torstai 16. maaliskuuta 2023

Harmaiden leskien lähiö

 Ympäristöministeriön rahoittama lähiöohjelma 2020-2022 on tarjonnut paljon uutta tietoa lähiöiden historiasta ja nykytilasta ja niiden kaupunkisuunnittelulle asettamista haasteista. Viime viikolla tuloksiaan esitteli Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston yhteistyönä toteutettu RE:URBIA, jossa aihetta on tutkittu väestörakenteen, palvelurakenteen (erityisesti koulujen), sosiaalisen rakenteen, sosiaalisen muutoksen ja asukastyytyväisyyden näkökulmista. Kaikkea tätä peilataan kaupunkisuunnitteluun laajassa merkityksessä: mitä lähiöiden suunnittelulla on tavoiteltu, millaisia ne ovat nyt ja mitä niille tulisi tehdä 2020-luvun Suomessa. Muutos alkuvaiheen idealismista nykytilan apaattisuuteen on ollut dramaattinen, ja siksi katseen tulisi suuntautua eteenpäin.

Mitä siis tapahtui? Jos oikein yksinkertaistetaan: lähiöt syntyivät 60-70-lukujen "suuren muuton", kaupungistumisen ja teollistumisen oloissa tarjoamaan asuntoja erityisesti lapsiperheille. Kaupunkisuunnittelijat kehittivät suomalaisia versioita lähiön suunnittelukonseptista, joista tunnetuin on Olli Kivisen niin sanottu "keuhkokaavio" (kuvassa). Mallissa palvelut sijaitsevat alueen keskellä, ja niiden ympärille kietoutuvat asuinkorttelit. Ajoneuvoliikenne johdetaan kokoojakadun kautta pistokaduille, mutta asunnoista pääsee kevyen liikenteen yhteyksin puiston kautta palvelukeskukseen. Koko lähiö on rakenteeltaan cul-de-sac, eli se on yhteydessä muuhun kaupunkirakenteeseen vain yhden kadun kautta. Tällaiset lähiöt eivät ole osa jatkuvaa kaupunkirakennetta, vaan niitä erottavat kantakaupungista ja toisistaan viheralueet, jotka myös toimivat lähivirkistysalueina. Myös keskeiset liikenneväylät on johdettu lähiöiden ohi, ei niiden läpi, jotta ne eivät häiritse asumista tai tee kevyttä liikennettä turvattomaksi. Kuten tutkijat toteavat, tämä malli eroaa merkittävästi tietyistä kansainvälisistä esimerkeistä kuten Clarence Perryn naapurustoyksiköstä (neighbourhood unit) vuodelta 1929. Jälkimmäisessä pääväylät kehystävät koulupiiriä, jonka sisällä liikennettä on rauhoitettu kapeammilla kaduilla. Koulu on keskellä, mutta kaupalliset palvelut sijaitsevat pääväylien varsilla, jotka ovat myös tiiviimmin rakennettuja. Palaan tähän tuota pikaa.

Mitä näille 60-70-luvun lähiöille on nyt tapahtunut? Uudenkarheaan lähiökotiin 23-vuotiaana muuttaneet vanhemmat ovat nyt 70-vuotiaita — tai vain toinen heistä. Lapset ovat lentäneet pesästä, kouluttautuneet ja vaurastuneet, samalla kun eläkeläisen tulot ovat jääneet vaatimattomiksi. Tilastot kertovat tästä vastaansanomattomasti. Jos alaikäisiä lapsia oli vuonna 1990 vielä 20%, 2018 heitä on enää 13,7% (luvut ovat mediaaneja ajanjaksollla, jota RE:URBIAssa tutkittiin). Kääntäen yli 65-vuotiaiden osuus on kasvanut 11.7.:stä 25,4:ään prosenttiin. Yksin asuvien osuus on taas kasvanut 38,3:sta 61,1:een prosenttiin. Lähiöt eivät todellakaan ole enää lapsiperheiden vaan erityisesti yksin asuvien ikäihmisten asuinalueita, ja heidän taloudelliset resurssinsa eivät ole kummoiset eikä koulutustasonsa korkea.

Mitä asuinalueen sitten tulisi heille tarjota? Sinänsä tätä ei ole vaikea päätellä niin tutkimusten kuin yleisen elämänkokemuksen perusteella (jota nuorilla kaupunkisuunnittelijoilla on tosin rajallinen määrä, vanhenemisesta ei lainkaan). Ikäihmiset kaipaavat rauhallista, turvallista ja terveellistä elinympäristöä, joka tarjoaa myös kontaktin luontoon – nuoret menköön keskustaan pöhisemään. Lapsiperheiden palveluilla kuten hiekkalaatikoilla, päivähoidolla tai peruskoululla he eivät enää tee mitään, mutta terveys- ja hyvinvointipalvelujen merkitys kasvaa. Liikkuminen on hitaampaa ja turvattomampaa, joten vilkkaiden katujen ylitykset, pyöräily ja jalankulkuväylien liukkaus lisäävät riskejä. Lasten lisäksi erityisesti iäkkäät ja perussairaat kärsivät pahimmin hengitysilman epäpuhtauksista. Ylipäätään lähiympäristön laadun merkitys kasvaa. Kun tulot ovat pienet, tärkeitä ovat ilmaiset palvelut kuten lähiliikunta ja kirjasto. Ne ovat tärkeitä myös työikäisille työttömille, joita lähiöissä myös riittää.

Miten lähiöt asuinympäristöinä sitten vastaavat näihin tarpeisiin, ja miten niitä olisi syytä kehittää? Tässä kohtaa minun on myönnettävä, että en oikein kykene seuraamaan tutkijoiden ajatuksenjuoksua. He ehdottavat viittä "jokerikorttia": (1) joukkoliikenteen asemanseutua huomattavasti pienempää mittakaavaa tarpeiden tyydyttämiseksi, (2) korttelipuistojen palauttamista lähiöiden suunnittelun keskiöön, (3) paikallisen liikenteen katuverkkoon keskittymistä ulospäin suuntautuvan sijasta, (4) sen hyväksymistä, että kaupalliset palvelut sijoittuvat saavutettavuuden mukaan pääkatujen varsille, eivät kaavamerkintöjen mukaisesti alueiden keskelle, ja (5) asuntokannan sekoittuneisuutta ja monipuolisuutta. Epäilemättä näiden taustalla on edellä mainittu Perryn lähiöyksikön konsepti (kuva) – jopa siinä määrin, että voitaisiin puhua "uusperryläisyydestä". Epäilemättä Perry on vaikuttanut myös uusurbanismiin laajemmin, minkä puutetta Suomessa tutkijat valittavat: "– – mikään näistä perinteisen urbanismin ihanteista ei ole laajemmassa mitassa kulkeutunut [Suomeen], vaan yhdyskuntarakentamisen perinne nojaa kaikilta kulmiltaan lähiörakentamisen kultaisten vuosien aikana luotuun ihanteeseen ja sen myötä syntyneisiin ammattikuntien ihanteisiin." (Loppuraportti, s. 15). Näin kategorinen väite vaikuttaa hiukan oudolta, sillä uusurbanismin ideologiaa tuotiin Suomeen jo 1980-luvulla, mistä aiemmin analysoimani Talinrannan alue oli esimerkki, eikä Helsingin vuoden 2016 "kaupunkikaavasta" löydä täikammallakaan muuta kuin urbaania. Ongelmana on nähdäkseni pikemminkin se, että jatkuvaa urbaania rakennetta yritetään sovittaa alueille, joille on jo muodostunut lähiörakenne. Tämä ongelma koskee myös paljon puhuttuja "kaupunkibulevardeja".

Mutta katsotaan hiukan tarkemmin näitä "jokerikortteja". 

"(1) Naapuruston mittakaava ja sosiaalinen moninaisuus, missä suunnittelun kohteena on huomattavasti joukkoliikenteen mitoitusympyröitä pienempi naapurusto tarpeineen ja moninaisine ominaisuuksineen, ei joukkoliikenteen kapasiteettitarpeet."

On toki tärkeää lähteä suunnittelussa asukkaiden tarpeista, ja ikääntyvän väestön kohdalla liikkuminen on rajoitetumpaa, kuten todettiin. Toisaalta on vaikea kuvitella, miten mittakaavaltaan lähiötä pienempi alue muodostaisi minkäänlaista sosiaalista yhteisöä, eikä sellaiselle voida tarjota mitään palveluja. Joukkoliikenteen läheisyys taas on tärkeää siksi, että osa palveluista joka tapauksessa sijaitsee lähiön ulkopuolella. Varhaisen lähiön lapsiperheillä oli vielä luonteva mekanismi tutustua toisiinsa hiekkalaatikolla, koulun vanhempainilloissa ja lasten kavereiden kautta, mutta nykyrakenteessa niiden merkitys on vähentynyt. Ei ole ihme, että 40 %:lla asukkaista ei ole yhtään tuttua, jonka kanssa pysähtyisi juttelemaan – kuten tutkijat havaitsivat. Pikku Pietarin pihat, korttelit ja lähiötkin ovat jo historiaa. Tätä korttia en itse löisi pöytään.

(2) "Naapuruston lähivirkistys, missä asumisen välittömään läheisyyteen sijoitetut korkealaatuiset korttelipuistot palautetaan lähiöiden suunnittelun keskiöön – sosiaalisten kohtaamisten tukemiseksi ja asumisviihtyvyyden lisäämiseksi."

Tämä löytyy selvästi Perryn kaaviosta, mutta sen kontekstina on 1920-luvun New York. Kun analysoin omassa tapaustutkimuksessani Helsingin Munkkivuoren täydennysrakentamista, (uusurbanistinen) suunnittelija oli ilmeisesti kuvitellut, että alueen keskellä sijaitseva puistolämpäre olisi riittävä asukkaiden lähivirkistykseen (kuva). Tosiasiassa se oli kuitenkin lähinnä (sinänsä tärkeä) läpikulkupuisto kuljettaessa asunnoilta ostarille. Varsinainen lähivirkistysalue sijaitsi alueen pohjoispuolella: kaupunkimetsä, jossa risteili polkuja, joiden varrelle oli sijoitettu voimistelutelineitä, ja joka muodosti Talin golf-kentän kiertävän verkoston jalkapallokenttineen ja sisäliikuntahalleineen. Täältä hyvävoimaiset saattoivat siirtyä Laajalahden rannoille tai Keskuspuistoon. Talvella myös golfkenttä tuli osaksi latuverkostoa. Lähivirkistysalueen on siis oltava riittävän suuri ja riittävän verkottunut taatakseen jatkuvuuden ja eri käyttäjäryhmien tarpeet. Mutta juuri tämän suunnittelijat esittivät rakennettavaksi, mikä ei onneksi kuitenkaan toteutunut. Nyt alue on kaavoitettu viher- ja virkistysalueeksi, joka palvelee paljon Munkkivuorta laajempaa osaa kaupungista.

Ja tässä oli vasta virkistys. Nykytutkimuksen mukaiset vihreän infrastruktuurin tarjoamat ekosysteemipalvelut sisältävät paljon muutakin. Siksi olin hiukan hämmästynyt, että tutkijat käyttivät viherrakenteesta yhtä ainoaa maankäyttökategoriaa ("Puistot", s. 18), vaikka jo kaavoituksessa niitä on kymmenen (V, VP, VL, VK, VU, VR, VV, RP, MP, MU), ja vihreää infrastruktuuria analysoitaessa on myös ylitettävä nämä funktionalistiset määrittelyt. Virkistystä (yhtenä kulttuurisena ekosysteemipalveluna) ei suinkaan "sekoiteta laajempiin viherympäristöä ja ekologiaa koskeviin tavoitteisiin" vaan nimenomaan integroidaan niihin. Tätäkään (nurkistaan jo aika repaleista) korttia en enää iskisi pöytään.

"(3) Naapuruston sisäinen liikenne, missä huomio kiinnitetään katuverkon kytkeytyneisyyteen ja katutilan mittakaavaan. Keskeistä on tunnistaa paikallisen liikkumisen tarpeet ulkopuolelle suuntautuvan liikenteen sijaan."

