torstai 26. marraskuuta 2015

Tarinoita takapihalta 8: Sarvia ja hampaita

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti kokouksessaan 10.11.2015 esittää kaupunginhallitukselle yleiskaavaehdotuksen hyväksymistä, tosin pienin tarkennuksin. Muutama näistä tarkennuksista koski aluetta, jonka tarinaa olen seurannut tässä blogissa viime syksystä lähtien. Lautakunta päätti poistaa esityksestä Munkkivuoren lähivirkistysmetsän ja liito-oravapuiston päälle sijoitetut asuntovaltaisen alueen ruudut, samalla kun Turunväylän ja Huopalahdentien varsien rakentamista tiivistettiin. Myös golf-kentän säilyminen 18-reikäisenä turvattiin poistamalla sen ympäriltä asuntorakentamista.

Tämä päätös merkitsi samalla tutkimushankkeeni empiirisen osan päättymistä. Alkoi jo näyttää siltä, että pääsisin testaamaan koko kaavaprosessia luonnoksesta ehdotukseen ja aina valitukseen saakka. Seuraavana vaiheena olisi ollut ns. muistutuksen tekeminen kaavaehdotuksen nähtävilläoloaikana. Tämä Maankäyttö- ja rakennuslaista löytyvä käsite on vähän hullunkurinen; se ikään kuin vihjaa, että kovakorvaisille suunnittelijoille tai päätöksentekijöille on muistutettava asiasta, josta jo luonnosvaiheessa on ollut puhetta. Usein näin onkin, mutta ei tässä tapauksessa. Kaupunkisuunnittelulautakunta otti lusikan kauniiseen käteen ja muutti ehdotuksen voimassa olevan lainsäädännön mukaiseksi. Erityisesti liito-orava on EU:n tiukasti suojelema laji, joten suunnitelma olisi varmasti kaatunut tältä osin jossain vaiheessa. Virkistysarvot ja oikeudenmukaisuus ovat enemmän tulkinnanvaraisia, eikä lopputulosta voi aina ennakoida. Mikäli suunnitelmia joudutaan arvioimaan hallinto-oikeuksissa, silloin tuijotetaan enää vain lakikirjaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin? Ei ihan, sillä tarinan tähänastiset käänteet ovat saaneet minut hämmennyksen valtaan. Käynnistin tämän tutkimushankkeen vuosi sitten ymmärtääkseni, miten vuorovaikutus suomalaisessa kaavoitusjärjestelmässä todella toimii erotuksena siitä retoriikasta, jolla siitä puhutaan. Syntyykö osallisten, suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden välille dialogia, ja vaikuttavatko he vuoroin toisiinsa? Entä mikä on suunnittelussa hyväksi käytettävän tiedon rooli tässä prosessissa: kuka sitä tuottaa, missä vaiheessa, ja kuinka sitä hyödynnetään? Tieto ja vuorovaikutus liittyvät elimellisesti toisiinsa: suunnittelun tulisi perustua tietoon, ja ratkaisuja tulisi perustella eli esittää niille argumentteja. Toisin kuin pinnallisessa nimby-kritiikissä usein esitetään, vaatimus vuorovaikutuksesta ei tarkoita kaikkien mielihalujen tyydyttämistä, mutta se ei myöskään tarkoita näennäispuuhastelua erilaisissa työpajoissa tai höyryjen päästämistä yleisötilaisuuksissa. Kaupunkilaiset haluavat osallistua kaupunkinsa suunnitteluun, eivät vain saada "ääntänsä kuuluviin".

Minkälaista dialogi siis oli? Sitä ei ollut. Tämä oli ensimmäinen hämmentävä havainto. Ohi puhuminen oli niin systemaattista, että en vieläkään ymmärrä mistä siinä oli kyse. Se oli jollain tavalla niin suomalaista: ei vastaa kun kysytään, vastaa kun ei kysytä. Kun osalliset - minä muiden muassa - kysyivät perusteluja tehtyihin ratkaisuihin, he eivät saaneet vastausta, eivät pihdeilläkään. Toisaalta kun osallisilla - ainakaan minulla - ei ollut mitään tarvetta kysyä mikä yleiskaava on, mitä kaavamääräyksissä lukee tai mitä Maankäyttö- ja rakennuslaissa määrätään, näitä asioita opetettiin varsin auliisti. Kun tehtyjä ratkaisuja kritisoitiin, niitä ei perusteltu paremmin, vaan selitettiin yhä uudelleen mitä merkinnöillä on tarkoitettu. Argumentaation sijasta siis opettamista, täysin siitä riippumatta, kuka milloinkin oli yleisönä.

