Takaisin ei ole tietä, tiet vievät vain eteenpäin

 Ilta-Sanomat julkaisi tänään 26.6. mielenkiintoisen jutun Itä-Suomen kunnista, joita Venäjän hyökkäyssota on koetellut poikkeuksellisen kovasti ja äkisti. Itäturistien määrän kasvu on pysähtynyt kuin seinään ja sen perässä myös kuntien pelastukseksi kaavailtu matkailubisnes. Nyt tarvittaisiin uusia ideoita, mutta niitä ei ole juuri tarjolla. "Asiakkaiden aggressiivinen odottelu on liian monen yhtiön ja yrityksen strategia", toteaa TV:stä tuttuun tapaansa toimittaja Jani Halme. Halme on kotoisin Parikkalasta, jossa sijaitsee yhä hänen toinen kotinsa. Monipaikkainen siis.

Vanhoihin konsteihin kuten hajasijoittavaan aluepolitiikkaan ei enää kannata asettaa toivoaan. Uuden hallituksen pääpuolueet ovat kaupungeista ääniä keräävä Kokoomus ja Perussuomalaiset, joka on keskittynyt lähinnä vaikeuttamaan maahanmuuttajien pääsyä ja jäämistä Suomeen. Se ei ole hyvä uutinen kutistuville kunnille, joille maahanmuutto on sentään tarjonnut pientä laastaria haavoihin. IS mainitsee pienen Rautjärven kunnan, jossa 33 henkilön maahanmuutto paikkaa 50-60:n kuolleen tilastoa. Mutta ei tarpeeksi. Eivät siihen tosin usko jäljelle jääneet asukkaatkaan, jos vaalituloksesta voi jotain päätellä: Perussuomalaiset +6, Keskusta -6,6 prosenttiyksikköä. Koko maan asuttamista ajava Keskusta jäikin omasta tahdostaan oppositioon.

Mikä siis neuvoksi? Toimittajien haastattelemilla asukkailla ja asiantuntijoilla on aika vähän ehdotuksia. Lähinnä todetaan se mitä tapahtuu: nuoret lähtevät opiskelumahdollisuuksien ja työpaikkojen perässä, vanhukset jäävät. Viimeinen sammuttaa valot, kuten on tapana sanoa. Mari Vaattovaara heittää haasteen takaisin kuntapäättäjille: on aika lopettaa haikailu 70- tai jopa 50-luvulle ja laatia strategia, joka sisältää vähenevän väestön. Kutistuvien kuntien suunnittelu on jotain, jota sen enempää yhdyskuntasuunnittelijamme kuin poliitikkommekaan eivät vielä osaa. Kasvu on metaforista myönteisin, kuihtuminen kielteisin. Mutta ovatko kunnat sittenkään kasveja?

Mielenkiintoista on, että vaikka SOTE-uudistusta on nyt tehty yli kymmenen vuotta ja se on ollut voimassakin jo puoli vuotta, yksikään asiantuntijoista ei mainitse sitä. Kuitenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet juuri se osa kuntien lakisääteisiä palveluja, joka on tehnyt kutistuvien kuntien yhtälöstä mahdottoman: kun nuoret jäävät oppilaitoksista valmistuttuaan kaupunkeihin, myös veroeurot jäävät sinne, kun taas elämän viimeiset ja kalleimmat vuodet vietetään kutistuvassa kotikunnassa – jos sinne on jääty.  SOTE-uudistuksessa tämä tilanne muuttui radikaalisti: sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi siirrettiin hyvinvointialueiden vastuulle, ja ne taas saavat rahoituksensa suoraan valtiolta. Alueiden väliset erot asukkaiden palvelutarpeissa ja järjestämisen olosuhteissa otetaan huomioon valtion rahoituksen määräytymistekijöinä. Se on varsin loogista: rahoitus suunnataan sinne, missä sitä tarvitaan. Uusikaan hallitus ei valmistele maakuntaveroa, joten pienet ja köyhät alueet eivät heti kättelyssä joudu vaikeuksiin.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Yksi radikaali ajattelutavan muutos voisi olla kiinnostava: ikäihmisiä ei enää kannata ajatella taakkana vaan resurssina. Heillä on periaatteessa runsaasti vahvuuksia. Eläkkeellä he eivät ole enää maantieteellisesti sidottuja työpaikan läheisyyteen. Lasten lähdettyä pesästä he eivät enää tarvitse päivähoito-, varhaiskasvatus- tai koulupalveluja, jotka yhä ovat kuntien vastuulla. He ovat entistä varakkaampia, joten he voivat pitää yllä yksityisiä palveluja. Toisaalta he ovat entistä koulutetumpia. Sillä voi olla taloudellista merkitystä, mutta toisaalta se merkitsee myös odotuksia kulttuuripalvelujen suhteen. Voimien vähetessä kolmannen iän omakotitalojen jälkeen asunnot, hyvinvointipalvelut – muutkin kuin sote – ja hyvä lähiympäristö kuntakeskuksissa voivat alkaa kiinnostaa.

Ehkä markan tonttien ja teollisuushallien aika alkaa olla ohitse. Se ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi ohitse.