Parkkipaikka-argumentti

On aina kiinnostavaa seurata minkälaisilla argumenteilla kaupunkisuunnittelun ratkaisuja tai ehdotuksia perustellaan – tai perustellaanko lainkaan. Nyt siihen tarjotui taas tilaisuus analysoimalla edellisen blogikirjoitukseni herättämää keskustelua Twitterissä. Kun puhutaan argumentaatiosta kaupunkisuunnittelun tai ylipäätään politiikan yhteydessä, sana on ymmärrettävä laajasti: pätevien argumenttien lisäksi – tai ennen kaikkea – keskustelu yleensä vilisee erilaisia virhepäätelmiä (fallacies), jotka itse olen suomentanut harha-argumenteiksi. On vaikea tietää missä määrin ne ovat tietoista harhaanjohtamista ja missä määrin väärinymmärryksiä, mutta yhtä kaikki ne eivät kuulu järkevään keskusteluun, jota argumentaatioteoria pyrkii edistämään.

Yksi tällainen harha-argmentti nousee keskusteluissa tavan takaa esille, ja sitä voisi nimittää "parkkipaikka-argumentiksi". Siinä rakentamista perustellaan sillä, että sen paikalla sijaitsee nykyään jotain epämiellyttäväksi tai epäsiistiksi koettua, kuten parkkipaikka. Rakennus siis ikään kuin "ratkaisee" tämän ongelman. Tämä ei ole tietenkään uusi asia, kuten moni varmaan muistaa aikaisempien kaavakiistojen yhteydestä. Kun Guggenheimin taidemuseohanke oli juuri kaatunut kaupunginvaltuustossa, Hannu Oskala (vihr.) harmitteli MTV-uutisille, että "parkkipaikka noin keskeisellä tontilla Helsingissä on katastrofi". Kun Museovirasto valitti Garden Helsingin asemakaavasta, Iltalehden toimittaja Perttu Kauppinen irvaili, että "Viraston mielestä parkkikentät sopivat kulttuurihistoriallisesti merkittävään ympäristöön paremmin.(IL 12.6.2020). Toisinaan mennään vielä pitemmälle: eräskin kiinteistönkehittäjä kävi valokuvaamassa Töölönlahden roskia perustellakseen hotellin rakentamista Keskuspuistoon.

Ongelmana parkkipaikka-argumentissa on se, että siinä ei yleensä ole mitään järkeä. Helsingillä menisi todella huonosti, jos parkkipaikan kaltainen väliaikaiskäyttö (joka on aina muutettavissa rantapuistoksi, rantabulevardiksi tai rakennuksiksi) olisi sille katastrofi. Museovirasto ei myöskään suojele parkkipaikkoja, mutta siellä ollaan kyllä kykeneviä arvioimaan uudisrakennusten suhdetta vanhaan rakennuskantaan.

Silti tämä argumentti nostaa aina uudelleen päätään, myös Elielinaukion yhteydessä. Toin blogissani esille, että aukion rakentaminen ei suinkaan lisäisi julkista tilaa – toisin kuin on väitetty – julkisen liikenteen terminaalit kun ovat julkista tilaa ja kauppakeskukset tai toimistotalot eivät. Julkisena tilana aukion käyttötarkoitus olisi aina mahdollista muuttaa esimerkiksi kävelyaukioksi, mikäli kaupunki onnistuisi suunnitelmiensa mukaisesti siirtämään bussiliikenteen terminaalin Kamppiin. Tämä siirto taas on aukion rakentamisesta riippumatta kaupungin suunnitelmissa, kuten niin kaupungin kuin Elielinaukion kehitys Oy:n edustajat ovat todenneet. 

Somekeskustelu keskittyi kuitenkin vertaamaan aukion  nykytilaa suunniteltuun rakennukseen. "Jos tässä olisi aukio, olisi vähän helpompi ymmärtää huolta, mutta bussiparkkipaikkahan tuo on", ihmetteli Pekka Tuominen. Oheisen kuvan julkaissut Heikki Salmikivi taas kirjoitti, että "Totta kai tässä tapauksessa julkisen tilan määrä pienenee, mutta minun tulkintani mukaan sen laatu ja käytettävyys parantuisi merkittävästi. Lähinnä liikennealueet pienentyisivät." Kuitenkaan sen julkisen tilan, joka menetetään, laatu ei voi nousta. Jos taas (bussi)liikenteen alue pienenee, aukio voitaisiin rakentaa kävelykaupungin luonteeseen sopivaksi, jos niin haluttaisiin.