Yksi suunnittelukirjallisuuden kuuluisia kuvia on Sherry Arnsteinin vuonna 1969 esittämät "vuorovaikutuksen tikkaat", joissa liikutaan täysin valtaa vailla olevista kansalaisista erilaisten näennäisosallistamisten kautta lopulta kansalaisten valtaan. Miten suunnittelun nykytila sijoittuu tähän kuvioon? Kahta alinta askelmaa käytetään paljon: suunnittelu on luonteeltaan hyvin retorista, sanoin ja kuvin, ja se voidaan nähdä osana manipulaatiota. Terapiaa taas edustavat usein erilaiset vuorovaikutustyöpajat ja ideointisessiot, joiden kautta kansalaiset pääsevät muka-vaikuttamaan. Mutta toki myös kolmannelle, neljännelle ja viidennelle askelmalle uskaltaudutaan. Informointi ja suunnittelun läpinäkyvyys on lisääntynyt huomattavasti internetin ja Web 2.0:n aikakautena: kaikki materiaali on helposti saatavilla, ja blogeja ja sosiaalista mediaa hyödynnetään laajasti. Tosin Web 2.0:n määritelmällinen ominaisuus - vuorovaikutteisuus - ei ole juurikaan toteutunut. Mielipiteiden kerääminen ja niiden massakäsittely on myös arkipäivää suunnittelussa. Ja luonnollisesti suunnittelijat ja erityisesti vuorovaikutusammattilaiset pyrkivät rauhoittelemaan osallistujia.

Mutta entä ylimmät askeleet? Arnsteinia voidaan tietysti pitää romantikkona: eivät kaupunkilaiset voi suoraan käyttää valtaa ympäristössään, eikä valtaa voida heille delegoida. He eivät voi myöskään juuri tehdä sopimuksia ja muodostaa kumppanuuksia; kansalaiset/kaupunkilaiset ovat epämääräinen ja jatkuvasti uudelleen muotoutuva joukko, multitude. Onhan meillä toimiva demokratia, jonka kautta  myös kaupunkisuunnittelupäätökset tehdään. Demokratiassa kohtaavat eri intressit ja arvomaailmat, ja sen tuloksena bulevardit nousevat ja golfkentät ja metsät säästyvät. Poliitikkojen lobbaus on näin ehkä tärkeämpää kuin keskustelu suunnittelijoiden kanssa? Poliitikot kun sentään vastaavat kansalaisille viimeistään vaaleissa, toisin kuin virkamiehet.

Ja tässä onkin toinen hämmentävä seikka. Miksi ensimmäinen suunnitteluratkaisu - jolle selvästikään ei löytynyt minkäänlaisia perusteita - muuttui vasta poliittisessa käsittelyssä? Miksi tuossa vieressä oleva alkuperäinen luonnos, jota kaavaehdotus viimeiseen asti noudatti, ei voinut muuttua jo valmistelussa? Kokeeko suunnittelija jotenkin epäonnistuneensa joutuessaan suunnittelemaan jotain uudelleen? Kun näin ei tapahtunut, tämänhetkinen kaavaehdotus ei myöskään näytä kovin loppuun saakka harkitulta. Alkuperäisessä luonnoksessa oli tarkoituksena jatkaa Ulvilantiehen liittyvää Teljäntietä kehäväyläksi ja ryhmitellä asuinkorttelit sen ympärille, mikä olisi luonnollisesti tarkoittanut sekä liito-oravametsän että virkistysmahdollisuuksien menetystä. Kun keskeltä poistettiin kuusi ruutua, ehdotukseen jäi kummalliset "sarvet", joiden muodostamaa ympäristöä voi vain arvailla.

