In the middle of nowhere

Yle synnytti pienimuotoisen myrskyn uimavesissä julkaisemalla 23.7. Taloustutkimuksella teettämänsä kyselyn tulokset, joiden mukaan neljä viidesosaa suomalaisista haluaa pitää edelleenkin koko Suomen asuttuna. Tarkkaan ottaen 79% vastasi myöntävästi väitteeseen "Valtion pitää turvata palvelut niin, että koko Suomi pysyy asuttuna". Muut vaihtoehdot olivat "Valtion pitää edistää ihmisten ja palveluiden keskittymistä suurimpiin kaupunkeihin" (5%) ja "Valtion ei pidä puuttua aluekehitykseen" (12%). 4% ei osannut kertoa kantaansa. Kun prosentteja on yhteensä 100, epäilemättä kahta vaihtoehtoa ei voinut valita – erityisesti nykytilannetta, jossa valtio tukee sekä kaupungistumista (esimerkiksi liikenneinvestoinneilla ja yliopistoilla) että asumista myös kaupunkien ulkopuolella (turvaamalla peruspalvelut).

Uutisen synnyttämä keskustelu oli varsin kiihkeää, ja Yle yritti jopa rauhoitella sitä kutsumalla kyselyä kesäviihteeksi. Sitä ennen se oli jo moneen kertaan tuomittu väärin kysytyksi, epäinformatiiviseksi ja jopa höperöksi. Näin käy tietysti aina kun tulokset eivät miellytä tai kun kosketaan aiheeseen, joka nostattaa suuria tunteita. Mutta mitä tässä oikein kysyttiin, ja miksi aihe on viihteellisyydestään huolimatta tärkeä?

Argumentaatioteoriassa on vuosisatojen ajan kehitelty teoriaa niin sanotuista virhepäätelmistä (fallacy), joita olen itse nimittänyt harha-argumenteiksi, koska niissä ei välttämättä päätellä mitään. Kuuluisin ja varmaan eniten käytetty niistä on niin sanottu olkinukke tai -ukko (straw man). Se tarkoittaa sitä, että keskustelija joko tietoisesti tai vahingossa rakentaa kuvitellun vastustajan, jonka sitten riemumielin ja helposti kumoaa maahan. Yleensä nämä olkinuket ovat yksinkertaisia, virheellisiä tai jopa höperöitä mielipiteitä tai argumentteja, joita kukaan ei ole kuitenkaan esittänyt. Siinähän sitten taistelet variksenpelättimiä vastaan.

Jos tämä ei kiinnosta, hyvä keino välttää olkinukkien rakentelu on niin sanottu suopeuden periaate. Sen voisi ilmaista vaikka näin: ennen kuin käyt taistoon, vedä hetki henkeä ja oleta, että vastustajasi on ihan järkevä tyyppi. Ja ennen kaikkea: lue tai kuuntele tarkasti mitä toinen on sanonut tai kirjoittanut. Tässä tapauksessa voisi lisätä: oleta vaikka kokeeksi, että kyselyyn vastanneet eivät ole typeryksiä, jotka vastaavat vain mielikuvien varassa, eivät ymmärrä että kaikki maksaa, eivät hyväksy sitä tosiasiaa, että maa kaupungistuu tai kuvittelevat, että ihmisiä voi valtion kustannuksella siirtää täyttämään jokainen neliökilometri Suomenmaata. Katsotaan hiukan tarkemmin keskustelun tavallisimpia olkinukkeja.

Ei koko Suomi ole nytkään asuttu

Ei ole. Suomessa on paljon metsää ja tundraa, jossa ei asu ketään. Sitä tulee myös koko ajan lisää. "Tosiasia on, että jo vuosikymmenien ajan entistä useampi neliökilometri Suomessa on menettänyt pysyvän asutuksensa", kirjoittaa asianajaja Kari Kannala HS:n mielipidekirjoituksessaan. Näin on, mutta miksi puhua näistä tyhjistä neliökilometreistä? Eivät ne tarvitse palveluja, jotka tulisi turvata. Kuvitteleeko joku todella, että näitä tyhjiä neliökilometrejä ei ole, tai että ihmisiä voisi pakkosiirtää niille? Tuskin. Miksi siis todeta itsestäänselvyys?

Kaupungistuminen etenee, eikä sitä voi estää

Tämäkin on totta. Mutta mistä löytyy se tyhmä tai tietämätön tyyppi, joka kuvittelisi tai väittäisi, että näin ei tapahdu? Eikö kaupungistumisen megatrendi ole juuri se syy, joka nostaa tällaiset keskustelut pintaan? Kaupungistuminen aiheuttaa ongelmia niin kaupungeissa kuin harvemman asutuksen seuduilla: edellisissä mm. asuntojen kallistumisena, jälkimmäisissä taas veropohjan heikkenemisenä ja sitä seuraavana kunnallisten palveluiden vaarantumisena. Politiikan keskeisenä tehtävänä on yrittää ratkoa ongelmia. Sen on yleensä tapahduttava perustuslain puitteissa, joka määrittelee suomalaisille kaksi perusoikeutta: vapauden valita asuinpaikkansa ja oikeuden saada julkiset peruspalvelut (peruskoulutus ja sosiaali- ja terveydenhoito) edes jotenkin hoidettuna sinne, missä hän asuu. Perustuslakia voi tietysti yrittää muuttaa viemällä jompi kumpi näistä perusoikeuksista: joko kieltämällä asuminen tietyillä alueilla tai takaamalla palvelut vain joillain alueilla. Mutta se täytyy sitten tehdä.

Kysely ei ole informatiivinen, jos ei kysytä maksuhalukkuutta

Maksuhalukkuus tai "willingness-to-pay" on taloustieteilijöiden jargonia, mutta tarkastellaan sitä yleisellä tasolla. Suomalainen hyvinvointivaltio perustuu siihen, että meitä verotetaan ja verovaroin tehdään politiikkaa – ei siihen, että yksilöt suuntaisivat palkastaan hyväntekeväisyyttä haluamiinsa kohteisiin tai palkkaisivat itselleen turvamiehiä, kotiopettajia ja sairaanhoitajia. Politiikkaan vaikutetaan äänestämällä, tutkimuksilla ja yhteiskunnallisella keskustelulla, jota tämäkin edustaa. Vaikka varmaankaan moni ei ole tutkinut tarkkaan valtion tai kuntien budjetteja, jokainen varmasti tietää, että peruspalvelut maksavat. Jokainen myös tietää, ettei oopperaa, erikoissairaanhoitoa tai yliopistoja ole yritettykään sovittaa joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Ehkä on syytä konkretisoida vähän. Matkustetaan vaikka Sallaan, joka on siitä sopiva kunta, että se mainostaa jo kotisivuillaan ironisesti olevansa "in the middle of nowhere" tai suomeksi "erämaassa". Aivan erämaata Salla ei kuitenkaan (vielä) ole: asukkaita on 3562, mutta lääniä niin paljon (5872 neliökilometriä), että väestöntiheys on 0,62 asukasta neliökilometrillä. Peruspalvelut kuitenkin löytyvät kunnan keskustasta: on varhaiskasvatusta, peruskoulu ja lukiokin, ja terveyskeskus hoitaa asukkaita virka-aikaan. Päivystykseen ja erikoissairaanhoitoon on lähdettävä joko Kemijärvelle (67 km) tai  Rovaniemelle (150 km). "Met hoijamma teitä kokonaisina ihmisinä laavukkaasti. Yritämmä hoitaa teijät heti ku kerkiämmä (Son se hoitotakuu)" kunta lupaa.

Mitä tämä maksaa? Sallan kunnan talousarvion mukaan toimintakulut ovat noin  36,7 miljoonaa mutta verotulot ja toimintatuotot vain 18,3 miljoonaa. Kunnan pyörittämisessä olennaisia ovat siis valtionosuudet, joita on 20,3 miljoonaa. Valtaosa kuluista (32,2 miljoonaa) muodostuu henkilöstökuluista. Tätä siis on "koko maan pitäminen asuttuna": että lapset pääsevät kouluun ja sairastuneet "laavukkaaseen" hoitoon omassa kunnassaan. Ilman valtionosuuksia Sallaa ei enää olisi, kuten ei montaa muutakaan suomalaista kuntaa. Suomi olisi tosiaan täynnä erämaata.

Ei siis voi sanoa, että "koko maan pitäminen asuttuna" tässä mielessä – eli mahdollisuutena asua valitsemassaan kunnassa ja saada siellä peruspalvelut – olisi mahdotonta, koska se on todellisuutta. Mutta onko se sitä jatkossa? Kaupungistumisen seurauksena luonnollisesti myös kaupunkien poliittinen painoarvo kasvaa, kun yhä useampi äänestäjä asuu kaupungissa. Ylen kysely tuntuu kuitenkin viittaavan siihen, että suomalaisten enemmistö yhä kannattaa yhteisvastuullisuutta kautta maan, kaupungistumisesta huolimatta. Se on kuitenkin kiinni poliittisesta päätöksenteosta, ja siksi siitä olisi hyvä keskustella avoimesti, turhia viisastelematta.

