sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kalassakäyntialue

Vuonna 1949 Säynätsalon kunta järjesti arkkitehtuurikilpailun uuden kunnantalon suunnittelusta. Kilpailun voitti Alvar Aalto ennakkoluulottomalla ehdotuksellaan Curia, jossa toimisto- ja kokoontumistilat reunustavat ylös nostettua pientä patiota. Vuonna 1952 käyttöön otetusta kunnantalosta tuli yksi modernin arkkitehtuurin merkkiteoksia. Siinä yhdistyvät idealistiset ajatukset paikallisesta demokratiasta ja klassisesta sivistyksestä.

Teos on myös esimerkki niin sanottusta kokonaistaideteoksesta, jonka jokaisessa yksityiskohdassa näkyy arkkitehdin kynänjälki. Eihän esimerkiksi sihteerin apupöydän avainta voinut ostaa noin vain kaupasta, vaan se oli suunniteltava. Avaimella tuli olla pituutta 5 cm, paksuutta 4-5 mm, ja sen kiekkomaisen otepään halkaisijan tuli olla 23 mm. Sen verran Aalto tosin jousti, että hän lisäsi työpiirrokseen lievennyksen, jonka mukaan "mitta määräytyy lukosta". Näitä tuli valmistaa kaksi kappaletta. Ei mitään massatuotantoa siis.

Erityisellä antaumuksella arkkitehti paneutui myös kunnallisen demokratian symboleihin - ei vain istuntosalin kuuluisaan sisäkattoon vaan myös puheenjohtajan nuijan alustaan. Halkaisijaltaan 12 cm:n pyöreän alustan tuli olla "honkapohjainen, ei ristivanerinen", ja se tuli päällystää molemmin puolin luonnonvärisellä nahalla. Ympäriinsä tuli olla "kaunis satulasepän tikkaus". Tällaisesta panostuksesta ja yksityiskohtiin ulottuvasta vallasta nykyarkkitehdit voivat enää vain haaveilla - jos nyt enää haaveilevatkaan.

Roomassa sijaitsevassa, tämän ajan tähtiarkkitehti Zaha Hadidin suunnittelemassa Maxxi-taidemuseossa on laadittu arkkitehtuurin aikajana, jossa tärkeitä käännekohtia on havainnollistettu avainteoksilla. Suomalaisista rakennuksista tähän joukkoon on kelpuutettu vain Säynätsalon kunnantalo. Keskeinen rakennus siis.

Paitsi ettei se ole enää kunnantalo. Säynätsalon tarina itsenäisenä kuntana päättyi vuonna 1993, kun se liitettiin Jyväskylän kaupunkiin. Se ei ollut mikään ihme, sillä asukkaita oli kunnantaloa rakennettaessa noin 3000, eikä saaren asukasluku ole tuosta juuri noussut. Sellaisella voimalla ei pidetä yllä niitä lukuisia palveluita, joita valtiovalta on kunnille sälyttänyt. Kuntauudistus on siis ollut käynnissä jo pitkään; se ei ole vain yksi nykyisen hallituksen lukuisista epäonnistuneista hankkeista. Paljon siitä on kuitenkin viime vuosina riittänyt puhetta. Viimeistään nyt meihin on iskostettu kriisitietoisuus: pienet kunnat eivät enää selviä, etenkään jos nuoret ja terveet pakkautuvat kaupunkeihin, ja jäljelle jäävät vain vanhat ja sairaat. Palveluiden toteuttamiseksi on saatava "vahvemmat hartiat", kuten sittemmin kuopattua "vastuukuntamallia" markkinoinut Petteri Orpo julisti. Mutta mitä ovat kunnan hartiat?

Palataan hiukan taaksepäin. Jyrki Kataisen hallituksen aloittaessa sittemmin kiviseksi osoittautuneen taipaleensa hallitusohjelmaan kirjattiin tällainen lause: "Vahva peruskunta muodostuu luonnollisista työssäkäyntialueista ja on riittävän suuri pystyäkseen itsenäisesti vastaamaan peruspalveluista vaativaa erikoissairaanhoitoa  ja vastaavasti vaativia sosiaalihuollon palveluja lukuun ottamatta. Vahva peruskunta kykenee tulokselliseen elinkeinopolitiikkaan ja kehittämistyöhön sekä voi tehokkaasti vastata yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitykseen." (s. 75)

Peruspalvelut ja yhdyskuntarakenne siis. Jostain syystä kuitenkin jälkimmäinen tuntui katoavan keskustelusta aika nopeasti, ja huomiota kiinnitettiin lähinnä siihen, kuinka suuri asukasluku tällaisella vahvalla peruskunnalla olisi oltava, ja voitaisiinko kuntia pakottaa yhdistymään riittävän koon saavuttamiseksi. Rajaksi määriteltiin 20 000 asukasta, ja sitä pienempien kuntien - tai suurempien keskusten työssäkäyntialueilla sijaitsevien kuntien - oli ryhdyttävä selvittämään yhdistymistä. Lisäksi luvattiin "ottaa huomioon kuntien erityispiirteet, kuten harva asutus, pitkät etäisyydet, saaristoisuus ja kielelliset olosuhteet." No, sen turhempaa sanontaa kuin huomioon ottaminen ei poliittisesta retoriikasta löydy.

