Totuuden torvet

Politiikan seuraaminen on viime aikoina saanut aivan uusia filosofisia ulottuvuuksia. Kaikki alkoi Trumpin rymistelystä kohti Valkoista taloa täysin pidäkkeettömien väitteiden avulla. Älymystön ja median oli vaikea ymmärtää, miksi valheista jatkuvasti kiinni jäävä ehdokas ei tuntunut menettävän äänestäjiensä luottamusta, sanoi hän mitä hyvänsä. Eräänlaisena kliimaksina Trumpin jo astuttua virkaansa oli hänen neuvonantajansa Kellyanne Conveyn lanseeraama "vaihtoehtoisen faktan" käsite, joka koski Trumpin virkaanastujaisiin osallistuvan yleisön määrää. Yhtäkkiä koko mediakenttä oli liikuttavan yksimielinen siitä, että oli olemassa vain totuuksia ja valheita, ja että vaihtoehtoiset faktat kuuluivat jälkimmäisiin.

Paradoksaalista tässä on se, että iso osa älymystöä oli jo pitkään kyseenalaistanut ajatuksen, että olisi jokin selkeästi ja yksikäsitteisesti todellisuutta kuvaava "totuus", jonka media voisi puolueettomasti - vallasta riippumatta - välittää yleisölle. Totuuden on pikemminkin katsottu kietoutuneen monimutkaisella tavalla nimenomaan valtaan. Michel Foucault ilmaisi tämän näkemyksen eräässä haastattelussaan osuvasti: "Totuus on tästä maailmasta. Se tuotetaan monenlaisten vastusten kautta, ja sen vaikutukset ovat voimallisia." (Rabinow 1991).

Tämä ajattelu ei ole ollut vierasta mediatutkimuksessakaan. Jo vuonna 1982 Pertti Hemánus ja Kauko Pietilä kiistelivät mediatutkimuksen paradigmoista teoksessaan Seitsemän erää journalismista, jossa Pietilä haastoi Hemánuksen objektiivisen journalismikäsityksen: totuutta ei vain välitetä, sillä tehdään jotain. Suunnittelututkimuksessa taas Bent Flyvbjerg julisti vuonna 1991 teesinsä, jonka mukaan valta määrittää todellisuuden: ensin tehdään suunnittelupäätös, sitten keksitään sille perustelut.

Tällaiset älykköjen pohdinnat eivät kuitenkaan herättäneet sen kummempaa huolta ennen kuin poliitikot alkoivat tosissaan ja avoimesti muunnella totuutta omaksi hyödykseen. Sen teki Vladimir Putin, jolla ei ollut mitään vaikeuksia kieltää Venäjän roolia Krimin valtauksessa "vihreiden miesten" avulla - ja myöntää se heti kun se hänelle sopi. Kriittisen Putin-elämäkerran "Kasvoton mies" kirjoittanut Masha Gessen joutui pakenemaan Venäjältä Yhdysvaltoihin - jossa hän törmäsi suoraan Trumpiin. Hän ymmärsi vaihtoehtoisten totuuksien logiikan paremmin kuin amerikkalaiset: valehdellessaan vallanpitäjä osoittaa olevansa totuudenkin yläpuolella. Siksi totuuden muuntelu ei heikennä vaan pikemminkin vahvistaa häntä. Faktantarkastus ei siis ole toimiva strategia, kuten Clintonin kannattajat saivat katkerasti huomata.

