Post-funktionalistiseen kaupunkiin

Funktionalismi on oppi, joka vaikuttaa ensi katsomalta vielä tänä päivänäkin tervejärkiseltä muotoilun, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun peruseetokselta. Kun kerran juomalasin funktiona on juominen, lasin muodon tulee ennen kaikkea seurata tätä funktiota. Asunnon funktio on taas asuminen, joten sitä suunniteltaessa on keskityttävä asuttavuuteen. Moottoritien funktiona on sujuva ja turvallinen moottoriajoneuvoliikenne, joten sen suunnittelun tulee keskittyä näitä edesauttaviin kaarre-, tasaus-, näkemä- ym. ominaisuuksiin. Kaupungin funktiona on sitten ilmeisesti erilaisten yhdyskuntatoimintojen yhteensovittaminen, jotta asuminen, työnteko, palvelut, virkistyminen ja niitä yhdistävät liikenneyhteydet saadaan saumattomasti pelaamaan yhteen, niin tämän kuin tulevienkin sukupolvien kannalta. 

Estetiikan suhde tähän eetokseen voidaan periaatteessa ymmärtää kahdella tavalla: joko se merkitsee toimivan ratkaisun hienovaraista kultivointia (kuitenkaan toimivuudesta tinkimättä), tai sitten esteettisesti korkeatasoisen ratkaisun ajatellaan seuraavan suoraan toimivasta ratkaisusta: form follows function.

Jo toisella vilkaisulla tämä vastaansanomattomalta vaikuttava yksinkertaistus joutuu kuitenkin vaikeuksiin ja loputtomiin selittelykierroksiin. Jos juominen on juomalasin funktio, niin miksi ’oikeaoppinen’ viinilasi ja vesilasi poikkeavat muodoltaan toisistaan? Onko esimerkiksi vesilasin muoto oikea ja viinilasin muoto turhaa koristelua? Lasin jalallahan ei ole toiminnallista merkitystä, kun juoma ei ole edes kuumaa? Vai onko juomisen funktio jäsenneltävä veden, maidon, viinin, cappuccinon jne. juomiseksi? Mutta miksi sitten piimä voidaan juoda samasta lasista kuin maito ja vesi, mutta viiniä ei? 

Ilmiselvän houkutteleva vastaus on, että osallistuessamme esimerkiksi juhlapäivällisille emme mene sinne vain juomaan ja syömään vaan saamaan kokonaisvaltainen esteettinen kokemus, jonka yhtenä osana ovat tyylikkäästi muotoillut vesi-, valkoviini-, punaviini-, jälkiruokaviini- ja avec-lasit. Kulttuuriseen koodistoon perustuvat nautinnot eivät kuitenkaan ole missään määrin luonnollisia, eivätkä ne seuraa biologisesta juomisen tarpeesta. Ne ovat myös poliittisia, sillä suuri osa väestöstä ei milloinkaan osallistu juhlapäivällisille, samalla kun se toisille on lähes arkipäivää.

Vastaavanlainen päättely on helppo esittää asuntojen, moottoriteiden ja kaupunkien kohdalla, jotka eivät nekään seuraa biologisia tarpeita vaan implisiittisesti annetuiksi oletettuja kulttuurisia normistoja. Jos ajan moottoritietä kakkosasunnolle saaristoon, onko kyse ”asumistoimintojen” suorittamisesta kaupunkiasunnon, auton, moottoritien ja saaristohuvilan muodostamalla ”työkalulla”? Tuskin, vaan kyse on pikemmin kulttuurisen muodon, eliitin huvilaelämästä kesämökkeilyn kautta kolmannen iän kakkosasumiseksi muuttuneen elämäntavan historiallisesta muotoutumisesta, jota yksilöllisten kulutusratkaisujeni kautta noudatan. Tämä elämäntapa ei ole valmiiksi ja objektiivisesti olemassa, niin että fyysinen ympäristö voisi "seurata" sitä. Pikemminkin päinvastoin: liikenneväylien aikaansaama saavutettavuuden muutos avaa mahdollisuuden hakeutua yhä kaukaisempiin kohteisiin, mikä puolestaan vaikuttaa markkinoihin ja poliittisiin päätöksiin, kuten kaavoitukseen. Vaikka liikenneväyläinvestointien yhteiskuntataloudellista kannattavuutta arvioidaan vielä nykyisinkin laskennallisesti säästetyn ajan perusteella, todellisuus on toisenlainen: matkaan käytetty aika pysyy keskimäärin samana, mutta kilometrimäärä kasvaa. Kulttuuri käyttää hyväkseen avautuvia mahdollisuuksia. Function follows form.