Ovatko nämä kuitenkaan toisensa poissulkevat vaihtoehdot? Sekä keuhkokaaviossa että naapurustoyksikössä on järjestetty sisäinen liikenne niin autoille kuin jalankulkijoillekin, mutta keuhkokaaviossa kevyt liikenne on erotettu ja yhdistetty puistoalueisiin.  Helpompi hengittää.

"(4) Naapuruston kaupalliset palvelut sijoittuvat saavutettavuuden kannalta parhaille sijaintipaikoille, jotka löytyvät pääsääntöisesti alueen pää- ja kokoojakatujen läheisyydestä, joka ei välttämättä sijaitse alueen geometrisessa keskipisteessä. Myös eri toiminnot valitsevat sijaintipaikkansa asiakaskuntansa ja taloudellisten realiteettiensa – eivät maankäyttömerkintöjen mukaan."

Tämä ei ehkä ole niinkään jokerikortti kuin jotain, joka tapahtuu – "shit happens". Jos ja kun kaupallisten palveluiden mittakaava kasvaa, niiden saavutettavuus ikäihmisten, autottomien ja vähävaraisten kannalta heikkenee. Toisaalta ei-kaupallisten eli julkisten toimintojen sijainnit voidaan valita toisin, jos niin halutaan – ja se tapahtuu juuri maankäyttömerkintöjen avulla. Tätä myös Perry lienee tarkoittanut: "Only neighborhood institutions at community center." Mutta mitä tämä voisi tarkoittaa 2020-luvun suomalaisessa lähiössä, jossa kirkkoja ei sentään tarvita kolmea kappaletta?

Ehkä kannattaa tehdä ekskursio Tampereelle, joka on viime vuosina noussut kaupunkisuunnittelun avant-gardeen. Peltolammi-Multisilta on yksi tämänkin hankkeen kohteista, ja kaupunki suunnittelee sinne eteläisiä kaupunginosia palvelevaa "hyvinvointikeskusta". Sen läntisen korttelin tilaohjelmaan kuuluu koulu, päiväkoti, nuorisotilat, ikäihmisten päivätoiminta ja kirjasto. Itäiseen kortteliin taas sijoittuu päivittäistavarakaupan tilaa, pienliiketilaa, liikuntatilaa ja sote-palveluita. Kun lähiöiden väestörakenne edelleeen muuttuu, palveluiden on hyvä joustaa ja siksi sijoittua lähekkäin. Pienimuotoisen yksityisen liiketoiminnan sijoittuminen julkisten palveluiden kylkeen kuulostaa ainakin minusta paremmalta kuin sen vastakohta, julkisten palvelujen ajautuminen kauppakeskuksiin. Tämän kortin haluaisin ainakin katsoa.

Joku voi nyt protestoida, että puhun liikaa ikääntyneistä. "Vanhukset ovat ongelma, joka ratkaisee itse itsensä", sanoi eräs nuori suunnittelija (jota hänen kollegansa muuten kutsuivat "Herra Pöhinäksi"). Tavallaan näin onkin, mutta nykyisellä kokonaishedelmällisyysluvulla ja elinajanodotteella voimme olla varmoja, että ikäihmisten osuus väestöstä tulee kasvamaan ja pysymään korkealla. Missä he tulevat asumaan? Voisivatko lähiöt, nyt kun niiden arkkitehtuurikin on "perintöytymässä" – kuten Laura Berger ja Panu Savolainen kirjoittavat – muodostaa asuinalueita, jotka jopa kilpailisivat hyvinvointikeskustensa laadulla? Lähiöt eivät enää olisi vihreiden leskien vaan aidosti harmaiden leskien ja toivon mukaan myös iloisten leskien asuinalueita. 


Berger, Laura & Savolainen, Panu (2022) Betonia, metsää, mielikuvia – Lähiöiden perintöytymisen monet kasvot. Yhdyskuntasuunnittelu vol. 60, 2022:3.

di Marino, Mina & Tiitu, Maija & Lapintie, Kimmo & Viinikka, Arto & Kopperoinen, Leena (2019) Integrating Green Infrastructure and Ecosystem Services in Land-use Planning: Results from two Finnish Case Studies. Land Use Policy, Vol. 82, 643-656.

Re:Urbia. Loppuraportti 2023. Pre-print. https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/reurbia


1 kommentti: