Tarinoita takapihalta 6: Hetki lyö

Tutkimushankkeeni Helsingin uudesta yleiskaavasta ja erityisesti Munkkivuoren tapauksesta on nyt saapumassa ensimmäiseen etappiinsa. Kaavaluonnos on ollut nähtävillä 27.2. saakka, ja eri osallisilla on ollut tilaisuus esittää siitä mielipiteensä. Tämä kaavoituksen valmisteluvaihe on juridisesti vielä melko vapaamuotoista: laki sanoo vain, että osallisilla tulee olla "mahdollisuus osallistua kaavan valmisteluun, arvioida kaavoituksen vaikutuksia ja lausua kirjallisesti tai suullisesti  mielipiteensä asiasta." (62§)

Tällaisen mahdollisuuden järjestäminen on kaikkea muuta kuin helppoa, eikä kaavoittajaa käy kateeksi. Perinteiset keinot ovat jo pitkään olleet yleisötilaisuus ja kaavan laatijan vastaanotto, jossa päästään keskustelemaan osallisten kanssa erikseen. Yleisötilaisuuksissa on vaikea antaa kaikille suunvuoroa ja pitää keskustelu aisoissa annetuissa aikaraameissa. Vastaanotolla taas kuluu tavattomasti aikaa, eikä lopputulos ole välttämättä sen kummempi. Muistan elävästi yhden vastaanoton toimiessani konsulttina Pohjanmaalla. Minä halusin säästää kauniin koivukujanteen, mikä olisi merkinnyt maanomistajalle muutaman neliön menetystä pyhää maata. Kolme kertaa sain hänet puhuttua puolelleni, ja kolme kertaa hän palasi mielensä muuttaneena.

Hetki kriitikkona -tilaisuus Laiturilla (Kuva KL)

Nyt aika tuntuu kuitenkin ajaneen näiden vuorovaikutuskeinojen ohi. Se oli helppoa huomata myös Helsingin järjestämissä "Hetki kriitikkona" -tilaisuuksissa. Osallistuin niistä yhteen, ja siinä suunnittelijat olivat keksineet mielestään hyvän konseptin: ensin he esittelevät yleiskaavan ilman kysymyksiä ja keskustelua, ja sitten siirrytään "kartoille keskustelemaan". Konsepti osoittautui katastrofiksi. Muutama yksittäinen kuuntelija koetti esittelyn jälkeen kysyä tai protestoida, mutta suunnittelijat pysyivät kovina. Näin ollen ei ollut mitään mahdollisuutta keskustella kaavan yleisistä kysymyksistä, vaikka sen juuri luulisi olevan yleiskaavan tarkoitus. Kun siirryttiin kartoille, akustiikka piti huolen, että vuoroaan odottelevat eivät kuulleet mitään kartan ääressä käydystä keskustelusta. Aikani selkiä tuijotettuani lähdin pois, ja niin lienee tehnyt moni muukin. Se siitä hetkestä.

Tosin minun tehtäväni on olla kriitikkona koko elämäni, joten ehkä oli parempikin olla häiritsemättä tätä tilaisuutta. Kysymys mielekkäästä tavasta mahdollistaa osallistuminen ja mielipiteiden esittäminen on kuitenkin tärkeä. Paljon voidaan tehdä hyvällä suunnittelulla, avoimella asenteella ja viestintätaidoilla, mutta riittääkö se lopultakaan? Ydinkysymys on ilmeisesti kuitenkin se, mikä on osallisten - niiden, joihin kaava toteutuessaan vaikuttaa - rooli kaavoituksessa. He saavat kyllä osallistua tilaisuuksiin, kirjoittaa kommentteja kaavoitusblogeihin ja lausua mielipiteensä, mutta moni alkaa epäillä, onko kysymyksessä vain näennäisdemokraattinen piirileikki. Onko millään mitään vaikutusta?

"Yleiskaavaluonnoksesta keskustellaan taas Laiturilla, joten keskustelua ainakin riittää. Myös tässä blogissa on parin vuoden aikana julkaistu satoja ellei tuhansia kommentteja yleiskaavaan. Osaisiko joku kaupunkisuunnitteluvirastossa mainita jonkin mielipiteen, jolla olisi ollut jotain vaikutusta yleiskaavaluonnoksen sisältöön?" kysyi nimimerkki Puhetta riittää yleiskaava.fi-sivustolla. Yleiskaavasuunnittelija Alpo Tani ei osannut mainita yhtään tällaista mielipidettä. Ei myöskään yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen, jolle asetettiin sama kysymys erään luennon yhteydessä. Mistä tässä on kyse?

Alpo Tani selittää: "Kaavoituksessa ja vielä erityisesti yleiskaavoituksessa tavoitteena on yleisen edun mukainen kunnan tai kaupungin kehittäminen. Kaavallisten ratkaisujen arviointi suhteessa yleiseen etuun on tehtävänä varsin haaastava osallisten määrän ja kirjon ollessa todella suuri...Selvää on, että yksittäiset kommentit eivät juuri vaikuta kaavan sisältöön. Sen sijaan laaja tuki jonkin asian puolesta tai vastaan vaikuttaa."

Tässä on kaksikin pohdinnan arvoista asiaa. Kuten Sari Puustinen väitöskirjassaan osoitti, Alpo Tani ei ole näkemyksineen yksin, vaan suuri osa suunnittelijoista kokee olevansa juuri "yleisen edun" edustajia. Tästä seuraa loogisesti, että kaikki muut ovat yksityisen edun edustajia eli ikään kuin jäävejä. Heille tulee painoarvoa vasta kun heitä on monta, laaja joukko. Ongelma on kuitenkin siinä, että ei ole olemassa yhtäkään oppikirjaa tai tutkimusta, josta suunnittelijat olisivat voineet opetella mitä yleisellä edulla tarkoitetaan tai miten sitä arvioidaan. Eikä yhdelläkään asiantuntijalla ole sellaisia shamaanin taitoja, että hän voisi kertoa muille - yksityistä etuaan ymmärtäville - mitä yleinen  etu on. Sitä ei itse asiassa ole olemassakaan: se on avoin käsite kuten oikeudenmukaisuus tai tasa-arvo, jotka määritellään yhteiskunnassa jatkuvan keskustelun ja toiminnan kautta. Ja se myös muuttuu historiallisesti.

Toinen merkille pantava seikka on ajatus siitä, että yksittäisen mielipiteen ei tulisikaan vaikuttaa kaavaan,vaan vasta laajojen joukkojen kannatuksen tai vastustuksen. Toisin sanoen väliä ei ole sillä, liittyyko kommentti tärkeään ongelmaan tai kehitysmahdollisuuteen kaavassa, kuinka hyvin se on perusteltu, tai mikä on mielipiteen esittäjän asiantuntemus kyseisessä asiassa. Tässä on kyse toisaalta joukkoistamisesta, toisaalta mielipiteiden ja argumenttien tiukasta erottamisesta toisistaan. Suunnittelun näkeminen järkevänä keskusteluna, argumentaationa, antaa vielä odottaa itseään, vielä viisitoista vuotta vuorovaikutusta hehkuttaneen Maankäyttö- ja rakennuslain voimaan tulosta. Jotain outoa tässä on takana, ja yritän ymmärtää mitä.

Mutta nyt on oikea hetki esittää mielipide, jota itse tosin kutsuisin perustelluksi kannanotoksi. Siitä tuli valitettavasti vähän pitkä, mutta olen pyrkinyt kokoamaan siihen tähänastiset havaintoni, nyt vähän vakavammalla ilmeellä lausuttuna:

Ote yleiskaavaluonnoksen pääkartasta (KSV)

Nähtävillä oleva luonnos Helsingin uudeksi yleiskaavaksi on monessa mielessä ansiokas ja innovatiivinen. Luonnoksessa on otettu selkeästi kantaa Helsingin tulevaisuuden kehittämisen keskeisiin haasteisiin, kuten yhdyskuntarakenteen toimivuuteen, energiatehokkuuteen ja kaupungin kilpailukykyyn niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin vertailussa. Keskeisinä tavoitteina on yhdyskuntarakenteen tiivistäminen, kantakaupungin laajentaminen aina Kehä I:lle saakka sekä raideliikenteeseen tukeutuva verkostokaupunki. Pohjoismaisessa ja eurooppalaisessa vertailussa tätä voidaan pitää perusteltuna sekä pääkaupunkiseudun odotetun kasvun että nykyisen yhdyskuntarakenteen suhteellisen väljyyden vuoksi.