Tältä pohjalta on kiinnostavaa, että funktionalismi on teoreettisista ongelmistaan huolimatta kyennyt säilyttämään hallitsevan asemansa niin arkkitehtuurissa kuin kaupunkisuunnittelussakin. Moderni arkkitehtuuri hakee yhä inspiraationsa funktionalismin avaamasta tyyliajattelusta, erityisesti geometrisista kappaleista, joita asetellaan vain hiukan eri tavoin päällekkäin ja rinnakkain. Kaupunkisuunnittelu taas perustuu pitkälti eri alueiden pääkäyttötarkoituksen määrittelyyn asumiseen (A), virkistykseen (V), julkisiin palveluihin (Y), kaupalliseen toimintaan (K),  jne. Olisi kuitenkin absurdia väittää, että jollain alueella lähtökohtaisesti olisi jokin käyttötarkoitus - tämä tarkoitus tehdään suunnittelemalla ja poliittisilla päätöksillä, jotka mahdollistavat tietynlaisen rakentamisen ja sitä kautta käytön. Ajattelun tulisikin kulkea toisin päin: kun ympäristössä tehdään muutoksia esimerkiksi rakentamalla, ihmiset sovittautuvat näihin muutoksiin, ottavat niiden avaamia mahdollisuuksia (kuten asumista) käyttöönsä. Suunnitelmia ei siis voi perustella sillä, että ne ovat "tarkoituksenmukaisia" - kuten yhä usein tehdään. Mitään tällaista tarkoitusta ei ole. Kaupungilla, asukkailla, maanomistajilla ja rakennuttajilla voi toki olla erilaisia tarkoituksia.

Tarkoituksenmukaisuuteen perustuva ajattelu on ongelmallista myös toisella tapaa. Funktionalistisen kaupunkisuunnittelun keskeinen manifesti Ateenan julistus (La Charte d'Athens) vuodelta 1933 määritteli kaupungin keskeiset funktiot ja erotteli ne toisistaan. Nämä neljä funktioita olivat edellä mainittujen asumisen ja virkistyksen lisäksi työ ja liikenne, mutta myös historiallinen perinne pääsi listalle viidentenä. Vaikka tämä pitkälti Le Corbusierin kynästä kotoisin oleva julistus kiinnitti huomiota edelleen keskeisiin ongelmiin kuten virkistysalueiden saavutettavuuteen ja työmatkojen kestoon, sen reseptit olivat kaupunkikehitykselle tuhoisia: leveät eri tarkoituksiin varatut väylät eritasoliittymineen, rakennusten sijoittaminen irti toisistaan ja katulinjasta, ja jalankulun ja autoliikenteen erottaminen toisistaan. CIAMin tunnettuun laivakonferenssiin vuonna 1933 osallistunut Nils-Gustav Hahl kirjoitti Hufvudstadsbladissa Le Corbusierin funktionalistisesta kaupunkisuunnitteluideologiasta seuraavasti:

”Yksinkertaisemmin päämääränä on: valoa ja ilmaa kaikille kaupungin asukkaille ja myös suojaa suurkaupungin lisääntyvältä melulta. Tästä seuraa johdonmukaisesti se ”avoin” asemakaava, joka irrottaa talot toisistaan ja vetää kadut ja puistot niiden väliin erillisiksi järjestelmiksi. Katukuilu ei ole mikään meidän aikamme keksintö, niin paljon kuin litteräärit kaupunkiromantikot sitä hellivätkin. Se on jäänne joka on vitkauden lain ansiosta seurannut meitä keskiajan tiiviistä ja ahtaista linnoituskaupungeista alkaen.” (HBL 29.7.1933).

Johdonmukaisesti Le Corbusieria seuranneet kaupunkisuunnittelijat myös tuhosivat katukuilun suuresta osasta kaupunkeja, avaten asuinrakennusten pihat samalla myös lisääntyvälle melulle, ilmansaasteille ja ohikulkijoiden katseille. Leimallista on tosin, että ohikulkijoiden katseet eli kaupunkitilan sosiaalinen rakenne ei kuulunut Le Corbusierin määrittelemiin keskeisiin suunnittelun tavoitteisiin: ”air, son, lumière”. Kaupunkia suunniteltiin biologiselle ihmiselle, jolla ei ollut legitiimejä sosiaalisia tai kulttuurisia vaatimuksia. 

Näin menetettiin samalla perinteiselle kaupungille tyypillinen monifunktionaalisuus. Esimerkiksi katu ei ollut aikaisemmin suinkaan vain liikkumiseen pyhitetty koneenosa vaan myös sosiaalinen näyttämö. Kun asunnot olivat pieniä eikä pihoja juuri ollut, lapset leikkivät ja aikuiset seurustelivat kaduilla. Niiden varsille sijoittuivat liikkeet ja työpajat, ja eri liikennevälineet kykenivät väistelemään toisiaan "jaetussa tilassa", jollaisia nyt yritetään uudelleen tuoda kaupunkeihimme.

Paradoksaalista onkin, että radikaaleimmat ideat nykyisessä kaupunkisuunnittelussa, kuten Helsingin uuden yleiskaavavision moottoriteiden bulevardisointi, edustavat pitkälti paluuta siihen perinteiseen kaupunkiin, jonka funktionalistinen kaupunkisuunnittelu onnistui kyseenalaistamaan. Mutta matka uuteen, post-funktionalistiseen ajatteluun on vielä pitkä. Samainen visio nimittäin jakaa kaupungin yhä funktioihin: asumiseen (Houkuttelevan asumisen Helsinki), virkistykseen (Virkistys, kaupunkiluonto ja kulttuuriympäristö), työhön (Taloudellisen kasvun ja työpaikkojen Helsinki) ja liikkumiseen (Kestävän liikkumisen kaupunki). Kaupungin neljä funktiota siis, kuin suoraan Le Corbusierin kynästä!

The Charter of Athens

Broadacre City ja älykaupungin unelma

Valtamediaa seuratessa törmää tavan takaa toteamukseen, että nykyisen tieto- ja viestintäteknologian ansiosta ihmiset voivat työskennellä missä ja milloin vain. Työpaikat menettävät merkitystään fyysisinä paikkoina, jonne aamuisin ajetaan tai matkustetaan, ja joista jälleen iltapäiväruuhkassa selviydytään kotiin päiväkodin ja ruokakaupan kautta. Työtä voi nyt tehdä yhtä hyvin kotona, kahvilassa tai kirjastossa, eli paikalla ei ole enää juuri väliä. Ei juuri ajallakaan, paitsi niiden vihoviimeisten kokousten osalta, joissa täytyy olla vähintään virtuaalisesti läsnä.

Suomen kielen etätyön käsite onkin jo hiukan vanhentunut, sillä etäisyydellä ei ole niinkään väliä - viestithän kulkevat joka tapauksessa yhdysvaltalaisten palvelimien kautta, vaikka työkaveri istuisikin saman kahvilapöydän äärellä: - Laitatko sen raportin viimeisen version minulle sähköpostilla niin työstetään sitä tässä yhdessä. Englannin kielen telework on sikäli osuvampi, että se viittaa suoraan tietoyhteyksiin eikä yksinomaan perinteiseen kotona tehtävään työhön, jota harrastettiin jo esiteollisella ajalla. Microsoft Suomi on puolestaan lanserannut läsnätyön käsitteen, jolla tarkoitetaan työntekijöiden olemista läsnä joko fyysisesti tai virtuaalisesti työajallaan - tässä tapauksessa johdon seurannan ja kontrollin alaisena, mutta vähän toisin säännöin:  - Olen kyllä täällä, mutta tulin juuri suihkusta. - OK, ei oteta sitten videoyhteyttä.

Innokkaimmat ovatkin jo ryhtyneet visioimaan post-urbaania kaupunkia: kun etäisyyksillä ja työmatkalla ei ole enää väliä, miksi pakkautua kaupunkeihin hengittämään polttoaineen katkuja ja pakkautumaan ruuhkabusseihin? Eikö voi ennemmin istua oman talonsa kuistilla luonnon keskellä, tehdä työtä verkon välityksellä ja hoitaa sosiaalisia suhteita somen kautta - kuten tämäkin bloggari parhaillaan tekee? Ympäristövaikutuksistakaan ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, kun auto seisoo pihassa, sen sijaan että se matelisi Kehä I:n ruuhkassa.

Tällaiset unelmat kaupungin häviämisestä tai hajautumisesta eivät kuitenkaan ole kovin uusia. Yksi tunnetuimmista tämän sarjan utopioista oli Frand Lloyd Wrightin Broadacre City vuodelta 1932. Myös tämä perustui uuden teknologian ihmevaikutukseen; toisin kuin Howardin 1800-luvun lopun raideliikenteeseen perustuvassa puutarhakaupungissa, nyt käytössä olivat sellaiset teknologian ihmeet kuin auto, puhelin ja lennätin! "Sähköinen vuorovaikutteinen viestintä on tullut täydelliseksi", Wright julisti vuonna 1935 kirjoittamassaan artikkelissa "Broadacre City: A New Community Plan". Hänen mukaansa perinteinen kaupunki oli tullut tiensä päähän, ja jokaiselle tulisi antaa vähintään eekkerin eli noin 4000 neliön verran maata, jota hän voisi hallita mielensä mukaan - sosiaaliset suhteet hoituisivat sitten autoilun ja puhelimen avulla. Platonin filosofikuninkaan sijasta kaupunkia hallitsisi - tietysti - arkkitehtikuningas, joka jakaisi maan (lapsettomille pariskunnille eekkeri, lapsiperheille enemmän) ja huolehtisi sen arkkitehtonisesta ja maisemallisesta kokonaisuudesta.

Wrightin utopialle olisi tietysti helppo hymyillä, ellei se olisi muodostunut profeetalliseksi erityisesti yhdysvaltalaisen suburbanisaation esitaistelijana. Eikä se ole vierasta suomalaisellekaan kulttuurille, jossa omakotiunelma ja sen seurauksena yhdyskuntarakenteen hajautuminen ovat yhä keskeinen trendi. Kyselytutkimusten mukaan noin 80 % suomalaisista pitää pientaloa mieluisimpana asumismuotona, ja tavoitelluimpia asuinympäristön ominaisuuksia ovat luonnonläheisyys ja rauhallisuus. Toisin kuin Wright, yhdyskuntasuunnittelijat sen sijaan pitävät tätä nykyään ongelmana, sekä yhdyskunnan toimivuuden että ympäristösyiden vuoksi. Autoriippuvuuden ongelmallisuus on monitahoinen: samalla kun moni uskoo sähköauton ratkaisevan päästöongelmat, unohdetaan, ettei koko väestö lapset, nuoret ja ikääntyneet mukaan lukien voi koskaan "vapautua" auton avulla, vaan seurauksena on jatkuva kuskaaminen kouluun, harrastuksiin ja terveyskeskuksiin. Samalla kun valtakunnanpolitiikassa halutaan pitää vanhukset mahdollisimman pitkään kotona, turvallisessa ja tutussa ympäristössä, unohdetaan, ettei autoriippuvainen yhdyskunta kaukana sijaitsevine palveluineen juuri anna tähän mahdollisuutta ilman sukulaisten tai ystävien jatkuvaa apua.

Toisaalta teleworking ei välttämättä merkitse autoriippuvaista lähiöyhdyskuntaa. Toisin kuin Wright ja hänen seuraajansa otaksuivat, kaupunki ei suinkaan kadonnut uuden teknologian myötä - vaikka autoistuminen ehti toki tuhota suuren osan urbaania ympäristöä ennen kuin sen vaikutuksiin herättiin. Vapautuminen työpaikasta ja sen muuttuminen Kohtauspaikaksi (kuten Microsoft asian ilmaisee) ei nimittäin suinkaan merkitse, että työtä tehtäisiin "missä vain ja milloin vain". Päinvastoin: paikkojen merkitys kasvaa, sillä nyt ihmiset valitsevat niitä vapaaehtoisesti paitsi vapaa-ajan viettoon, myös työpaikoiksi. Siinä on haaste ja mahdollisuus, jota arkkitehtuurissa ja kaupunkisuunnittelussa ei ole vielä täysin oivallettu.

Broadacre City: A New Community Plan

Ilmastonmuutos ja elämän virta

Sosiaalinen sekoittaminen ja pisaratartuntateoria

Ylen pääuutislähetys ja verkkouutiset (27.8.2014) nosti esille tärkeän teeman, sosiaalisen sekoittamisen asuinalueilla. Kuten tiedetään, sekä valtakunnan että erityisesti Helsingin virkamiehet ja päätöksentekijät pitävät segregaation eli alueellisen eriytymisen välttämistä tärkeänä päämääränä. Osa tutkijoista suhtautuu siihen kuitenkin kriittisesti, ja myös Yle oli löytänyt heidät. Verkkouutisen juttu oli otsikoitu "Tutkijat: Rikkaiden ja köyhien asuttaminen samalle alueelle turhaa ja kallista", ja toimittaja Anu Vilkman jatkoi: 

"Kaupunkisuunnittelu on vuosikymmeniä perustunut tutkimuksille, joiden mukaan asuinalue vaikuttaa siihen, miten ihminen menestyy koulussa ja pärjää elämässä. Jos asuu kouluttamattomien ja työttömien keskellä, päätyy todennäköisemmin myös itse huono-osaiseksi. Jos taas ympärillä on menestystä, se tarttuu." 

Jutussa viitataan London School of Economicsin tutkijoiden Steve Gibbonsin, Olmo Silvan ja Felix Weinhardtin tutkimuksiin, jotka kyseenalaistavat tämän: naapureilla ei ole käytännössä lainkaan merkitystä siihen, kuinka hyvin oppilaat menestyvät koulussa, mikä taas ennakoi heidän menestymistään elämässä. Ergo: rikkaiden ja köyhien asuttaminen samalle alueelle on turhaa ja kallista? Ainakin toimittaja Vilkman oli vakuuttunut:

"Asuinalueiden eriytyminen ei tutkijoiden mukaan olekaan epätasa-arvon syy vaan seuraus. Siksi rikkaita ja köyhiä ei tutkijoiden mukaan pitäisikään väkisin asuttaa keskenään samalle alueelle."

Tiedejournalismi on tietysti jo lähtökohtaisesti vaikeaa ja hankalaa nykyisessä mediaympäristössä. Itse tutkimukset ovat vaikealukuisia, ja on myös vaikeaa nähdä sitä mitä ei sanota, tutkijoiden perustavanlaatuisia oletuksia ja jopa ideologioita. Toisaalta jo tieteellisen tutkimuksen perusluonne vaikeuttaa raflaavien otsikoiden sommittelua. Voidakseen ylipäätään sanoa jotain luotettavaa tutkijoiden on rajattava kohdettaan. Niin tekivät myös Gibbons, Silva ja Weinhardt: he eivät suinkaan tutkineet niin sanottua naapurustovaikutusta (neighbourhood effect) vaan yksinkertaisesti naapurin lasten vaikutusta lasten koulumenestykseen eli naapuri- tai kaverivaikutusta (neighbourhood peer effect tai neighbour peer effect, kuten he sitä kutsuvat). Tämän vaikutuksen he osoittivat olevan lähellä nollaa. 

Mutta hetkinen. Mikä on se vaikutus, jonka tutkijat näin osoittivat olemattomaksi? Tulos on varmasti uskottava, mutta millä tavoin se yllättää? Mikä ylipäätään voisi olla se mekanismi, jolla naapurien lasten sosioekonominen koostumus sinänsä voisi vaikuttaa lasten koulumenestykseen? Pisaratartunta? Ja jos rikkaus tai köyhyys ovat kuin kulkutauteja, kuinka ne voivat "tarttua" molempiin suuntiin? 

Tässä ehkä törmätään siihen, että tutkijatkin ovat taipuvaisia paisuttelemaan tulostensa merkittävyyttä. He haluavat, että heidän tutkimuksillaan on yhteiskunnallista relevanssia, "policy impact". Niinpä he avasivat vuonna 2013 julkaistun artikkelinsa "Everybody Needs Good Neigbours?" seuraavilla lauseilla:

"There are substantial disparities between the achievements and behaviour of children living in different neighbourhoods (Lupton et al., 2009). These disparities have long been a centre of attention for researchers and policy makers concerned with socio- economic inequality and its consequences. The underlying foundation for these concerns is the belief that children’s outcomes are causally linked to the characteristics and behaviour of people who live around them. Area-based policies that are intended to address such inequalities are predicated on the existence of such causal links..." 


He siis todella esittävät, että alueiden sosioekonomisesta epätasa-arvosta ja sen seurauksesta huolestuneet tutkijat ja yhteiskunnalliset toimijat perustavat ajattelunsa ja toimintansa tähän pisaratartuntateoriaan! Sietävätkin tulla tällaiset teoriat kumotuiksi! 

Tutkijoille tyypilliseen tapaan yllä olevassa otteessa puhutaan epämääräisesti "alueperustaisista politiikoista". Toimittaja Vilkman auttaa lukijoitaan puhumalla reilusti kaupunkisuunnittelusta, joka hänen mukaansa olisi vuosikymmeniä perustunut tutkimuksiin naapureiden vaikutuksesta koulussa ja elämässä menestymiseen, eli siis pisaratartuntateoriaan. Tässä näkemyksessään Vilkman ei ole yksin. Olen törmännyt jopa akateemisesti koulutettuihin kommentaattoreihin, jotka luulevat sosiaalisen sekoittamisen tapahtuvan kaavoittamalla. Tutustumisretki Finlexiin ja siellä Maankäyttö- ja rakennuslakiin kertoo kuitenkin hyvin nopeasti, mitä kaupunkisuunnittelija voi - tai ei voi - asialle tehdä. Hänen tehtävänään on määritellä eri alueet, niiden käyttötarkoitus ja rakentamisen määrä ja laatu. Ei, koko laista ei löydy sanaakaan köyhistä tai rikkaista eikä myöskään sosiaalisesta sekoittamisesta. Merkintä AK asemakaavassa ei siis tarkoita köyhien asuinaluetta eikä AR rikkaiden asuinaluetta, eikä niiden yhdistelmä AKR vastaavasti sosiaalisesti sekoitettua asuinaluetta. Silloin kun sosiaalisuudesta puhutaan, sillä tarkoitetaan sosiaalista toimivuutta: lapset pääsevät turvallisesti kouluun ja vanhukset maitokauppaan, eikä kenenkään tarvitse pelätä alueella liikkumista.

Jos kaupunkisuunnittelija ei siis ole sosiaalisen sekoittamisen takana, vielä vähemmän hänellä on tekemistä tulonsiirtojen tai huonojen alueiden koulujen avustamisen kanssa, joita sekä tutkijat että toimittaja esittävät "vaihtoehtona" sosiaaliselle sekoittamiselle. Molemmissa on kyse politiikasta: kaupunki-, asunto- ja sosiaalipolitiikasta. Ja kun politiikat maksavat, niiden kohdalla on aina syytä pohtia tavoitteiden ja keinojen välistä suhdetta. Mielenkiintoista onkin, että sosiaalisen sekoittamisen hyödyttömyyttä korostavat kommentaattorit ja tutkijat eivät yleensä esitä ensimmäistäkään argumenttia sen puolesta, että suorat tulonsiirrot tai koulujen erityistuki olisi sen "hyödyllisempää".

Mutta mihin ajatus sosiaalisesta sekoittamisesta sitten voisi perustua, jos se ei perustu naapureiden laatuun? Tässä ehkä paljastuu LSE:n tutkijoiden julkilausumaton oletus yhteiskunnan luonteesta: heille on olemassa vain yksilöitä ja perheitä. Tämän individualismin vaihtoehtona on nähdä niin yhteiskunta kuin asuinalueetkin rakenteina, joihin ihmiset joutuvat sopeutumaan, ja joita he toisaalta omalla toiminnallaan voimistavat tai rapauttavat. Tällaisen sosiaalisen dynamiikan pohjalta on mahdollista nähdä useita kehityskulkuja, joiden pohjalta segregaation vastainen politiikka tulee ymmärrettävämmäksi kuin pisaratartuntateorian pohjalta. 

Kaiken pohjalla ovat tietysti asuntomarkkinat, kuten tutkijatkin toteavat: hyvillä paikoilla olevien ja muuten laadukkaiden alueiden hintataso nousee, mikä johtaa asukkaiden sosioekonomiseen valikoitumiseen. Suomen kaltaisessa homogeenisessa kulttuurissa tätä voimistaa vielä julkilausumaton rasismi, joka tekee asuntomarkkinoilla liikkumisen vaikeammaksi vähemmistökulttuurien edustajille. Eliittialueiden vastapainona syntyy väistämättä myös alueita, jonne keskittyy huonommassa asemassa olevia asukkaita, joiden ostovoima ja siten myös valinnanvara on vähäisempi. Tästä alkava tarina on kaikille tuttu: sosiaaliset ongelmat ja ristiriidat eri väestöryhmien välillä kasaantuvat, kantaväestö alkaa muuttaa pois, ja koulut ovat vaikeuksissa monien kielten ja kulttuurien kanssa, vaikka niitä autettaisiinkin erityistuella. Alueiden poliittinen painoarvo on vähäinen - niistä ei juuri nouse edustajia valtuustoihin - ja asukkaiden kyky puolustaa etujaan, esimerkiksi kirjastoja ja terveysasemia, on heikompi kuin paremman poliittisen ja mediaosaamisen alueilla. Lopulta alueiden turvallisuus - tai ainakin koettu turvallisuus - alkaa heiketä.

Ja silloin alkavat naapuritkin vaikuttaa. Mielenkiintoista kyllä, tällainenkin tulos löytyy LSE:n tutkijoiden artikkelista, vaikkei se enää Ylen juttuun päässyt: 

"In contrast, we uncover some evidence that non- cognitive and behavioural outcomes – such as attitudes towards school and anti-social behaviour – are affected by changes in neighbourhood composition, and that these effects are heterogeneous along the gender dimension." 

Eli suomeksi sanottuna: pojat alkavat jengiytyä, ja erityisesti ikääntyneen väestönosan turvallisuudentunne on koetuksella. Jos tähän kehityskulkuun halutaan puuttua, se on mahdollista lähinnä kahdella tavalla. Voidaan edellyttää tuettujen vuokra- ja asumisoikeusasuntojen rakentamista myös hyville paikoille, jolloin tontteja ei myydä tai vuokrata markkinahintaan - se on se hinta, joka sosiaalisesta sekoittamisesta joudutaan maksamaan. Toinen mahdollisuus on pyrkiä rakentamaan keski- ja hyvätuloisten suosimia rakennustyyyppejä kuten pientaloja tai ranta-asuntoja alueille, joiden väestö on päässyt yksipuolistumaan. Tällaisesta oli kyse esimerkiksi Meri-Rastilan kaavoituksessa, jossa uuden merenranta-alueen uskottiin houkuttelevan omistusasukkaita nykyisen vuokratalovaltaisen alueen tasapainottamiseksi. 

Mutta tarkoittaako tämä, että "rikkaita ja köyhiä asutetaan väkisin samalla alueella"? On mielenkiintoista, kuinka sitkeässä tällaiset "asuttamisen" tai "sijoittamisen" käsitteet kielessämme yhä ovat, vaikka asutustilalliset ja karjalaisten asuttaminen ovat jo historiaa. Jos tuettuja vuokra-asuntoja sijoitetaan hyville paikoille, myös vähävaraisemmille tarjotaan mahdollisuus asua näillä alueilla. Heitä ei taatusti viedä sinne väkisin! Ja tuskinpa kovan rahan merenranta-asuntoonsa puoli miljoonaa sijoittava omistusasukaskaan on liikkeellä vastentahtoisesti.

Everybody Needs Good Neighbours?