavuta koskaan, millään alalla.

Tässä ei ole kuitenkaan koko totuus. Florida otti laskelmissaan huomioon vain asumiskulut, mutta suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verrattaessa esiin nousee myös hyvinvointivaltio, jota Yhdysvalloissa puolustaa varsin harva. Jos NYU:n apulaisprofessorin palkka onkin 63% suurempi kuin Aallossa, tämä etu romuttuu jo asumiskustannusten kautta (esimerkiksi Brooklynissa 10 000/m2). Tähän on kuitenkin vielä lisättävä "hyvinvointivaltiopaketti", jonka esimerkiksi Suomeen muuttava saa automaattisesti hyväkseen: universaali terveydenhoito, subjektiivinen ja subventoitu päivähoito, ilmainen peruskoulu, ilmainen toisen asteen koulutus, ilmainen korkeakoulutus. 

USA:ssa työnantajan kustantama terveydenhoito (25 000/v.) maksaa työntekijälle keskimäärin 6 300/v, minkä lisäksi omavastuut ovat keskimäärin 3 500/v. Kaksilapsisessa perheessä kustannukset nousevat helposti kymmeneen tuhanteen, kun Suomessa selviää alle tuhannella. Päivähoito New Yorkissa maksaa yli 2 000 dollaria lasta kohti kuukaudessa, kun siitä selviää Suomessa kolmellasadalla. Peruskoulutuksen vertaaminen on hankalampaa: sekä Suomessa että Yhdysvalloissa peruskoulutus on periaatteessa ilmaista, mutta laatuerojen vuoksi amerikkalaiset vanhemmat suuntaavat hyvän koulupiirin alueelle (ja maksavat siitä 10-20 % enemmän asumiskuluja).

Korkeakoulutus tekee laskelmaan niin ison loven, että jätetään se syrjään; vaikka moni vanhempi avaa lapselleen "college fund"in, nuoret joutuvat usein itse ottamaan lainaa yliopisto-opinnoista selvitäkseen — se on jo sitten osa heidän omaa elämänprojektiaan. Tästä huolimatta laskelma on murhaava: kun lasketaan mukaan bruttopalkka, verot, eläkemaksut, asuminen, terveydenhoito ja lastenhoito (2 lasta), suomalaiselle Aalto-yliopiston apulaisprofessorille jää vielä muuhun elämiseen 9 765 euroa, kun taas NYU:n huippuyliopistoon päässyt jää tappiolle 57 463 dollaria (49 000 euroa).

Miten tämä on mahdollista? Palkansaajia täytyy ensinnäkin olla kaksi, eikä äitiyslomalle jäädä. Toiseksi asumisesta täytyy tinkiä: jo Brooklynin 10 000:n neliöhinnat ovat tehneet tämän gentrifioituneen alueen monelle tavoittamattomaksi. On varauduttava jopa 90 minuutin pendelöintiin Manhattanille, jossa yliopisto sijaitsee. Kolmanneksi lasten hankkimista lykätään tai siitä luovutaan kokonaan. New Yorkin hedelmällisyysluku onkin pudonnut 1,55:een (kansallisen luvun ollessa 1,7).

Floridan luovan luokan houkuttelu kaupunkeihin sisältää siis paradoksin, jonka hän on itsekin myöhemmässä tuotannossaan myöntänyt. Koulutusmahdollisuudet, keskiluokkaiset työpaikat, hyvät palvelut ja urbaani atmosfääri houkuttelevat kyllä nuoria ja koulutettuja kaupunkiin, mutta heidät hinnoitellaan helposti myös ulos. Yliopistojen tiedetään olevan teknologisen kehityksen ja innovaatioiden moottoreita, mutta niiden muuttuminen talouseliitin tyyssijoiksi rapauttaa juuri sen, mitä niiltä odotetaan.

Suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verratessa törmää usein kahteen kliseeseen, suomalaiseen onnellisuuteen ja amerikkalaiseen unelmaan. Emme itsekään oikein ymmärrä miksi olemme vuodesta toiseen tulleet valituiksi maailman onnellisimmaksi kansaksi. Selityksiä on haettu muun muassa saunasta, luonnosta ja luottamuksesta, mutta olennaista on varmaan ollut hyvinvointivaltion lupaus, joka on kantanut — ainakin tähän asti. Verovaroin kustannetut palvelut eivät ole olleet köyhäinapua vaan suurelta osin universaaleja.

Amerikkalainen unelma — ryysyistä rikkauksiin — ei sen sijaan lupaa mitään, mutta tavoitteena se on toki elähdyttävä. Se on pikemminkin erottautumiseen kuin yhteisyyteen perustuva narratiivi.