Kadotkoon kansalainen

Viime vuonna julkaistussa artikkelissaan "Kansalaisten osallistumisen asema kaupunkiseututasoisessa maankäytön suunnittelussa" BEMINE-hankkeemme tutkijat Pia Bäcklund, Olli Ruokolainen, Kirsi Pauliina Kallio ja Jouni Häkli toivat esille huolensa siitä, että – toisin kuin muodollisessa kaavoituksessa – kuntaa suuremmassa seudullisessa suunnittelussa kansalaisten osallistumiselle ei ole jätetty minkäänlaista roolia (Terra 129:3, 159-169). Kun kunnat ja valtio käyvät neuvotteluja MAL-sopimusista eli maankäytön, liikenteen ja asuntotuotannon yhteensovittamisesta, äänessä ovat vain virkamiehet ja poliitikot. Onko kysymyksessä jonkinlainen "demokratiavaje"?

Olli Ruokolainen kirjoitti toukokuussa tiiviin esityksen artikkelista Versus-debattilehteen. Kommenttipuheenvuorot oli pyydetty Tampereen entiseltä pormestarilta Anna-Kaisa Ikoselta, sosiaalidemokraattiselta kaupunki- ja maakuntapoliitikolta Kaarin Taipaleelta, RAKLIN yhdyskunta- ja infra-alan johtajalta Kimmo Kurunmäeltä ja HSL:n Likkennejärjestelmä- ja tutkimukset -osaston johtajalta Sini Puntaselta. Kommentit olivat osin hyvin kriittisiä, kuten tarkoitus varmaan olikin. Anna-Kaisa Ikonen näki kyllä osallistumisen innovatiivisena voimavarana, mutta Kaarin Taipaleen mukaan kansalaiset ovat tyhmiä ja ymmärtämättömiä: "Saarnattuani vuosikausia osallistumisen autuudesta joudun perääntymään. En enää kannata NATO-kansanäänestystäkään. Brexit ja Trump ovat opettaneet. Annetaan niiden päättää, joille on annettu tehtäväksi päättää ja joilla on pääsy päätöksenteon edellyttämään tietoon." Myös Kimmo Kurunmäki pohdiskeli, onko tarpeenkaan laajentaa kaavoituksessa edellytettyä vuorovaikutusta seudulliseen suunnitteluun: "Miksi asiantuntijakeskeisyys on juuri kaavoituksessa huono asia ja laki velvoittaa järjestämään osallistumismahdollisuuksia? Miksi strategiseen MAL-suunnitteluun kaivataan samaa kansalaisten osallistamista?" Myös Sini Puntanen sanoi osallistamiselle MAL-sopimusprosessissa ei: "Suomessa päätöksenteko perustuu edustukselliseen demokratiaan...kansalaisten päävaikutusmahdollisuus on äänestäminen."

Mutta kuka oikein on tämä ymmärtämätön "kansalainen", joka on syytä pitää päätöksentekijöiden pöydistä poissa, ainakin kun strategioista, maankäytöstä tai liikenteestä keskustellaan? Ilmeisesti hänet olisi syytä pitää poissa myös äänestyskopista, kun kerran Trumpin tai Brexitin kaltaisia vääriä päätöksiä pääsee tapahtumaan.

Michel Foucault esitti tunnetussa teoksessaan "Sanat ja Asiat" provokatiivisen väitteen, että "ihminen" on itse asiassa aika tuore keksintö, modernin ajan luomus; ei niin ettei ihmisiä olisi ollut olemassa ennenkin ja olisi jatkossakin, mutta "ihminen" abstraktina tiedon kohteena ja subjektina on monessa mielessä ongelmallinen. Foucault ennakoikin, että "ihminen" voi ehkä kadotakin yhtä helposti kuin rantahiekkaan piirretty kuva. Epäilemättä näin ei ole ainakaan vielä käynyt: kaupunkejakin suunnitellaan yhä "ihmiselle" – "cities for people".

Vastaavasti voidaan pohtia, onko "kansalainen" yhtä lailla ongelmallinen käsite, etenkin kun se asetetaan vastakkain "asiantuntijan" kanssa. Kun jo loogisesti asiantuntija on myös kansalainen, mihin tällä viitataan? Ilmeisesti asiantuntijuus ei tässä liity suinkaan asian tuntemiseen tai tietoon, vaan se tarkoittaa virkamiestä tai -naista, joka valmistelee suunnitelmat ja strategiat päätettäviksi. Ehkä sillä voidaan viitata myös niihin asiantuntijoihin, joilta tietoa tilataan. "Kansalaisia" ovat sitten kaikki muut, ne joilla ei ole "pääsyä päätöksenteon edellyttämään tietoon" (sic).

Tämä jaottelu ei tietenkään kestä lähempää tarkastelua. Strategioita ja kaavoja valmistelevat virkahenkilöt ovat tietysti asiantuntijoita – usein jopa huippuasiantuntijoita – mutta heidän asiantuntemuksensa on väistämättä rajallista, kuten tässä maailmassa aina.  Toisaalta prosessin ulkopuolella olevat ihmiset voivat olla yhtä lailla asioita tietäviä ja tuntevia – joillain alueilla jopa asiantuntevampia kuin asioita valmisteleva virkakunta ja heidän tuottamaansa tietoa hyväkseen käyttävät poliitikot. Olisi absurdia väittää, että asiantuntemus olisi tänä päivänä suljettuna jonkin profession tai instituution sisään. Se on pikemminkin pieninä palasina maailmalla. Tavallaan me ollaan asiantuntijoita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan.

Tässä mielessä "asiantuntijat", jotka "osallistavat" "kansalaisia" tai "asukkaita" eivät ole oikeastaan tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa vaan oman puheensa, diskurssiensa rakentamien olentojen kanssa. Katsotaan hiukan tarkemmin Kaarin Taipaleen kertomaa tarinaa Helsingin Kaupunkikaavasta, jonka hän esittää esimerkkinä vuorovaikutuksen turhuudesta.

"Syksyllä 2016 valtuustossa hyväksytystä Helsingin yleiskaavasta käydyn keskustelun yleisimpiä väittämiä oli, että väestöennusteet ovat virheellisiä. Kysyttiin, ”miksi te pakotatte kaikki ihmiset muuttamaan tänne?” Mikään fakta ei kuitenkaan kelvannut vastaukseksi.
Kansalaiset reagoivat aivan kuin jokainen kaavan mahdollistama muutos tapahtuisi huomenna heidän ikkunansa edessä. Eivät he pohtineet, millainen Helsingin pitäisi olla vuonna 2050.
Kaavakartta tehtiin kaavan strategisen luonteen vuoksi pikselimuotoisena. Mitoituksen testaamiseksi oli luonnosteltu joitakin illustraatioita, joita kuitenkin tulkittiin yksityiskohtaisesti. Yhtäältä pikselikarttaa siis moitittiin liian teoreettiseksi ja vaikeaselkoiseksi, mutta toisaalta keskuspuistossa aidattiin pikseleitä narulla."

Seurasin itse tätä keskustelua kaavoitusprosessin ulkopuolisen asiantuntijan näkökulmasta osana tutkimushankettani, ja se vaikutti koko lailla toisenlaiselta. Väestöennusteiden "virheellisyydestä" ei tietysti kannattanut edes keskustella, koska Helsingin väestöä vuonna 2050 ei voi ennustaa; kyse on sen mahdollistamisesta, että asunnot voidaan rakentaa päätetylle määrälle ihmisiä. Sen sijaan oli mielekästä keskustella siitä, oliko ohjevuoden mielivaltainen asettaminen niin kauas järkevää, yleiskaavat kun tehdään keskimäärin kymmenen vuoden välein. Sen seurauksena nimittäin oli "pakko" sijoittaa "väestökasvua" vastaava määrä asuntoja kerralla johonkin, kuten bulevardien varsille ja viheralueille.

Toisaalta kun eräskin asukas protestoi, että hänen alueelleen suunniteltu rakentaminen tuhoaisi tärkeän lähiliikuntapuiston, joka samalla oli kaupungin itse tilaamien selvitysten mukaan liito-oravan ydinalue, kaupunki vastasi toteamalla, että "tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä". Tällä ei tietysti ollut mitään tekemistä sen kritiikin kanssa, mitä asukas oli esittänyt, joten epäilemättä "asiantuntija" ei vastannnutkaan tälle oikealle ihmiselle vaan "kansalaiselle", joka kuvitteli että "muutos tapahtuisi huomenna hänen ikkunansa alla".