"Bussipysäkit ovat toki julkista tilaa, mutta ei kai kukaan mene pysäkille huvikseen viettämään aikaa," kirjoitti Tuukka Saarimaa. Hän oli oikeassa, mutta jos halutaan ihmisten viettävän aikaa, aukio on rakennettavissa sellaiseksi. "Itse olen värjötellyt koulubussia odotellen molemmilla aukioilla aikanaan vuosien ajan", Heikki Salmikivi jatkoi, "ja kertaakaan ei sittemmin ole Kampin keskuksessa bussia odotellessa harmittanut, etten voi nyt olla jommallakummalla näistä merkkirakennusten ympäröimistä aukioista." Jos bussiliikenne siirretään Kamppiin, ei tarvitse värjötellä, mutta samalla Elielinaukio on mahdollista rakentaa ympäristönsä arvoiseksi esimerkiksi laatoituksen, istutusten, kadunkalusteiden ja julkisten taideteosten avulla. Tällaista kaupunkia kutsutaan yleensä kävelykaupungiksi, ei värjöttelykaupungiksi, ja sitä pyritään rakentamaan juuri keskeisille paikoille.

Tällainen kävelykaupunki on toki myös Helsingin tavoitteena, onhan siitä puhuttu paljon. Mikäli Elielinaukio poistuu julkisena tilana (mikä oli jo kilpailun lähtökohtana) katseet kääntyvät sen viereiseen Asema-aukioon, joka on sekin tietysti jo nyt julkista tilaa. Sen muuttaminen kävelypainotteiseksi aukioksi ei ole aivan yhtä helppoa kuin Elielinaukion kohdalla, sillä takseista ja maanalaisen pysäköintitalon rampeista olisi päästävä  eroon. Taksien on kuitenkin sijaittava lähellä sisäänkäyntiä, ja pysäköintitalo ramppeineen on tietääkseni yksityisessä omistuksessa. Voittaneessa Klyygassa nämä ongelmat oletetaan ratkaistuiksi (ehkä ovatkin), ja aukion päälle on levitetty "matto", jonka keskelle on mattoveitsellä leikattu palkeenkieli metron sisäänkäynniksi. Tyypillinen arkkitehtivitsi, jotka joskus toteutuvat, joskus eivät.

Näiden toteutukseen liittyvien ongelmien lisäksi on kuitenkin vielä yksi: Asema-aukio sijaitsee vilkkaan Kaivokadun vieressä, tai itse asiassa Kaivokadun ja Postikadun risteyksessä. Kaivokatu on myös ollut poliitisen taistelun kohteena, sillä se on Esplanadien lisäksi ainoa keskustan poikittaisväylä. Mikko Särelä (vihr.) ehdotti jopa sen sulkemista henkilöautoilta, mutta tällaiseen eivät varmaan kaikki yhdy. Vilkas ajoneuvoiikenne ei taas anna hyviä lähtökohtia kävelyaukiolle, jossa ihmiset viihtyisivät.

Nämä huomiot eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että "vastustaisin" Elielinaukion rakentamista. En ole ylipäätään poliittinen toimija, en edes helsinkiläinen veronmaksaja. Kannan kuitenkin huolta kaupunkisuunnittelun muutoksista, joissa suuret ratkaisut lyödään lukkoon nopeasti ilman julkista keskustelua ja eri vaihtoehtojen pohdintaa. Toisin kuin Kampin tapauksessa, jossa kaupunkilaiset saivat kaksi julkista kävelyaukiota ja lämpimät bussiterminaalit kellarikerrokseen, Elielinaukion rakennusoikeuden vastineeksi kaupunkilaiset saavat ilmeisesti lähinnä tuon maton palkeenkielineen – jos sitäkään.    

Ongelmallista myös on, jos suuria kaupunkirakentellisia ratkaisuja perustellaan parkkipaikkojen tai epäsiisteyden kaltaisten lillukanvarsien avulla. Tai jopa Orwellilaisen uuskielen avulla, jossa vähemmän onkin enemmän. Mutta tietämättömyys on toki voimaa, kuten hän jo oivalsi. 

Yksityinen tila ei ole julkista tilaa

Elielinaukion kutsukilpailu näyttävine havainnekuvineen (alla oleva kuva voittaneesta ehdotuksesta Klyyga, Elielinaukion kehitys Oy) on synnyttänyt kiitettävästi keskustelua. Toisaalta kuvien retoriikka on toiminut siten kuin on ehkä ollut tarkoituskin: on keskusteltu vääristä asioista. Kun asemakaavan laadinta on vasta alkamassa eikä päätöksiä ole tehty, kyse on kaupunkisuunnittelusta, ei kiinteistönkehittäjien toivoman rakennuksen ulkonäöstä. Kaupunkisuunnittelu taas ei ole sitä, että etsitään kaupungista tyhjä kohta ja täytetään se rakennuksilla.

