Asemakaavaoppi revisited

Edellinen postaukseni herätti jälleen keskustelua ja ehkä sitäkin enemmän tuohtumusta Twitterissä, joten kannattanee jatkaa vielä aiheesta. Kuten tiedämme, Twitter ei ole kovin hyvä alusta keskustelulle: kun viestit ovat lyhyitä eikä asioita voida perustella, keskustelu menee helposti vain keskinäiseksi piruiluksi. Luonnollisesti myös eksytään helposti asian viereen tai vieläkin kauemmaksi.

Kirjoituksessani oli siis kyse siitä, että toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetussa asemakaavoituksen oppikirjassa, Otto-Iivari Meurmanin legendaarisessa Asemakaavaopissa, oli vielä luku nimeltään "Asemakaavallinen palo- ja ilmasuojelu", ja aihetta käsiteltiin kymmenen sivun verran. Nykysuunnittelussa jälkimmäistä aihetta ei enää käsitellä lainkaan, ei oppikirjoissa, ohjekirjoissa eikä kaavaselostuksissa — tästä olimme esimerkiksi Helsingin kaupungin yleiskaavapäällikön Pasi Rajalan kanssa yksimielisiä. Tulisiko käsitellä, ja mitä kaupunkirakenteellisia johtopäätöksiä olisi tehtävä, sitä ei edellisessä kirjoituksessani vielä pohdittu, ja erityisesti Pasi Rajala tuntui niitä kaipaavan. Näitä kysymyksiä ei kuitenkaan kannata huudella Twitterin kaikukammioon, eikä kenelläkään ole niihin valmiita vastauksia – niitä kun ei ole juurikaan enää pohdittu.

Asemakaavaoppi ei ole mikä tahansa kirja, sillä sitä on käytetty oppikirjana arkkitehtiosastolla 1900-luvun loppuun asti. Itse asiassa vasta kun aloitin itse yhdyskuntasuunnittelun professorina vuonna 1999 jouduin ottamaan sen pois varsinaisesta kurssikirjallisuudesta. Huomasin nimittäin, etteivät opiskelijat välttämättä osanneet lukea sitä historiallisena dokumenttina vaan oppikirjana muiden joukossa. Se oli tavallaan sääli, sillä siinä on yhä paljon hyvää, vaikka lainsäädäntö, yhteiskunta ja kulttuuri ovat muuttuneet merkittävästi. 

Asemakaavaoppi tulisi siis päivittää – ei uudeksi oppikirjaksi, joka heti taas vanhentuisi, vaan tuomalla esille sen sisältöjä ja peilaamalla niitä nykytietoon. Yritän nyt tehdä näin aiheesta, jota Meurman nimitti "ilmasuojeluksi" ja "ilmavaaraisuudeksi", mutta jolle ei suunnittelun nykykielessä ole edes sanaa. Kun nykyisin puhutaan paloturvallisuudesta, ehkä luonteva nimitys olisi ilmaturvallisuus, jotta vanhahtava kieli ei johda meitä harhaan. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, mitä Meurman tällä asemakaavallisella ilmaturvallisuudella tarkoitti. Hän puhui aivan tavallisesta kaupunkisuunnittelusta, joka on asemakaavoittajan ydintehtäviä, ja jossa määritellään rakennusten paikkoja, eri toimintoja, liikenneväyliä ja puistoja. Hän pohti kuinka tämä rakenne toimii mahdollisen ilmahyökkäyksen aikana. Twitter-keskustelussa harhauduttiin pohtimaan mm.maanalaista yleiskaavaa, tuulivoimapuistoja, puolustusvoimien varautumissuunnitelmia ja kriisiskenaarioita, joista suuri osa ei todellakaan kuulu kaavoittajalle, ja joista osa on myös salaisia. Tärkeitä asioita, mutta niistä Meurman ei kirjoita. Mitä hän sitten esittää?

Ensinnäkin hän toteaa, että perinteiset paloturvallisuuteen liittyvät keinot kuten kaupungin jakaminen lehtipuiden erottamiin osiin ovat toimivia myös ilmahyökkäysten varalta rajoittaessaan palojen leviämistä. Meurmanin kaupungit ja rakenteellinen paloturvallisuus olivat toki toista luokkaa; hän viittaa sotaa edeltäneeseen rakennustilastoon, jonka mukaan puu oli yhä kaupunkien keskeinen rakennusmateriaali 60-90-prosenttisesti, Helsingissäkin 26-prosenttisesti. Nykyisin yksittäisten palojen leviäminen kaupunkipaloiksi voidaan varmaankin estää, mutta sammutus- ja pelastustoiminta jatkuvien ilmahyökkäyksien alla muodostaa toki oman haasteensa. Ehkä Ukrainan kaupunkien traaginen kohtalo voi hyvinkin opettaa jotain tämän päivän ilmaturvallisuudesta, kunhan pääsemme sitä analysoimaan.

Toiseksi Meurman toteaa, että jo ennestään on osattu erottaa palovaaralliset laitokset muusta kaupungista levein suojavyöhykkein, mutta nyt olisi meneteltävä samoin myös hyökkääjiä kiinnostavien kohteiden suhteen. Tällaisina hän mainitsee suuret teollisuuslaitokset, lautatarhat, räjähdysainevarastot ja öljyvarastot, mutta myös voimalaitokset, satamat, rautatiealueet ja kaupunkien liikekeskukset ("Kiovan kauppakeskuksessa kuollut ainakin kahdeksan ihmistä", HS 21.3.). Osin moderni kaupunki on tällaiseksi muotoutunutkin parjatun modernismin seurauksena, missä Meurmanilla on ollut oma osansa. Erityisesti kahden viimeisen kohdalla ollaan kuitenkin nyt siirtymässä sekoitettuun hybridirakentamiseen raideyhteyksiin tukeutuen. Siinä hyödynnetään kasautumisetuja ja aikaansaadaan taloudellista joustavuutta rauhan aikana, mutta samalla tehdään vaikeammaksi siirtyminen pois  todennäköisten hyökkäyskohteiden läheisyydestä. Mihin sitä kotoaan lähtisi, paitsi pakolaiseksi?

Kolmanneksi — ja tässä hän saa vastaansa nykyisin muodissa olevan uusurbanismin — Meurman esittää alhaista tehokkuuslukua (rakennettava määrä suhteessa alueen pinta-alaan) ja suurta väljyyslukua (rakennusten peittämä ala suhteessa alueen pinta-alaan). Lisäksi hän suosittelee hajakeskittämistä niin rakentamisen kuin laitosten koon suhteen. Tätä hän perustelee kaupungin resilienssillä, kuten nykyään sanottaisiin:  kun suurten asutus- ja laitoskeskittymien sijasta rakennetaan useampia pienempiä, kaupungille jää reserviä toimintojensa palauttamiseen. Kaupunki ei ollut Meurmanille puu (kuten juuri edesmennyt Christopher Alexander sen sanoisi), vaikka hän tätä metaforaa käyttikin oppikirjansa kuvituksessa. Kun puu kuolee rungon katketessa, rihmasto kykenee uusiutumaan (kuten Deleuze ja Quattari sen sanoisivat). Meurmanin mukaan tämä on myös sosiaalisesti perusteltua: "[...] suojauduttaessa sotaa ja tulta vastaan palvellaan samalla jokapäiväistä rauhanaikaista yhteiskuntaelämää." (s. 248).

Yksityiskohtaisemmassa suunnittelussa Meurman suosittelee rakennusten erottamista toisistaan sekä palo- että ilmaturvallisuuden vuoksi. "Jos suljetun katuosuuden pituus ylittää sen viisinkertaisen leveyden, aikaansaa kadulla räjähtävä pommi erittäin haitallisen "tunnelivaikutuksen"." (s. 251) Vaikka Meurman viittaa tässä  Hans Schoszbergerin teokseen vuodelta 1934, asiasta löytyy kyllä tuoreempaakin tutkimusta. Pontimena ovat sodan lisäksi olleet onnettomuudet ja terrori-iskut: esimerkiksi Oklahoman iskussa 1995 pommilla lastattu kuorma-auto koitui 168:n ihmisen kohtaloksi. Tutkijoita on kiinnostanut se, kuinka räjähdyksen tuhovaikutus etenee erilaisissa kaupunkiympäristöissä. Esimerkiksi Fouchier et al. (2017) tutkivat empiirisesti pienoismallien avulla räjähdyksen vaikutusta umpinaisen suoran väylän, T-risteyksen, neljän kadun risteyksen ja ruutukaavamaisen kanavoinnin tilanteessa. Näistä suora ja umpinainen katukuilu osoittautui kaikkein vaarallisimmaksi, sitä enemmän mitä kapeampi se on ja mitä korkeammilla rakennuksilla se on reunustettu. Risteyksissä paineaalto taas pääsee osin purkautumaan. Tulokset ovat tavallaan intuitiivisesti ymmärrettäviä; kaikkihan tiedämme millä periaatteella kivääri toimii.

