torstai 26. helmikuuta 2015

Tarinoita takapihalta 6: Hetki lyö

Tutkimushankkeeni Helsingin uudesta yleiskaavasta ja erityisesti Munkkivuoren tapauksesta on nyt saapumassa ensimmäiseen etappiinsa. Kaavaluonnos on ollut nähtävillä 27.2. saakka, ja eri osallisilla on ollut tilaisuus esittää siitä mielipiteensä. Tämä kaavoituksen valmisteluvaihe on juridisesti vielä melko vapaamuotoista: laki sanoo vain, että osallisilla tulee olla "mahdollisuus osallistua kaavan valmisteluun, arvioida kaavoituksen vaikutuksia ja lausua kirjallisesti tai suullisesti  mielipiteensä asiasta." (62§)

Tällaisen mahdollisuuden järjestäminen on kaikkea muuta kuin helppoa, eikä kaavoittajaa käy kateeksi. Perinteiset keinot ovat jo pitkään olleet yleisötilaisuus ja kaavan laatijan vastaanotto, jossa päästään keskustelemaan osallisten kanssa erikseen. Yleisötilaisuuksissa on vaikea antaa kaikille suunvuoroa ja pitää keskustelu aisoissa annetuissa aikaraameissa. Vastaanotolla taas kuluu tavattomasti aikaa, eikä lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Muistan elävästi yhden vastaanoton toimiessani konsulttina Pohjanmaalla. Minä halusin säästää kauniin koivukujanteen, mikä olisi merkinnyt maanomistajalle muutaman neliön menetystä pyhää maata. Kolme kertaa sain hänet puhuttua puolelleni, ja kolme kertaa hän palasi mielensä muuttaneena.

Hetki kriitikkona -tilaisuus Laiturilla (Kuva KL)
Nyt aika tuntuu kuitenkin ajaneen näiden vuorovaikutuskeinojen ohi. Se oli helppoa huomata myös Helsingin järjestämissä "Hetki kriitikkona" -tilaisuuksissa. Osallistuin niistä yhteen, ja siinä suunnittelijat olivat keksineet mielestään hyvän konseptin: ensin he esittelevät yleiskaavan ilman kysymyksiä ja keskustelua, ja sitten siirrytään "kartoille keskustelemaan". Konsepti osoittautui katastrofiksi. Muutama yksittäinen kuuntelija koetti esittelyn jälkeen kysyä tai protestoida, mutta suunnittelijat pysyivät kovina. Näin ollen ei ollut mitään mahdollisuutta keskustella kaavan yleisistä kysymyksistä, vaikka sen juuri luulisi olevan yleiskaavan tarkoitus. Kun siirryttiin kartoille, akustiikka piti huolen, että vuoroaan odottelevat eivät kuulleet mitään kartan ääressä käydystä keskustelusta. Aikani selkiä tuijotettuani lähdin pois, ja niin lienee tehnyt moni muukin. Se siitä hetkestä.

Tosin minun tehtäväni on olla kriitikkona koko elämäni, joten ehkä oli parempikin olla häiritsemättä tätä tilaisuutta. Kysymys mielekkäästä tavasta mahdollistaa osallistuminen ja mielipiteiden esittäminen on kuitenkin tärkeä. Paljon voidaan tehdä hyvällä suunnittelulla, avoimella asenteella ja viestintätaidoilla, mutta riittääkö se lopultakaan? Ydinkysymys on ilmeisesti kuitenkin se, mikä on osallisten - niiden, joihin kaava toteutuessaan vaikuttaa - rooli kaavoituksessa. He saavat kyllä osallistua tilaisuuksiin, kirjoittaa kommentteja kaavoitusblogeihin ja lausua mielipiteensä, mutta moni alkaa epäillä, onko kysymyksessä vain näennäisdemokraattinen piirileikki. Onko millään mitään vaikutusta?