Tämä yhtälö johti paikoin varsin surkuhupaisiin pohdintoihin. Säynätsalo ei suinkaan ole ainoa pieni kunta, joka on joutunut luopumaan itsenäisyydestään jo ennen nykyistä mylläystä. Saaristomeren suuret saaret keskiaikaisine kivikirkkoineen olivat jo aikaisemmin saaneet todeta "seurakuntansa menneen", kuten Kaisa Korhonen lauloi kappaleessa Euroopan syrjäkylät. Paraisista, Nauvosta, Korpoosta, Houtskarista ja Iniöstä tuli ensin vuonna 2009 Länsi-Turunmaan kaupunki, joka vuonna 2011 vaihtoi nimensä Paraisten kaupungiksi - luonnollisesti suurimman saaren enemmistöpäätöksellä, pienempien vastustaessa. Dragsfjärdistä, Kemiöstä ja Västanfjärdistä taas tuli samana vuonna Kemiönsaaren kunta.

Tämä aiheutti jo kielellisiä vaikeuksia, kulttuurisista puhumattakaan. Korppoolaisten tai Iniöläisten oli vaikea kuvitella olevansa paraislaisia, kun he kerran asuivat eri saarella. Eräässä asukastilaisuuden alustaja kertoi Paraisten väestökehityksestä seuraavin sanoin: "Parainen kasvaa, mutta se tarkoittaa vain sitä, että Parainen-Parainen kasvaa". Mutta tälläkään ei selvitty: uusi 20 000 asukkaan raja jäi liian kauaksi, vaikka siis saaristoisuus piti otettaman huomioon. Paraisten kaupungissa on noin 15 500 asukasta ja Kemiönsaaressa vain vajaa 7 000. Peruspalvelut ja puolet budjetista olivat siis vaarassa mennä niille "vahvemmille hartioille". Kun laajat sote-alueet oli esitelty kunnille, Paraisten kaupunginjohtajan blogiteksti ei tunnelmaltaan jäänyt kauas Euroopan syrjäkylistä: "On surullista olla todistamassa, kuinka vuosikymmenten ja sitäkin pidemmän ajan kuluessa rakennettu paikallisdemokratia näyttää nyt olevan luhistumassa." (Folke Öhman 3.9.2014)

Tätä ennen oli kuitenkin tartuttu laskukoneeseen: yhdistämällä Paraisten kaupunki ja Kemiönsaaren kunta päästäisiin yli 22 000:n asukkaan kaupunkiin, jossa olisi sekä ruotsinkielisyys että saaristoisuus hyvin edustettuna. Ongelma on vain, ettei tällaisessa kaupungissa ole mitään järkeä. Jos meri aikanaan yhdisti saaria, nyt se erottaa niitä. Veneily on tänä päivänä lähinnä vapaa-ajan harrastus. Maa- ja lauttayhteys näiden kahden kunnan välillä taas kulkee mantereen kautta, ja päästä päähän ajaminen vie vähintään 4 tuntia. Vertailun vuoksi: Helsingistä Turkuun ajaa kahdessa tunnissa. Tästä on "luonnollinen työssäkäyntialue" kaukana. Pikemminkin tulisi puhua kalassakäyntialueesta.

Tämä on ääriesimerkki siitä vääristyneestä ajattelusta, jossa keskittyminen palvelujen itsenäiseen järjestämiseen sumentaa näkyvistä vielä keskeisemmän asian, yhdyskuntarakenteen kehittämisen. Palvelutkin sijaitsevat aina jossain, ja ne voidaan sijoittaa vain rakennettujen liikenneyhteyksien varaan. Palvelujen määrä ja laatu on myös pitkälti valtakunnan tasolla säädeltyä, kun taas yhdyskuntasuunnittelussa kunnilla on kaavoitusmonopoli. Se tulisikin nähdä keskeisenä strategisena välineenä, ja kuntien mahdollinen yhdistyminen muuttaa tilanteen dramaattisesti.

Työssäkäyntialue yhtenä kuntana on tietysti yksi rakenteellinen idea, ja sillä pyritään estämään kuntien nykyistä osaoptimointia: mulle rikkaat asukkaat, sulle köyhät ja kipeät. Tosin tuo hallitusohjelman luonnollisen työssäkäyntialueen käsite on jo lähtökohtaisesti absurdi. Jos jokin raja on luonnollinen, niin se on esimerkiksi juuri järven tai meren ranta. Työssäkäyntialue ei ole taas mitenkään luonnollinen: se on riippuvainen kulloinkin käytettävissä olevasta infrastruktuurista, kuten teistä, julkisesta liikenteestä ja lauttayhteyksistä. Siihen vaikuttaa myös työnteon ja asumisen kulttuuri. Jos työpaikalla on leimattava itsensä läsnäolevaksi päivittäin ja haluaa asua omakotitalossa, se tarkoittaa päivittäistä pendelöintiä. Jos taas etätyö yleistyy, pendelöidä ei tarvitse päivittäin - mutta samalla asunnon ja työpaikan välinen etäisyys voi jopa kasvaa, ja ne voivat sijaita myös useilla kaupunkiseuduilla. Todellisuus on jo kovaa vauhtia ajamassa tämän uudenkin kuntarakenneuudistuksen ohi. Samalla kun hallitus valmistelee siirtymistä hevosvetoisesta kunnasta autovetoiseen, ihmiset liikkuvat jo seutujen välillä, ja yhä tärkeämpään osaan nousee fyysisen liikenteen ohella tietoliikenne.

Miksi toisaalta puhutaan vain työssäkäyntialueista, kun vain 66,6 prosenttia niistä, jotka edes voisivat olla töissä eli 15-64-vuotiaista on oikeasti töissä (Tilastokeskus 24.3.2015). Ne muut - ja varsinkin ne - tarvitsevat kuitenkin palveluita. Näin palaamme peruspalveluihin, joista hallitusohjelman mukaan pystyisi huolehtimaan vain riittävän suuri kunta. Tässä ajatuksessa on kuitenkin jotain outoa. Jos kunnat yhdistyvät, uuden kunnan verotulot ovat tietysti moninkertaiset. Mutta niin moninkertaistuvat myös hoidettavien ja koulutettavien lasten, vanhusten ja sairaiden määrät. Miten esimerkiksi Kemiönsaaren palvelut tulisivat halvemmin hoidetuiksi vain siksi, että kaupungintalo sijaitsee Paraisten saarella? Jokunen hallintovirka säästettäisiin (viiden vuoden siirtymäajan jälkeen), mutta sillä ei vielä pelasteta kuntia talousahdingostaan.

Jotain kuitenkin muuttuu yhdessä yössä kuntien yhdistyessä. Se mikä aikaisemmin oli keskellä, onkin nyt syrjässä. Suomen kielessä käsitteet keskeinen ja syrjäinen ovat vahvasti arvovärittyneitä. Tärkeät asiat ovat keskeisiä, syrjäytyminen taas on ongelma. Politiikkaa vallan keskuksissa tehdään myös käsitteillä, ja käsitteemme ovat usein tilallisia.

Kuntarakenneuudistuksiin kohdistuvat pelot eivät siis ole täysin aiheettomia, sillä on vaikeaa kuvitella keskeisempää (sic!) keinoa peruspalvelujen rationalisoimiseksi kuin niiden keskittäminen. Ja silloin ei ole hyvä olla syrjässä.

1 kommentti:

  1. Tuota kehitystä pitkälti ajaa se, että kuntien harteille sälytetyt tehtävät ovat kovin eri kokoluokkaa vaativia. Soininvaaran hyvää kuvausta lainatakseni, kunnilla on kaksi luonnetta: "maankäyttökunta", johon sisältyy kaavoitus, liikenne ja vastaavat, ja "palvelukunta", johon sisältyy kunnan tarjoamat palvelut. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta näistä ensimmäinen tarvitsisi paljon isompia yksiköitä. Jälkimmäisessä samoin terveydenhuollon rahoitus vaatisi isompia hartioita, kun taas muut palvelut ja lähiterveydenhoidon järjestelyt vaatisi pienempiä tai yhtä suuria kuntia (kunnista riippuen) kuin nykyiset.
    Ongelma on siis, että kunnat ovat aina väärän kokoisia. Jos ne yhteen osaan tehtävistä sopivan kokoisia ne ovat taas ihan väärää kokoluokkaa toiseen. En minä oikein näe muuta järkevää ratkaisua kuin jonkunlaisen maakuntarakenteen, jolle siirretään ne tehtävät, jotka vaatisivat isommat harteet (terveydenhuollon rahoitus, alueellinen suunnittelu). Samalla nykyisiä isompia kuntia voisi pilkkoa taas pienemmiksi, niin että ne olisivat järkevän kokoisia lähipalvelujen järjestämisen ja paikallisdemokratian kannalta.
    Jos nykyisellä kuntien tehtävälistalla mennään, niin silloin ei kyllä ole vaihtehtoa tuolla kuntien suurenemiskehitykselle. Terveydenhuollon rahoitus pakottaa siihen haluttiinpa sitä tai ei. Ja siitä seuraa noita ikäviä lieveilmiöitä.

    VastaaPoista