Kadotkoon kansalainen

Viime vuonna julkaistussa artikkelissaan "Kansalaisten osallistumisen asema kaupunkiseututasoisessa maankäytön suunnittelussa" BEMINE-hankkeemme tutkijat Pia Bäcklund, Olli Ruokolainen, Kirsi Pauliina Kallio ja Jouni Häkli toivat esille huolensa siitä, että – toisin kuin muodollisessa kaavoituksessa – kuntaa suuremmassa seudullisessa suunnittelussa kansalaisten osallistumiselle ei ole jätetty minkäänlaista roolia (Terra 129:3, 159-169). Kun kunnat ja valtio käyvät neuvotteluja MAL-sopimusista eli maankäytön, liikenteen ja asuntotuotannon yhteensovittamisesta, äänessä ovat vain virkamiehet ja poliitikot. Onko kysymyksessä jonkinlainen "demokratiavaje"?

Olli Ruokolainen kirjoitti toukokuussa tiiviin esityksen artikkelista Versus-debattilehteen. Kommenttipuheenvuorot oli pyydetty Tampereen entiseltä pormestarilta Anna-Kaisa Ikoselta, sosiaalidemokraattiselta kaupunki- ja maakuntapoliitikolta Kaarin Taipaleelta, RAKLIN yhdyskunta- ja infra-alan johtajalta Kimmo Kurunmäeltä ja HSL:n Likkennejärjestelmä- ja tutkimukset -osaston johtajalta Sini Puntaselta. Kommentit olivat osin hyvin kriittisiä, kuten tarkoitus varmaan olikin. Anna-Kaisa Ikonen näki kyllä osallistumisen innovatiivisena voimavarana, mutta Kaarin Taipaleen mukaan kansalaiset ovat tyhmiä ja ymmärtämättömiä: "Saarnattuani vuosikausia osallistumisen autuudesta joudun perääntymään. En enää kannata NATO-kansanäänestystäkään. Brexit ja Trump ovat opettaneet. Annetaan niiden päättää, joille on annettu tehtäväksi päättää ja joilla on pääsy päätöksenteon edellyttämään tietoon." Myös Kimmo Kurunmäki pohdiskeli, onko tarpeenkaan laajentaa kaavoituksessa edellytettyä vuorovaikutusta seudulliseen suunnitteluun: "Miksi asiantuntijakeskeisyys on juuri kaavoituksessa huono asia ja laki velvoittaa järjestämään osallistumismahdollisuuksia? Miksi strategiseen MAL-suunnitteluun kaivataan samaa kansalaisten osallistamista?" Myös Sini Puntanen sanoi osallistamiselle MAL-sopimusprosessissa ei: "Suomessa päätöksenteko perustuu edustukselliseen demokratiaan...kansalaisten päävaikutusmahdollisuus on äänestäminen."

Mutta kuka oikein on tämä ymmärtämätön "kansalainen", joka on syytä pitää päätöksentekijöiden pöydistä poissa, ainakin kun strategioista, maankäytöstä tai liikenteestä keskustellaan? Ilmeisesti hänet olisi syytä pitää poissa myös äänestyskopista, kun kerran Trumpin tai Brexitin kaltaisia vääriä päätöksiä pääsee tapahtumaan.

Michel Foucault esitti tunnetussa teoksessaan "Sanat ja Asiat" provokatiivisen väitteen, että "ihminen" on itse asiassa aika tuore keksintö, modernin ajan luomus; ei niin ettei ihmisiä olisi ollut olemassa ennenkin ja olisi jatkossakin, mutta "ihminen" abstraktina tiedon kohteena ja subjektina on monessa mielessä ongelmallinen. Foucault ennakoikin, että "ihminen" voi ehkä kadotakin yhtä helposti kuin rantahiekkaan piirretty kuva. Epäilemättä näin ei ole ainakaan vielä käynyt: kaupunkejakin suunnitellaan yhä "ihmiselle" – "cities for people".

Vastaavasti voidaan pohtia, onko "kansalainen" yhtä lailla ongelmallinen käsite, etenkin kun se asetetaan vastakkain "asiantuntijan" kanssa. Kun jo loogisesti asiantuntija on myös kansalainen, mihin tällä viitataan? Ilmeisesti asiantuntijuus ei tässä liity suinkaan asian tuntemiseen tai tietoon, vaan se tarkoittaa virkamiestä tai -naista, joka valmistelee suunnitelmat ja strategiat päätettäviksi. Ehkä sillä voidaan viitata myös niihin asiantuntijoihin, joilta tietoa tilataan. "Kansalaisia" ovat sitten kaikki muut, ne joilla ei ole "pääsyä päätöksenteon edellyttämään tietoon" (sic).

Tämä jaottelu ei tietenkään kestä lähempää tarkastelua. Strategioita ja kaavoja valmistelevat virkahenkilöt ovat tietysti asiantuntijoita – usein jopa huippuasiantuntijoita – mutta heidän asiantuntemuksensa on väistämättä rajallista, kuten tässä maailmassa aina.  Toisaalta prosessin ulkopuolella olevat ihmiset voivat olla yhtä lailla asioita tietäviä ja tuntevia – joillain alueilla jopa asiantuntevampia kuin asioita valmisteleva virkakunta ja heidän tuottamaansa tietoa hyväkseen käyttävät poliitikot. Olisi absurdia väittää, että asiantuntemus olisi tänä päivänä suljettuna jonkin profession tai instituution sisään. Se on pikemminkin pieninä palasina maailmalla. Tavallaan me ollaan asiantuntijoita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan.

Tässä mielessä "asiantuntijat", jotka "osallistavat" "kansalaisia" tai "asukkaita" eivät ole oikeastaan tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa vaan oman puheensa, diskurssiensa rakentamien olentojen kanssa. Katsotaan hiukan tarkemmin Kaarin Taipaleen kertomaa tarinaa Helsingin Kaupunkikaavasta, jonka hän esittää esimerkkinä vuorovaikutuksen turhuudesta.

"Syksyllä 2016 valtuustossa hyväksytystä Helsingin yleiskaavasta käydyn keskustelun yleisimpiä väittämiä oli, että väestöennusteet ovat virheellisiä. Kysyttiin, ”miksi te pakotatte kaikki ihmiset muuttamaan tänne?” Mikään fakta ei kuitenkaan kelvannut vastaukseksi.
Kansalaiset reagoivat aivan kuin jokainen kaavan mahdollistama muutos tapahtuisi huomenna heidän ikkunansa edessä. Eivät he pohtineet, millainen Helsingin pitäisi olla vuonna 2050.
Kaavakartta tehtiin kaavan strategisen luonteen vuoksi pikselimuotoisena. Mitoituksen testaamiseksi oli luonnosteltu joitakin illustraatioita, joita kuitenkin tulkittiin yksityiskohtaisesti. Yhtäältä pikselikarttaa siis moitittiin liian teoreettiseksi ja vaikeaselkoiseksi, mutta toisaalta keskuspuistossa aidattiin pikseleitä narulla."

Seurasin itse tätä keskustelua kaavoitusprosessin ulkopuolisen asiantuntijan näkökulmasta osana tutkimushankettani, ja se vaikutti koko lailla toisenlaiselta. Väestöennusteiden "virheellisyydestä" ei tietysti kannattanut edes keskustella, koska Helsingin väestöä vuonna 2050 ei voi ennustaa; kyse on sen mahdollistamisesta, että asunnot voidaan rakentaa päätetylle määrälle ihmisiä. Sen sijaan oli mielekästä keskustella siitä, oliko ohjevuoden mielivaltainen asettaminen niin kauas järkevää, yleiskaavat kun tehdään keskimäärin kymmenen vuoden välein. Sen seurauksena nimittäin oli "pakko" sijoittaa "väestökasvua" vastaava määrä asuntoja kerralla johonkin, kuten bulevardien varsille ja viheralueille.

Toisaalta kun eräskin asukas protestoi, että hänen alueelleen suunniteltu rakentaminen tuhoaisi tärkeän lähiliikuntapuiston, joka samalla oli kaupungin itse tilaamien selvitysten mukaan liito-oravan ydinalue, kaupunki vastasi toteamalla, että "tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä". Tällä ei tietysti ollut mitään tekemistä sen kritiikin kanssa, mitä asukas oli esittänyt, joten epäilemättä "asiantuntija" ei vastannnutkaan tälle oikealle ihmiselle vaan "kansalaiselle", joka kuvitteli että "muutos tapahtuisi huomenna hänen ikkunansa alla".

Yleiskaavan "pikselimuodosta" käytiin tosiaankin keskustelua, se kun teki kaavasta huomattavan väljän ja monitulkintaisen, jonka ohjausvaikutus oli vastaavasti vähäisempi. Suomalainen kaavoitusjärjestelmä on luonteeltaan regulatiivinen: se ei sinänsä saa asioita toteutumaan, mutta se voi kyllä estää pahimmat virheet kuten arvokkaiden luonto- tai kulttuuriympäristöjen tuhoamisen. Kun kaava väljenee, se ei enää toimi tässä tarkoituksessa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että siitä tulisi strateginen – ainakaan kansainvälisten asiantuntijoiden mukaan. Strategisuudessa juuri toteutumisen edellytykset  – ei pikselien koko – on olennaista.  Mutta toki niitä voi vaikka merkitä metsään narulla, se kun on oiva tapa havainnollistaa asioiden mittakaavaa. Poliittinen ele sekin.

Oman tutkimushankkeeni hämmentävin havainto oli se, kuinka systemaattista on suunnittelijoiden ja heidän kanssaan keskustelevien ihmisten puhuminen toistensa ohi. Mutta ehkä se johtuu juuri siitä, että "asiantuntija" ei puhu lihaa ja verta oleville ihmisille vaan "kansalaisille". Nämä "kansalaiset" ovat tosiaan kuin rantahiekkaan piirrettyjä kuvia. Ehkä tulee vielä aika, jolloin meren aallot pyyhkivät niiden yli ja ne katoavat näkyvistä.