"Yleiskaavaluonnoksesta keskustellaan taas Laiturilla, joten keskustelua ainakin riittää. Myös tässä blogissa on parin vuoden aikana julkaistu satoja ellei tuhansia kommentteja yleiskaavaan. Osaisiko joku kaupunkisuunnitteluvirastossa mainita jonkin mielipiteen, jolla olisi ollut jotain vaikutusta yleiskaavaluonnoksen sisältöön?" kysyi nimimerkki Puhetta riittää yleiskaava.fi-sivustolla. Yleiskaavasuunnittelija Alpo Tani ei osannut mainita yhtään tällaista mielipidettä. Ei myöskään yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen, jolle asetettiin sama kysymys erään luennon yhteydessä. Mistä tässä on kyse?

Alpo Tani selittää: "Kaavoituksessa ja vielä erityisesti yleiskaavoituksessa tavoitteena on yleisen edun mukainen kunnan tai kaupungin kehittäminen. Kaavallisten ratkaisujen arviointi suhteessa yleiseen etuun on tehtävänä varsin haaastava osallisten määrän ja kirjon ollessa todella suuri...Selvää on, että yksittäiset kommentit eivät juuri vaikuta kaavan sisältöön. Sen sijaan laaja tuki jonkin asian puolesta tai vastaan vaikuttaa."

Tässä on kaksikin pohdinnan arvoista asiaa. Kuten Sari Puustinen väitöskirjassaan osoitti, Alpo Tani ei ole näkemyksineen yksin, vaan suuri osa suunnittelijoista kokee olevansa juuri "yleisen edun" edustajia. Tästä seuraa loogisesti, että kaikki muut ovat yksityisen edun edustajia eli ikään kuin jäävejä. Heille tulee painoarvoa vasta kun heitä on monta, laaja joukko. Ongelma on kuitenkin siinä, että ei ole olemassa yhtäkään oppikirjaa tai tutkimusta, josta suunnittelijat olisivat voineet opetella mitä yleisellä edulla tarkoitetaan tai miten sitä arvioidaan. Eikä yhdelläkään asiantuntijalla ole sellaisia shamaanin taitoja, että hän voisi kertoa muille - yksityistä etuaan ymmärtäville - mitä yleinen  etu on. Sitä ei itse asiassa ole olemassakaan: se on avoin käsite kuten oikeudenmukaisuus tai tasa-arvo, jotka määritellään yhteiskunnassa jatkuvan keskustelun ja toiminnan kautta. Ja se myös muuttuu historiallisesti.

Toinen merkille pantava seikka on ajatus siitä, että yksittäisen mielipiteen ei tulisikaan vaikuttaa kaavaan,vaan vasta laajojen joukkojen kannatuksen tai vastustuksen. Toisin sanoen väliä ei ole sillä, liittyyko kommentti tärkeään ongelmaan tai kehitysmahdollisuuteen kaavassa, kuinka hyvin se on perusteltu, tai mikä on mielipiteen esittäjän asiantuntemus kyseisessä asiassa. Tässä on kyse toisaalta joukkoistamisesta, toisaalta mielipiteiden ja argumenttien tiukasta erottamisesta toisistaan. Suunnittelun näkeminen järkevänä keskusteluna, argumentaationa, antaa vielä odottaa itseään, vielä viisitoista vuotta vuorovaikutusta hehkuttaneen Maankäyttö- ja rakennuslain voimaan tulosta. Jotain outoa tässä on takana, ja yritän ymmärtää mitä.

Mutta nyt on oikea hetki esittää mielipide, jota itse tosin kutsuisin perustelluksi kannanotoksi. Siitä tuli valitettavasti vähän pitkä, mutta olen pyrkinyt kokoamaan siihen tähänastiset havaintoni, nyt vähän vakavammalla ilmeellä lausuttuna:

Ote yleiskaavaluonnoksen pääkartasta (KSV)
Nähtävillä oleva luonnos Helsingin uudeksi yleiskaavaksi on monessa mielessä ansiokas ja innovatiivinen. Luonnoksessa on otettu selkeästi kantaa Helsingin tulevaisuuden kehittämisen keskeisiin haasteisiin, kuten yhdyskuntarakenteen toimivuuteen, energiatehokkuuteen ja kaupungin kilpailukykyyn niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin vertailussa. Keskeisinä tavoitteina on yhdyskuntarakenteen tiivistäminen, kantakaupungin laajentaminen aina Kehä I:lle saakka sekä raideliikenteeseen tukeutuva verkostokaupunki. Pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa vertailussa tätä voidaan pitää perusteltuna sekä pääkaupunkiseudun odotetun kasvun että nykyisen yhdyskuntarakenteen suhteellisen väljyyden vuoksi.

Yleiskaavaluonnos on myös innovatiivinen niin teknisesti kuin suunnitteluratkaisuiltaankin. Suunnitelman selkeänä lippulaivana ovat ns. kaupunkibulevardit, joiden ideana on ulottaa asuntorakentamista nykyistä selvästi lähemmäs keskeisiä sisääntuloväyliä. Näin vapautuisi huomattava määrä maata rakentamiseen samalla kun nykyisten moottoritiemäisten väylien estevaikutus ja meluvaikutus vähenisivät. Uudet urbaanit väylät toisivat kadun jälleen sosiaaliseksi yksiköksi ja yhdistäisivät siten eri kaupunginosia.

Teknisenä innovaationa voidaan pitää yleiskaavakartan toteuttamista perinteisen aluevarauskaavan sijasta 100 x 100 m:n ruutuina, ”pikseleinä”, jotka eivät tarjoa tarkkaa aluerajausta, mutta joilla on niin toiminnallinen kuin mitoituksellinenkin merkitys. Mitoitusta (joka käytännössä tarkoittaa minimimitoitusta) pidetäänkin luonnoksessa keskeisenä strategisena työvälineenä. Ruudut sijoittuvat tavallaan kohde- ja aluevarausmerkinnän väliin: ne eivät rajaa alueita eri yhdyskuntatoiminnoille, mutta toisaalta niillä on selkeä sijainti ja dimensiot.

Kuten innovatiiviset kaavat yleensäkin, myös tämä luonnos sisältää kuitenkin useita ongelmakohtia, joihin tulisi kiinnittää huomiota kehitettäessä luonnosta kohti ehdotusvaihetta. Parhaimmillaan voidaan päästä tilanteeseen, jossa nyt ilman perusteluja jäävät ratkaisut kyetään uskottavasti perustelemaan, tai jossa luonnokseen tehdään tarpeellisia muutoksia toisaalta käytettävissä olevan tutkimustiedon, toisaalta vuorovaikutuksen perusteella. Osallisten ja ulkopuolisten asiantuntijoiden roolina on tuoda kaavoitusprosessiin sekä ammattitaitoa rikastavaa paikallista tietoa että toisenlaista asiantuntijanäkökulmaa. Vaikka nykyinen Maankäyttö- ja rakennuslaki on ollut voimassa jo vuodesta 2000, vuorovaikutuksen näkeminen rakentavana osana suunnitteluprosessia on yhä varsin haastavaa. Helsinki voi tässäkin suhteessa toimia tiennäyttäjänä, mitä se vuorovaikutuksen teknisessä toteuttamisessa jo onkin.

Kommentoin ensin kaavan teknisiä ratkaisuja ja niihin liittyviä tulkinnallisia ongelmia. Sen jälkeen arvioin luonnoksen keskeisiä suunnitteluratkaisuja, erityisesti kaupunkibulevardeja ja niiden vastakohtana perinteistä yhdyskuntarakenteen tiivistämistä viheralueille, jotka ovat molemmat luonnoksen olennaisia osia. Kolmanneksi analysoin suunnitteluratkaisuja nykyisen Turunväylän ympäristössä, jossa olennaiseksi kysymykseksi nousee suunnittelun tuottaman tiedon, tieteellisen tiedon sekä paikallisen, kokemusperäisen tiedon yhdistäminen – tai pikemminkin suunnittelun vaikeus hyödyntää näin saatua tietoa.