Tämä tarina on kiinnostava siksi, että perinteisesti on oletettu suunnittelun olevan jotenkin rationaalista toimintaa, vastakohtana raadolliselle vallankäytölle. Tanskalainen Bent Flyvbjerg tuli  vuonna 1998 tunnetuksi teoksellaan Rationality and Power: Democracy in Practice, jossa hän teki Aalborgin varhaisen kaupunkikehityshankkeen ruumiinavauksen. Hänen johtopäätöksensä oli tyly: poliitikot eivät suinkaan noudata suunnittelijoiden rationaalisia ehdotuksia, ja järjen on turha asettua vallan kanssa vastakkain. Valta "määrittelee todellisuuden": asiantuntijoiden on jälkeenpäin perusteltava ne päätökset, jotka valta heille sanelee.

Moni kirjan lukenut suunnittelija tunnisti varmaan siinä oman turhautumisensa paikallispolitiikan syövereissä, kun tuntuu siltä, ettei mitään hyviä ajatuksia saa läpi, ja huonoja on taas pakko piirtää puhtaaksi. Itsellenikin tulivat elävästi mieleen vuodet nuorena konsulttina Pohjanmaan lakeuksilla. Mutta sortuiko Flyvbjerg sittenkin vain kirjoittamaan auki suunnittelijan idealistisen kuvan itsestään "yleisen edun" puolustajana, jota vastassa ovat niin omia nurkkiaan puolustavat nimbyt kuin saneluratkaisuja ja lehmänkauppoja tyrkyttävät poliitikotkin? Kuten Aalborgin projektin surkea epäonnistuminen osoitti, sellaisella asenteella ei hyvää kaupunkia rakenneta.


Arnstein, Sherry R. (1969) A Ladder of Citizen Participation. Journal of the American Institute of Planners, vol. 35, issue 4, ss. 216-224.

Flyvbjerg, Bent (1998) Rationality and Power: Democracy in Practice. Käänt. Steven Sampson. Chicago & London: The University of Chicago Press. (Alkuteos Rationalitet of magt, 1991).

Lapintie, Kimmo (2010) Voittako valta järjen? Tieto ja valta kaupunkikehityksessä. Teoksessa Petteri Pietikäinen (toim.): Valta Suomessa. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

29 kommenttia:

  1. Siinäkään mielessä ei ole loppu hyvin, kaikki hyvin, että kaupunkisuunnittelulautakunta kyllä korjasi kaavaehdotusta mm. projektisi kohteena olleen alueen osalta, mutta laajasti ottaen kaavaehdotukseen jäi toisiin kohteisiin vastaavalla tasolla olevia puutteita. Esimerkiksi Ramsinniemeen suunniteltua asuntorakentamista ja raitiotietä ei poistettu, vaikka niemi on maakuntakaavassa kokonaisuudessaan joko virkistys- tai suojelualuetta ja lisäksi se on 1. luokan lepakkokohde.

    Kaikki Suomessa esiintyvät lepakkolajit ovat liito-oravan tavoin tiukasti suojeltuja, mutta suunnittelijat eivät huomioi lainkaan niiden elinpiirejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Korjauksena aiempaan kommenttiin: puhuin tietysti Ramsinniemestä ja Vartiosaaresta, joita pohditaan vielä pitkään. Muistutuksia ja varmasti valituksiakin tulee, niin paljon ristiriitaisia kohteita löytyy. Opiskelijamme tekevät parhaillaan harjoitustöitä Vartiosaareen, mutta paikka on kyllä monessa mielessä ongelmallinen.

      Poista
    3. Omia nurkkiaan puollustavat Nimbyt ovat paikallaan silloin kun perusteet ja tehdyt virheet ovat räikeita. Kukaan muu ei ole edusmetsästämme niin kiinnostunut kuin juuri reunatalojen asunnot ostaneet asukkaat, jotka kokevat tuleensa petetyksi. Munkkivuoren metsän puolesta keskusteluissakin näki, että osa keskustelijoista halusi rajata puollustuksen vain Munkkivuoren viereiseen metsään, eikä koko metsäalueeseen joka jatkuu aina Kutomopolulle asti. Tässä jalkapallohallin takana olevan metsän rakennussuunnitelmissa voi jo todeta, "Saako naapurin tontille rakentaa?" Korttelit on niin tökerösti sabluunalla piirretty, että lähitalojen seinät ovat taloissamme kiinni. Talinreunan korttelipiirrustuksena on käytetty vanhaa kuvaa mikä ei vastaa nykyistä eikä korttelin jo rakennusluvat saanutta tilannetta. Kulttuuriympäristöt kartassa kapea metsän on lisätty vihreällä säilytettäväksi tai suojeltavaksi alueeksi, mutta yleiskaavassa vain ruskeat A2 palkit vain metsänreunassa kummitelevat.