Yleiskaavan "pikselimuodosta" käytiin tosiaankin keskustelua, se kun teki kaavasta huomattavan väljän ja monitulkintaisen, jonka ohjausvaikutus oli vastaavasti vähäisempi. Suomalainen kaavoitusjärjestelmä on luonteeltaan regulatiivinen: se ei sinänsä saa asioita toteutumaan, mutta se voi kyllä estää pahimmat virheet kuten arvokkaiden luonto- tai kulttuuriympäristöjen tuhoamisen. Kun kaava väljenee, se ei enää toimi tässä tarkoituksessa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että siitä tulisi strateginen – ainakaan kansainvälisten asiantuntijoiden mukaan. Strategisuudessa juuri toteutumisen edellytykset  – ei pikselien koko – on olennaista.  Mutta toki niitä voi vaikka merkitä metsään narulla, se kun on oiva tapa havainnollistaa asioiden mittakaavaa. Poliittinen ele sekin.

Oman tutkimushankkeeni hämmentävin havainto oli se, kuinka systemaattista on suunnittelijoiden ja heidän kanssaan keskustelevien ihmisten puhuminen toistensa ohi. Mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että "asiantuntija" ei puhu lihaa ja verta oleville ihmisille vaan "kansalaisille". Nämä "kansalaiset" ovat tosiaan kuin rantahiekkaan piirrettyjä kuvia. Ehkä tulee vielä aika, jolloin meren aallot pyyhkivät niiden yli ja ne katoavat näkyvistä.

Tarinoita takapihalta 9: Kuollut kulma ja kolmijalka

Onko vuorovaikutus kaupunkisuunnittelussa silkkaa ajanhukkaa? Syntyykö osallisten (joiden elämään kaavoitus vaikuttaa) ja suunnittelijoiden välille aitoa vuorovaikutusta, vai onko kyse vain yksisuuntaisesta liikenteestä, jossa suunnittelijat informoivat kaupunkilaisia, ja jossa kaupunkilaiset taas yrittävät saada näkemyksiään läpi suunnittelukoneiston syövereissä? Kahta yksisuuntaista katua ajavat autot eivät koskaan kohtaa. Ehkä niin on tarkoituskin? Nämä kysymykset ovat tärkeitä ja hiukan nolojakin; niin vahvasti suunnittelun vuorovaikutteisuutta on rummutettu lainsäädännöstä kommunikatiivisen suunnittelun teorioihin, eikä moni käytännön suunnittelijakaan tohdi sitä kyseenalaistaa - ainakaan sanoissa, jos kohta teot voivat olla toinen juttu.

Havainnekuva Munkkivuoren
ympärille suunnitellusta
täydennysrakentamisesta 

Osa blogini lukijoista muistaa ehkä sarjan kirjoituksia nimellä "Tarinoita takapihalta", jossa seurattiin yhden kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusprosessin kulkua osana Helsingin uuden yleiskaavan valmistelua. Kyse oli tapaustutkimuksesta, joka poikkesi tavanomaisesta: sen sijaan, että tutkimusta olisi tehty perinteiseen tapaan haastattelemalla eri toimijoita jälkeenpäin (ja pohtimalla mitä heidän selonteoistaan voisi päätellä), rakennettiin koeasetelma, jossa prosessin kulkua seurattiin lähes reaaliaikaisesti ensimmäisistä luonnoksista kaupunginvaltuuston hyväksymään kaavaan saakka. Etukäteen ei voinut tietää kuinka prosessissa kävisi. Tuoreimmassa Yhdyskuntasuunnittelu-lehdessä (4/2017) on nyt julkaistu hankkeen pohjalta kirjoitettu artikkeli. On siis aika palata vielä siihen, mitä hankkeesta opittiin. 

Kaavaluonnos 2014

Mutta ensin pari varoituksen sanaa väärinkäsitysten välttämiseksi. Perinteisesti yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään joko kvantitatiivisesti laajoilla aineistoilla tai kvalitatiivisesti pienillä aineistoilla. Edelliset mahdollistavat paremman yleistettävyyden, mutta ne jäävät pakostakin abstraktille tasolle, keskiarvojen, jakaumien ja tilastollisen merkitsevyyden maailmaan.  Kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus taas pääsee syvemmälle asioiden merkityksiin, mutta tuloksia on vaikeampi yleistää.  Vaikka jälkimmäisiä menetelmiä on sovellettu jo pitkään, yhä vielä törmää keskusteluun siitä, kannattaako pieniä aineistoja tutkia, kun niistä ei voi kuitenkaan tehdä yleistettyjä johtopäätöksiä. Voidaanko niiden pohjalta tehdä vain juuri valittuja aineistoja koskevia päätelmiä, mikä ei ole kovin kiinnostavaa? Eli tähän tapaukseen soveltaen: olisiko yhden pienen vuorovaikutustarinan sijasta tutkittava koko Helsingin tai vaikka Jyväskylän ja Lahdenkin vuorovaikutuskäytäntöjä (kuten yksi artikkelikäsikirjoituksen lukenut arvioija itse asiassa ehdottikin)? Ihan hyvä näitäkin olisi tutkia, mutta nyt ei ollut kysymys siitä.

Kaavaehdotus 2016

Ehkä idean ymmärtää paremmin toisesta yhteydestä, vaikkapa onnettomuustutkinnasta.  Kun puolustusvoimien miehistönkuljetusauto törmäsi viime lokakuussa junaan Raaseporissa, asiasta käynnistettiin luonnollisesti tutkinta, jonka tarkoituksena oli etsiä syy onnettomuudelle. Syitä haettiin mm. varusmieskuljettajien univajeesta, koulutuksesta, turvamääräyksistä, säästä, kuorma-auton turvavarusteista jne. Ennen pitkää päätettiin kuitenkin sulkea kyseinen tasoristeys, jossa ajoväylä kulki terävässä kulmassa rataan nähden.  Tämä viittaa siihen, että keskeinen syy onnettomuuteen oli junan tulo kuolleesta kulmasta, jolloin sitä ei voinut havaita sen enempää ikkunoiden kuin peilien avulla. Kyse oli siis (ilmeisesti) rakenteellisesta ongelmasta, joka ei ollut yksittäisen varusmieskuljettajan syy.

Mutta miksi tutkia yksittäistä onnettomuutta, jos kaikki muut ajoneuvot olivat ylittäneet tasoristeyksiä ongelmitta? Koska syyn selvittämisen kautta voidaan pyrkiä estämään vastaavia onnettomuuksia jatkossa. Jos siis syyksi selviää radan viistosti ylittävä tasoristeys, kyse on yhdyskunta- tai liikennesuunnittelussa tehdystä virheestä: rata tulisi aina voida ylittää kohtisuoraan, suorassa kulmassa rataan nähden. Silloin lähestyvän junan voi nähdä. Tämän yksittäisen risteyksen sulkeminen ei kuitenkaan riitä, vaan on selvitettävä onko niitä muuallakin ja päästävä niistä pikimmiten eroon. Yleistäminen tapahtuu siis tätä kautta. Filosofiassa tällaista päättelyä kutsutaan abduktioksi eli päättelyksi kohti parasta selitystä, mutta kyse on varsin arkipäiväisestä asiasta.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan
päätös 2016

Vastaavasti Tarinoita takapihalla -tutkimuksessa tutkittiin yksityiskohtaisesti vuorovaikutusprosessin kulkua tilanteessa, joka edusti varsin tyypillistä konfliktia: kaupunki suunnitteli täydennysrakentamista Munkkivuoren asuinalueen ympärille, myös keskeiseen liikuntapuistoon, joka oli samalla paljastunut liito-oravan ydinalueeksi. Asukkaat organisoituivat puolustamaan puistoaan vedoten toisaalta luonnonsuojeluun, toisaalta virkistysarvoihin. Sen sijaan suunnitelman muut osa-alueet kuten Munkkivuoren ja Talinrannan välisen alueen rakentaminen tai Turunväylän ja Huopalahdentien bulevardisointi eivät herättäneet intohimoja.

Suunnitelma säilyi kuitenkin lähes muuttumattomana kaavaluonnoksesta kaavaehdotukseen, eikä alueelta piirrettyä havainnekuvaa myöskään tarkistettu miltään osin. Vasta kun kaupunkisuunnittelulautakunnassa edustettuina olevat puolueet aloittivat neuvottelunsa eli oman "suunnittelunsa", rakentaminen poistettiin puiston päältä samalla kun sitä lisättiin ja tehostettiin Talinrannan vieressä ja Turunväylällä. Lopputuloksena oli hiukan outo suunnitelma, jossa Munkkivuoren pohjoispuolelle jäi kaksi "sarvea", ja viheryhteys Munkinpuistosta katkesi kesken kaiken. Viimeisessä tarkistetussa ehdotuksessaan kaupunkisuunnitteluvirasto kuitenkin korjasi nämä kummallisuudet.

Lopullinen kaavaehdotus 2016

Mistä tämä tarina oikein kertoi? Tavallaan lopputulos oli win-win eikä niinkään yhteentörmäys: asukkaat saivat puistonsa säilytettyä, suunnittelijat saivat haluamansa rakennusoikeuden toiseen paikkaan ja poliitikot pääsivät esiintymään luonnonsuojelijoina. Yleiskaavan kokonaisuudessa tämä oli varsin pieni yksityiskohta, joka ei mitenkään vaarantanut sen keskeisten tavoitteiden toteutumista. Lopputulos syntyi kuitenkin vasta poliittisen prosessin tuloksena; itse kaavan valmistelu vaikutti olevan täysin sokea ja kuuro käynnissä olevalle keskustelulle. Asukkailta tuleva tieto ja perustelut eivät siirtyneet suunnittelupuheeseen, ratkaisuista puhumattakaan. Toisaalta suunnittelijoilta asukkaille kohdistettu viestintä oli joko toteavaa tai informoivaa. Suunnitteluratkaisujen perusteista, esitetyistä argumenteista, käytettävissä olevasta tiedosta ja sen relevanssista ei käyty keskustelua, ja kun muutoksia tehtiin, niitäkään ei perusteltu - poliittisia päätöksiä kun ei tarvitse. Vaikka siis kaikki voittivat, häviäjä oli juuri se vuorovaikutus, jota niin lainsäädäntö kuin kommunikatiivisen suunnittelun teoriat peräänkuuluttavat.

Mistä tämä johtui? Missä on kaupunkisuunnittelun kuollut kulma? Vastausta voidaan tietysti lähteä hakemaan suunnittelijoiden ja osallisten vuorovaikutustaidoista, koulutuksesta, asenteista, organisaatiokulttuurista tai valtasuhteista. Näillä kaikilla on varmaan osansa, mutta ehkä ratkaisu on paljon yksinkertaisempi. Kaupunkisuunnittelussa ja rakentamisessa on helppo erottaa kolme välttämätöntä osa-aluetta: asiantuntemus (erityisesti tekninen sellainen), poliittinen päätöksenteko ja yksityinen liiketoiminta. Ne ovat kaikki riippuvaisia toisistaan: asiantuntijat eivät voi tehdä päätöksiä, joten heidän on saatava työlleen poliittinen tuki. Poliitikot taas eivät voi tehdä päätöksiä ilman valmistelua, ollessaan tyytymättömiä he yleensä lähettävät suunnitelmat "takaisin valmisteltaviksi". Kaavan toteutuminen taas edellyttää yksityisiä investointeja ja liiketoimintaa, joita ei synny vain päättämällä. Liiketoiminta ja rakentaminen taas on riippuvaista kaavoituksesta eli poliittisesta sääntelystä. Näiden kolmen jalan varassa kaupunkisuunnittelu joko seisoo tai kaatuu. Ne muodostavat suunnittelun kantavan rakenteen.

Asukkaiden ja suunnittelijoiden välisellä vuorovaikutuksella ei ole tässä isossa kuviossa osaa eikä arpaa. Se on ylimääärinen palikka tai julkisivulaatta, jolla suunnittelu saadaan näyttämään demokraattisemmalta - samalla tavoin kuin se saadaan kestävän kehityksen argumenteilla näyttämään ympäristöystävällisemmmältä. Todellisen vaikuttamisen on kuljettava epäsuorasti näiden tukijalkojen kautta. Kuluttajina kaupunkilaiset päättävät, millaisissa asunnoissa he haluavat asua ja minkälaisissa kaupoissa tehdä ostoksensa, mikä vaikuttaa investointeihin. Äänestäjinä he voivat luoda painetta poliittisille päätöksentekijöille. Oikeusvaltion jäseninä he voivat vartioida poliittisten päätösten lainmukaisuutta. Ja näiden kaikkien välittäjäaineena toimii neljäs valtiomahti, media.  Sen uudet ilmiöt kuten blogit ja sosiaalinen media ovat avanneet aivan uusia väyliä vaikuttamiseen. Kaupunkilaisilla on siis kyllä mahdollisuuksia kaupungin kehittämisessä, mutta ne ovat luonteeltaan epäsuoria.  Ehkä huomio kannattaakin suunnata niihin?

Kimmo Lapintie (2017) Tarinoita takapihalta 2.0: vuorovaikutus digitaalisen median aikakaudella. Yhdyskuntasuunnittelu, vol. 55, n:o 4.

100 vuotta kuviteltua yhteisöä

Nyt kun epälukuinen määrä Suomi 100 -tapahtumia on saatu päätökseen, on aika palata arkeen ja tunnustaa, ettei juhlakalua ole oikeasti ollut olemassa. Tai tarkentaen: on olemassa itsenäinen Suomi-niminen valtio, jolla on viralliset rajat ja valtiosääntö, ja jonka muut itsenäiset valtiot tunnustavat. Mutta ei ole olemassa Suomi-nimistä yhteisöä, jollaista meille on yritetty markkinoida muun muassa teemalla "Yhdessä-tillsammans-together". Tämä yhteisö on kuviteltu, fiktio – vain samalla tavalla olemassa kuin joulupukki, johon toki moni tänäkin jouluna uskoo.

Poliisit ryhmittymässä asemiin Narinkkatorilla
itsenäisyyspäivänä. Kuvan henkilöt ovat aivan tavallisia julkisen
 tilan käyttäjiä eivätkä Odinin sotureita.
En halunnut kerjätä verta nenästäni heitä kuvaamalla. 

Itsenäisyyspäivänä kävin kahvilla Kampin keskuksessa ja katselin samalla sen läheisyydessä parveilevia maastopukuisia tai nahkatakkisia miehiä, joiden selkää koristi "Soldiers of Odin" tai pääkallo ja sääriluut, valmistautumassa Isänmaallisen Vastarintaliikkeen kulkueeseen. Mielenosoitusmarssi lähti liikkeelle Narinkkatorilta kohti Töölöntoria, jolta lastentapahtuma oli turvallisuussyistä siirretty syrjemmälle. Molemmissa paikoissa ja matkan varrella poliisi – valtiovallan edustajana – oli jo asettunut asemiin. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa huolestuin omasta turvallisuudestani suomalaisessa kaupungissa – siitä huolimatta, että mielenosoittajien banderollissa luki "Turvallinen Suomi takaisin".

Mietin, mikä minua ja noita "sotureita" yhdistää. Aika vähän: ei arvomaailma, ei poliitinen kanta, ei koulutus, ei kielenkäyttö, ei tieto, ei pukeutuminen, ei käyttäytyminen, eivät tavoitteet, eivät verkostot...itse asiassa vain se, että olimme samassa tilassa, saman valtion alueella ja varmaan enimmäkseen saman valtion kansalaisia. Lähimmät sukulaissielut odinilaisille löytyvät ehkä pikemminkin Trumpin kannattajakunnasta, kuten perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari onkin tuonut avoimesti esille.

Mutta mikä on valtio? Valtio on suvereeni, sillä on monopoli väkivallan käyttöön rajojensa sisällä. Hyvä niin, sillä minäkään en haluaisi joutua palkkaamaan yksityisiä turvamiehiä näiltä "sotureilta" suojautuakseni.
Valtioiden ytimessä on valta, ja ne syntyvät yleensä valloittamalla. Suomenkaan alueella asuvat alkuperäiskansat eivät ole muodostaneet mitään yhteisöä myöhemmin tulleiden kanssa; heidän maansa on ”valloitettu”. Se oli helppoa erityisesti siksi, että heidän kulttuuriinsa ja elinkeinoonsa ei kuulunut olennaisena edellytyksenä maanomistus. Mitä yksityinen ei omistanut, sen omisti kruunu. Kartta valtion omistamista maista kertookin karulla tavalla tästä: miten sattuukin, että omistus keskittyy pohjoiseen? 

Valtio pitää yllä suvereniteettiaan erilaisilla symboleilla ja rituaaleilla, joita tämänkin vuoden aikana on nähty kyllästymiseen asti: lipuilla, paraateilla, vastaanotoilla, kansallislauluilla, urheilukilpailuilla, kunniamerkeillä – jopa taiteella. Näin ollen ei ollut mitenkään ihmeellistä, että saamelaisten pyhä Saana-tunturi valaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivien kunniaksi sinivalkoiseksi – eli valloittajan väreillä. Vallalla ei ole moraalia; Suomen itsenäisyydellä tai sen rajoilla ei ole sen enempää moraalista oikeutta kuin olisi ollut Katalonian itsenäisyydellä – sitä vain ei vallanpitäjä hyväksynyt eivätkä muut valtiot tunnustaneet.

Saana valaistuna (luonnoskuva Tiia Pulkkinen)

Mutta palataan siihen yhteisöllisyyteen. Kuviteltu yhteisö on termi, jonka toi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun Benedict Anderson teoksellaan Imagined Communities. Reflections on the Origins and Spread of Nationalism vuodelta 1983 (suomentanut Joel Kuortti, Vastapaino 2007). Ajatus on yksinkertainen: kun emme voi mitenkään tuntea kaikkia valtion kansalaisia, meidän on kuviteltava välillemme jonkinlainen yhteys. On arvioitu, että ihmisen aivot kykenevät käsittelemään vain noin 150 henkilön ryhmää (ns. Dunbarin luku) – keskimäärin varmaan facebook-kaverien lukumäärä, jos hyväksyy kavereikseen vain tuntemansa ihmiset. Näin ollen suurimpaan osaan kanssaihmisistä on muodostettava kuviteltu yhteys erilaisten symbolien kautta. Kansallisvaltiot rakentavat näitä tietoisesti. Keskeisenä välineenä on peruskoulutus, jossa kansallinen tarina vakiinnutetaan, mutta yhtä tärkeitä ovat ihmisiä yhteen kokoavat rituaalit kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto (jonne pääsee vain eliitti mutta jota katselee puolet kansasta) tai monumentit kuten juuri paljastettu talvisodan muistomerkki. Sekin on varsin luonnollista, että Suomessa juhlitaan itsenäisyyttä nimenomaan sotia muistelemalla. Varsinaisessa verettömässä ja Venäjän heikkouden vuoksi ”lahjaksi sadussa” itsenäistymisessä ei ole ollut tarinan aineksia, toisin kuin kansakunnan kohtalonhetkissä talvi- ja jatkosodissa.

Kuvitellut yhteisöt eivät kuitenkaan rajoitu vain kansallisvaltioihin: myös työpaikoilla odotetaan ihmisten sitoutuvan yhteisönsä päämääriin, strategioihin ja arvoihin. Yrityksen henkilöstökyselyssä voidaan kysyä esimerkiksi suhtautumista väitteeseen "Tunnen loukkaantuvani henkilökohtaisesti jos työnantajaani arvostellaan". Myös asuinalueilla ja niiden suunnittelussa pyritään yhteisöllisyyteen, jonka ajatellaan tukevan ihmisten onnellisuutta, yhteistoimintaa ja alueiden menestystä. Taustalla on yhtä lailla kuviteltu perinteinen kyläyhteisö, jossa "koko kylä kasvattaa lapset". Mutta koettakaapa kasvattaa naapurinne lapsia tai arvostella heidän kotikasvatustaan; näette välittömästi kuinka ohuella pohjalla asuinalueyhteisöllisyys on. Älkää koettako sitä edes kotona.

Kaupunkisuunnittejoiden ja arkkitehtien pyrkimykset luoda "yhteisiä olohuoneita" tai  "kaupunkikyliä" tiloja rajaamalla ja johtamalla naapureita kohtaamaan toisiaan ovat yhtä onnettomia kuin poliitikkojen tuoreet yritykset vedota suurten terveystalojen vastuuntuntoon. Markkinatalous ei toimi sillä tavalla. Modernit yhteisöt ovat valinnaisia: ihmiset hakeutuvat niihin porukoihin, joiden arvot tai tavoitteet sopivat heidän omiinsa, ainakin sillä hetkellä. Odinin soturit ovat moderni yhteisö, samoin kuin heitä väistämään joutuneet "Töölön lapselliset", joiden tarkoituksena oli järjestää lastentapahtuma Töölöntorille. Asuinalue on kuitenkin hiukan eri asia. Kun ostan tai vuokraan asunnon joltain alueelta, se on omistajan ja minun välinen yksityisoikeudellinen sopimus, johon naapureilla ei ole sanan sijaa. Yhteisöasuminen, jossa yhteisö haastattelee ja valitsee uudet jäsenensä, on jäänyt marginaali-ilmiöksi.

Toki yhteisöllisiä suhteita voidaan jossain määrin tukea esimerkiksi luomalla cul-de-sac-tyyppisiä pieniä asuinalueita, joihin muilla kuin asukkailla ei ole mitään syytä eksyä. Sekään ei välttämättä riitä, mikäli asukkaiden vaihtuvuus on syystä tai toisesta suuri. Toisaalta kun olemme siirtymässä entistä urbaanimpaan kaupunkiasumisen, hyvän kaupungin eväitä ei enää kannata hakea menneisyyden kuvitelluista yhteisöistä. Kaupungissa olisi pikemminkin kyettävä turvaamaan erilaisten ihmisten turvallinen kohtaaminen. Jos sen hintana on poliisien, vartijoiden ja turvakameroiden lisääntynyt läsnäolo julkisessa tilassa – puhumattakaan siitä, että kaupunkitapahtumat on siirrettävä turvaan yksityisiin tiloihin – kaupunki syö itse omat eväänsä.

Ei ole avaraa

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti pienistä asunnoista. Taustalla on erityisesti pääkaupunkiseutua vaivaava hintojen nousu, joka tuntuu kohdistuvan erityisesti pieniin asuntoihin: yksiöiden hinta tai vuokra lähentelee jo kaksioiden vastaavaa, ja neliöhinnat karkaavat tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Joillekin tämä on selvä merkki siitä, että pieniä asuntoja tulee rakentaa lisää, kun niistä kerran näyttää olevan pulaa.

Norminpurkutalkoiden nimissä myös asunnon minimikoosta halutaan päästä eroon. SATO onkin iskenyt tähän rakoon toteuttamalla Vantaan Martinlaakson koeluontoisesti 15, 5 neliön kokoisia minikämppiä, kun rakennusmääräysten mukainen minimikoko on 20 neliötä. Tosin tämä on saatu aikaiseksi 1,5 metriä matalalla parvella, johon vuode on sijoitettu; asunnoissa siis puretaan kerralla kaksi normia, sillä  asuinhuoneen korkeuden tulisi olla vähintään 2,5 metriä, joskin "vähäisen osan huonekorkeus voi olla edellä mainittua pienempi, ei kuitenkaan alle 2200 mm", kuten määräyksissä todetaan.

Rakennuttajalle tällaiset asunnot ovat kannattavia, kun neliövuokra voidaan nostaa 32:een, kun se Vantaan vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa on keskimäärin 18,5. Asunnot myös menivät hyvin kaupaksi: halukkaita ottajia 68 asunnolle olisi ollut yli 300. Win-win? Olisiko kaupunkien – erityisesti Helsingin, jossa hintojen nousu on ollut suurinta – kuunneltava markkinoita ja löysättävä minimi- ja keskikokovaatimuksiaan?

Sitä kannattaa kyllä vakavasti pohtia. Markkinafundamentalistin maailma on kuitenkin hyvin yksinkertainen: hänen mukaansa ihmiset tietävät itse parhaiten, mikä on heidän hyvinvointinsa kannalta parasta. Jos ihmisten markkinakäyttäytymistä yritetään julkisen vallan toimin rajoittaa, se merkitsee "hyvinvointitappiota". Alkoholisti tietää siis itse, että hänen hyvinvointinsa kannalta parasta on seuraava ryyppy, ja tästä seuraava mielihyvä ylittää niin työpaikan, asunnon kuin perheenkin tuomat hyödyt. Narkomaanille taas seuraava piikki tuo vastaavan euforian; pitkä elämä on yliarvostettua.

Mutta leikki sikseen; ei miniasunnon valitsijaa voida sentään syyttää elämänhallinnan menetyksestä. Argumentti on kuitenkin täsmälleen sama, joten muullakin kuin hintainformaatiolla on julkisia päätöksiä perusteltava. Kaupungilla on oikeus pyrkiä estämään sellainen kehitys, jota ei voida pitää toivottavana, vaikka se syntyisikin markkinoiden välityksellä. Julkisella vallalla on oikeus ja velvollisuus koulutukseen, sosiaalipolitiikkaan ja myös kaupunkisuunnitteluun, vaikka markkinafundamentalistit nimittävätkin sitä "sääntelyksi", joka vähentää rakentamista ja siten hyvinvointia.

Kaupungin, jonka kadut ja puistot ovat täynnä juoppoja ja narkkareita, voi hyvällä syyllä sanoa epäonnistuneen tehtävässään julkisena toimijana.  Samalla tavalla voidaan pohtia – kuten professori Mari Vaattovaara sen ilmaisi – onko Suomelle tai Helsingille kilpailuetu tulla tunnetuksi maailman pienimmistä asunnoista. Jo nyt aloitettujen asuntojen keskikoko koko maassa on pudonnut 98 neliöstä (vuonna 2010) 65,5 neliöön. How low can you go?

Tärkeintä ovat kuitenkin itse asukkaat, heidän kokemuksensa ja elämänlaatunsa. Mitä tiedämme siitä? Ehkä osaa ei niinkään kiinnosta imurointi vaan vaikkapa ravintolaillallinen, kuten Lauri Lehtoruusu blogissaan pohdiskeli. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, sillä pelkkien asuntojen sijasta meidän tulisikin tarkastella koko yhdyskuntarakennetta: siirtyykö elämä asuntojen kutistuessa entistä enemmän kaupunkitilaan ja sen palveluihin? Tästä on jo jonkin verran viitteitä: tuoreimmassa Asukasbarometrissa sijainti ja liikenneyhteydet laatutekijöinä olivat jo nousseet perinteisten luonnonympäristön ja rauhallisuuden ohi.

Toisaalta tälle ajalle tyypillisen urbaanin hehkutuksen kääntöpuolena on vähäisempi kiinnostus asumiseen ja sen laatutekijöihin mikrotasolla. Tuoretta Katajanokan Sailors' Home -kerrostaloa Arkkitehti-lehdessä (4/2017) arvioinut Tommy Lindgren nosti tämän ongelman esille: "Hyvä ja toimiva asunto, useaan suuntaan avautuvine ikkunoineen ja mahdollisine parvekkeineen tai terasseineen, on tänä päivänä kantakaupungissa selvästi alisteinen kivikaupunki-arkkitehtuurin ideaalille, joka arvostaa yhtenäistä, umpinaiseen pintaan ja yhdenmukaiseen aukotukseen perustuvaa katujulkisivua."

Katsotaanpa.  Oheisessa kuvassa näkyy kolme mainitun talon asuntoa, kooltaan 37, 50 ja 59 neliötä, kaukana siis viidestätoista neliöstä. Elämä on kuitenkin jo näissä puitteissa varsin rajattua. Avaruutta on pyritty lisäämään avoimella pohjaratkaisulla, jossa keittiö, olohuone ja ruokailuryhmä ovat yhtä tilaa, johon myös makuuhuoneet voidaan avata liukuoven kautta. 50 neliön kaksion makuuhuoneeseen ei mahdu työpöytää, joten ainoa mahdollinen paikka työskentelyyn on ruokailuryhmä, jonka vieressä ei ole ikkunaa. Liukuovi olohuoneeseen tuhoaa ääneneristävyyden ja vaikeuttaa sisustamista kuten kirjahyllyn tai taulu-tv:n virittämistä. 37:n neliön yksiössä parisänky on heitetty olohuoneeseen, eikä TV:lle löydy minkäänlaista paikkaa; ehkä sitä katsotaan enää läppäriltä. 59:n neliön asunnossakaan ei työpöytää ole kehdattu piirtää makuuhuoneeseen, mutta keittiön pöydän vieressä on sentään pieni ikkuna.

Se, että kyseinen suunnitelma on julkaistu Arkkitehti-lehdessä, kertoo tunnetusta ja arvostetusta toimistosta (Huttunen-Lipasti-Pakkanen), jossa suunnitelmasta ovat vastanneet Risto Huttunen, Paula Leiwo ja Uula Kohonen. Kyse ei siis ole taitamattomuudesta vaan siitä, että asuntojen kaikki tilat kurottavat siihen yhteen ja ainoaan suuntaan, josta ne saavat valoa. Sillä on hintansa: television katselu tai musiikin kuuntelu toisen yrittäessä nukkua ei oikein onnistu. Kotikirjastoa ei juuri kannata kerätä, eikä isolle TV-ruudulle ole tilaa. Kotitoimistokin kannattaa siirtää kahvilaan tai kirjastoon, kuten moni tekeekin.

Tämä herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Kun lapsiperheet ovat nyt tilastojen mukaan jäämässä kaupunkiin, koskeeko se vain pienten lasten vanhempia? Pienen lapsen sijoittaminen tällaisiin asuntoihin vielä onnistuu, mutta entä kahden teini-ikäisen? Edellisen sukupolven aikana oli vielä tavallista, että sisarukset jakoivat saman huoneen, mutta nykyään omaa huonetta pidetään lähtökohtana, erityisesti eri sukupuolta oleville teini-ikäisille. Onko tässä asiassa luvassa kulttuurimuutos, vai viivyttävätkö urbaanit vanhemmat vain lähiöön siirtymistään?

Vantaan miniasuntoja on markkinoitu yhteisöllisyydellä ja sodalla yksinäisyyttä vastaan: pienten asuntojen vastapainona on yhteistiloja ja "yhteisömanageri". Toisaalta perinteisempi tapa torjua yksinäisyyttä on kutsua ystäviä kylään, jopa yökylään. Näissä asunnoissa se ei enää onnistu, vaikka uskoisin sen hakkaavan manageroidut pihatalkoot mennen tullen.

Auto on tila

Tämänkesäinen, heinäkuun alussa järjestetty eurooppalaisten yhdyskuntasuunnittelun korkeakoulujen järjestön AESOPin konferenssi alkoi mielenkiintoisesti kahdella varsin erilaisella mutta toisiaan täydentävällä keynote-luennolla. Ensin Simin Davoudi Newcastlen yliopistosta puhui mielikuvituksesta tai kuvitelmista (imaginary) suunnittelun ja kaupunkikehityksen osana. Kyse on teoreettisesti varsin monipolvisesta kysymyksestä, mutta periaatteessa kuitenkin varsin yksinkertaisesta asiasta. Kun tulevaisuutta ei voi tietää, se on kuviteltava. Ja kun tulevia rakennuksia tai kaupunkia ei ole vielä rakennettu, ne on kuviteltava. Kuvitteleminen tekstien, kuvien ja puheen avulla on puolestaan tapa saada ihmisiä puolelleen, mobilisoida muutosvoimia ja tehdä politiikkaa. Tyypillisiä tällaisia kuvitelmia ovat utopiat, jotka yleensä sisältävät vain hyviä asioita.

General Motorsin visio robottiautosta vuodelta 1939.
(Chuck Murphy: Autonomous Cars: Speeding into the Future)

Toisen luennon piti José Viegas, OECD:n International Transport Forumin pääsihteeri.  Esitys oli edellisen vastakohta mutta samalla sen havainnollistus: ei teoriaa vaan nimenomaan kuvitelmaa. Kyseessä oli tämän hetken ehkä vaikutusvaltaisin mielikuvitustarina, kertomus liikkumisen vallankumouksesta. Sehän on kaikille tuttu: itseajavat robottiautot tulevat, ja kuljettajan palkkakustannusten poistuessa liikkuminen muuttuu paljon halvemmaksi. Samalla liikenneturvallisuus lisääntyy. Sähköautot tulevat, ja niiden myötä autojen päästöt pienenevät radikaalisti, tehden kaupunki-ilmasta terveellisempää hengittää. Liikenteessä siirrytään Mobility as a Service (MaaS)-ajatteluun, jolloin ihmisillä ei ole enää tarvetta omistaa autoa (joka nykyisin seisookin valtaosan ajastaan käyttämättömänä). Sen sijaan ketjutetaan erilaisia liikennevälineitä kuten metroa, itseajavia autoja (jotka jatkavat matkaansa jätettyään sinut määränpäähäsi), kaupunkipyöriä tai vaikka tasapainolautoja. Hyviä asioita kaikki. Tämä muutos liikkumisessa merkitsee myös - näin tarina jatkuu - vallankumousta kaupunkisuunnittelussa, johon ei nyt olla riittävästi varauduttu. Tuoreessa blogissaan Raine Hermans kertaa tämän tarinan varsin puhdasoppisesti.

Viegas ei kuitenkaan tyytynyt vain toistamaan tätä tarinaa, vaan hän nosti esille myös muutaman aika olennaisen asian, joiden kautta tarina alkaakin saada kriittisiä sävyjä. Ensimmäinen liittyy julkiseen rahoitukseen. Autoilu on järjettömän kallista mihin tahansa muuhun liikkumismuotoon verrattuna, ja siksi kuvitelmat autoilusta murto-osalla nykyisistä kustannuksista ovat niin houkuttelevia. Iso osa näistä kustannuksista on auto-, ajoneuvo-, käyttövoima- ja polttoaineveroja. Auto on, kuten sanotaan, verottajan lypsylehmä, jonka kohdalla autoilija alistuu vapaaehtoisesti lypsettäväksi. Valtiolla ei ole varaa panna tätä lehmäänsä teuraaksi ja nostaa esimerkiksi kaikkien verotusta vastaavasti. Jostain ne rahat on revittävä.

Tähän liittyi liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin taannoinen yritys tehdä vallankumous (vai pitäisikö sanoa vallankaappaus) liikennejärjestelmässämme. Ajatuksena oli siirtää koko liikenneinfra valtion omistamaan yhtiöön, joka sitten myisi sitä uusille välistävetäjille eli "palveluntuottajille". Nämä puolestaan olisivat laskuttaneet teiden ja erilaisten digitaalisten palvelujen käytöstä kuluttajia. Juoni oli siis siinä, että liikenteen verottamisen sijasta valtiosta olisi tullut eräänlainen tukkukauppias.

Epäilemättä valtio saisi rahansa myös näin, mutta mihin silloin perustuu oletus, että itseajavien sähköautojen käyttäminen olisi jotenkin edullisempaa? Jos syntyy tilanne, jossa autoilija uhkaa säästää jotakin, toki tämä säästö on kerättävä pois. Tuskin voimme panna muita subventoimaan hänen ajamistaan.

Tästä seuraa ensimmäinen häiritsevä johtopäätös. Kuten todettu, autoilijat suostuvat nykyisin vapaaehtoisesti maksamaan autoilun muita liikennemuotoja suuremmat kustannukset kaikkine veroineen. Jos voimme olettaa markkinoiden edes jotenkin kuvastavan kuluttajien preferenssejä, niin ilmeisesti he saavat jotain vastineeksi rahoilleen, jotain muuta kuin pääsyn pisteestä A pisteeseen B. Mitä se jokin on?

Tätä kautta on pohdittava kriittisesti myös muutamaa muuta tarinan käännettä. Vapauttaako robottiauto meidät auton omistamisen tarpeesta tai pakosta? Itse asiassa aika harvan on todellisuudessa pakko omistaa auto. Olen itse elänyt vuodet 1995-2011 ilman autoa, jopa lasten ollessa pieniä. Se luonnollisesti tarkoitti sitä, että asuntoa ei valittu autoriippuvaiselta alueelta vaan hyvien julkisen liikenteen yhteyksien päästä ja kävelyetäisyydellä peruspalveluista kuten kouluista ja kaupasta. Silloin kun julkinen liikenne ei ulottunut määränpäähän (kuten kesämökille), käytimme linja-auton ja taksin yhdistelmää. Mökin ja kirkonkylän palvelujen välisen matkan ajoin polkupyörällä. Yhteiskäyttöautojen tullessa markkinoille aloimme käyttää myös niitä. MaaS on jo täällä, on ollut jo pitkään.

Autoa ei ole siis pakko omistaa, se päätetään hankkia, ja silloin se vastaa ilmeisesti johonkin "tarpeeseen". Mutta mihin?

Näin pitkälle José Viegas ei kuitenkaan päättelyssään edennyt, joten palataan hänen tarinaansa. Automaatio, sähköistäminen ja digitalisaatio eivät ainoastaan tee autoilusta turvallisempaa ja ympäristöystävällisempää, ne tekevät siitä myös mukavampaa. Kun ei tarvitse itse ajaa, säästyy jatkuvan tarkkaavaisuuden aiheuttamalta stressiltä ja voi ajaessaan keskittyä työskentelyyn tai vaikka pelaamiseen. Aika rientää kuin siivillä, tai kuten Viegas sen ilmaiseen, tuloksena on "lower perception of in-vehicle time". Sen seurauksena taas ollaan valmiita ajamaan pitemmälle. Tämäkin prosessi on ollut käynnissä jo pitkään: autojen mukavuuden kehittyessä pitkätkään matkat eivät enää tunnu niin pitkiltä. Eli lisää ajamista.

José Viegasin liikkumisen vallankumous
 (AESOP Congress 2017)

Mitä tästä seuraa? Vaikka robottiautot voivatkin ajaa lähempänä toisiaan kuin nykyautot, tämä etu vähintäänkin kumoutuu lisääntyvän liikenteen kautta. Ruuhkat eivät siis katoa mihinkään ja kaupungin kasvaessa ne lisääntyvät. Mikä neuvoksi? Viegasin mukaan ratkaisuna (nykyisten metroyhteyksien lisäksi) ovat yhteiskäyttöiset autot: ovelta ovelle vievät robottitaksit, jotka kuljettavat optimoidulla reitillään useita asiakkaita, ja taksibussit, jotka ottavat kyytiin ja jättävät matkustajat sopivaan kadunkulmaan.

Niinpä olemme saapuneet tarinamme varsinaiseen antikliimaksiin. Suuren liikennejärjestelmävallankumouksen lopputulos onkin - Kutsuplus!

Kutsuplus oli ihan hyvä järjestelmä, jolla useita asiakkaita kuljetettiin optimoituja reittejä pitkin bussipysäkiltä toiselle. HSL joutui lopettamaan sen kannattamattomana, mutta ehkä se automatisoituna saataisiin taas kannattavaksi. Jokin tässä kuitenkin mättää, ja se liittyy edellä esitettyyn kysymykseen: miksi ihminen haluaa omistaa ja ajaa omalla autollaan? Sitä kysymystä Viegas ei edes esittänyt, mikä kertoo korostetun teknisestä suhtautumisesta liikenteeseen.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani esitin jo yhden mahdollisen selityksen: autoilu on mukavaa, etenkin jos alla on hyvä (ja kallis) auto. Autonvalmistajat ovat onnistuneet hellimään asiakastaan entistä nautinnollisemmilla istuimilla, jotka kiertyvät hänen ympärilleen kuin kohtu. Samalla hänen käytössään on halutessaan räjähtävä voima (jälleen siinä hyvässä ja kalliissa autossa), jota korostetaan tyylikkäillä ja tarvittaessa aggressiivisilla hallintalaitteilla. Autoilija on siis kuin vahva vauva, kuten sosiologi Timo Kalanti asian ilmaisee. Tilanne on kokonaan toinen, jos vauva istutetaankin turvaistuimeen, eikä hänellä ole mahdollisuuksia enää vaikuttaa reittivalintaansa. Hän pääsee vain paikasta A paikkaan B (paljastavaa on, että autoilijat usein käyttävät tätä ilmaisua "joutuessaan" ajamaan halvemmalla ja järkevämmällä autolla). Ja siitähän ei ole kyse.

Toinen selitys löytyy kun ymmärretään, että auto on tila. Aivan samoin kuin oma asunto, autoilija on suvereeni sen suhteen, kenet hän ottaa kyytiin, koska ja missä, vai ajaako hän ennemmin yksin omassa tilassaan, omien ajatustensa kanssa. Hänen ei tarvitse päästää sisään tuntemattomia ulkopuolisia (!), kuunnella heidän juttujaan, haistella heidän hajujaan tai sietää heidän loukkauksiaan. Yksi kollegani ei käytä koskaan julkista liikennettä vaan ainoastaan omaa autoaan, sillä hän on kyllästynyt kuuntelemaan rasistisia kommentteja ulkonäkönsä vuoksi. Toinen kokee auton eräänlaisena välitilana, jonka avulla voi siirtyä työelämän hektisestä sosiaalisuudesta perhe-elämään, tuomatta töitään kotiin. Nykyisissä asunnoissa lapsille pyritään järjestämään omat huoneet, mutta vanhemmilla sellaisia ei yleensä ole. Auto saattaa olla ainoa oma tila etenkin niille paljon parjatuille, jotka autoilevat yksin. Perheen kanssa siitä tulee toki neuvoteltua tilaa, aivan samoin kuin asunnosta, mutta samalla se mahdollistaa perheen sosiaalisten suhteiden tiivistämisen. Auton avulla työntekijä ja perheenisä voi jopa "ottaa ohjat käsiinsä", mitä ei työpaikalla tai kotona välttämättä tapahdu.

Suvereenin tilan merkityksen ymmärtää ehkä parhaiten jos kuvittelee nykyisten omistus- ja vuokra-asuntojen muuttamisen Housing as a Service (HaaS)-ajattelun mukaiseksi palveluksi. Ovikellon soidessa sisään voisi työntyä täysin tuntematon perhe, asuntomme kun sattuisi sijaitsemaan sopivasti heidän matkansa varrella. Joskus väkeä saattaisi lappaa niinkin paljon, että sängyt ja tuolit loppuisivat kesken ja jäljellä olisi ainoastaan seisomapaikkoja - aivan tavallinen tilanne julkisessa liikenteessä. Tämä olisi kyllä ekologista mutta jotain aivan muuta kuin Airbnb. Vallankumous kyllä, mutta vallankumous joka söisi lapsensa.

Valinnanvapaus on jo - vai onko?

Perustuslakivaliokunnan kriittinen lausunto hallituksen maakuntauudistusta ja sote-palveluiden "valinnanvapautta" koskevasta esityksestä - erityisesti sen pakkoyhtiöittämistä koskevasta osasta - käynnisti kiinnostavan mutta myös kummallisen keskustelun. Erityisesti pakkoyhtiöittämistä ajaneen Kokoomuksen ministerit ja kansanedustajat kiirehtivät esittämään, ettei pakkoyhtiöittäminen olekaan pakollista, se on vain väline "valinnanvapauden" toteuttamiseksi. Mutta minkä vapauden?

Nyt kannattaa muistaa, että koko sote-uudistuksen taustalla ei ole mikään abstrakti ongelma vaan Suomen yhdyskuntarakenne: maa on täynnä pieniä kuntia, joilla on itsehallinto ja verotusoikeus, mutta jotka eivät pian enää selviytyisi lakisääteisten palvelujen tuottamisesta. Niistä kalleimpia ovat juuri sosiaali- ja terveyspalvelut, ja kustannuksia on tulossa lisää: kutistuvien kaupunkien ja kuntien väestö sekä vähenee että vanhenee. Kasvavilla kaupunkiseuduilla ei ole tätä ongelmaa: väestö on nuorempaa, muuttovoittoa tulee sekä valtakunnan sisältä että ulkoa, ja hartiat riittävät heistä huolehtimiseen. Kasvavat kaupungit ovatkin lähinnä kipuilleet tarpeettomaksi kokemaansa sote-palvelujen siirtämistä itsehallinnollisille maakunnille. Jos jotain on tehtävä, se on tehtävä nimenomaan maaseudulla ja pienissä kunnissa. Mutta mitä tekemistä tällä on valinnanvapauden kanssa?

Jalkautetaanpa kysymys siis maastoon, kyliin ja kaupunkeihin. Minulla on tästä myös henkilökohtaista kokemusta, sillä asun kahdessa paikassa: Suomen suurimmassa kaupungissa Helsingissä ja Korppoon saarella. Helsingissä asuu noin 635 000 asukasta, ja se on osa puolentoista miljoonan metropolialuetta. Korppoossa asuu vakinaisesti noin 800 ihmistä, ja se on hallinnollisesti osa reilun 15 000 asukkaan Paraisten kaupunkia. Mistään kaupungista ei kuitenkaan ole kyse vaan kylien täplittämästä saaristosta. Vaikka asun molemmissa paikoissa, virallisesti en voi sitä tehdä, vaan minun on valittava toinen; se jo kertoo siitä, kuinka hallinto- ja poliittinen järjestelmämme on jäänyt jälkeen kasvavasta monipaikkaisuudesta. Palveluista tämä koskettaa erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluja.

Helsingissä voin valita vapaasti: voin mennä työterveyslääkärille (jonne pääsen nopeasti ja ilmaiseksi) tai sitten jollekin yksityisistä terveyspalvelujen tuottajista (jonne pääsen nopeasti mutta kalliimmalla, joskin valtion subventoimana) - pääkaupunkiseudullahan niitä riittää. Käytän näitä palveluja silloin ja siellä kuin tarvitsen. Minulla on siis täysi valinnanvapaus, ja ennen kaikkea valinnanvaraa.

Korppoossa käytössäni on yksi pieni terveysasema. Jos tarvitsen erikoissairaanhoitoa, minun on lähdettävä Turkuun, joko Turunmaan sairaalaan tai Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Mehiläinen, Diacor tai Terveystalo eivät ole perustaneet paikallispistettään kunnallisen terveysaseman kirittäjäksi. Minulla ei siis ole kauheasti valinnanvaraa. Mökkiläisillä (joita on moninkertaisesti vakinaisiin asukkaisiin verrattuna) tilanne on vielä huonompi: heille myydään ei-oota. Ainoa mahdollisuus (akuutteja tilanteita lukuun ottamatta) on mennä takaisin sinne mistä tulivatkin. Toki he voisivat valita myös mökkikuntansa terveyspalvelujen tuottajaksi, mutta se olisi tehtävä vuodeksi kerrallaan. Harva kuitenkaan tekee vuoden töitä ja on seuraavan vuoden mökillä. Kuten todettu, hallintomme ei tunnista monipaikkaisuutta.

Jos siis valinnanvapaus on ongelma, se tuntuu koskettavan vain pieniä paikkakuntia. Toki saarelaisillakin on täysi vapaus valita se yksi terveysasema tai olla valitsematta yhtään. Valinnanvapaus (negatiivinen vapaus) ilman valinnanvaraa (positiivinen vapaus) ei ehkä kuitenkaan ole se suuri uudistus, jota hallitus on lähtenyt ajamaan. Mutta mikä sitten?

Hallituksen suunnitelmana oli siis pakkoyhtiöittää eli kieltää kuntia ja maakuntia tuottamasta itse sosiaali- ja terveyspalvelujaan. Ne olisi siirrettävä erilliseen yhtiöön, jotta se joutuisi kilpailemaan "samalla viivalla" yksityisten palveluntuottajien kanssa. Mutta miksi nämä Mehiläinen, Diacor tai Terveystalo eivät ole jo nyt tarjoamassa palvelujaan Korppoon asukkaisille ja mökkiläisille? Epäilemättä siksi, että se ei kannata. Eikä yksityisellä yrityksellä ole mitään velvollisuutta pyörittää kannattamatonta toimintaa - pikemminkin yrityksen toimitusjohtajalla on velvollisuus leikata tällaiset rönsyt pois.

Bussi sairasta miestä kuljettaa
 - ja siihen se loppuu se vapaus.

Tässä oli juuri se ongelma, jonka perustuslakivaliokunta onneksi huomasi. Vaikka yksityisellä yrityksellä ei ole velvollisuutta kannattamattomaan toimintaan, julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia siitä, että terveyspalvelut ovat kaikkien saatavilla. Perustuslaki sanoo sen varsin selkeästi: "Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä" (19 §). Mutta jos nämä palvelut siirrettäisiin väkisin uuteen yhtiöön, eikö senkin toiminta Korppoon saaressa olisi kannattamatonta? Eikö senkin olisi leikattava rönsyjä ja siirryttävä Turkuun kilpailemaan "samalla viivalla" yksityisten palveluntuottajien kanssa? Niin myös vakinaisille asukkaille tarjottaisiin ei-oota heidän kotisaarellaan. Lailla voitaisiin tietysti "tarkemmin säätää", että Turussa annettavat palvelut ovat ihan "riittäviä". Perustuslaki ei puhu kilometreistä.

Toinen mahdollisuus olisi tietysti se, että maakunta, jonka velvollisuutena terveyspalvelujen järjestäminen ja rahoittaminen on, katsoisi tämän pienen terveysaseman olevan niin tärkeä, että se on säilytettävä. Niinpä se kilpailuttaisi yksityiset ja julkisen yhtiön, ja urakan saisi se joka suostuu tähän tappiolliseen toimintaan halvimmalla. Kuten kilpailuttamisessa yleensä, kilpailun voittaja saisi yksinoikeuden näihin palveluihin, aivan samoin kuin kilpailutetut bussiyhtiöt saavat yksinoikeuden tiettyihin reitteihin. Näin olisi siis jotain mistä valita, mutta ei vieläkään valinnanvaraa eikä tässä mielessä valinnanvapautta.

Mikä siis on se "valinnanvapaus", josta hallitus niin suureen ääneen puhuu? Ehkä se on tosiaan syytä laittaa lainausmerkkeihin, jos sen todellinen sisältö onkin yksityistäminen, kuten asiaa kommentoineet perustuslakiasiantuntijat katsoivat Ylen haastattelussa. Tästä taas kimpaantui Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen, joka otsikoi blogikirjoituksensa "Perustuslakiviisaiden oudot sote-jutut". Pursiainen tosin aivan oikein toteaa, että on olemassa kahden sortin yksityistämistä: joko julkinen valta vetäytyy kokonaan joltain toimialalta, tai sitten julkinen valta rahoittaa ja kontrolloi toimintaa, jonka tuottavat yksityiset. Epäilemättä hallituksen hankkeessa oli kyse jälkimmäisestä. Terveyspalvelut olisivat siten - Pursiaista siteeraten - kuin julkisen sektorin tarvitsemat toimistotarvikkeet, hävittäjälentokoneet tai kahvipavut, joita julkinen valta ei suinkaan itse tuota. Mutta yksityistämistä yhtä kaikki.

"Valinnanvapaus" on siis mitä ilmeisimmin vain retorinen käsite, joka toki kuulostaa paremmalta kuin yksityistäminen - erityisesti vasemmistolaisesti ajattelevien korvissa. Se ei tarjoa mitään todellista valinnanvapautta - siis sellaista jota ei jo ole - eikä se tarjoa myöskään lisää valinnanvaraa niille, joilla sitä ei vielä ole. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö julkinen valta voisi vapaaehtoisesti yksityistää valitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta niin se tekee jo nyt. Joskus lopputuloksena on laadukkaampia palveluja, joskus taas ei, kuten ruokaansa turhaan odottaneet vanhukset tietävät.