Yleiskaavaluonnoksen tekniset ongelmat liittyvät toisaalta kaavakartan luettavuuteen, toisaalta sen tulkintaan. Luonnoksessa on päädytty merkintöihin, jotka ovat toisaalta funktionaalisia (asuntovaltainen alue, toimitila-alue jne.), toisaalta alueiden yhdyskuntarakenteelliseen asemaan liittyviä (liike- ja palvelukeskusta, kantakaupunki, lähikeskusta). Merkinnät sallivat riittävässä määrin eri toimintojen sekoittumista, joten niitä voidaan pitää perusteltuina.

Kaavamerkinnät on esitetty kuitenkin yksinomaan värein, mikä vaikeuttaa sekä kaavan mustavalkoista tulostamista ja julkaisemista (jota osa erityisesti tieteellisistä julkaisuista yhä käyttää) että ennen kaikkea kaavan luettavuutta. Ongelmaksi muodostuvat erityisesti neljään alaluokkaan jäsennellyt asuntovaltaiset alueet, joiden sävyt ovat lähellä toisiaan. Havaintopsykologinen tosiasia on, että kaavamerkintöjen selityksissä valkoisella pohjalla käytetyt värisävyt eivät ole samat kuin itse kaavakartalla värillisessä ympäristössä esitetyt värisävyt. Edelliset ovat tummempia, jälkimmäiset vaaleampia, vaikka sekoitussuhde olisi sama. Olisi siten erittäin suositeltavaa liittää kaavamerkinnät vaikkapa indekseillä varustettuina kaavakarttaan ja merkintöjen selityksiin.

Myös luonnoksen pohjana käytetty kartta on varsin suurpiirteinen, sisältäen lähinnä vain rantaviivan (jota ei ole pikselöity) ja nykyisten rakennusten ääriviivat.  Kun suurin osa uudesta rakentamisesta edustaa täydennysrakentamista, olisi hyödyllistä saada tarkempi kuva nykytilanteesta esimerkiksi ekosysteemipalvelujen toimivuuden arvioimiseksi.

Kuten todettu, pikseliruutu ei rajaa tarkasti rakennettavaa aluetta, eivätkä esimerkiksi asuntovaltaiset alueet sisällä yksinomaan korttelialuetta. Kuitenkin jokaiseen ruutuun on liitetty varsin tarkat vaatimukset minimimitoitukselle. Esimerkiksi asuntovaltainen alue A2 merkitsee aluetta, jota ”kehitetään pääasiassa asumisen, puistojen, virkistys- ja liikuntapalvelujen sekä lähipalvelujen käyttöön. Korttelitehokkuus on pääasiassa yli 1,0. Alueen keskeisten katujen varrelle tulee mahdollistaa liike- ja muuta toimitilaa. Alueen pinta-alasta keskimäärin 60% tai enemmän on korttelimaata”.  Toisaalta koko kaava-aluetta koskevassa määräyksessä todetaan: ”Ruutu kuvaa alueen pääasiallisen sisällön. Vierekkäisten ruutujen maankäyttö voidaan suunnitella myös ottamalla molempien pääkäyttötarkoitus huomioon”.

