torstai 1. tammikuuta 2015

Kuusi muistiota alkavalle vuodelle

Alkavan vuoden kunniaksi ja Italo Calvinon muistoksi (Kuusi muistiota alkavalle vuosituhannelle 1993) ajattelin tehdä jotain vähän vaatimattomampaa: nostaa esille kuusi teemaa, jotka ovat mielestäni kaupunkisuunnittelussa sekä vaiettuja tai väärinymmärrettyjä että keskeisiä - siis jotain, joiden haluaisin siirtyvän seuraavalle vuodelle, tai miksei seuraavalle vuosikymmenellekin. Seuraavan vuosisadan - vuosituhannesta puhumattakaan - vaihtumista en ole enää näkemässä, joten jääkööt nämä suuremmat teemat (keveys, näkyvyys, nopeus, täsmällisyys, moninaisuus) toistaiseksi vielä Calvinon harteille, joskin niistä jokainen on tärkeä myös kaupunkisuunnittelussa.

1. Köyhät ovat aina keskuudessamme

Suomalainen ja pohjoismainen kaupunkisuunnittelu on pitkään ollut osa vahvaa hyvinvointivaltiota: kaikille on pyritty tarjoamaan asunnot, päivähoito, koulutus, terveydenhoito ja mahdollisuus virkistykseen ja kulttuuriin, missä he sitten asuvatkin. Jopa työpaikkojen synnyttäminen on nähty valtion tehtäväksi. Kaupunkisuunnittelun tehtävänä on ollut tämän hyvinvointivaltion tilallinen suunnittelu: sen miettiminen, mihin sijoitetaan asunnot, päiväkodit, koulut, terveysasemat ja puistot, ja miten niiden väliset liikenneyhteydet saadaan järjestettyä. Tulonsiirrot ja ilmaiset tai subventoidut palvelut ovat lieventäneet tuloeroja, ja tilallisesti ne kätkettiin sijoittamalla kaikki samoihin kouluihin ja sekoittamalla omistus- ja vuokra-asuntoja samoille alueille. Se kaikki synnytti illuusion, että olemme suunnittelemassa vain ihmisille, joilla on korkeintaan biologisia eroja, kuten ikä tai vammaisuus: niinpä olemme suunnitelleet korttelileikkipuistoja, turvallisia kouluteitä ja esteetöntä ympäristöä.

Nyt se kaikki on muuttunut. Emme enää elättele illuusiota koko maan pitämisestä asuttuna siten, että samat palvelut olisivat kaikkialla yhtä helposti saavutettavissa, ja että vielä se työpaikkakin löytyisi. Suomi on jakautunut kasvaviin kaupunkiseutuihin ja kutistuviin kaupunkeihin ja maaseutuun, joissa elämisen edellytykset alkavat hiipua. Uusi, tietointensiivinen talous on hyötynyt laadukkaasta koulutuksestamme, mutta sille on tyypillistä myös tuloerojen kasvattaminen. Niinpä olemme saaneet tottua äkkirikastuneisiin yrittäjiin ja köyhien köyhtymiseen, mikä tilallisesti näkyy segregaationa, asuinalueiden jakautumisena haluttuihin ja niihin, joista valitsemaan kykenevät muuttavat pois. Näihin siirretään vastaavasti niitä, joilla ei ole muuta paikkaa minne mennä. Entistä enemmän nämä sijoitettavat ovat myös maahanmuuttajia, joilla ei ole huippujohtajien kuten Stephen Elopin resursseja ja valinnanvaraa. Uusi aika näkyy myös siinä, että kerjääminen viimeisenä elinkeinona on saapunut näillekin raukoille rajoille.

Niin politiikka kuin kaupunkisuunnittelukin ovat olleet ihmeissään tämän kehityksen edessä. "Kerjääminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin", julisti kaupunginjohtaja Pajunen vuonna 2010 keskellä kiivasta keskustelua romanikerjäläisistä, heidän leiriensä purkamisesta ja heidän lähettämisestään "kotiin". Pajuselta jäi huomaamatta, että se kuuluu nimenomaan eurooppalaiseen kulttuuriin, nyt enemmän kuin koskaan. Olen nyt elänyt Milanossa kolme kuukautta, ja täällä on täytynyt tottua siihen, että kerjäläiset ja kaduilla nukkuvat ovat osa kaupunkia, eikä kukaan kiinnitä siihen enää huomiota. Toinenkin ääripää on täällä nähtävissä: Uuteen City Life -megaprojektiin kolmine pilvenpiirtäjineen tähtiarkkitehti Zaha Hadid on suunnitellut asuinkorttelin, joka aivan oikeasti on eristetty ympäristöstään niin muurein kuin verkkoaidoinkin. Suomeen tämä gated communities -ilmiö ei ole vielä saapunut, mutta se on kyllä tulossa; Suomen ympärillä ei ole enää muureja.

Kaupunkisuunnittelun niin kuin politiikankin ongelmana on se, ettei se voi poimia vain rusinoita pullasta ja suunnitella vain kivaa ympäristöä kaikille, kuten olemme hyvinvointivaltiossa tottuneet tekemään. Kun elämisen edellytykset muualla vähenevät, kaupunkeihin pakkautuu niin hyvä- kuin huonompiosaisiakin, ja he sekä eristäytyvät omille alueilleen että elävät entistä lähempänä toisiaan. Joidenkin kaupunkien yritykset siirtää huonompiosaiset pois näkyvistä esimerkiksi kieltämällä kerjääminen ja sakottamalla siitä ovat irvokkuudessaan samalla surkuhupaisia. Globaalissa maailmassa ei ole enää sellaista paikkaa kuin "pois".

2. Kaupunki ei ole kukkaruukku

1990-luvun alussa olin vetämässä tutkimushanketta, jossa yritimme ymmärtää lisääntyvän ympäristökeskustelun vaikutusta kaupunkisuunnitteluun: miten arkkitehdit mielsivät ympäristöongelmat, miten he niistä puhuivat ja kirjoittivat, ja miten heidän tulisi niihin suhtautua? Kaikille se ei ollut helppoa, sillä ympäristön käsite tarkoitti arkkitehdeille aivan eri asiaa kuin esimerkiksi biologeille tai ympäristöpoliitikoille. "Nykyään talo saa olla minkä näköinen tahansa, kunhan se ei saastuta", puhisi yksi rakennusvalvonnassa työskennellyt arkkitehtikollegani. Toisaalta kun tapasin kerran tunnetun luontomiehen Kauri Mikkolan, hän esitti minulle yllättävän kysymyksen: "Onko teidän laitoksellanne pohdittu lainkaan ympäristöä?" Yllättävän siksi, että opettamani pääaineen nimi oli tuolloin ympäristönsuunnittelu.

Nykyään ympäristökysymykset ovat toki lyöneet itsensä läpi kaiken suunnittelun ja politiikan: jokainen suunnittelija muistaa mainita kestävän kehityksen ja perustella vaikkapa yhdyskuntarakenteen tiivistämisen ja raideliikenteeseen tukeutumisen energiankulutuksen ja päästöjen vähentämisellä. Uusin käsite ekosysteemipalvelut on myös rantautunut suunnittelusanastoon, vaikkakaan sen sisältöä ei vielä juuri avata. Luonnonsuojelun ja ekologian sanasto kytketään yhä vielä lähinnä viheralueisiin, vaikka luonnonlait ovat toki voimassa koko kaupungissa.

Tämä vastakkainasettelu toisaalta kaupungin/kulttuurin/rakennetun ympäristön ja toisaalta luonnonympäristön välillä on ehkä sitkeimpiä käsitteellisiä dualismeja, joka vaivaa niin kaupunkisuunnittelua kuin kulttuuriamme yleensäkin. Ihminen uskoo olevansa järkevä olento, joka rakentaa itselleen tarpeitaan vastaavan ympäristön, ja kaupunkisuunnittelijat ovat tässä innolla mukana. Funktionalismin perinteen mukaisesti ympäristö jaetaan kaavoittamalla erilaisiin alueisiin, joille määritellään pääkäyttötarkoitus, esimerkiksi asuminen (A), julkiset (Y) ja kaupalliset (K) palvelut. Myös viheralueet määritellään yleensä tästä ihmiskeskeisestä perspektiivistä käsin virkistysalueiksi (V). Luonto on kuin kukkaruukkuun sijoitettu kasvi, vihreä elementti ruskean keskellä, kuten kaavojen väritkin antavat ymmärtää.

Luonto on kuitenkin erikoinen kumppani, eräänlainen kaunotar ja hirviö. Sitä on kaunis katsella hoidettuna puistona rakentamisen lomassa, ja kaupunkimetsissä on mukava lenkkeillä. Luonto näyttää kuitenkin usein myös hirviömäiset puolensa. Milanon vierailuni aikana sain todistaa yhtä tällaista näytelmää: loppumattomat sateet saivat joet tulvimaan, ja erityisesti Genovan kadut muuttuivat mutaviemäreiksi, vieden mukanaan niin autoja, taloja kuin ihmisiäkin - jo useamman kerran tämän syksyn aikana. Samalla liian lämpimät talvet ovat suosineet tuhohyönteisiä, joiden ansiosta kaksi kolmasosaa oliivisadosta on kuluneena vuonna menetetty. Etelä-Euroopassa saadaan jo konkreettisesti tuntea, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa - ja mitä se maksaa.

3. Vuorovaikutus ei ole informointia

Vuorovaikutteisuus ja dialogi ovat nykyään avainsanoja kaikessa politiikassa, eikä kaupunkisuunnittelu ole poikkeus. Vuorovaikutteisuutta on luvattu niin lainsäädännössä kuin suunnittelijoiden puheissakin. On tarjottu seminaareja ja työpajoja, on oltu "hetkiä suunnittelijoina" ja "hetkiä kriitikkoina" - mutta kun päätöksenteon hetki on tullut, osalliset ovat saaneet usein huomata jääneensä osattomiksi. Ei kaupunkisuunnittelijoita toki tarvitse tästä erityisesti syyttää, sillä sama ilmiö on nähtävissä kaikkialla. Kun puoluejohtaja näkee kannatuksensa hiipuvan, hän syyttää siitä mediaa ja kokee, ettei sanomaa ole kyetty riittävästi "välittämään äänestäjille". Sanomassa itsessään ei ole tietenkään mitään vikaa.

Itse asiassa miedän jokaisen kannattaa katsoa tässä suhteessa peiliin: emmekö menekin usein vuorovaikutustilanteisiin sillä mielellä, että toivomme toisten ymmärtävän asian omalla tavallamme ja olevan sen jälkeen samaa mieltä kanssamme? Jos näin ei käy, emme ole mielestämme osanneet selittää tai "avata" asiaa riittävästi. Harvoin otamme sen asenteen, että haluaisimme oppia toisilta tai haluaisimme heidän haastavan oman ajattelutapamme tai sen päätöksen tai suunniteman, johon olemme päätyneet. Haluamme pikemminkin informoida tai jopa opettaa heitä.

Se ei ole kuitenkaan yleensä hyvää argumentointia eikä edes hyvää retoriikkaa. Jos suunnittelija kertoo minulle, mitä Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanotaan, en ole siitä erityisen ihastunut. Paitsi että se on turhaa vaivannäköä (koska toki tunnen sen), koen sen alentuvana. Jos hän puhuttelee minua yhtenä monista, en ole siitäkään erityisen ihastunut, koska koen itseni yksilöksi. Eivätkä nämä odotukset tietenkään koske vain minua alan ammattilaisena, vaan meistä jokaista, sillä jokaisella on oma asiantuntemuksensa ja yksilöllisyytensä. Puhe, joka ei kohtaa kuulijaansa, kannattaa jättää puhumatta. Silloin ei ainakaan synny illuusiota, että tässä vuorovaikutettaisiin. Mutta parempi on tietysti yrittää kohdata yleisönsä ja altistua sille vuorovaikutukselle.

Meille tutkijoille toistemme haastaminen on tavallaan akateeminen velvollisuus. Mutta ihmisiä mekin olemme: haluaisimme saada työllemme arvostusta ja julkaisuillemme kiitosta. Kun saamme ammattimaisilta arvioijilta kovaakin kritiikkiä käsikirjoituksistamme, se tuntuu ensin pahalta. Mutta silloin ei auta muu kuin ottaa kynä kauniiseen käteen ja miettiä, mitä tästä voisi oppia. Kun opiskelijamme saa väitöskirjansa valmiiksi, palkkaamme hänelle vastaväittäjän, jonka tehtävänä on panna hänet lujille. Kun kaikki on ohi, he eivät kuitenkaan eroa vihollisina, vaan väittelijä järjestää juhlat vastaväittäjän kunniaksi, ja siinä tilaisuudessa kaikki kehuvat toisiaan. Ehkä tällainen vanha akateeminen käytäntö olisi mahdollista siirtää myös muihin organisaatioihin?

4. Kaupunki ei kasva

Jos kuvittelemme luonnon olevan hallittavissa ja istutettavissa kukkaruukkuun, itse kaupunkiin sijoitamme melko erikoisia käsitteitä, jotka ovat peräisin luonnosta. Kaupungit esimerkiksi kasvavat. Kaupunkia kuvataan myös kudoksena ja liikenneväyliä sen verisuonistona. Onnistunut kaupunkipolitiikka taas saa kaupungin kukoistamaan, ja toimenpiteet sen kehittämisksi tuottavat hedelmää. Tosinaan puhutaan vähän hienostuneemmin kaupungista orgaanisena kokonaisuutena.

Metaforista emme tietenkään pääse eroon, ja on luonnollista että aikaisempien kulttuurien sanasto kulkeutuu osaksi nykykieltä. Metaforissa on kuitenkin eroja: jos valtionpäämiestä ei enää juuri yhdistetä tähän ruumiinosaan, kaupungin kasvu on hankalampi ilmaisu. Retoriikan tutkija Chaïm Perelman nimittää sen kaltaisia käsitteitä "uinuviksi metaforiksi", jotka ovat niin tuttuja, ettei niihin juuri kiinnitä huomiota, mutta joihin kuitenkin liittyy vielä sivumerkityksiä, joista ei oikein pääse eroon. Esimerkiksi kasvu on agraarista kulttuurista kotoisin olevalle kansalle positiivinen asia, toisin kuin kuihtuminen, jossa on aina epäonnistumisen ja katovuoden sivumerkitys. Kun ympäristökeskustelun yhteydessä alkoi käydä ilmeiseksi jatkuvan kasvun mahdottomuus, oli pakko lanseerata niinkin absurdi käsite kuin "nollakasvu", jotta siihen saataisiin mukaan tämä positiivinen pohjavire.

Vaikka kaupungin muutoksella ja kasvin tai eläimen kasvamisella on toki joitain yhteisiä piirteitä, kasvun metafora on silti aivan perustavalla tavalla harhaanjohtava. Kaupungissa on käytännössä kaikki suunniteltua, kun taas luonnontieteessä sellaiset teoriat kuin "älykäs suunnittelu" joutavat romukoppaan. Kaupunki on juuri sellainen kuin olemme päättäneet tai sallineet sen olevan, ainakin fyysisiltä puitteiltaan. Valtaosassa rakennushankkeista on takana kaava ja rakennuslupa, jotka on demokraattisesti hyväksytty. Ihmisten toimintaa emme tietenkään voi tarkasti suunnitella, mutta sitäkin voimme monessa mielessä suunnata ja ennakoida. Ihmiset eivät esimerkiksi yhtäkkiä päätä suuntautua Viikkiin ja rakenna sinne asumuksiaan, tai huomaa sen jälkeen Kalasatamaa ja Jätkäsaarta oivalliseksi paikaksi kotiensa pystyttämiseen. He suuntautuvat pääkaupunkiseudulle opiskelun ja työpaikkojen perässä, ja suunnittelun ja rakentamisen kautta voimme ratkaisevasti päättää, missä ja millaisessa ympäristössä täällä asutaan ja missä ei. Miljoona ihmistä muuttaa vuosittain Suomessa, ja he hakeutuvat itselleen mieluisaan ympäristöön, johon heidän resurssinsa riittävät. Rakennettu ympäristö on kuitenkin suhteellisen pysyvä, ja asunnot täyttyvät kyllä.

Luontometaforien vaarallisuus on ehkä ennen kaikkea siinä, että ne ikään kuin vapauttavat meidät vastuusta, jos jokin menee pieleen: "shit happens". Näin ei tarvitse pysähtyä pohtimaan, miksi näin päätimme, ja olisimmeko voineet päättää toisin.

5. Liikenne ei ole virta

Jos kaupunki nähdään kasvina, myös liikenne sen liikkuvana osana yritetään usein ymmärtää luonnollisena osana kaupunkia, virtana. Jo virtaava veri kaupungin verisuonistossa antaa ymmärtää, että liikenne tuo kaupunkikudokseen sen tarvtsemaa happea, jota ilman se ei tule toimeen. Tämä on jälleen osa totuutta: asuinalueet eivät enää tuota itse omaa energiaansa ja muuta tarvitsemaansa, vaan ne ovat riippuvaisia yhteyksistään muuhun yhdyskuntaan. Jos liikenne ei pääse virtaamaan ja syntyy tukos, tämä elämänlanka katkeaa. Kuoleeko kaupunki silloin? Ei sentään. Entä jos liikenne nähdäänkin virtaavana vetenä, joka kastelee asuinalueiden ja työpaikka-alueiden puutarhoja? Silloinkin liikenteeseen suhtaudutaan kunnioittavasti ja peläten. Jos virranuoma padotaan, seurauksena on veden leviäminen ympäröiville pelloille ja kaduille, kuten tulvien aikaan nähdään.

Virralla ja liikenteellä on kuitenkin tietty ratkaiseva ero. Virralla ei ole mitään päämäärää, se ei pyri esimerkiksi pääsemään mereen. Se on täysin välinpitämätön meidän taloudellisten tai inhimillisten murheittemme suhteen: se kastelee surutta pellot ja talojen alapohjat. Vesi ei opi: se ei esimerkiksi päätä seuraavan kerran virrata jostain muualta, jos se tietää padon olevan vastassa. Tässä mielessä virta on hirviö, vesipeto.

Liikkuvat ihmiset ovat aivan erilaisia. Heillä on yleensä jokin päämäärä, ja he liikkuvat sitä kohti. Jos matka katkeaa ruuhkaan, autoilijat turhautuvat, mutta autot eivät suinkaan kasaudu toistensa päälle tai levittäydy pelloille ja asuntojen sisätiloihin. Ihmiset myös oppivat: jos ruuhka on toistuvasti edessä eikä autoille löydy pysäköintipaikkaa, he saattavat miettiä miten päämäärä muuten saavutettaisiin, ja he voivat toimia seuraavalla kerralla toisin. Liikenne voi olla suunnittelulle vaikea ongelma, mutta se ei ole hirviö. Ilman liikenteen suunnittelua ja väylärakentamista liikennevälineet olisivat aika voimattomia. Myös liikenteen seuraukset ovat siis meidän tarkoittamiamme tai ainakin sallimiamme.

6. Kaupunki ei ole kaupan

Kuten nimikin kertoo, kauppa on kaupungin olennainen ja välttämätön ominaisuus. Kaupungin historiallista syntyä on haettu niin maanviljelyksestä ja sen edellyttämästä ja mahdollistamasta pysyvästä asutuksesta kuin myös itse kaupasta, karjamarkkinoiden paikoille syntyneistä keskittymistä. Oli miten oli, kaupunki on riippuvainen niistä tavaroista, palveluista ja energiasta, joita sinne tuodaan ulkopuolelta. Kauppapaikat ja jakeluketjut ovat siten välttämätön osa kaupungin elämää, ja vain kaupallisten palvelujen tiheys ja monipuolisuus synnyttää sen tunnelman, jota moni urbaanista ympäristöstä hakee.

Samalla kauppiaille on kuitenkin syntynyt kiristysruuvi kaupunkisuunnittelussa ja politiikassa. Esimerkiksi kävelykeskustojen kehittäminen on usein hankalaa, jos paikalliset kauppiaat kokevat autoilevien asiakkaiden olevan heidän parhaita maksavia asiakkaitaan. Bent Flyvbjerg kuvasi kuuluisassa teoksessaan Rationaalisuus ja valta (1991) suunnittelijoiden epätoivoisia yrityksiä toteuttaa kävelykeskustaa Aalborgin kaupunkiin, jotka kilpistyivät kauppakamarin, paikallislehden ja jopa poliisin vastustukseen.

Pikku hiljaa pikkukauppiaat ovat tosin alkaneet huomata, että myös jalankulkijat käyttävät rahojaan kaupungissa, ja että heitä kiinnostaa suunnistaa nimenomaan kävelykeskustoihin niiden vilkkauden ja miellyttävämmän ympäristön vuoksi. Esimerkiksi Kööpenhaminen rohkea politiikka sulkea katuja ajoneuvoliikenteeltä ja vähentää pysäköintipaikkoja ei ole johtanut keskustan kuolemiseen, päinvastoin. Tosin uutena ongelmana ovat kaikkialle vyöryvät merkkiliikkeet, jotka ovat tekemässä kävelykeskustoista kovasti toistensa kaltaisia.

Viime aikoina on kuitenkin ryhdytty keskustelemaan uudesta ilmiöstä, itse kaupungin muuttumisesta kaupankäynnin kohteeksi. Toistensa kanssa globaalisti kilpailevat kaupungit kehittävät kävelykeskustojen lisäksi erilaisia kulttuuripalveluja ja houkuttelevia asuinalueita saadakseen uuden talouden yritykset ja niiden vaativat työntekijät kiinnostumaan kaupungista sijoitus- ja asuinpaikkana.  Kaupungin perinteisiä palveluja ollaan yksityistämässä, ja julkinen tila on saamassa yhä epämääräisemmän roolin kaupungissa: kun se aikaisemmin oli avoin kaikille ja myös erilaisten mielenilmausten näyttämö, se on pikku hiljaa kaupallistumassa tuotteiden esittelyn ja tiukemman kontrollin paikaksi. Voisiko ajatella, että kaupungista itsestään tulisi tavara markkinoille, jota myytäisiin ja ostettaisiin? Voisiko joku ostaa vaikkapa Helsingin, sehän on vain taskukokoinen metropoli? Itäkeskus ja Kamppi on jo myyty, samoin bussipysäkit. Kyse on vain mittakaavasta?

Henri Lefebre ilmaisi jo 1970-luvulla huolensa kehityksestä, jossa kaupungin käyttöarvo muuttuu vaihtoarvoksi. Teoksessaan Oikeus kaupunkiin (1970) hän peräänkuulutti kansalaisten oikeutta säilyttää kaupunki itsellään perustavanlaatuisena oikeutena, joka on verrattavissa muihin perustuslaillisiin oikeuksiin, kuten sananvapauteen ja omaisuuden suojaan. On todella tiettyjä ominaisuuksia, joita olemme tottuneet liitämään moderniin kaupunkiin, mutta joita nykyinen kehitys hivuttaen uhkaa. Jos myyn taloni tai maani, se tarkoittaa samalla, että minun on lähdettävä, ellen sovi uuden omistajan kanssa esimerkiksi niiden vuokraamisesta. Ajaminen pois kaupungista sen tultua myydyksi tuntuisi taas jotenkin absurdilta. Ateenalaiset ja roomalaiset ajoivat toki kansalaisiaan maanpakoon, ja keskiaikaiset kaupungit muureineen ja portteineen kykenivät rajoittamaan liikennettä sisään ja ulos. Me olemme kuitenkin tottuneet kaupunkiin, joka on perustavalla tavalla avoin, ja jonka julkiset tilat ovat kaikkien käytettävissä. Jos kaupunkilaisuuteen sisältyy velvoitteita kuten veronmaksua, siihen on sisällyttävä myös oikeuksia, joita voidaan hyvin nimittää oikeudeksi kaupunkiin. Mutta ehkä sitäkin on pakko nykyään puolustaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti