Chicagon pojat kaupunkisuunnittelijoina

Naomi Klein kertoo kirjassaan Tuhokapitalismin nousu Milton Friedmanin ja Chicagon yliopiston taloustieteen laitoksen ympärille 50-luvulla syntyneestä ns. Chicagon koulusta, jonka puhdasoppinen liberalismi ei tuntenut mitään rajoja. Kaikki, alkaen valtionyhtiöistä ja päättyen sosiaaliturvaan, terveydenhoitoon ja koulutukseen, oli alistettava vapaalle kilpailulle. Chicagon yliopisto koulutti valtion ja säätiöiden tuella runsaan määrän markkinauskovaisia Etelä-Amerikan akateemisille markkinoille, sillä toiveella että he nousisivat merkittäviin asemiin myös maiden talouspolitiikan uudistamisessa markkinatalouden suuntaan. Toive toteutuikin, mutta vasta veristen sotilasvallankaappausten jälkeen. Erityisen otollinen oppilas näille "Chicagon pojille" oli Chilen diktaattori Augusto Pinochet, jota Milton Friedman konsultoi myös suoraan. Uusi ääriliberalistinen talousohjelma oli upseerien pöydällä heti kaappausta seuraavana päivänä.

Klein kertoo tarinan tuttuun tapaansa voimakkaasti väritettynä, mutta silti se tulee vahvasti mieleen lukiessaan oikeistolaisen Libera-ajatuspajan tuoretta pamflettia Lisää markkinoita asuntomarkkinoille, jossa kritisoidaan asuntopolitiikan lisäksi myös kaupunkisuunnittelua. Liberan pojilla (Heikki Pursiainen ja Tuukka Saarimaa) ei tosin ole omaa Pinochetiaan, vaikka Sipilä onkin jo väläytellyt diktaattorin elkeitä, ja jalkapallostadionkin on yhä perinteisessä käytössään.  Oppi on kuitenkin yhtä puhdas kuin Chicagon pojilla. Onkin kiinnostavaa nähdä, minkälaisiin tuloksiin markkinafundamentalismi päätyy kaupunkisuunnittelua ja asuntopolitiikkaa "analysoidessaan"; ovathan ne nimenomaan keskeisiä osia kaupunkipolitiikkaa.

Liberalismin ideologiaan tosin kuuluu, että politiikalle ei juuri anneta arvoa. Jonkinlaisena "näkymättämän käden" versiona kirjoittajat esittelevät "hyväntahtoisen ja kaikkitietävän suunnittelijan", jonka tehtävänä on säädella siellä täällä rakentamisen ulkoisvaikutuksia, mutta jonka tulisi pääosin seurata hintasignaaleja. Poliitikoista ei tähän ole, sillä he tukevat vain omien kannattajiensa etuja, eivätkä he ole sijoittamassa omia vaan veronmaksajien rahoja.

Kirjoittajat toteavat tosin, etteivät poliitikot hevillä luovu kaavoitusmonopolistaan; onhan se kaupungin keskeinen strateginen väline, antaen huomattavasti enemmän aitoa päätösvaltaa kuin vaikkapa peruskoulutus tai terveydenhoito. Niinpä ratkaisuna on tehdä suunnittelun kustannuksista mahdollisimman läpinäkyviä. Kun kaupunki esimerkiksi kaavoittaa omalle tontilleen keskustakirjaston, sen tulisi laskea kustannuksiksi rakennuskustannusten ja nimellisen tontinhinnan lisäksi ne menetetyt tulot, jotka olisi saatu jos tontti olisi myyty avoimessa huutokaupassa.

Tässä on vain se vaikeus, että kun vapaita markkinoita ei ole, markkinahintaakaan ei tiedetä. Asiantuntija-arviokaan ei kirjoittajien mielestä ole luotettava, sillä tontit ovat ainutlaatuisia, eivätkä asiantuntijatkaan ole liikkeellä omine rahoineen. Niinpä on tosiaan järjestettävä se huutokauppa. Mutta miten se olisi mahdollista, kun tontin arvoon vaikuttaa olennaisesti sen kaava? Jos tontille on kaavoitettu keskustakirjasto, ei kai kukaan muu kuin kaupunki ole sitä valmis lunastamaan?

Tässä kirjoittajien luovuus nouseekin aivan uusiin ulottuvuuksiin. "Kenties yksinkertaisin menettely on se, että kaupunki kaavoittaa tontin kaavoittajan mielestä parhaaseen vaihtoehtoiseen käyttötarkoitukseen, olipa tämä sitten asuntoja, liikehuoneistoja tai mitä tahansa. Nyt on helppo osoittaa, että tontin huutokauppaaminen avoimessa huutokaupassa, johon kirjastohankkeenkin olisi pakko osallistua, johtaa oikeansuuntaiseen tulokseen." Tämäkään ei kirjoittajien mielestö riitä, sillä "kaavoittaja ei kenties ole kovin innovatiivinen, eikä sillä ole kannustimia tehdä tontista kallista kirjastohankkeen näkökulmasta...Ongelma voidaan ratkaista sallimalla yksityisten yrittäjien tehdä omia ehdotuksiaan tontin käytöstä. Kaupungin täytyisi sitten oman kaavansa lisäksi ottaa nämä mukaan kilpailuun tai ainakin perustella, miksi ajatukset hylätään."

Vaikeaksi menee, etenkin kun yhdellä tontilla voi olla vain yksi kaava. Kaupungin olisi siis ensin kaavoitettava tontti muuhun tarkoitukseen ja sitten kilpailtava omalla kirjastohankkeellaan itse hyväksymäänsä asunto- tai toimistokaavaa sekä yksityisten yritysten (vielä hyväksymättömiä) vaihtoehtokaavoja vastaan, jotta päätöksentekijät voisivat tehdä päätöksen riittävästi informoituina. Tämä siksi, että päätöksenteko perustuisi "täydellisesti kustannus-hyötyanalyysille".

Mielenkiintoista tosin on, että kirjoittajat käyttävät tavattomasti energiaa osoittaakseen poliittisten päätösten "todelliset" kustannukset, mutta hyödyt he sivuuttavat varsin kevyesti; oletuksia arvostuksista, hyvinvoinnista tai kokonaishyödystä ei perustella mitenkään. Mitä hyötyä on esimerkiksi kirjastosta? Suomi on sivistysvaltio, ja kirjasto on olennainen osa sitä. Sivistyksellä on luonnollisesti itsearvonsa, mutta sillä on myös mutkan kautta ja sukupolvien saatossa taloudellinen merkitys. Jotta Helsinki voisi  kilpailla korkean tuottavuuden yrityksistä, edellytyksenä on koulutettu ja sivistynyt työvoima, joka kasvaa vanhempien kirjahyllyn, peruskoulun, kirjaston, lukion ja yliopistojen kautta uusiksi asiantuntijoiksi ja yrittäjiksi, joista osa muuten aloittaa yritystoimintansakin kirjastossa. Toisaalta kaupungit kilpailevat keskenään, ja siinä kilpailussa keskeiset kulttuuripalvelut ja korkealaatuinen asuinympäristö ovat keskeisiä kilpailutekijöitä. Keskustakirjaston kaltaisilla rakennuksilla on myös vahva symbolinen merkitys, joka menetettäisiin myymällä tontti korkeimman tarjouksen perusteella ja sijoittamalla kirjasto vaikkapa Kontulaan, kuten kirjoittajat ehdottavat. Näiden arvojen ja merkitysten tuottaminen on kaupunkisuunnittelun tehtävä, vaikka minkäänlaisia järkeviä laskelmia ei ole - eikä tule olemaan.

Ajatus kaupunkisuunnittelusta valtavana kalkylaattorina, joka päättelee huutokauppojen  ja hintasignaalien perusteella, mitä rakennetaan, mihin, millä tehokkuudella ja kuinka monta kerrosta, alkaa näitten pohdintojen perusteella vaikuttaa jo lapselliselta, kuten kirjoittajat muutaman esimerkkinsä kohdalla myöntävätkin.  Kaupunkisuunnittelun ja politiikan on toki oltava vastuullista, ja yhtenä osana tätä on rakentamisen ulkoisvaikutusten miettiminen. Kaupunki on kuitenkin civitas, ei laskutehtävä.