Näin tarkat mitoitusmääräykset sekä määräykset liiketoiminnan sijoittamisesta keskeisten katujen varsille eivät enää edusta strategista vaan melko pitkälle aluevarausyleiskaavaa. Jos tekstejä lukee tarkasti, on ilmeisesti tulkittava, että ”alueella” viitataan ruudun alleen jättämään alueeseen. Tämä ja viereinen ruutu voidaan suunnitella yhdessä, mutta epäselväksi jää, miten on meneteltävä laajemman alueen (useamman ruudun) tapauksessa. Onko jokaisen ruutuparin toteutettava vaaditut mitoitusmääräykset, vähintään 60% korttelimaata ja vähintään keskimääräinen korttelitehokkuus 1,0? Entä kuinka on meneteltävä tapauksessa, jossa tämä pääkäyttötarkoitus on sijoitettu alueelle, jolle nykyisen lainsäädännön mukaan ei voi rakentaa? Tällainen tilanne tulee vastaan Munkkivuoren pohjoispuolella, jossa on sijoitettu seitsemän ruutua (7 ha) liito-oravan ydinalueelle, jota lain mukaan ei saa hävittää eikä edes heikentää. Ruutuparien mukaan asemakaavoittaminen tulevaisuudessa ei ole mahdollista, joten onko tulkittava, että tämä alue edustaa sitä neljääkymmentä prosenttia, jonka ei tarvitse olla korttelimaata? Silloin tämän alueen ulkopuolinen, tähän kosketuksissa oleva alue olisi  kaavoitettava entistä tehokkaammin, pääosin korttelimaaksi. Tämän tulkinnan mukaan siis eivät vain viereiset ruudut vaan toisiinsa kosketuksissa olevat ruudut voidaan suunnitella yhtenä kokonaisuutena. Tulkinta ei ole siis yksiselitteinen, mitä sen kaavassa aina tulisi olla. Toisaalta voidaan kysyä, miksi 60% on määräyksessä sidottu, kun korttelitehokkuudella ei ole ylärajaa. Tämä tekee mahdottomaksi esimerkiksi sellaisen ratkaisun, joka perustuu hyvin tehokkaisiin kortteleihin ja vastaavasti suurempaan puistoalueeseen, jollaisista maailmalla on hyviäkin esimerkkejä.

Jos rakennettaviksi aiotut alueet on mitoitettu ja jäsennelty näinkin tarkasti, viher- ja virkistysalueiden kohdalla on taas päädytty varsin ylimalkaiseen esitys- ja merkintätapaan. Ne on jaettu vain kahteen luokkaan: virkistys- ja viheralue sekä merellisen virkistyksen ja matkailun alue. Molempia tulee kehittää ”merkittävänä virkistys-, ulkoilu-, liikunta-, luonto- ja kulttuurialueena”, jotka kytkeytyvät seudulliseen viherverkostoon ja toisiinsa. Toisaalta molempia koskee yleismääräys, jonka mukaan ”suunnittelussa tulee turvata kulttuurihistoriallisten ja maisemallisten arvojen säilyminen sekä ottaa huomioon luonnon monimuotoisuuden, ekosysteemipalvelujen kehittämisen, luonnonsuojelun ja ekologisen verkoston sekä metsäverkoston kannalta tärkeät alueet.”

Ekologian ja kaupunkisuunnittelun yhteensovittaminen on yksi eniten viime vuosikymmeninä tutkituista aiheista. Myös kaavaluonnokseen liitetyissä selvityksissä on runsaasti tietoa, jota olisi voinut käyttää hyväksi. Tämä ongelmakokonaisuus ulottuu seudullisista tarkasteluista yleiskaavallisiin ja aina kortteli- ja rakennustasolle asti, ja ekosysteemipalvelut kaupungin mittakaavassa ovat varsin moninaisia. Niihin kuuluvat mm. ilmanlaadun parantaminen, lämpötilaerojen tasaaminen, hulevesien pidättäminen, johdattaminen ja puhdistaminen sekä luonnon monimuotoisuus. Niihin kuuluvat myös suoraan asukkaisiin kohdistuvat vaikutukset aina bakteeritasolta psykologisiin elvytysvaikutuksiin. 

Tätä taustaa vasten on hämmentävää, että yleiskaavaluonnoksessa vielä vuonna 2015 niputetaan  yhteen kaikki virkistys- ja viheralueet, ja että niiden suunnittelulle annetaan yleismääräys, joka koskee itse asiassa kaikkea suunnittelua kaikkialla, ei vain Helsingissä. Yleiskaavaluonnoksessa ei siis lainkaan tunnisteta erilaisten viher- ja virkistysalueiden ja niiden muodostamien verkostojen luonnetta ja asemaa osana yhdyskuntarakennetta. On selvää, että tällaiset määräykset eivät mitenkään voi turvata ekosysteemipalvelujen säilymistä tai niiden kehittämistä. Samaa voidaan sanoa koko kaava-aluetta koskevasta yleismääräyksestä, joka kuuluu seuraavasti: ”Kaupunkiympäristö suunnitellaan kaikkialla toimivuus, taloudellisuus ja ekologinen kestävyys sekä terveellisyys ja turvallisuus, asumisen ja elinkeinoelämän tarpeet sekä palvelujen saavutettavuus huomioon ottaen käyttäen hyväksi olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja ottaen huomioon kulttuuriympäristöt. Virkistyspalveluja ja ekosysteemipalveluja kehitetään.” Tätä voidaan pitää kaiken suunnittelun tavoitteenasetteluna, joka seuraa käytännössä suoraan laista, ja joka ei ole myöskään millään tavalla sidoksissa Helsinkiin. Yleiskaavan ohjausvaikutus näiden kaavamääräysten kautta on siten melko olematon. Lakia on noudatettava ilman määräyksiäkin, eikä määräyksissä tule toistaa lakia.

Tämä tarkastelu perustuu siihen Maankäyttö- ja rakennuslain määritelmään (40§), että oikeusvaikutteinen yleiskaava koostuu pohjakartasta, kaavamerkinnöistä selityksineen sekä kaavamääräyksistä. Kaava ei voi viitata itsensä ulkopuolella oleviin tarkempiin suunnitelmiin kuten teemakarttoihin, eikä Helsingin yleiskaavaluonnoksessa näin ole myöskään tehty: selostuksessa todetaan yksiselitteisesti, että teemakartat eivät ole oikeusvaikutteisia (s. 12).

Olen edellä tarkastellut yleiskaavaluonnoksen teknisiä kysymyksiä, mutta yhtymäkohdat itse suunnitteluratkaisuihin ovat ilmeiset. Kuten todettu, keskeinen osa kaavaluonnosta ovat ns. kaupunkibulevardit eli moottoritiemäisten väylien muuttaminen perinteisiksi kaduiksi. Termiä kaupunkibulevardi voidaan tosin pitää epäonnistuneena, koska bulevardi on nimenomaan kaupungeissa käytetty väyläratkaisu – ei ole olemassa maalaisbulevardeja eikä edes lähiöbulevardeja. Jos neologismi halutaan, esimerkiksi ”uusbulevardi” (vrt. New Urbanism) kertoisi paremmin siitä, mitä nyt haetaan: perinteisen kaupunkirakentamisen elementin elvyttämistä uudelleen. Kuten todettu, tällä ratkaisulla saavutetaan tiettyjä etuja (estevaikutuksen poistaminen, melusuojaus lähiympäristöön, arkkitehtonisesti mielenkiintoisempi katutila), ja se on myös osa yleisempää yhdyskuntarakenteen tiivistämistä.

Toisaalta modernistisen kaupunkisuunnittelun pyrkimys tuhota katukuilu, jota bulevardikin edustaa, ei ollut yksinomaan ideologinen. Se perustui havaintoon keskiajalta periytyvän tiiviin kaupunkirakenteen ja kasvavan liikenteen välisestä ristiriidasta, joka oli johtamassa sekä ruuhkautumiseen että ympäristöterveydellisiin ongelmiin. Nämä ongelmat kohtaavat myös uusbulevardeja: Helsingin kantakaupunki on vahva työpaikka- ja asiointikeskus, ja liikennemäärät sisääntuloväylillä ovat huomattavia. Yleiskaavaluonnokseen liittyvä ilmanlaatuselvitys itse asiassa kyseenalaistaa suunnitellut bulevardit nykyisen lainsäädännön ja tutkimustiedon valossa. Bulevardien toteuttamiskelpoisuus edellyttäisi siis ilmeisesti laajempia ympäristöpoliittisia toimia kuten tietulleja, keskustaan suuntaavan liikenteen päästönormeja ja keskustapysäköinnin voimakasta hintaohjausta. Myös itse bulevardien suunnittelu on asemakaavallisesti ja rakennussuunnittelullisesti haastavaa: melunsuojauksen kannalta parhaat ratkaisut kuten umpikorttelit eivät olekaan enää ideaalisia ilmanlaadun kannalta, eikä parvekkeita voi suunnata bulevardille. Toisaalta itse bulevardien katutila kevyen liikenteen väylineen ja terasseineen muodostaa ympäristöterveyden kannalta toistaiseksi ratkaisemattoman yhtälön. Nämä ongelmat eivät ehkä tee uusbulevardeja mahdottomiksi, mutta ne siirtävät ne ilmeisesti jopa usean vuosikymmenen päähän, jolloin niiden tarjoama yhdyskuntarakenteen tiivistämispotentiaali ei ole vielä pitkään aikaan käytettävissä.