      Poista
    4. "Opiskelijamme tekevät parhaillaan harjoitustöitä Vartiosaareen, mutta paikka on kyllä monessa mielessä ongelmallinen."

      Minusta on erittäin ongelmallista, että tällaisia harjoitustöitä tehdään, koska ne muuttuvat osaksi sitä prosessia, jossa mm. maakuntakaavan vastaisesta suunnitelmasta pyritään tekemään vääjäämätön ja samalla opiskelijoille syntyy käsitys, ettei kaavoituksen reunaehdoilla ole mitään väliä.

      Opiskelijatöiden lisäksi Vartiosaaren kaavan vääjäämättömyyden tunnetta on lisätty mm. arkkitehtuurikilpailulla ja selvityksellä paikallisesta energiantuotannosta. Kaavan markkinoiminen aurinkopaneeleilla tuntuu tragikoomiselta. Miksei aurinkoenergiaa voitaisi kokeilla niillä alueilla, joiden suunnittelu on muutenkin järkevää.

      Kirjoitin syyskuussa blogiini Vartiosaaren suunnittelukilpailusta:

      http://hlylinen.blogspot.fi/2015/09/vartiosaaren-suunnittelukilpailu-tekee.html

      Poista
    5. Toisaalta opiskelijoiden harjoitustöissä simuloidaan sitä tilannetta, jollaiseen ammattisuunnittelija usein työssään joutuu. Kaavoitus on kuitenkin osa kaupungin politiikkaa, ja opiskelijan on hyvä pohtia vastakkaisia intressejä ja erityisesti rakentamisen ja luonnon suhdetta. Valitettavasti joutuu usein suunnittelemaan oman näkemyksensä vastaisesti, mutta silloinkin voi tuoda esille hankkeen ympäristövaikutukset.

      Poista
    6. Mutta olisitko laittanut opiskelijat harjoitusmielessä suunnittelemaan Munkkivuoren liito-oravametsään? Kyse pitäisi olla täsmälleen samasta asiasta Vartiosaarenkin suhteen.

      Tavallaan tuntuu, että jossain syvällä on tausta-ajatus, että normaalit pelisäännöt eivät päde Itä-Helsingin osalta.

      Poista
    7. Laitoin heidät kyllä suunnittelemaan, mutta en niin pientä kohdetta vaan Turunväylän ympäristöä Kehä I:ltä Huopalahdentielle. Vartiosaari on asemakaavoituksen peruskurssimme harjoitustyö, jota vetää lehtorini Hossam Hewidy. Siinä harjoitellaan pienempää mittakaavaa, ei niinkään sitä mihin rakennetaan ja mihin ei. Vartiosaaresta on myös tehty diplomityö, jossa osayleiskaavan tasolla pyrittiin luonnon kannalta parempaan lopputulokseen.

      Poista
  2. Tässä tarkastelussa on yksi ongelma, jonka takia siitä jää oikeastaan jo lähtökohtien takia varmsti tuollainen hämmentävä kuva. Kaupungin edustajia ja suunnittelijoita käsitellään korostetustikin yksilöinä ("[k]okeeko suunnittelija jotenkin epäonnistuneensa joutuessaan suunnittelemaan jotain uudelleen"). Yleiskaavaehdotus on kuitenkin korostetusti organisaation tuote - KSV:stä tukin löytyy yhtäkään henkilöä, joka on täysin samaa mieltä koko ehdotuksesta tai kykenisi kertomaan koko kaavan osalta täsmälleen miksi missäkin on päädytty tiettyihin tuloksiin. Samoin yleisötapahtumissa KSV:n edustajat toimivat ensisijaisesti organisaation edustajina, eivät yksittäisinä suunnittelijoina. Tällainen tilanne on hyvinkin rajoittava sen suhteen kuinka paljon edustajalla liikkumavaraa. Tuo jutun alussa kuvattu "ohipuhuminen" ei olekaan minusta mitenkään suomalainen tai kaupunkisuunnitteluun liityvä erityinen tilanne vaan hyvin yleinen organisaatioiden kommunikaatio-ongelma - käytännössä tilaisuus pidetään väärällä tasolla ja väärällä tavalla, jos halutaan vaikuttavaa dialogia, jota ei tuollaisessa tapahtumassa voi syntyä.

    Tässä tunnistetut ongelmat ovat ihan oikeita, mutta tarkastelemalla vuorovaikutusta lähinnä yksilöiden välillä ei pysty löytämään syitä tähän. Nämä ovat hyvin paljon organisaatioiden päätöksenteon ja palautteen käsittelyn ongelmia. Tämän takia olisi hyödyllisempi tarkastella organisaation päätöksentekoa, organisaatiokulttuuria ja sitä miten ja milloin organisaatio sitoutuu johonkin tulokseen - ja ottaako se sen jälkeen kommentteja vastaan. Vaikka nuo ovatkin asioita, joilla on yhteys yksittäisten suunnittelijoiden toimintaan ja asenteeseen, ne ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet aivan oikeassa, "suunnittelija" on tässä institutionaalinen toimija, ja usein se esiintyykin nimimerkin suojassa, kuten "Helsinki suunnittelee". Tällaiseen toimijaan oli tarkoitukseni viitata, vaikka tuo "kokee" johtaa tietysti harhaan. Instituutiokin voi "kokea" tilanteen hankalaksi tai olla "vastentahtoinen" muuttamaan suunnitelmiaan. Yksi selityshypoteesini onkin, että KSV:n kaltaisessa suuressa organisaatiossa vuorovaikutus on delegoitu eri henkilöille kuin suunnittelu, jolloin vuorovaikutus supistuu tiedottamiseksi ja opettamiseksi. Usein myös esiintyessään organisaation nimissä henkilöjäsenet eivät saa tai koe saavansa pohdiskella epävirallisesti ratkaisujen syitä ja perusteita "ennen kuin tiedetään mitä sinne on tulossa" eli voidaan taas vain informoida.

      Poista
    2. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, jota olen itsekin usein pohtinut ja toivonut, että jostain ilmestyisi tutkiva journalisti asiaa selvittämään.

      Monien asukkaiden kokemus on, että vuorovaikutus on näytösluonteista. Miten ja missä kaavojen sisältöjen lukkiutuminen tapahtuu ja ketkä siihen osallistuvat? Oletukseni on, ettei suurin osa suunnittelijoistakaan osaisi tähän vastata, sillä heidän tehtävänsä tuntuu olevan toimia valittujen suunnitteluperiaatteiden myyntineuvottelijoina.

      Samaan aikaan hallitus pyrkii Rakennusteollisuus ry:n lobbaamana heikentämään osallisten mahdollisuutta muutoksenhakuun. Tätä perustellaan sillä, että osalliset saavat vaikuttaa vuorovaikutusprosessin kautta. Surkea veruke, sillä ainakin Helsingissä vuorovaikutus on useassa kaavassa osoittautunut nimelliseksi.

      Poista
  3. Mihin Kimmo sun käsitykset esim. "vuorovaikutus supistuu tiedottamiseksi ja opettamiseksi" tai "näennäispuuhastelua työpajoissa" perustuvat? Oletko osallistunut teemaseminaareihin, tilaisuuksiin, työpajoihin tai muihin järjestettyihin tilaisuuksiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsitykseni perustuu juuri tässä tapaustutkimuksessa tekemiini havaintoihin, joita olen tässä sarjassa aika monipuolisesti käsitellyt. Otan mielelläni kommentteja vastaan.

      Poista
    2. Itse osallistuin yhtä lukuunottamatta kaikkiin yleiskaavan teemaseminaareihin. Tilaisuudet olivat kiinnostavia, kiitos niistä, mutta varsinaiset vuorovaikutuksen ongelmat ovat mielestäni muualla.

      Eri puolilla Helsinkiä asuvat ihmiset ovat kokeneet, että kaavahankkeiden (tarkoitan nyt muitakin kuin yleiskaavaa) lopputulos on ennalta päätetty eikä vuorovaikutus voi siis olla aitoa. Saman ilmiön näkee vuorovaikutusraportteja lukiessa - joskus jopa lähes suoraan sanotaan, ettei mielipiteitä ole otettu huomioon, koska ne eivät olleet sitä mitä halutaan (ei tietenkään näillä sanoilla).

      Poista
    3. Vielä sen verran, että aika moni teemaseminaareihin osallistunut toivoi, että viheralueteemalle järjestettäisin oma seminaarinsa. Sitä ei kuitenkaan järjestetty. Niinpä aihe nousi esille käytännössä jokaisessa seminaarissa.

      Aiheen polttavuus ei kuitenkaan näkynyt kaavaluonnoksessa tai kaavaehdotuksessa. Ne vähäiset parannukset, joita luonnokseen ja ehdotukseen on tehty, on tehty vasta lautakunnan päätöksestä.

      Poista
  4. Vuoropuhelua ei Kimmo ole delegoitu kenellekään - suunnittelijat käyvät keskustelut sinun ja kaikkien muidenkin kanssa sisällöllisistä asioista. He voivat keskittyä siihen kun tilaisuuksien käytännön puuhastelut ja muut vastaavat asiat hoitaa joku muu. Olisi kiva joskus käydä vuoropuhelua kanssani vuorovaikutukseen liittyvistä asioista kasvotusten.Tulen mielelläni vaikka sinne teille tai tervetuloa kylään. Opiskelijoillekin voin tulla kertomaan ensikäden tietoa ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos että osallistut myös tähän tutkimukselliseen pohdintaan. Jos on kuten sanot, olisi löydettävä vaihtoehtoinen hypoteesi. Miksi tehtyä suunnitelmaa ei missään vaiheessa perusteltu? Miksi esitettyyn kritiikkiin ei vastattu? Miksi tietoa (liito-oravista ja alueen merkityksestä virkistykseen erityisesti lapsille ja ikääntyneille) ei käytetty hyväksi? Miksi suunnitelma ei muuttunut lainkaan, vaikka juuri tässä kohdassa olisi voinut tehdä pienen muutoksen ja esittää, että vuorovaikutuksella on merkitystä? Nyt suunnittelu jätettiin poliitikoille kokoukseen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista eikä heidän tehtävänsä. Siitä jäivät nuo sarvet, joita (jos ne nyt jäävät lopulliseen versioon) tuleva asemakaavoittaja joutuu todella ihmettelemään.

      Poista
  5. Näistä kaavan sisällöllisistä kysymyksistä minä en oikea keskustelukumppani. Minulle kun vain on "delegoitu" nämä tapahtumien ja kohtaamisten järjestäminen. Siksipä haluaisinkin keskustella kanssani niistä, kun niistäkin "heittelet" näkemyksiä ja opetat pitkät pätkät Arnsteinin asteikosta.Voisi olla hauska yhdessä pohtia (vaikkapa yhdessä opiskelijoiden kanssa) mitä asteikon ylemmät asteet käytännön suunnittelutyössä voisi tarkoittaa - tulevia suunnittelijoita kun koulutat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy vielä palata tähän asiaan, koska se on sekä tärkeä että kiinnostava. Kirjoitat ensin, että vuorovaikutusta ei ole delegoitu kenellekään, ja sitten että se on delegoitu sinulle, etkä voi käydä substanssikeskustelua. Mutta eikö tämä ole juuri esittämäni hypoteesin mukaista? Ongelma siis on, että vuorovaikutuksessa tulisi käydä juuri substanssikeskustelua, mutta sitä ei voida käydä, koska vuorovaikuttamisesta muodostuu pikemminkin kilpi suunnittelijoiden ja osallisten väliin. Korostan, että minä en syytä ketään, varsinkaan kun he tekevät heille annetut tehtävänsä. Yritän vain löytää niitä rakenteellisia syitä, jotka estävät suunnitteludialogin syntymisen.

      Poista
    2. En ymmärrä mitä ajat takaa. Minun osuutena on järjestää tapahtumia - sisällöllisen keskuste-lun niissäkin käy aina suunnittelija. Esimerkiksi näissä työpajoissa, joihin ehkä viittaat "näen-näispuuhasteluna" paikalla oli joka ilta lähes kymmenen suunnittelijaa käymässä keskustelua. Sain monilta osallistujilta kiitoksia, siitä että siellä käytiin mielekkäitä ja rakentavia keskusteluja. Toki kokemuksia on monenlaisia. Yksi osallistuja jo ennen työpajoja harmitteli, että tuhlaa ai-kaansa tällaiseen "näennäispuuhasteluun". Itse olisin hänenä ehkä keksinyt itselle jonkun mielekkäämmän tavan keskustella. Suunnittelijoille voi soittaa, laittaa sähköpostia, sopia ta-paamisia, kutsua järjestettyihin tilaisuuksiin. Mitä ikinä joku keksiikään. Ilmeisesti sinun koke-muksesi tässä tutkimuksessa tällaisia henkilökohtaisia kohtaamisia, joiden sisällöstä en tieten-kään tiedä mitään. Ilmeisesti et ainakaan ole saanut perusteltuja vastauksia. Harmi.

      Poista
    3. Pidän aika vahvana väitettäsi siitä, että olemme vuorovaikutuksen portaiden alimmilla askelmilla tarkastelemalla yleiskaavasta vain ja ainoastaan yhä kohtaa - Munkkivuorta. Kaava koostuu noin kahdestakym-menestätuhannesta pikselistä. Yhdestä noin 50-100 pikselin alueesta käydystä keskustelusta tehdä johtopäätöksen siitä, miten vuorovaikutus/vuoropuhelu on toiminut noiden pikselien osalta. Mutta voiko siitä miten vuorovaikutus on toiminut, kun puhutaan kokonaisuudesta nimeltä yleiskaava, Munkkivuoren perusteella sanoa kovinkaan paljon. Meidän herättämänä keskustelua on käyty marraskuusta 2012 lähtien monin eri tavoin, kuten parissakymmenessä hyvin erilaisessa tapahtumassa (lähes 2000 osallistujaa). Suunnittelijat ovat kutsuttuna osallistuneet vähintään yhtä moneen muiden järjestämiin tilai-suuksiin. Yleiskaavan verkkosivuilla on syyskuuhun 2015 mennessä ollut yli 100 000 kävijää. Blogijuttuja on julkaistu 214 ja niissä on yhteensä yli 2600 kommenttia. Keskustelua on käyty niin suunnittelijoiden, päättäjien kuin kaupunkilaisten pöydissä. Sosiaalisessa mediassa ja lehtien palstoilla. Niin, kukapa osaa sanoa miten tämä kaikki keskustelu on vaikuttanut keskustelijoiden ajatuksiin, asenteisiin, tietoon, arvoi-hin….niin ja suunnitteluratkaisuihin. Minusta olisi kiinnostavaa tietää, mitä muutoksia on näiden keskuste-lujen jälkeen tapahtunut itse kunkin ajattelussa.

      Poista
    4. Eivät johtopäätökseni ja tulkintani tietenkään tähän yksityiskohtaan perustu vaan vuodesta 1993 alkaneeseen tutkimustyöhön, jonka keskeisenä teemana on ollut suunnittelun kommunikaatio ja vuorovaikutus. Se on haastava tutkimusaihe, sillä erityisesti dialogia ei voi tutkia massana tai kvantitatiivisesti. En ole missään vaiheessa epäillyt, etteikö puhetta ja tilaisuuksia olisi tässä ja muissakin kaavaprosesseissa ollut paljon. Sen vaikuttavuudesta ei kenelläkään kuitenkaan tunnu olevan mitään käsitystä, ei myöskään suunnittelijoilla kun sitä heiltä kysytään. Poliittisen prosessin vaikuttavuudesta toki tiedetään. Tätä kysymystä on pakko tutkia melko yksityiskohtaisesti, sillä dialogi muodostuu (jos muodostuu) suunnittelupuheesta (diskursseista), ratkaisujen pohjaksi esitetystä ja käytetystä tiedosta, vastatiedosta ja vasta-argumenteista, mahdollisesta yhteissuunnittelusta (co-design, co-creation), suunnitelmien ja argumenttien tarkentumisesta keskustelun kautta, yleisen edun määrittelystä keskustelun kautta jne. Yleiskaava ja maakuntakaava ovat haasteellisia siinä mielessä, että niihin liittyy suuria rakenteellisia kysymyksiä (väestösuunnite, tiivistäminen, liikenneyhteydet kaupungin tasolla, seudulliset kysymykset, strateginen suunnittelu), mutta myös aluekohtaisia kysymyksiä, jotka vaikuttavat konkreettisesti ja ehkä lyhyelläkin aikavälillä ihmisten elinolosuhteisiin. Molemmille tulisi löytää käsittelytavat. Siinä mielessä esimerkiksi Hetki kriitikkona -tilaisuudet eivät olleet toimiva konsepti, sillä yleinen keskustelu estettiin kokonaan, ja sen jakaminen "kartoille" johti keskustelun fragmentoitumiseen vain aluekohtaiseksi - joka taas lähtökohtaisesti kyseenalaistuu nimby-argumentin kautta. Omat havaintoni useasta prosessista tukevat tuota esittämääni johtopäätöstä, että vuorovaikutus menee varsin hitaasti eteenpäin dialogin tai argumentaation merkityksessä, vaikka se määrällisesti ja teknisesti kehittyykin. Kuten sanottu, en syytä ketään vaan pyrin ymmärtämään niitä rakenteellisia ongelmia, jotka estävät dialogin syntymisen, silloin kun niin käy - ja niin käy usein. Jos haluat lukea enemmän, tässä pari vanhempaa julkaisua. Yleiskaavaa koskevat julkaisut ovat vasta tulossa.

      Lapintie, Kimmo (2002) Tarinoita takapihalta. Asukkaan ja asiantuntijan kohtaamisesta. In Bäcklund, Häkli & Schulman (eds.): Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus, ss. 158-179.
      Lapintie, Kimmo (2001) Suunnitteluargumentaation analyysi ja arviointi. Esimerkkinä eheyttävän suunnittelun tutkimushanke. Yhteiskuntasuunnittelu 2001:1, vol. 39, ss. 4-25.
      Lapintie, Kimmo (1998) Analysing and Evaluating Argumentation in Planning. Environment & Planning B: Planning and Design, vol. 25, p. 187-204.
      Lapintie, Kimmo (1996) The Justification of Planning Solutions in Ecological Housing - The Case Study of Viikki in Helsinki. Scandinavian Housing & Planning Research, vol. 13, n:o 4, ss. 183-199.

      Poista
    5. En ajattelekaan, että syyttäisit ketään. Minua kiinnostaa mihin sinun näkemyksesi perustuvat, miten niitä perustelet ja millä tavoin pyrit ymmärtämään näitä rakenteellisia ongelmia. Olen hyvin tietoinen Hetki kriitikkona - tilaisuuksien puutteista - sain niistä hyvinkin vihaista palautetta juuri tuosta mainitsemastasi syystä - mutta taaskin enemmän minua tultiin kiittelemään siitä, että hyvä kun ei joutunut kuuntelemaan kenenkään vihaisia pitkiä yksinpuheluja vaan pääsi suoraan keskustelemaan juuri niistä asioista, joka itseä kiinnostaa. Meitä on niin monenlaisia - osallistujiakin.

      Poista
    6. Tänne on muuten aika hankala kommentoida. Pahoittelen lukuisia kirjoitusvirheitä.

      Poista
  6. Ilman muuta, olet tervetullut Vuorovaikutus ja päätöksenteko -kurssillemme, joka järjestetään taas ensi keväänä. Olen yhteydessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! Tämä on tärkeä asia ja sitä on hyvä yhdessä pohtia ja oppia. Kaupunkisuunnittelijoita vaaditaan (itse suunnittelun lisäksi) aika paljon. Heiltä edellytetään vahvaa vuorovaikutuksellista osaamista, neuvottelutaitoja, sovittelutaitoja, kykyä ja halua kohdata erilaisia ihmisiä ja argumentoida eli perustella ratkaisujaan. Korkeakoulunkin tulisi antaa hyvät valmiuidet kaikkeen tähän. Kuinka nykyisin on, sitä en tiedä, mutta tulen tutustumaan ; )

      Poista
    2. Vuorovaikutuksellisten taitojen listastasi puuttuu kaikki vastaanottamiseen liittyvä. Ei riitä, että suunnittelija osaa argumentoida ratkaisujensa puolesta. Hänen on osattava myös kuunnella ja ottaa vastaan sellaistakin tietoa, joka on ristiriidassa hänen tekemiensä ratkaisujen kanssa. Ja ennen kaikkea hänellä on oltava rohkeutta muuttaa huonoksi osoitettuja ratkaisuja.

      Poista
    3. Tarkennan vielä sen verran, että vuorovaikutukseksi ei pitäisi kutsua mitään sellaista, jonka lopputulos on ennalta päätetty.

      Poista

  7. Minkälaista dialogi siis oli? Sitä ei ollut. kommenttisi vallasta ovat upeita kiitos

    VastaaPoista