Pilakuva Charles Darwinista vuodelta 1871)

Vaihtoehtoiset totuudet ovat rantautuneet pikku hiljaa myös Suomeen, tosin pienemmässä mittakaavassa. Niinpä erityisluokanopettaja Laura Huhtasaarella (ps) ei ole mitään vaikeuksia kiistää evoluutioteoriaa omalla erityisellä argumentaatiollaan "puoli-apina-ihmisistä", joita pitäisi kehitysopin mukaan olla jossain, vaan eipä ole.  Tämän tekee ymmärrettäväksi se, että yhä vuoden 2013 Tiedebarometrin mukaan 31% suomalaisista ei ole vakuuttunut kehitysopista - melkoinen äänestäjäpotentiaali siis. Tosin aivan toinen kuin Yhdysvalloissa, joissa 43% uskoo Jumalan luoneen ihmisen kertaheitolla ja nykyisen kaltaisena joskus 10 000 vuotta sitten. Juuri tulleen tiedon mukaan Turkissa (jossa kreationisteja on yli puolet kansasta) kehitysoppi on päätetty ottaa pois opetusohjelmasta, "koska se on liian monimutkainen ja kiistanalainen nuorille". Koulutus on luonnollisesti tärkeä tekijä: Yhdysvalloissakin vain 22% prosenttia korkeakoulutetuista on kreationisteja - mutta onhan sekin jo aika paljon. Trumpin vaihtoehtoiset totuudet ovat siten uponneet hedelmälliseen maaperään.

Mielenkiintoista tässä kehityksessä on se, että vaihtoehtoisten faktojen tarjoajat ovat onnistuneet rakentamaan uskottavuuttaan juuri määrittelemällä muunlaisen totuuden edustajat "valtamediaksi".  Kun siis toisaalta valta kuten äänestäjät antavat oikeuden laukoa mitä mieleen tulee, sama valta myös kyseenalaistaa valtamedian ja sen taustalla olevan tieteellisen maailmankuvan. Tai itse asiassa ei sama valta, sillä tieteellä ja valtamedialla ei ole suoraa kansan tukea. Ne ovat siis ikään kuin vallan kaapannutta eliittiä. Ei ihme että Trump on onnistunut rapauttamaan niiden luottamuksen "kansan" silmissä; amerikkalaisista kun tuoreen tutkimuksen mukaan puolet uskoo ainakin johonkin salaliittoteoriaan (Oliver & Wood 2014).

Miksi kirjoitan tästä Mahdolliset kaupungit -blogissa? Oma erikoisalani on suunnitteluteoria ja erityisesti suunnitteluargumentaatio. Tavoitteenani - ehkä idealistisena - on kehittää suunnittelua argumentatiivisempaan suuntaan, saada siis suunnittelijoita ja päätöksentekijöitä perustelemaan ehdotuksensa ja päätöksensä paremmin ja käymään niistä kriittistä keskustelua muiden asiantuntijoiden ja osallisten kanssa. Minua häiritsee suunnittelun retoriikka ja päätöksentekijöiden ja myös aktivistien tapa valita vain omaa näkemystään tukevat tieteelliset tulokset. "Paremmin" tarkoittaa tässä kuitenkin tieteellisemmin, objektiivisemmin, koulutettujen ihmisten tarjoamin eväin. Onko tämä kuitenkin elitismiä? Onko tämä salaliitto?

Mihinkään ei tietenkään pääse siitä, että myös tieteellinen tieto tarvitsee väylän päästäkseen vaikuttamaan suunnitteluun, joka on olemukseltaan poliittista toimintaa. Ei ole suoraa väylää tiedosta politiikkaan. Tiedon on oltava luonteeltaan strategista, ei vain perusteltua. Ja silloin on odotettavissa monenlaisia vastuksia.




Flyvbjerg, Bent (1998) Rationality and Power. Democracy in Practice. Chicago & London: The University of Chicago Press.

Gessen, Marsha (2012) Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi. Helsinki: Otava.

Hemánus, Pertti & Kauko Pietilä (1982) Seitsemän erää journalismista. Tampere: Vastapaino.

Oliver, Eric & Wood, Thomas (2014) Conspiracy Theories and the Paranoid Style(s) of Mass Opinion. American Journal of Political Science, Vol. 58, issue 4, ss. 952-966.

Rabinow, Paul (toim.) (1991) The Foucault Reader: An Introduction to Foucault's Thought. Lindon: Penguin.

Tiedebarometri 2013

Trump's Lies, The New York Times 23.6.2017 (lisätty 25.6.2017 klo 16:28)