Koska rakentamiseen varattujen tonttien pula on Helsingissä kuitenkin ilmeinen, yleiskaavan toteuttaminen on käytännössä aloitettava perinteisemmistä ja helpommin toteutettavista aluevarauksista. Suuret käyttötarkoituksen muutokseen perustuvat uudet alueet (Jätkäsaari, Hernesaari, Kalasatama, Kruunuvuorenranta) ovat jo rakentumassa, ja uudet täydennysrakennusalueet vaikuttavat suoraan nykyisten kaupunkilaisten elämään. Tässä vaiheessa tulee ongelmaksi juuri edellä mainittu viher- ja virkistysalueiden liian karkea jaottelu. Helsingissä on varmasti runsaasti potentiaalista rakennusmaata hyvillä paikoilla, mutta kun nykyisen rakentamisen ulkopuolisia alueita ei ole yleiskaavaluonnoksessa lainkaan eritelty (so. niiden roolia ekosysteemipalvelujen tuottamisessa, niiden roolia virkistysalueina nykytilanteessa ja lisärakentamisen jälkeen, tai niiden roolia merkittävinä maisema-alueina), täydennysrakentamisesta tulee melko sattumanvaraista.



Esimerkkinä edellä kuvatuista ongelmista analysoin tarkemmin Turunväylän uusbulevardin yhteyteen suunniteltua täydennysrakentamista. Sen on suunniteltu kehystävän Munkkivuoren asuinaluetta syrjäyttäen käytännöllisesti katsoen koko metsäalueen, joka pitää sisällään pohjoisreunan lähiliikuntapuiston sekä Munkkivuoren ja Talinrannan välistä kulkevan viherväylän Turunväylän alitse Munkkiniemen viheralueille ja Laajalahdelle. Vasemmalla olevaa havainnekuvaa on käytetty mitoituksessa, ja se on yhdenmukainen kaavakartan kanssa.

Ratkaisuun sisältyy kuitenkin seuraavia ongelmia:

1.     Munkkivuoren alueen kaikkien lähivirkistysalueiden rakentaminen merkitsisi asukkaiden elinympäristön laadun merkittävää heikentämistä, joka kohdistuisi erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin väestöryhmiin eli lapsiin, vanhuksiin ja vammaisiin. Alueiden käytön suunnittelun tulisi kuitenkin edistää ”turvallisen, terveellisen, viihtyisän, sosiaalisesti toimivan ja eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten, tarpeet tyydyttävän elin- ja toimintaympäristön luomista” (MRL 5§).


2.    Munkkivuoren pohjoispuolella sijaitseva lähiliikuntapuisto on kaupungin teettämän liito-oravaselvityksen mukaan liito-oravan lisääntymis- ja levähdysalue, jonka hävittäminen tai heikentäminen on EU:n luontodirektiivin ja Luonnonsuojelulain 49§:n mukaan kiellettyä. Havainnekuvan mukainen asemakaavoitus ja rakentaminen olisi siten selkeästi lainvastaista. Yleiskaavan lainmukaisuus riippuu pikseliruutujen tulkinnasta, joka kuten todettu ei ole yksiselitteistä. Joka tapauksessa tämän alueen merkitseminen n. 7 hehtaarin alueelta pääkäyttötarkoitukseltaan asuinvaltaiseksi alueeksi (A2) on harhaanjohtavaa ja toimii virheellisenä ohjeena asemakaavoitukselle. Saman rakennusoikeuden sijoittaminen esimerkiksi pohjoisemmaksi lähemmäs raideyhteyttä on perustellumpaa. Olisi myös tarkoituksenmukaista, että tämänkaltaiset tiedossa olevat luonnonsuojelun kannalta tärkeät alueet myös merkittäisiin yleiskaavan pääkarttaan.