Meurman pohti myös kaupungin havaittavuutta ilmasta käsin. Säännöllinen asemakaava kuten ruutukaava erottaa kaupungin ympäristöstään, mitä voidaan lieventää Meurmanin mukaan suosimilla maastoa myötäileviä orgaanisia muotoja (jollainen löytyy myös Asemakaavaopin kannesta). Myös puiden lisääminen katujen varsille ja puistoihin kätkee kaupungin pahantahtoisilta katseilta. Tässä kohtaa aseteknologia tosin lienee ajanut ohi, eikä ohjusten, kranaattien ja tykistötulen suuntaaminen perustu vain näköhavaintoon. Järkyttävät kuvat Mariupolista kertovat myös, että avoinkaan asemakaava ei suojaa asukkaita, mikäli siviilikohteiden tuhoamiselle ei ole pidäkkeitä. ("Lähes 850 siviiliä kuollut Venäjän hyökkäyksen jälkeen", HS 19.3.)

Mitä näistä "Mörrin" opeista olisi sitten ajateltava vuonna 2022? Niistä puhuminen ja niiden pohtiminen ei tietenkään tarkoita sitä, että talouden tai estetiikan sijaan meidän olisi palattava keskiajalle ja ryhdyttävä suunnittelemaan kaupunkejamme ensisijaisesti puolustusnäkökohdat edellä. Nyt olemme kuitenkin saapuneet pisteeseen, jossa pitkän rauhanajan jälkeen joudumme pohtimaan myös näitä asioita. Vaikka Maslown kuuluisaa tarvehierarkiaa voidaan syystä arvostella, mihinkään ei pääse siitä, että terveys ja turvallisuus ovat arvopyramidimme perusta, joihin verrattuna monet muut asiat vaikuttavat kevyiltä. 

Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että aloitin luentoni terveydestä ja turvallisuudesta tiiviin kaupungin mahdollistaman jalankulun ja pyöräilyn positiivisilla terveysvaikutuksilla — ja päätin sen saman kaupungin ja sen asukkaiden haavoittuvuuteen ilmaiskujen alla. Ristiriitaista? Kyllä. Sitä kaupunkisuunnittelu kuitenkin on: ristiriitaisten intressien ja vaikutusten yhteensovittamista.

Meurman, O-I. (1947). Asemakaavaoppi. Helsinki: Otava.

Fouchier, C. & Laboureur, D. & Youinou, L. & Lapebie, E. & Buchlin, J.M. (2017). Experimental investigation of blast wave propagation in an urban environment. Journal of Loss Prevention in the Process Industries, Vol. 49, 248-265.

Niemals wieder?

Viimesyksyisen yhdyskuntasuunnittelun studiomme kritiikkitilaisuudessa päätin antaa opiskelijoille "lahjan": Kerroin, mikä on se pandemian jälkeinen asia, jonka kaupunkisuunnittelijat ovat myös unohtaneet, vaikka tietoa olisi kyllä ollut tarjolla. Vastaus on tietysti sota.  En tosin arvannut kuinka pian ennusteeni osuisi oikeaan. 

Jos otamme esille vuonna 2017 julkaistun oppikirjan "Kaupunkisuunnittelu ja asuminen" (Helsinki: Rakennustieto Oy), emme löydä sieltä sotaa, emme edes "erikoisoperaatiota". Ainoa viittaus koskee väestönsuojia ja teknisiä tiloja sekä tietysti paloturvallisuutta—molempien kohdalla luetellaan vain voimassa olevat normit.

Kirjan kirjoittajat (Riitta Jalkanen, Tapani Kajaste, Timo Kauppinen, Pekka Pakkala ja Camilla Rosengren) ovat kokeneita ammattilaisia. He kuuluvat kuitenkin suuriin ikäluokkiin, jotka siitettiin sodan jälkeen, ja jotka eivät ole itse sotaa kokeneet. Vaikka he ovat toki kasvaneet ydinpelotteen varjossa, he ovat silti voineet työntää sodan mielensä takahuoneisiin, uskoen tai ainakin toivoen John Heartfieldin sanoin: Niemals Wieder (https://www.johnheartfield.com/John-Heartfield-Exhibition). Ei koskaan enää. Ei ainakaan meillä.

Toisin oli laita Otto-Iivari Meurmanin laatiessa yhdyskuntasuunnittelun ensimmäistä oppikirjaa "Asemakaavaoppia" vuonna 1946 (Otava 1947). Sota ja sen seuraukset olivat vielä tuoreessa muistissa, ja niinpä kirjasta löytyy luku "Asemakaavallinen palo- ja ilmasuojelu". Asiat liittyvät luontevasti toisiinsa, sillä tulipalot eivät sodan aikana ole vain vahinkoja. "Kaupungin jakaminen lehtipuin istutetuilla suojavyöhykkeillä pienempiin osiin [...] osoittautui varsinkin paloteknillisessä mielessä oivalliseksi; sitä todistaa mm. venäläisten perääntyessään elokuussa 1941 Sortavalassa keskikaupungin pohjoisrerunalla sytyttämä kaupunkipalo, jonka Puistokatu-niminen, 36 m leveä, kaksin koivurivein istutettu katu ehkäisi leviämästä etelään päin" (s. 244-245). Poltetun maan taktiikka ei kuitenkaan ollut ainoa huomioon otettava asia: "Kylvämällä kaupunkiin suunnattomat määrät keveitä palopommeja ja samanaikaisesti myös räjähdyspommeja [...] hyökkääjä aikaansai enimmin tuhoa." (s. 246). Vaikka ydinpommin totaalisuus (ja siten mahdottomuus suojautua siltä kaupunkirakenteellisin keinoin) oli jo Meurmanin tiedossa, perinteiseen sotaan oli hänen mukaansa silti hyvä varautua: "Mikäli sen sijaan tulta tai tavallisia räjähdyspommeja vieläkin käytetään aseena, voidaan vanhastaan koettuja suojakeinoja edelleen käyttää." (mt.). Ja kyllähän niitä räjähdyspommeja käytetään.

Mutta mitä nämä suojakeinot sitten ovat? On osattava katsoa kaupunkia myös vihollisen silmin: "Ennestään on jo totuttu erottamaan erikoista palovaaraa aiheuttavat laitokset kaupungin muista osista levein palosuojavyöhykkein. Nyt on meneteltävä samoin haluttujen hyökkäyskohteiden suhteen." (mt.) Tällaisia haluttuja kohteita ovat mm. suuret teollisuuslaitokset, lautatarhat,  räjähdysaine- ja öljyvarastot, rautatieasemat ja sillat. Modernismin suosimalle toimintojen erottelulle löytyy siis yllättäen tällainenkin perustelu.

Mutta kuten olemme Ukrainasta nyt oppineet, sodan jatkuessa se myös raaistuu, ja edessä ovat asuinalueiden, koulujen ja sairaaloiden terroripommitukset. "Paitsi kaupunkialueen jaoittelua on sekä palo- että ilmavaaran ehkäisemiseksi kartettava kaikkea kasaamista. Se merkitsee mm. pienen tehokkuusluvun ja suuren väljyysluvun soveltamista asemakaavoituksessa sekä liiallisen keskityksen estämistä." (kursivointi originaalissa). Meurman oli jopa löytänyt Hans Schoszbergerin laatiman kaavan asutuksen "ilmavaaraisuudesta": L = dBu / Fl, missä L on ilmavaaraisuus, d on rakennusten peittämä maa-ala, B on asukasmäärä hehtaarilla, F on asutun alueen suuruus sekä u ja l rakennustavasta riippuvia kertoimia. Meurman toteaa, että "ilmavaaraisuus on suoraan verrannollinen rakennusalamäärän neliöön, kerroslukuun, tehokkuuslukuun ja asukaslukuun, mutta kääntäen verrannollinen asutun alueen laajuuteen." (s. 250). Myös jälleen muotiin noussut umpikortteli saa häneltä huutia: "Schloszbergerin tutkimukset osoittavat myös, että umpirakennustapa on sangen haitallista ja että siis olisi siirryttävä toisistaan erillisten rakennusten yleiseen käyttämiseen." (mt.)

Kirjaa lukematta en osaa sanoa mihin Schloszbergerin vuoden 1934 tutkimukset perustuvat, mutta intuitiivisesti on aika selvää, että kranaatteja ja pommeja ei kannata huiskia sinne tänne vaan mahdollisimman tiiviiseen eli "kasattuun" kaupunkirakenteeseen. Nykysuunnittelija tuntee kuitenkin vain "kasautumisedun" käsitteen. Mutta sotaahan ei koskaan enää tule. Ainakaan meille.