Kaupunkisuunnittelussa on ennen kaikkea kyse julkisen tilan suunnittelusta. Julkista tilaa ovat kadut, aukiot, puistot ja julkisen liikenteen terminaalit. Ne sijaitsevat pääosin ulkona, mutta myös osa sisätiloista toimii tällaisina; Elielinaukion ympäristössä tällaisia ovat esimerkiksi rautatieaseman sisätilat sekä Oodi-kirjasto. Julkisen tilan määrittelevä ominaisuus on se, että se on avoin kaikille lompakon paksuudesta, kansalaisuudesta tai ihonväristä riippumatta. Se voidaan ottaa muuhun kuin julkiseen käyttöön vain väliaikaisesti esimerkiksi messujen, myyjäisten tai kulttuuritapahtumien yhteydessä. 

Luonnollisesti julkisessa tilassakaan ei voi käyttäytyä miten hyvänsä, mutta järjestyksestä vastaa poliisi, jonka nimi tulee sanasta polis, kaupunki. Samasta sanasta tulee myös politiikka, joka myös on olennainen osa julkista tilaa. Kauppakeskukset tai toimistorakennukset eivät ole julkista tilaa. Niissä on ovet, ja ovien sulkemisesta ja avaamisesta sekä sallitusta toiminnasta päättää yksityinen omistaja tai vuokralainen.

Mistä siis Elielinaukion suunnitelmissa on kyse? Kilpailun tuloksen julkistamisen yhteydessä kaupunkisuunnittelusta vastaava apulaispormestari Anni Sinnemäki (vihr.) kertoi, että "Helsingin on luotava kaupunkikuvaa ja julkisia tiloja, jotka viehättävät ja houkuttelevat pysähtymään. Asema-aukio ja Elielinaukio on kaikille Helsingissä asuville tuttu. Tällä haavaa paikka ei ole siisti tai viihtyisä." (Rakennuslehti 10.12.).

Tässä lausunnossa on jotain hyvin outoa. Koska julkisen liikenteen terminaali on julkista tilaa mutta kauppakeskus ei, kyse ei ole julkisen tilan lisäämisestä vaan sen vähentämisestä. Kaupungilla on toki aina oikeus myydä tai vuokrata omaa tilaansa – kaupunkikin voi olla kaupan. Toinen outo asia on viittaaminen kaupunkikuvaan. Kaikki rautatieasemaa ympäröivät julkiset tilat ovat arkkitehtonisesti korkeatasoisten arvorakennusten rajaamia. Kaupunkikuvaa ei tässä paikassa siis tarvitse luoda, siellä se jo on. 

Viittaus paikan nykyiseen siivottomuuteen tai viehätysvoimaan taas muistuttaa monessa muussa yhteydessä käytettyä argumenttia, että "siinähän on vain parkkipaikka." Siisteys saadaan aikaan siistimällä, ja viehättävyyteen vaikuttavat monet muutkin asiat kuin rakennukset, kuten pinnat, kasvillisuus, kadunkalusteet ja julkiset taideteokset – kaikki tyypillisiä kävelykeskustan elementtejä. Edellytyksenä olisi luonnollisesti bussiliikenteen terminaalin siirtäminen toiseen paikkaan, mutta sehän olisi edellytys myös uudisrakennukselle, kuten Helsingin Sanomat tämänpäiväisessä artikkelissaan tuo esille.

Olisi siis syytä puhua kaupunkisuunnittelusta: onko tästä julkisesta tilasta syytä luopua, vai olisiko pikemminkin syytä rakentaa siitä kävelypainotteinen julkinen aukio? Sehän rautatieaseman ympäristöstä nimenomaan puuttuu: kaikki asemaa ympäröivät tilat ovat autoliikenteen, julkisen liikenteen ja taksiliikenteen valtaamia. Kaupallisia sisaätiloja kyllä löytyy.

Aukiot ja torit eivät luonnollisestikaan ole kaupungissa yksinään, vaan ne muodostavat tilasarjoja. Tässä mielessä Elielinaukio ei ole huonompi paikka: paitsi Mannerheimintiehen ja Narinkkatoriin, se kytkeytyy luontevasti myös Kansalaistoriin, Keskuspuistoon, Oodiin sekä muihin kulttuurirakennuksiin. Mutta tässä onkin ilmeisesti juonen juuri: kun yksittäisen julkisen tilan laittaminen lihoiksi on saatu ajatuksena läpi, siitä luopuminen näyttääkin todella kalliilta; ekonomistit kutsuvat tätä "vaihtoehtoiskustannukseksi". Sellainen voidaan toki laskea jokaiselle julkiselle aukiolle, Senaatintoria myöten.