3.     Kuten todettu, uusbulevardien suunnittelu ja toteuttaminen siirtyy todennäköisesti varsin kauas niiden ympäristöterveydellisten ongelmien vuoksi. Tästä syystä on odotettavissa, että perinteiset täydennysrakentamiskohteet toteutuvat huomattavasti aikaisemmin. Tänä odotusaikana Munkkivuoren asukkaat eivät tulisi hyötymään bulevardien tuomista eduista parempien palveluiden ja äänieristyksen muodossa, mutta he menettäisivät mahdollisuutensa lähivirkistykseen sekä kaupunkimetsän tuottamat ekosysteemipalvelut, joita yleiskaavan tulisi oman määräyksensä mukaan kehittää.



Yhteenvetona näkemykseni mukaan yleiskaavaluonnosta tulisi kehittää seuraavien ominaisuuksien suhteen:

1.     Pohjakarttaa olisi syytä tarkentaa siten, että uuden rakentamisen sijoittuminen olemassa olevaan yhdyskuntarakenteeseen käy paremmin ilmi.
2.     Pääkartalla on syytä käyttää kaavamerkintöjä havaittavuuden ja tulostettavuuden parantamiseksi, erityisesti asuntovaltaisilla alueilla.
3.     Ruutumerkintöjen tulkinta on syytä tehdä yksiselitteiseksi myöhempien tulkintaristiriitojen välttämiseksi.
4.     Eri luonteiset viher- ja virkistysalueet sekä erityistä suojelua tarvitsevat alueet on syytä merkitä jäsennellymmin pääkartalle. Tämä ei estä myöhempiä tarkentavia luonnonsuojeluohjelmia. Nykyiset merkinnät ja yleispätevät määräykset eivät turvaa erityisten luonto-, virkistys- ja maisema-arvojen säilymistä tai ekosysteemipalvelujen kehittämistä.
5.     Käytettävissä olevaa tietoa on syytä hyödyntää yleiskaavaehdotusta laadittaessa, vaikka se ei kaavaluonnokseen ole vielä päässyt vaikuttamaan. Esimerkiksi laaditun liito-oravaselvityksen ja yleiskaavaluonnoksen väliset ristiriidat on syytä ratkaista: Munkkivuoren 7 hehtaarin asuntovaltainen aluemerkintä liikunta/liito-oravapuiston päältä on syytä poistaa ja siirtää vastaava rakennusoikeus lähemmän raideyhteyksiä. Myös yhteys Meilahdesta Kuusipuiston kautta Keskuspuistoon tulisi merkitä kaavakarttaan selvityksen suosituksen mukaisesti. Kaavamerkinnöissä tulisi kuvata, millainen viheryhteys on tarkoituksenmukainen.
6.     Uusbulevardien  suhde ympäristöterveyteen tulisi tuoda selvästi esille, ja niiden suhde laajempiin ympäristö- ja liikennepoliittisiin keinoihin kuuluisi luontevasti strategiseen yleiskaavaan.
7.     Asumisessa korostetaan liikaa urbaania asumismuotoa sillä perusteella, että urbaanit preferenssit ovat kasvaneet. Vaikka tästä on pieniä merkkejä, asumiseen kuuluu myös useita muita asumismuotoja, joissa esimerkiksi hiljaisuus, luonnonläheisyys ja puhdas ilma (joita bulevardiasuminen ei parhaimmillaankaan voi tarjota) nousevat tutkimusten mukaan myös pääkaupunkiseudulla tärkeiksi ominaisuuksiksi. Näiden arvojen huomioon ottaminen myös tiivistyvässä kaupungissa on tärkeää ja myös mahdollista.


Helsingissä 27.2.2015



Kimmo Lapintie
Yhdyskuntasuunnittelun professori
Aalto-yliopisto




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti