Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää

Tällä viikolla osallistuin euroopalaisten suunnittelukoulujen järjestön AESOPin vuosittaiseen konferenssiin Prahassa. Prahan vanha kaupunki on tyypillinen eurooppalainen käveltävä kaupunki - tai sitten ei. Haastavan topografian lisäksi kaupungin käveltävät pinnat ovat samaa omaperäistä laatua kuin esimerkiksi Italiassa. Niinpä viimeisen päivän kävelykierros vaihtui notkuiluksi lentoasemalla turvonnutta nilkkaa lepuuttaen. Hyvä tilaisuus toisaalta palauttaa mieleen mitä tuli viikon aikana pohdittua.

Esitin tällä kertaa kaksikin paperia, joista ensimmäinen käsitteli tietoa suunnittelussa ja toinen vuorovaikutusta nykyisenä Web 2.0-aikanamme. Molempien taustalla on käynnissä oleva hanke, jossa analysoin Helsingin yleiskaavaprosessia, sen tiedonrakennusta ja vuorovaikutusta, jotka ovat keskeisiä suunnittelututkimuksen teemoja. Toisessa pohdin myös kansalaisaloitteen pohjalta syntynyttä Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmää, joka on kiinnostava esimerkki kaupunkilaisten omasta organisoitumisesta kaupunkinsa kehittämiseksi - bottom-up, kuten sitä suunnittelu- ja politiikkakielessä kutsutaan. Kuten blogiani lukevat ovat huomanneet, olen osallistunut aktiivisesti molempiin, eli kyse on toimintatutkimuksesta.

Tieteellisten esitysten lomassa en tosin malttanut olla seuraamatta yhä kuumana käynyttä keskustelua Kreikasta ja sen kohtalosta. Se on ollut kiinnostavaa ja vähän hämmentävääkin, sillä ihmiset ovat jakautuneet hyvin voimakkaasti vastakkaisiin leireihin, ja molemmat ovat löytäneet vaivattomasti omaa näkemystään tukevaa tutkimustietoa ja kannanottoja. Monipuolisemmin aihetta käsittelevät kannanotot ovat olleet harvinaisia ja sitäkin kiinnostavampia. En aio itse enää pistää lusikkaani tähän soppaan, mutta yksi teema kannattaa kuitenkin nostaa esille - se kun ei liity vain Kreikkaan vaan juurikin tietoon ja sen suhteeseen politiikkaan. Sitähän kaupunkisuunnittelukin on, tietoa ja politiikkaa.

Tämän teeman nosti kiinnostavalla tavalla esille Heikki Patomäki analysoidessaan blogissaan Kreikan täydelliseen antautumiseen päättynyttä "neuvottelua". Hänen mukaansa Kreikan neuvottelijat lähtivät liikkeelle "habermasilaisittain" eli uskomalla, että järkevän keskustelun kautta voitaisiin päätyä molempia tyydyttävään lopputulokseen - että siis troiokka saataisiin vakuutettua siitä, ettei kenenkään etujen mukaista ole ajaa maata maksukyvyttömäksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tilanne muuttui puhtaaksi valtapeliksi, jossa Kreikka oli aseeton. Jos neuvotellaan, molemmilla osapuolilla tulee olla jokin peukaloruuvi, muuten kyse on pikemminkin anelusta tai käskynjaosta. Aneluun voidaan toki vastata armeliaisuudella, mutta silloin anelijalta odotetaan nöyryyttä.  Sitä ei Kreikalta löytynyt, ainakaan ennen viimeisen viikonlopun vääntöä.

Tämä on mielenkiintoinen tulkinta. Jürgen Habermas on nimittäin myös monen suunnittelututkijan kotijumala. Hänen kommunikatiivisen toiminnan teoriansa 1980-luvulta loi monelle toivoa siitä, että politiikka ei olisi vain vahvemman oikeutta, rationaalista strategista toimintaa, jossa vahvemman ei kannata myöntyä eikä edes kuunnella perusteluja. Habermas yritti kiinnittää rationaalisuuden sen sijaan itse kommunikaatioon, siihen miten yhteisöt kykenevät yhteisen tilannemäärittelyn pohjalta toimimaan järkevästi. Se edellyttää tietysti argumentaatiota: tietoa siitä, missä mennään ja mitä perusteluja eri vaihtoehtojen tueksi voidaan esittää.

Suunnittelu voidaan vastaavasti tulkita kahdella tavalla. Jos kaupunki nähdään yhteisönä, sen tulisi kyetä yhteiseen tilannemäärittelyyn ja käyttää siihen kaiken käytettävissä olevan tiedon. Eri vaihtoehtoja tulisi vastaavasti pohtia keskustelun kautta, jossa eri näkemykset ja niiden perustelut tulevat esille, ja jossa yhteisen harkinnan (deliberaation) kautta voidaan päätyä kulloisessakin tilanteessa parhaaseen vaihtoehtoon. Monet pitävät tällaista näkemystä suunnittelusta kuitenkin toivottoman idealistisena.

Akateemisessa yhteisössä tähän idealismiin on totuttu, se kun on jotenkin tieteen edellytys. Politiikan maailma on kuitenkin erilainen. Patomäen mukaan Syrizan neuvottelutiimin akateemiset jäsenet Tsakalos ja Varoufakis kuvasivat keskustelun tasoa surkeaksi: taloustieteellisiin argumentteihin ei lainkaan vastattu, vaan toistettiin vain aina uudestaan sääntöjä ja menettelytapoja. "Yhtä hyvin olisi voinut laulaa Ruotsin kansallislaulua - vastaus olisi ollut sama", totesi katkeroitunut Varoufakis.

Tässä on jotain pelottavan tuttua. Olen omassa hankkeessani yrittänyt pohtia erityisesti sitä, miksi suunnittelijat eivät käytännössä lainkaan perustele tekemiään ratkaisuja, ja miksi kritiikki ja keskustelu kohtaa aina saman vastauksen: sääntöjen ja menettelytapojen kertauksen.