Sanat, että suunnittelisimme

Sanat, 
että tietäisimme.

Kun katsot puuta ja sanot: solukko,
luulet tietäväsi ja koskettavasi 
mitä siinä tapahtuu. [...]

Guillevic: Exécutoire, 1947 (suom. Tuukka Kangasluoma)

Yhdyskuntasuunnittelu-lehden päätoimittaja on vaihtumassa, ja Anssi Joutsiniemi ryhtyy toistamiseen toimeen Johanna Liliuksen jälkeen — kiitos Johannalle työstä tässä alamme tärkeimmässä julkaisussa. Vaihdon yhteydessä he julkaisivat yhteisen pääkirjoituksen nimellä "Valepukuista liikennesuunnittelua", jossa nostetaan esille ei vain liikennesuunnittelun dominoiva rooli vaan ylipäätään suunnittelussa käytettävät käsitteet ja niiden historiallinen tausta. Itse pidän tätä erityisen kiinnostavana ja liian vähän tutkittuna. Siitä saa varmasti inspiraatiota useampaankin blogikirjoitukseen.

Epäilemättä tarvitsemme sanoja tietääksemme mutta myös suunnitellaksemme; käsittäminen on mahdollista vain käsitteillä, ja erityisesti suomalaisessa käytännössä suunnittelu edellyttää myös kädentaitoja. Sanat taas edellyttävät kielipelejä: Wittgensteinin tunnetun argumentin mukaan yksityistä kieltä (koppakuoriaisia laatikossa) ei voi olla.

Kirjoittajat pohtivat esimerkiksi Leo Kososen ja Peter Newmanin käsitettä "kaupunkikudos", joka heidän mukaansa kytkeytyy historiallisiin ruumismetaforiin kuten Haussmannin "kaupunkikirurgiaan", Saarisen "syöpäsoluihin" ja Meurmanin "asumissoluihin". Solumetafora heidän mukaansa kuitenkin ontuu, sillä siihen määritelmällisesti liittyviä soluja ja niiden väliainetta on vaikea kuvata YKR:n auto- joukkoliikenne- ja kävelypainotteisten ruutujen avulla. Olisiko parempi puhua kaupunkisuonistosta (urban veins) tai jopa kaupunkisuolistosta (urban gut). Jälkimmäinen lienee kuitenkin irvailua; eihän sen enempää taloja kuin ihmisiäkään sentään ulosteta, vaikka rakennettu ympäristö toisinaan näyttääkin siltä itseltään.

Havaitsin kuitenkin toisella lukemalla, että kirjoittajat ovat kääntäneet  käsitteen kaupunkikudos väärin termillä "urban tissue", vaikka Kosonen ja Newman itse käyttävät termiä "urban fabrics". Molempia voi toki käyttää, mutta jälkimmäinen viittaa etymologialtaan enemmän tekemiseen (lat. faber, fabrica) ja arkikielessäkin yhä kankaaseen. Olisiko tämä sittenkin soveltuva metafora? Loimilangan ja kuteen ristisidoksesta syntyy materiaali, jolla on suuri vetolujuus mutta mitätön puristuslujuus. Sen venyttäminen ei ole helppoa, jolloin hyvin suunnniteltu kaupunki ei pääse leviämään hallitsemattomasti. Sen sijaan sen rypistäminen on helppoa, jolloin poimut nousevat ylemmäs ja samalla "omakotitalomatto" vetäytyy lähemmäs keskustaa. Loimilankoina voitaisiin silloin nähdä keskeiset liikenneväylät ja kuteina niiden varaan rakentuvat naapurustot.

Tällainen unelma kaupungin (erityisesti sen liikenteen) hallinnnasta ei kuitenkaan ole uskottava. Keskustaan nousevat tornitalot eivät vedä pientaloja lähemmäs tai pientaloasukkaita kerrostaloihin. Ehkä pikemminkin päinvastoin: menestyvä ja kasvava kaupunki nousee keskustastaan ja leviää reunoilta niin hintojen kuin monipaikkaisuudenkin vetämänä. Silloin on tosiaan syytä keskittyä myös siihen, millaista laatua nämä erilaiset paikat tarjoavat — ei vain siihen, miten niihin pääsee tai niistä pois.

Epäilemättä suunnittelijat eivät ole myöskään kovin taitavia päättelemään kudoksiaan. Kankailla on myös taipumus purkautua.