Yleiskaavaluonnos on myös innovatiivinen niin teknisesti kuin suunnitteluratkaisuiltaankin. Suunnitelman selkeänä lippulaivana ovat ns. kaupunkibulevardit, joiden ideana on ulottaa asuntorakentamista nykyistä selvästi lähemmäs keskeisiä sisääntuloväyliä. Näin vapautuisi huomattava määrä maata rakentamiseen samalla kun nykyisten moottoritiemäisten väylien estevaikutus ja meluvaikutus vähenisivät. Uudet urbaanit väylät toisivat kadun jälleen sosiaaliseksi yksiköksi ja yhdistäisivät siten eri kaupunginosia.

Teknisenä innovaationa voidaan pitää yleiskaavakartan toteuttamista perinteisen aluevarauskaavan sijasta 100 x 100 m:n ruutuina, ”pikseleinä”, jotka eivät tarjoa tarkkaa aluerajausta, mutta joilla on niin toiminnallinen kuin mitoituksellinenkin merkitys. Mitoitusta (joka käytännössä tarkoittaa minimimitoitusta) pidetäänkin luonnoksessa keskeisenä strategisena työvälineenä. Ruudut sijoittuvat tavallaan kohde- ja aluevarausmerkinnän väliin: ne eivät rajaa alueita eri yhdyskuntatoiminnoille, mutta toisaalta niillä on selkeä sijainti ja dimensiot.

Kuten innovatiiviset kaavat yleensäkin, myös tämä luonnos sisältää kuitenkin useita ongelmakohtia, joihin tulisi kiinnittää huomiota kehitettäessä luonnosta kohti ehdotusvaihetta. Parhaimmillaan voidaan päästä tilanteeseen, jossa nyt ilman perusteluja jäävät ratkaisut kyetään uskottavasti perustelemaan, tai jossa luonnokseen tehdään tarpeellisia muutoksia toisaalta käytettävissä olevan tutkimustiedon, toisaalta vuorovaikutuksen perusteella. Osallisten ja ulkopuolisten asiantuntijoiden roolina on tuoda kaavoitusprosessiin sekä ammattitaitoa rikastavaa paikallista tietoa että toisenlaista asiantuntijanäkökulmaa. Vaikka nykyinen Maankäyttö- ja rakennuslaki on ollut voimassa jo vuodesta 2000, vuorovaikutuksen näkeminen rakentavana osana suunnitteluprosessia on yhä varsin haastavaa. Helsinki voi tässäkin suhteessa toimia tiennäyttäjänä, mitä se vuorovaikutuksen teknisessä toteuttamisessa jo onkin.

Kommentoin ensin kaavan teknisiä ratkaisuja ja niihin liittyviä tulkinnallisia ongelmia. Sen jälkeen arvioin luonnoksen keskeisiä suunnitteluratkaisuja, erityisesti kaupunkibulevardeja ja niiden vastakohtana perinteistä yhdyskuntarakenteen tiivistämistä viheralueille, jotka ovat molemmat luonnoksen olennaisia osia. Kolmanneksi analysoin suunnitteluratkaisuja nykyisen Turunväylän ympäristössä, jossa olennaiseksi kysymykseksi nousee suunnittelun tuottaman tiedon, tieteellisen tiedon sekä paikallisen, kokemusperäisen tiedon yhdistäminen – tai pikemminkin suunnittelun vaikeus hyödyntää näin saatua tietoa.

Yleiskaavaluonnoksen tekniset ongelmat liittyvät toisaalta kaavakartan luettavuuteen, toisaalta sen tulkintaan. Luonnoksessa on päädytty merkintöihin, jotka ovat toisaalta funktionaalisia (asuntovaltainen alue, toimitila-alue jne.), toisaalta alueiden yhdyskuntarakenteelliseen asemaan liittyviä (liike- ja palvelukeskusta, kantakaupunki, lähikeskusta). Merkinnät sallivat riittävässä määrin eri toimintojen sekoittumista, joten niitä voidaan pitää perusteltuina.

Kaavamerkinnät on esitetty kuitenkin yksinomaan värein, mikä vaikeuttaa sekä kaavan mustavalkoista tulostamista ja julkaisemista (jota osa erityisesti tieteellisistä julkaisuista yhä käyttää) että ennen kaikkea kaavan luettavuutta. Ongelmaksi muodostuvat erityisesti neljään alaluokkaan jäsennellyt asuntovaltaiset alueet, joiden sävyt ovat lähellä toisiaan. Havaintopsykologinen tosiasia on, että kaavamerkintöjen selityksissä valkoisella pohjalla käytetyt värisävyt eivät ole samat kuin itse kaavakartalla värillisessä ympäristössä esitetyt värisävyt. Edelliset ovat tummempia, jälkimmäiset vaaleampia, vaikka sekoitussuhde olisi sama. Olisi siten erittäin suositeltavaa liittää kaavamerkinnät vaikkapa indekseillä varustettuina kaavakarttaan ja merkintöjen selityksiin.

Myös luonnoksen pohjana käytetty kartta on varsin suurpiirteinen, sisältäen lähinnä vain rantaviivan (jota ei ole pikselöity) ja nykyisten rakennusten ääriviivat.  Kun suurin osa uudesta rakentamisesta edustaa täydennysrakentamista, olisi hyödyllistä saada tarkempi kuva nykytilanteesta esimerkiksi ekosysteemipalvelujen toimivuuden arvioimiseksi.

Kuten todettu, pikseliruutu ei rajaa tarkasti rakennettavaa aluetta, eivätkä esimerkiksi asuntovaltaiset alueet sisällä yksinomaan korttelialuetta. Kuitenkin jokaiseen ruutuun on liitetty varsin tarkat vaatimukset minimimitoitukselle. Esimerkiksi asuntovaltainen alue A2 merkitsee aluetta, jota ”kehitetään pääasiassa asumisen, puistojen, virkistys- ja liikuntapalvelujen sekä lähipalvelujen käyttöön. Korttelitehokkuus on pääasiassa yli 1,0. Alueen keskeisten katujen varrelle tulee mahdollistaa liike- ja muuta toimitilaa. Alueen pinta-alasta keskimäärin 60% tai enemmän on korttelimaata”.  Toisaalta koko kaava-aluetta koskevassa määräyksessä todetaan: ”Ruutu kuvaa alueen pääasiallisen sisällön. Vierekkäisten ruutujen maankäyttö voidaan suunnitella myös ottamalla molempien pääkäyttötarkoitus huomioon”.

Näin tarkat mitoitusmääräykset sekä määräykset liiketoiminnan sijoittamisesta keskeisten katujen varsille eivät enää edusta strategista vaan melko pitkälle aluevarausyleiskaavaa. Jos tekstejä lukee tarkasti, on ilmeisesti tulkittava, että ”alueella” viitataan ruudun alleen jättämään alueeseen. Tämä ja viereinen ruutu voidaan suunnitella yhdessä, mutta epäselväksi jää, miten on meneteltävä laajemman alueen (useamman ruudun) tapauksessa. Onko jokaisen ruutuparin toteutettava vaaditut mitoitusmääräykset, vähintään 60% korttelimaata ja vähintään keskimääräinen korttelitehokkuus 1,0? Entä kuinka on meneteltävä tapauksessa, jossa tämä pääkäyttötarkoitus on sijoitettu alueelle, jolle nykyisen lainsäädännön mukaan ei voi rakentaa? Tällainen tilanne tulee vastaan Munkkivuoren pohjoispuolella, jossa on sijoitettu seitsemän ruutua (7 ha) liito-oravan ydinalueelle, jota lain mukaan ei saa hävittää eikä edes heikentää. Ruutuparien mukaan asemakaavoittaminen tulevaisuudessa ei ole mahdollista, joten onko tulkittava, että tämä alue edustaa sitä neljääkymmentä prosenttia, jonka ei tarvitse olla korttelimaata? Silloin tämän alueen ulkopuolinen, tähän kosketuksissa oleva alue olisi  kaavoitettava entistä tehokkaammin, pääosin korttelimaaksi. Tämän tulkinnan mukaan siis eivät vain viereiset ruudut vaan toisiinsa kosketuksissa olevat ruudut voidaan suunnitella yhtenä kokonaisuutena. Tulkinta ei ole siis yksiselitteinen, mitä sen kaavassa aina tulisi olla. Toisaalta voidaan kysyä, miksi 60% on määräyksessä sidottu, kun korttelitehokkuudella ei ole ylärajaa. Tämä tekee mahdottomaksi esimerkiksi sellaisen ratkaisun, joka perustuu hyvin tehokkaisiin kortteleihin ja vastaavasti suurempaan puistoalueeseen, jollaisista maailmalla on hyviäkin esimerkkejä.

Jos rakennettaviksi aiotut alueet on mitoitettu ja jäsennelty näinkin tarkasti, viher- ja virkistysalueiden kohdalla on taas päädytty varsin ylimalkaiseen esitys- ja merkintätapaan. Ne on jaettu vain kahteen luokkaan: virkistys- ja viheralue sekä merellisen virkistyksen ja matkailun alue. Molempia tulee kehittää ”merkittävänä virkistys-, ulkoilu-, liikunta-, luonto- ja kulttuurialueena”, jotka kytkeytyvät seudulliseen viherverkostoon ja toisiinsa. Toisaalta molempia koskee yleismääräys, jonka mukaan ”suunnittelussa tulee turvata kulttuurihistoriallisten ja maisemallisten arvojen säilyminen sekä ottaa huomioon luonnon monimuotoisuuden, ekosysteemipalvelujen kehittämisen, luonnonsuojelun ja ekologisen verkoston sekä metsäverkoston kannalta tärkeät alueet.”

Ekologian ja kaupunkisuunnittelun yhteensovittaminen on yksi eniten viime vuosikymmeninä tutkituista aiheista. Myös kaavaluonnokseen liitetyissä selvityksissä on runsaasti tietoa, jota olisi voinut käyttää hyväksi. Tämä ongelmakokonaisuus ulottuu seudullisista tarkasteluista yleiskaavallisiin ja aina kortteli- ja rakennustasolle asti, ja ekosysteemipalvelut kaupungin mittakaavassa ovat varsin moninaisia. Niihin kuuluvat mm. ilmanlaadun parantaminen, lämpötilaerojen tasaaminen, hulevesien pidättäminen, johdattaminen ja puhdistaminen sekä luonnon monimuotoisuus. Niihin kuuluvat myös suoraan asukkaisiin kohdistuvat vaikutukset aina bakteeritasolta psykologisiin elvytysvaikutuksiin. 

Tätä taustaa vasten on hämmentävää, että yleiskaavaluonnoksessa vielä vuonna 2015 niputetaan  yhteen kaikki virkistys- ja viheralueet, ja että niiden suunnittelulle annetaan yleismääräys, joka koskee itse asiassa kaikkea suunnittelua kaikkialla, ei vain Helsingissä. Yleiskaavaluonnoksessa ei siis lainkaan tunnisteta erilaisten viher- ja virkistysalueiden ja niiden muodostamien verkostojen luonnetta ja asemaa osana yhdyskuntarakennetta. On selvää, että tällaiset määräykset eivät mitenkään voi turvata ekosysteemipalvelujen säilymistä tai niiden kehittämistä. Samaa voidaan sanoa koko kaava-aluetta koskevasta yleismääräyksestä, joka kuuluu seuraavasti: ”Kaupunkiympäristö suunnitellaan kaikkialla toimivuus, taloudellisuus ja ekologinen kestävyys sekä terveellisyys ja turvallisuus, asumisen ja elinkeinoelämän tarpeet sekä palvelujen saavutettavuus huomioon ottaen käyttäen hyväksi olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja ottaen huomioon kulttuuriympäristöt. Virkistyspalveluja ja ekosysteemipalveluja kehitetään.” Tätä voidaan pitää kaiken suunnittelun tavoitteenasetteluna, joka seuraa käytännössä suoraan laista, ja joka ei ole myöskään millään tavalla sidoksissa Helsinkiin. Yleiskaavan ohjausvaikutus näiden kaavamääräysten kautta on siten melko olematon. Lakia on noudatettava ilman määräyksiäkin, eikä määräyksissä tule toistaa lakia.

Tämä tarkastelu perustuu siihen Maankäyttö- ja rakennuslain määritelmään (40§), että oikeusvaikutteinen yleiskaava koostuu pohjakartasta, kaavamerkinnöistä selityksineen sekä kaavamääräyksistä. Kaava ei voi viitata itsensä ulkopuolella oleviin tarkempiin suunnitelmiin kuten teemakarttoihin, eikä Helsingin yleiskaavaluonnoksessa näin ole myöskään tehty: selostuksessa todetaan yksiselitteisesti, että teemakartat eivät ole oikeusvaikutteisia (s. 12).

Olen edellä tarkastellut yleiskaavaluonnoksen teknisiä kysymyksiä, mutta yhtymäkohdat itse suunnitteluratkaisuihin ovat ilmeiset. Kuten todettu, keskeinen osa kaavaluonnosta ovat ns. kaupunkibulevardit eli moottoritiemäisten väylien muuttaminen perinteisiksi kaduiksi. Termiä kaupunkibulevardi voidaan tosin pitää epäonnistuneena, koska bulevardi on nimenomaan kaupungeissa käytetty väyläratkaisu – ei ole olemassa maalaisbulevardeja eikä edes lähiöbulevardeja. Jos neologismi halutaan, esimerkiksi ”uusbulevardi” (vrt. New Urbanism) kertoisi paremmin siitä, mitä nyt haetaan: perinteisen kaupunkirakentamisen elementin elvyttämistä uudelleen. Kuten todettu, tällä ratkaisulla saavutetaan tiettyjä etuja (estevaikutuksen poistaminen, melusuojaus lähiympäristöön, arkkitehtonisesti mielenkiintoisempi katutila), ja se on myös osa yleisempää yhdyskuntarakenteen tiivistämistä.

Toisaalta modernistisen kaupunkisuunnittelun pyrkimys tuhota katukuilu, jota bulevardikin edustaa, ei ollut yksinomaan ideologinen. Se perustui havaintoon keskiajalta periytyvän tiiviin kaupunkirakenteen ja kasvavan liikenteen välisestä ristiriidasta, joka oli johtamassa sekä ruuhkautumiseen että ympäristöterveydellisiin ongelmiin. Nämä ongelmat kohtaavat myös uusbulevardeja: Helsingin kantakaupunki on vahva työpaikka- ja asiointikeskus, ja liikennemäärät sisääntuloväylillä ovat huomattavia. Yleiskaavaluonnokseen liittyvä ilmanlaatuselvitys itse asiassa kyseenalaistaa suunnitellut bulevardit nykyisen lainsäädännön ja tutkimustiedon valossa. Bulevardien toteuttamiskelpoisuus edellyttäisi siis ilmeisesti laajempia ympäristöpoliittisia toimia kuten tietulleja, keskustaan suuntaavan liikenteen päästönormeja ja keskustapysäköinnin voimakasta hintaohjausta. Myös itse bulevardien suunnittelu on asemakaavallisesti ja rakennussuunnittelullisesti haastavaa: melunsuojauksen kannalta parhaat ratkaisut kuten umpikorttelit eivät olekaan enää ideaalisia ilmanlaadun kannalta, eikä parvekkeita voi suunnata bulevardille. Toisaalta itse bulevardien katutila kevyen liikenteen väylineen ja terasseineen muodostaa ympäristöterveyden kannalta toistaiseksi ratkaisemattoman yhtälön. Nämä ongelmat eivät ehkä tee uusbulevardeja mahdottomiksi, mutta ne siirtävät ne ilmeisesti jopa usean vuosikymmenen päähän, jolloin niiden tarjoama yhdyskuntarakenteen tiivistämispotentiaali ei ole vielä pitkään aikaan käytettävissä.

Koska rakentamiseen varattujen tonttien pula on Helsingissä kuitenkin ilmeinen, yleiskaavan toteuttaminen on käytännössä aloitettava perinteisemmistä ja helpommin toteutettavista aluevarauksista. Suuret käyttötarkoituksen muutokseen perustuvat uudet alueet (Jätkäsaari, Hernesaari, Kalasatama, Kruunuvuorenranta) ovat jo rakentumassa, ja uudet täydennysrakennusalueet vaikuttavat suoraan nykyisten kaupunkilaisten elämään. Tässä vaiheessa tulee ongelmaksi juuri edellä mainittu viher- ja virkistysalueiden liian karkea jaottelu. Helsingissä on varmasti runsaasti potentiaalista rakennusmaata hyvillä paikoilla, mutta kun nykyisen rakentamisen ulkopuolisia alueita ei ole yleiskaavaluonnoksessa lainkaan eritelty (so. niiden roolia ekosysteemipalvelujen tuottamisessa, niiden roolia virkistysalueina nykytilanteessa ja lisärakentamisen jälkeen, tai niiden roolia merkittävinä maisema-alueina), täydennysrakentamisesta tulee melko sattumanvaraista.

Esimerkkinä edellä kuvatuista ongelmista analysoin tarkemmin Turunväylän uusbulevardin yhteyteen suunniteltua täydennysrakentamista. Sen on suunniteltu kehystävän Munkkivuoren asuinaluetta syrjäyttäen käytännöllisesti katsoen koko metsäalueen, joka pitää sisällään pohjoisreunan lähiliikuntapuiston sekä Munkkivuoren ja Talinrannan välistä kulkevan viherväylän Turunväylän alitse Munkkiniemen viheralueille ja Laajalahdelle. Vasemmalla olevaa havainnekuvaa on käytetty mitoituksessa, ja se on yhdenmukainen kaavakartan kanssa.

Ratkaisuun sisältyy kuitenkin seuraavia ongelmia:

1.     Munkkivuoren alueen kaikkien lähivirkistysalueiden rakentaminen merkitsisi asukkaiden elinympäristön laadun merkittävää heikentämistä, joka kohdistuisi erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin väestöryhmiin eli lapsiin, vanhuksiin ja vammaisiin. Alueiden käytön suunnittelun tulisi kuitenkin edistää ”turvallisen, terveellisen, viihtyisän, sosiaalisesti toimivan ja eri väestöryhmien, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten, tarpeet tyydyttävän elin- ja toimintaympäristön luomista” (MRL 5§).

2.    Munkkivuoren pohjoispuolella sijaitseva lähiliikuntapuisto on kaupungin teettämän liito-oravaselvityksen mukaan liito-oravan lisääntymis- ja levähdysalue, jonka hävittäminen tai heikentäminen on EU:n luontodirektiivin ja Luonnonsuojelulain 49§:n mukaan kiellettyä. Havainnekuvan mukainen asemakaavoitus ja rakentaminen olisi siten selkeästi lainvastaista. Yleiskaavan lainmukaisuus riippuu pikseliruutujen tulkinnasta, joka kuten todettu ei ole yksiselitteistä. Joka tapauksessa tämän alueen merkitseminen n. 7 hehtaarin alueelta pääkäyttötarkoitukseltaan asuinvaltaiseksi alueeksi (A2) on harhaanjohtavaa ja toimii virheellisenä ohjeena asemakaavoitukselle. Saman rakennusoikeuden sijoittaminen esimerkiksi pohjoisemmaksi lähemmäs raideyhteyttä on perustellumpaa. Olisi myös tarkoituksenmukaista, että tämänkaltaiset tiedossa olevat luonnonsuojelun kannalta tärkeät alueet myös merkittäisiin yleiskaavan pääkarttaan.

3.     Kuten todettu, uusbulevardien suunnittelu ja toteuttaminen siirtyy todennäköisesti varsin kauas niiden ympäristöterveydellisten ongelmien vuoksi. Tästä syystä on odotettavissa, että perinteiset täydennysrakentamiskohteet toteutuvat huomattavasti aikaisemmin. Tänä odotusaikana Munkkivuoren asukkaat eivät tulisi hyötymään bulevardien tuomista eduista parempien palveluiden ja äänieristyksen muodossa, mutta he menettäisivät mahdollisuutensa lähivirkistykseen sekä kaupunkimetsän tuottamat ekosysteemipalvelut, joita yleiskaavan tulisi oman määräyksensä mukaan kehittää.

Yhteenvetona näkemykseni mukaan yleiskaavaluonnosta tulisi kehittää seuraavien ominaisuuksien suhteen:

1.     Pohjakarttaa olisi syytä tarkentaa siten, että uuden rakentamisen sijoittuminen olemassa olevaan yhdyskuntarakenteeseen käy paremmin ilmi.

2.     Pääkartalla on syytä käyttää kaavamerkintöjä havaittavuuden ja tulostettavuuden parantamiseksi, erityisesti asuntovaltaisilla alueilla.

3.     Ruutumerkintöjen tulkinta on syytä tehdä yksiselitteiseksi myöhempien tulkintaristiriitojen välttämiseksi.

4.     Eri luonteiset viher- ja virkistysalueet sekä erityistä suojelua tarvitsevat alueet on syytä merkitä jäsennellymmin pääkartalle. Tämä ei estä myöhempiä tarkentavia luonnonsuojeluohjelmia. Nykyiset merkinnät ja yleispätevät määräykset eivät turvaa erityisten luonto-, virkistys- ja maisema-arvojen säilymistä tai ekosysteemipalvelujen kehittämistä.

5.     Käytettävissä olevaa tietoa on syytä hyödyntää yleiskaavaehdotusta laadittaessa, vaikka se ei kaavaluonnokseen ole vielä päässyt vaikuttamaan. Esimerkiksi laaditun liito-oravaselvityksen ja yleiskaavaluonnoksen väliset ristiriidat on syytä ratkaista: Munkkivuoren 7 hehtaarin asuntovaltainen aluemerkintä liikunta/liito-oravapuiston päältä on syytä poistaa ja siirtää vastaava rakennusoikeus lähemmän raideyhteyksiä. Myös yhteys Meilahdesta Kuusipuiston kautta Keskuspuistoon tulisi merkitä kaavakarttaan selvityksen suosituksen mukaisesti. Kaavamerkinnöissä tulisi kuvata, millainen viheryhteys on tarkoituksenmukainen.

6.     Uusbulevardien  suhde ympäristöterveyteen tulisi tuoda selvästi esille, ja niiden suhde laajempiin ympäristö- ja liikennepoliittisiin keinoihin kuuluisi luontevasti strategiseen yleiskaavaan.

7.     Asumisessa korostetaan liikaa urbaania asumismuotoa sillä perusteella, että urbaanit preferenssit ovat kasvaneet. Vaikka tästä on pieniä merkkejä, asumiseen kuuluu myös useita muita asumismuotoja, joissa esimerkiksi hiljaisuus, luonnonläheisyys ja puhdas ilma (joita bulevardiasuminen ei parhaimmillaankaan voi tarjota) nousevat tutkimusten mukaan myös pääkaupunkiseudulla tärkeiksi ominaisuuksiksi. Näiden arvojen huomioon ottaminen myös tiivistyvässä kaupungissa on tärkeää ja myös mahdollista.

Helsingissä 27.2.2015

Kimmo Lapintie

Yhdyskuntasuunnittelun professori

Aalto-yliopisto

Tarinoita takapihalta 5 : Leikin loppu

Jokin aika sitten Munkkivuoren asuintaloihin ja autojen tuulilaseihin ilmestyi lappusia, jotka oli otsikoitu "Pelastetaan lähimetsät". Ne oli kuvitettu tässäkin blogissa useaan kertaan julkaistulla yleiskaavan havainnekuvalla, jossa Munkkivuorta nykyisin ympäröivät metsät on kokonaisuudessaan peitetty asuinkortteleilla.

Samalla kun puolueet ovat avanneet vaalikamppailuaan, myös helsinkiläiset ovat näin aktivoituneet vaikuttamaan oman alueensa kehitykseen. "Hetket suunnittelijana" ja "hetket kriitikkona" ovat nyt ohi, ja ollaan pääsemässä itse asiaan. Usein ajatellaan virheellisesti, että ristiriidat ja konfliktit kaupunkisuunnittelussa olisivat jotenkin lähtökohtaisesti ongelmallisia, ja että niistä voitaisiin päästä eroon riittävällä tiedottamisella. Aivan kuten politiikassa, ristiriidat ja niistä keskusteleminen ovat kuitenkin suunnittelun ydinaluetta. Tunnetun organisaatio- ja oppimistutkija Donald Schönin mukaan taitavat ammattilaiset osaavat suhtautua reflektiivisesti tilanteisiin, jotka ovat ongelmallisia, ainutlaatuisia ja ristiriitaisia. Hän käytti esimerkkinä yhdyskuntasuunnittelijoita, jotka näkevät suunnitelmansa tunnustelevina tutkimusohjelmina, valppaina huomaamaan niitä ennakoimattomia merkityksiä, joita ne osallisissa herättävät.

Luontojärjestöjen ehdotus viheralueluokitukseksi (Kuva Helsingin Sanomat)

Helsingin valmistelussa oleva Kaupunkikaava pyrkii nimensä mukaisesti luomaan lisää urbaania ympäristöä, mikä edellyttää yhdyskuntarakenteen tiivistämistä. Näin ollen on luonnollista, että viheralueiden kohtalo on herättänyt myös laajempaa keskustelua ja kannanottoja. Neljä luontojärjestöä on esimerkiksi vaatinut viher- ja suojelualueiden merkitsemistä lainvoimaiseksi tulevaan kaavakarttaan. Ne ehdottavat alueiden luokittelua laajoihin virkistysalueisiin, luontoalueisiin ja luonnonsuojelualueisiin. Nämä menevät luonnollisesti osin päällekkäin, sillä esimerkiksi kaupunkimetsiä käytetään virkistykseen. Järjestöjen laatimassa kartassa on myös huomioitu nykyisessä luonnoksessa asuinaluemerkinnällä varustetut luontoalueet, kuten juuri Munkkivuoren liito-oravapuisto. Järjestöjä huolettaa erityisesti se, että luontoalueet on merkitty vain liitekarttoihin, joiden ei ole tarkoituskaan tulla lainvoimaisiksi. "Teemakartoista tulee sähköistä jätepaperia heti sen jälkeen, kun itse yleiskaava ja sen kaavamääräykset ovat saaneet lainvoiman", sanoo Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja, kaupunginvaltuutettu Jarmo Nieminen (kok).

Nieminen on kyllä oikeassa. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan "Yleiskaava esitetään kartalla. Kaavaan kuuluvat myös kaavamerkinnät ja -määräykset." (40 §). Kaikki muu materiaali, kuten kaavaselostus, teemakartat, ympäristövaikutusten arvioinnit ja muu oheismateriaali eivät siis ole itse kaavaa, vaikka selostus ja vaikutusarvioinnit onkin laadittava. Kaupunkisuunnitteluvirasto on kuitenkin päätynyt esittämään luonto- ja suojelualueet kartan ulkopuolisella teemakartalla. Yleiskaavapäällikkö Rikhard Mannisen mukaan yleiskaavassa ei haluta määritellä yksityiskohtaisesti luonto- ja viheralueiden "sisäistä statusta", johon vaikuttavat muualla laadittavat suunnitelmat. "Esimerkiksi ympäristökeskus valmistelee luonnonsuojeluohjelmaa. Kaava määrää ottamaan suunnitelman huomioon."

Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Missään nimessä kyse ei ole vain sisäisestä statuksesta, sillä kaavaluonnoksen ja viheralueiden välillä on myös ristiriitoja, kuten juuri Munkkivuoren liito-oravapuiston kohdalla. Sen pääkäyttötarkoitukseksi on merkitty asuminen, ja alueesta vähintään 60 % on oltava korttelimaata, keskimäärin vähintään korttelitehokkuudella 1. Tästä ei enää taitavinkaan asemakaavoittaja selviä, sillä lain mukaan liito-orava-alueen hävittäminen tai jopa heikentäminen on kielletty. Tietyt maankäyttömuodot ovat siis keskenään ristiriitaisia, ja silloin on tehtävä valintoja - ei voi vain todeta, että "aluerajaukset muuttuvat usein suuntaan tai toiseen tarkemmassa suunnittelussa tai päätöksenteossa", kuten nimimerkki Helsinki suunnittelee vastasi asiaa koskevaan kysymykseen viime joulukuussa.

Kysymys on kiinnostava myös juridisesti: voiko kaavassa viitata kaavan ulkopuolisiin dokumentteihin? Epäilemättä lainsäätäjä ei ole sattumoisin määritellyt kaavan rajoja näin kapeiksi: jos itse kaavaan liitettäisiin vain ympäripyöreitä määräyksiä ja viittaus ulkopuolisiin teemakarttohin, olisiko näillä kartoilla silloin oikeusvaikutuksia? Voitaisiinko esimerkiksi rakentaminen estää viittaamalla teemakarttaan? Tuskin, sillä silloinhan yleiskaavan muuttaminen kävisi kätevästi vain muuttamalla teemakarttaa, käymättä yleisaavan laatimiseen säädettyä prosessia vuorovaikutuksineen läpi.

Itse asiassa Helsinki ei ole kuitenkaan aikeissa testata tällaista juridista innovaatiota. Virkistys- ja viheralueen kaavamerkinnän selitys on seuraava: "Aluetta kehitetään merkittävänä virkistys-, ulkoilu, liikunta-, luonto- ja kulttuurialueena, joka kytkeytyy seudulliseen viherverkostoon ja merelliseen virkistysvyöhykkeeseen." Siis varsin väljä merkintä, jossa ei ole tosiaankaan huomioitu eri alueiden luonnetta. Ongelmallista on myös se, että - toisin kuin MRL edellyttää - kaavaa ei ole varsinaisesti esitetty pohjakartalla, sillä vain olemassa olevien rakennusten ääriviivat ovat näkyvissä. Esimerkiksi ympäristön peitteisyys ja topografia on häivytetty, vaikka niillä on suuri merkitys ekosysteemipalvelujen kannalta.

Kaikkien viher- ja virkistysalueiden kannalta määrätään yleisellä tasolla, että "suunnittelussa tulee turvata kulttuurihistoriallisten ja maisemallisten arvojen säilyminen sekä ottaa huomioon luonnon monimuotoisuuden, ekosysteemipalvelujen kehittämisen, luonnonsuojelun ja ekologisen verkoston sekä metsäverkoston kannalta tärkeät alueet". Mutta miten ne turvataan, kun yleiskaava ei ota niihin lainkaan kantaa? Mainitut huomioon otettavat asiat eivät nimittäin ole missään nimessä vain yksityiskohtaisemman kaavoituksen vaan nimenomaan yleiskaavan kaltaisen rakenteellisen suunnittelun tehtäviä, eivätkä ne rajoitu vain viher- ja virkistysalueille.

Koko kaava-aluetta koskevassa määräyksessä puolestaan todetaan (yhdeksän hyvän ja kymmenen kauniin tavoitteen ohella), että "Virkistyspalveluja ja ekosysteemipalveluja kehitetään. Suunnittelussa otetaan huomioon Natura 2000 -verkoston alueet sekä muut luonnonsuojelun kannalta tärkeät alueet."
Toisin kuin Rikhard Manninen Helsingin Sanomien mukaan esittää, yleiskaavaluonnoksessa ei siis Naturan lisäksi viitata sen enempää ympäristökeskuksen kuin minkään muunkaan tahon laatimaan ohjelmaan. Kaavaselostus sanoo tämän suoraan: "Teemakartat eivät ole oikeusvaikutteisia" (s. 12). Hyväksyessään kaavaluonnoksen asettamisen nähtäville (itse luonnosta ei siis ole vielä hyväksytty), kaupunkisuunnittelulautakunta edellytti, että seuraavassa käsittelyvaiheessa yleiskaavaan "lisätään kaavamääräys tai -merkintä, jolla varmistetaan luonnonsuojeluun varatun alueen huomioiminen yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa." Epäilemättä lautakunta ei ole katsonut nyt käytössä olevien ympäripyöreiden määräysten antavan riittävää turvaa.

Luonnonsuojelu on nykyisessä ympäristöajattelussa kuitenkin vain yksi ulottuvuus, ja se on ollut omiaan vahvistamaan yhä vielä näkyvää vastakkainasettelua rakentamisen ja luonnon välillä. Suojelu onkin ainoa maankäyttömuoto, joka ei viittaa johonkin ihmisten käyttötarkoitukseen. Harva alue saa kuitenkin varsinaisen suojelumerkinnän; viheralueetkin on useimmiten määritelty puistoiksi, lähivirkistysalueiksi, urheilualueiksi tai suojaviheralueiksi. Uusi ja monipuolisempi käsite on ekosysteemipalvelut, joka tarkoittaa kaikkia niitä hyötyjä (ja myös haittoja), joita luonto ihmisille tarjoaa. Esimerkiksi kaupunkimetsä puhdistaa ilmaa, tasaa lämpötilaeroja ja hidastaa hulevesien huuhtoutumista ja siten kaupunkitulvien muodostumista - luonnollisesti virkistysfunktion lisäksi. Kuten näkyy, tämä sana on myös löytänyt tiensä kaupunkisuunnitteluun - mutta vain sanana. Vielä on matkaa siihen, että kaupunki osattaisiin nähdä ja suunnitella kokonaisvaltaisesti yhtenä ekologisena kokonaisuutena, ei vain hyvinvointipalveluja ja taloudellista toimintaa tuottavana koneena.

Tieto ja valta kaupunkisuunnittelussa

Kävin eilen Turussa pitämässä alustuksen tiedon ja yhdyskuntasuunnittelun suhteesta sikäläisen kaupunkitutkimusohjelman avaustilaisuudessa. Turku on minulle muistorikas kaupunki ja Turun yliopisto ja Åbo Akademi alma materini; Turussa aloitin opintoni vuonna 1975. Olin kiinnostunut erityisesti tiedosta, sen määrittelystä ja roolista erilaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa. Viime vuosina olen entistä enemmän palannut tähän aiheeseen: haluan ymmärtää mikä asema tiedolla on yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

Myös tiedosta puhutaan usein tavalla, joka rakentaa
vastakkainasettelua maallikoiden ja asiantuntijoiden välille.
Tämän kaiken päälle nostettu "yhdessä tuotettu tieto"
on poliittisesti korrekti käsite, mutta onko sille katetta?
(Ympäristötiedon foorumi 1/2015)

Tai oikeastaan pikemminkin tiedoilla, sillä suunnittelussa on erotettavissa ainakin tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa, erilaisten selvitysten antamaa kohdennettua tietoa, käyttäjien kokemukseen perustuvaa paikallista tietoa ja asiantuntijoiden osaamiseen ja arviointikykyyn perustuvaa tietoa (jota usein nimitetään "hiljaiseksi", koska sitä ei voi purkaa puheeksi). Tällaiset tiedonlajien jaottelut voivat olla hyödyllisiä, mutta usein ne ovat myös vaarallisia, ellei käsitteiden kanssa olla tarkkoja. Esimerkiksi Ympäristötiedon foorumi julkaisi äskettäin lokakuussa 2014 järjestetyn seminaarin pohjalta laaditun puheenvuoron "Kaavoihin kangistunut? - Tutkimustiedon hyödyntäminen kaavoitusprosessissa". Tärkeä ja ajankohtainen aihe, josta myös Turussa keskustelimme. Harmi vain, että puheenvuorossa tieto oli jaoteltu "asiantuntijatietoon", "maallikkotietoon" ja "tieteelliseen tietoon", mikä vie vain ojasta allikkoon. Asiantuntija tarvitsee toki osaamisensa perustaksi tieteellistä tietoa, tutkijat toimivat asiantuntijoina, ja kuka meistä muka on maallikko? Kokemustietoa meillä kaikilla on kaupungista, eikä se vaaranna meidän asiantuntemustamme - vai vaarantaako?

Periaatteessa tiedon ja suunnittelun suhteen luulisi olevan aika selkeä. Yhdyskuntasuunnittelu on kaupungin keskeinen strateginen työväline, jolla vaikutetaan niin kilpailukykyyn, kuntatalouteen kuin asukkaiden hyvinvointiinkin. Näin ollen voisi odottaa, että paras käytettävissä oleva tieto otetaan aina käyttöön - ja jos tietoa ei ole, niin suunnistetaan edes tietoisesti sammutetuin lyhdyin eteenpäin. Meillä ei esimerkiksi ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä miettivät nykyisen Y-sukupolven lapset Helsingin yleiskaavan tavoitevuonna 2050, kun Y:t ovat jo vetäytyneet tai vetäytymässä eläkkeelle. Mutta on myös paljon asioita, joista voimme tietää jotain: esimerkiksi luonnonlait ovat yhä voimassa vuonna 2050, joten ekosysteemipalveluihin ja ilmanlaatuun on syytä suhtautua vakavasti. Vaikka varsinaisia tutkimusprojekteja on turha käynnistää suunnittelun rinnalle (kunnon hankkeet kun kestävät yhtä kauan tai kauemminkin kuin suunnittelu), paljon on jo tietoa maailmalla, kun vain joku kaivaa sen esiin. Selvityksiä on myös mahdollista tehdä tai teettää prosessin aikana.

Mutta näin yksinkertaista se ei ole. Kun yrittää saada kokonaiskuvaa minkä hyvänsä suunnitteluprojektin tietoperustasta, törmää aika outoihin ilmiöihin. Yksi niistä on aikataulu. Suunnitteluhankkeet aikataulutetaan tietysti hyvinkin tarkasti, sillä niiden vaiheet perustuvat lakiin: osallistumis- ja arviointisuunnitelma, kaavaluonnos, sen asettaminen nähtäville, viranomaisneuvottelut, kaavaehdotus jne. Vaiheet ovat osin rinnakkaisia ja osin peräkkäisiä, mutta ammattilaiselle hallittavia. Mutta miten tähän kuvioon sovitetaan tieto?

Usein kaavoituksen yhteydessä teetetään erilaisia selvityksiä. Olen aikaisemmin tässä blogissani käyttänyt esimerkkinä Helsingin kaupungin teettämää liito-oravaselvitystä, joka valmistui kesällä 2014. Ihmettelin, miksi tämän selvityksen tulokset eivät näy sen enempää yleiskaavaluonnoksessa kuin siihen liittyvissä havainnekuvissakaan, vaikka ne ovat selvästi ristiriidassa sen kanssa. Nimimerkki Helsinki suunnittelee vastasi siihen näin: "Eri aineistoista saattaa syntyä sellainen kuva, että mitoittavissa suunnitelmissa ei ole otettu huomioon liito-oravaesiintymää. Mitoittava kuva on syntynyt ensin ja liito-oravaselvitys on valmistunut kesällä 2014."

Siis mitä? Toisaalta annetaan ymmärtää, että mainittu ristiriita on vain "syntynyt kuva", mutta toisaalta myönnetään, että "mitoittava suunnitelma", johon yleiskaavaluonnos perustuu, on tehty ennen selvitystä. "Mitoittava suunnitelma" on siis tehty puutteellisilla lähtötiedoilla. Kerrankos näin tapahtuu, mutta ideana luonnoksissa (millä nimellä niitä nyt kutsutaankin) on että niitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Nyt ei ole muutettu, joten ilmeisesti suunnittelijat ovat katsoneet, että tämä vaihe on jo ohitettu, ja tieto liito-oravista tuli liian myöhään. Minkä piirsin sen piirsin.

Tämä on kuitenkin vielä pieni ongelma, sillä Helsingissä on vain hajanaisia liito-oravaesiintymiä ja niistäkin suurin osa Keskuspuistossa. Isompi ongelma syntyy kaupunkibulevardien ilmanlaatuselvityksestä, joka valmistui vasta 5.11.2014, siis noin kuukautta ennen kuin kaavaluonnos hyväksyttiin asetettavaksi nähtäville. Koko kaavoitusprosessin ajan olemme kuulleet, että Kaupunkikaavan keskeinen elementti ovat kaupunkibulevardit, joihin sijoitetaan suuri osa uudesta rakentamisesta, ja jotka ovat olennainen osa kantakaupungin laajentamista ja uutta urbanismia. Ratkaisuun liittyy kuitenkin olennaisesti piirteitä, joilla on ympäristöterveydellisiä vaikutuksia, liittyen erityisesti meluun ja ilmanlaatuun.

Näiden suhteen ilmanlaatuselvitys antaa kylmää kyytiä. "Kaupunkibulevardit voivat olla leveitä, mutta niiden varrella olevat rakennukset ovat liikenteen päästöjen vapaan leviämisen esteenä...Nykyliikenteen päästöillä kaikilla suunnitelluilla kaupunkibulevardeilla on olemassa riski typpidioksidipitoisuuden vuosiraja-arvon ylittymiselle. Hengitettävien hiukkasten vuorokausipitoisuuden raja-arvo voi myös ylittyä, mikäli katupölyn torjuntaan ei kiinnitetä jatkuvasti huomiota. Tiivis kaupunkirakenne ja erityisesti katukuilumaiset korttelirakenteet heikentävät tuulettuvuutta ja liikennemäärän kasvaessa katupölypäästö kasvaa."(s. 3)

Tässä onkin pureksimista. Katukuilut ja umpikorttelit, joiden avulla oli tarkoitus tuoda lisää kaupunkia Helsinkiin, ovatkin nyt vakavan ongelman edessä: "Ilmanlaadun kannalta kaupunkisuunnittelun tärkeimmät reunaehdot on määritelty lainsäädännöllä. Ulkoilmalle asetetut terveysperusteiset raja- ja ohjearvot eivät saa ylittyä alueilla, joissa asuu tai oleskelee ihmisiä." (mt.) Ongelma ei ratkea sillä, että oletamme kaikkien autojen olevan pian sähköautoja tai hiekoituksen olevan pian ilmastomuutoksen vuoksi historiaa. Vaikeusasteita lisää vielä se, että melunsuojauksen kannalta toimiva korttelirakenne on taas ilmanlaadun kannalta ongelmallinen.

Mitä tämä merkitsee bulevardeille ja sen myötä kaupunkikaavalle? Ehkä sitä, että bulevardit saavat jäädä odottamaan parempia ilmoja, ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen aloitetaan jostain muualta? Watch your step!  Tähän asiaan kannattaa vielä palata, mutta kiinnostavaa tässä on nyt tiedon kummallinen rooli osana suunnittelua. Tanskalainen suunnitteluteoreetikko Bent Flyvbjerg tuli aikanaan tunnetuksi kirjallaan Rationaalisuus ja valta (1991). Hänen mukaansa tutkijat kutsutaan mukaan vasta siinä vaiheessa kun poliittinen päätös on jo tehty, jolloin heidän tehtäväkseen jää rationalisoida se. Esimerkkinä hän käytti mm. Aalborgin bussiasemaa, josta laadittu selvitys päätyi esittämään juuri sitä paikkaa, johon kaupunginjohtaja oli alunperin päättänytkin sen tulevan. Viisaita nuo kaupunginjohtajat!

Aivan näin raadollista Helsingin suunnittelu ei sentään näytä olevan. Niin liito-oravaselvityksen tehneet Esa Lammi ja Pekka Routasuo kuin Ilmatieteen laitoksen tutkijat ovat varmasti tehneet rehellistä työtä, eikä heidän ole tarvinnut vääntää tuloksiaan yleiskaavastrategian mukaisiksi. Tieto tuntuu kuitenkin olevan koko ajan liian myöhässä, ikään kuin sen roolina ei olisikaan muodostaa reunaehtoja tai perustaa suunnittelulle vaan ainoastaan osoittaa, että tätäkin asiaa on kyllä tutkittu. Vaikuttavuus onkin sitten kokonaan toinen juttu.

Tarinoita takapihalta 4: Kyllä kansa tietää

Kansalaiset verikarttaa tutkimassa (Kuva KL)

 Kun Helsingin edellistä yleiskaavaa 2002 ryhdyttiin valmistelemaan, suunnittelijat tekivät heti kättelyssä pahan taktisen virheen. Tonttimaan tarve oli käynyt ilmeiseksi muuttoliikkeen käynnistyttyä, joten yleiskaavatoimistossa käytiin tiheällä kammalla läpi koko Helsingin kartta, jotta löydettäisiin mahdollisia täydennysrakentamiskohteita. Nämä alueet merkittiin punaisella, jotta muutoksesta saataisiin havainnollinen kokonaiskuva. Tarinan mukaan silloinen virastopäällikkö Paavo Perkkiö olisi keksinyt kartalle leikkisän nimen "verikartta". Oli miten oli, tämä nimitys alkoi kiertää kaupunkilaisten keskuudessa - erityisesti niiden, jotka eivät olleet erityisen ihastuneita tiivistämisestä ja viheralueiden ottamisesta rakentamiseen. Kun vastustus alkoi kasvaa ja näkyä mediassa, poliitikot hermostuivat ja sanoutuivat irti suunnitelmasta, nimittäen sitä virkamiesten sormiharjoitukseksi. Mitä se tietysti olikin.

Nyt käynnissä olevan yleiskaavatyön yhteydessä suunnittelijat ovat oppineet läksynsä, ja toki heillä on myös käytössään kehittyneempää tekniikkaa. Sen sijaan että olisivat tehneet oman ehdotuksen he avasivat verkkoon vuorovaikutteisen karttakyselyn, jolla kaupunkilaiset saivat itse etsiä sopivia täydennysrakentamiskohteita ja merkitä ne kartalle. Toki he saivat myös osoittaa tärkeinä pitämiään virkistys- ja luontoalueita sekä esittää mm. kohennettavia kohteita ja tärkeitä yhteyksiä. Kyselyyn vastasi noin 4700 kansalaista, ja he tekivät noin 33 000 merkintää. Suhteessa kaupungin kokoon se on tietysti vähän, alle prosentti, mutta toisaalta paljon enemmän kuin mihinkään yleisötilaisuuteen saataisiin houkuteltua. Kaupunkisuunnitteluvirastolta tuskin stadionkeikan heittäminen onnistuisi.

Kansalaisten verikartta (Kuva Mapita Oy)

Ja kyllähän kaupunkilaiset paikkoja löysivät. Oheinen kuvakaappaus on yleiskaavasivustolta löytyvästä käyttöliittymästä, jonka on toteuttanut alkuperäisen kyselynkin vuonna 2013 tuottanut Mapita Oy. Käyttöliittymässä on mahdollista valita karttanäkymään erilaisia vastaajien valitsemia vaihtoehtoja, joista tässä on valittu "paikka tai alue asuntorakentamiselle". Kuten nähdään, KSV on tehnyt värivallankumouksen: kun rakentaminen on aikaisemmin tavattu merkitä joko ruskealla tai punaisella, nyt se onkin vihreää tai sinistä. Tärkeät luontokohteet ja virkistysalueet taas ovat punaisia tai vaaleanpunaisia. Kansalaisten verikartta on siis saanut viherpesun.

Kun merkintöjä tarkastelee lähempää ja avaa useampia vastausvaihtoehtoja, niissä on helppo huomata ristiriitaisuuksia. Osa vastaajista on valmis rakentamaan joka niemeen ja notkoon: Keskuspuistosta, Seurasaaresta, Kaivopuistosta ja Töölönlahdelta löytyy hyviä tonttipaikkoja, eikä huono ole Hietaniemen hautausmaakaan: hiljaisia ja hyvämaineisia naapureita. Yhtä monelle tai useammalle nämä paikat ovat tietysti tärkeitä luonto- tai virkistyskohteita.

Keskuspuiston rakentajat ja rauhoittajat (Kuva Mapita Oy)

Tässä ei ole tietysti sinänsä mitään yllättävää: kun kysytään mielipiteitä, mielipiteet vaihtelevat. Toisaalta on mielenkiintoista havaita, kuinka veristä taistoa käydään esimerkiksi Keskuspuistossa, jossa moni näyttää vihreää valoa rakentamiselle, mutta yhtä moni haluaa panna sille stopin. Kaupunkisuunnittelu on aina tällaisten ristiriitojen edessä, eikä suunnittelija tai päätöksentekijä voi vain seurata kansan näin ilmaisemaa tahtoa. Toisaalta jos merkinnät selvästi keskittyvät johonkin tai puuttuvat jostain, se voi antaa tärkeän viestin. Esimerkiksi bulevardisointi ja väljien risteysten rakentaminen tuntuisi saavan kaupunkilaisten kannatuksen ainakin tämän kyselyn mukaan.

Ennen kuin mistään kyselystä kannattaa tehdä johtopäätöksiä, tulisi kuitenkin aina tarkistaa mitä oikein on kysytty ja ennen kaikkea mitä vaihtoehtoja on annettu. Jos tutkija haluaa saada neutraalin käsityksen siitä, miten ihmiset ajattelevat jostain aiheesta, hänen tulee pyrkiä olemaan ohjaamatta vastauksia mihinkään suuntaan. KSV:n kyselyssä tällaisesta ei ollut kyse, vaan ihmiset haluttiin pikemminkin saada mukaan etsimään lisärakentamisen paikkoja sillä lähtöoletuksella, että Helsinki kasvaa voimakkaasti ja nimenomaan sisäänpäin. Kuusi ensimmäistä vaihtoehtoa liittyvät tähän: asuntorakentamisen paikkojen lisäksi pyydettiin merkitsemään rakentamista kaipaavia kadunvarsia, liian isoja toreja tai aukioita, alueita, jotka eivät ole virkistykselle välttämättömiä, ja paikkoja toimistoille ja palveluille. Seuraavat kaksi vaihtoehtoa olivat laadultaan kehitettävät mutta tärkeät virkistysalueet ja sellaisenaan ainutlaatuiset luontoalueet, joilla on haettu ikään kuin"väistettäviä" alueita. Näin ollen ei ole kovin yllättävää, että täydennysrakentaminen on saanut näinkin vahvan roolin kyselyssä.

Milanon CityLife (Havainnekuva Rainer Schmidt Landschaftsarchitekten)

Yksi vaihtoehto kyselystä puuttuu kuitenkin kokonaan: uudet viheralueet. Se ei ole ehkä tullut kyselyn laatijoiden mieleenkään, tai sitten se on koettu niin räikeästi valitun tiivistämislinjan vastaisena, ettei sitä ole haluttu edes tarjota. Lähtökohtaisesti siinä ei ole kuitenkaan mitään kummallista, eikä se ole myöskään ristiriidassa yleiskaavan tavoitteiden kanssa. Maailmalla on varsin tavallista, että suuriin kaupunkikehityshankkeisiin liitetään myös uusia viheralueita. Esimerkiksi Milanon kaksi tuoreinta jättihanketta, Porta Nuova ja CityLife, sisältävät molemmat saman konseptin: tehokasta ja korkeata rakentamista sekä uusi suuri puisto. Tietysti niissä on kyse myös strategiasta, jolla hankkeet saadaan helpommin hyväksyttäviksi. Tärkeää on kuitenkin itse ajatus: kun rakentaminen on riittävän tiivistä (ja myös korkeaa), viheralueita voidaan jopa lisätä, vaikka kaupunki kasvaisi. Tiiviin kaupungin edut eivät nimittäin seuraa rakentamiseen varatusta maa-alasta vaan ihmisten ja palvelujen läheisyydestä ja hyvistä liikenneyhteyksistä. Viheralueet tulisi nähdä aktiivisena osana urbanismia, ei vain jonain säilytettävänä, uhrattavana tai kierrettävänä.

Mutta jos palataan kyselyn tuloksiin, mielenkiintoinen kysymys on, millä tavalla ne ovat vaikuttaneet nyt nähtävillä olevaan kaavaluonnokseen. Kun mielipiteet ovat usein ristiriidassa, se voi periaatteessa antaa suunnittelijalle vapauden ratkaista asiat omalla tavallaan vedoten samalla siihen, että kansalaiset ovat saaneet äänensä kuuluviin. Tuore apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki toteaakin, että kaupunki on nyt pyrkinyt kehittymään kuuntelemalla asukkaitaan, joskin parannukseen on vielä varaa. "On tärkeää, että kuuntelemme asukkaita ja kysymme asioita heidän näkökulmastaan jo varhaisessa vaiheessa kun uutta aluetta suunnitellaan tai kun jotain uutta rakennetaan vanhalle alueelle." (Svenska Yle nyheter 9.1.2015)

Mielipiteitä Turunväylän ympäristöstä 

Mutta onko näin todella tapahtunut? Katsotaanpa tarkemmin aiemmissa blogikirjoituksissani tutkimaani Munkkiniemen-Munkkivuoren-Talin aluetta. Tässä kuvakaappauksessa on auki uusi asuntorakentaminen, kadunvarsirakentaminen, tärkeät virkistysalueet ja ainutlaatuiset luontoalueet. Turunväylän varren rakentaminen saa selvästi kannatusta, ja etenkin sen ja Huopalahdentien risteys koetaan epämiellyttävänä. Sen sijaan kansalaiset eivät pidä Talin golfkentän säilyttämistä näin lähellä kaupunkia perusteltuna, sen kohdalla on varsinainen ryväs antaa mennä -merkintöjä. Toisaalta sen virkistyksellinen arvo saa myös jonkun verran kannatusta. Myös Munkinpuistossa moni näkee potentiaalia, vaikka sen ydinalue halutaan jättää rakentamatta. Jonkin verran haluja on myös Ritokalliontien eteläpuolisen metsän rakentamiseen, joskin täällä suojelijat ja virkistäytyjät ovat enemmistönä.

Kun tätä verrataan arkkitehti Tapani Rauramon Kaupunkisuunnitteluvirastolle tekemään luonnokseen, voidaan havaita, että Talin golfkenttä on jätetty käytännössä kokonaan rauhaan. Munkkiniemen molemmat puistoalueet on säilytetty, ja rakentamista on sijoitettu lähinnä Turunväylän paikalle suunnitellun bulevardin varrelle sekä muutama arka talo Munkinpuiston reunaan. Sen sijaan Munkkivuoren ympärillä sijatseva metsikkö on rakennettu käytännöllisesti katsoen kokonaan. Niinpä, kaupunkisuunnittelussa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut kaupunkilaiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Lopuksi kohdistetaan katse Munkkivuoren pohjoispuolella sijaitsevaan lähiliikuntapuistoon. 10.10.2014 päivätyssä luonnoksessaan Tapani Rauramo on jatkanut Teljäntietä kehäväyläksi, jonka ympärille on ryhmitelty tiiviitä asuntokortteleita. Jo keväällä 2014 tehdyn liito-oravaselvityksen mukaan tämä on kuitenkin virkistysalueen lisäksi liito-oravan ydinalue, jollaisen hävittäminen tai heikentäminen on lain nojalla kielletty. Entä mitä siihen sanoivat kansalaiset jo 2013? Yksikään 33 000:sta merkinnästä ei ehdottanut tähän asuntorakentamista. Sen sijaan kolme vastaajaa näki tässä ainutlaatuisen luontokohteen, joka olisi säilytettävä sellaisenaan. Voivatko suunnittelijat ja päätöksentekijät enää selkeämpää viestiä saada? Kyllä kansa tietää.