Paluu tulevaisuuteen IV

Paluu tulevaisuuteen on Stephen Spielbergin vuonna 1985 tuottama science-fiction-klassikkoelokuva, jossa Michael J. Foxin esittämä Marty McFly pääsee - tai joutuu - hullun tiedemiehen Dr. Emmett "Doc" Brownin avustamana siirtymään vuoteen 1955, jolloin hänen vanhempansa ovat teini-ikäisiä. Hän joutuu torjumaan äitinsä romanttisen kiinnostuksen ja suuntaamaan sen isäänsä, jotta voisi ylipäätään palata tulevaisuuteen, jossa hän on olemassa. Menestyselokuvasta tehtiin kaksi jatko-osaa vuosina 1989 ja 1990, joista ensimmäisessä matkustettiin myös tulevaisuuteen, niinkin kauas kuin vuoteen 2015. Tuolloin autot luonnollisesti jo lensivät ja kävivät banaaninkuorilla.

Kyse oli sillä ajatuksella leikittelystä, miten ajassa matkustamisella voisi vaikuttaa tulevaisuuteen, myös omaansa. Mutta toki kyse oli myös muusta: sukupolvien vaikeudesta ymmärtää toistensa maailmaa ja luonnollisesti vaikeudesta ennustaa tulevaisuutta jo niinkin lähelle kuin sukupolven päähän. Kun 80-luvun rokki ei oikein purrut 50-luvun nuorisoon, Marty joutui toteamaan: "Your kids will love it." Kahlil Gibran sanoi saman romanttisemmin:  "Sinun lapsesi eivät ole sinun...sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, johon sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta."

Kaupunkisuunnittelu on yleensä vähemmän romanttista puuhaa, joskin siinäkin on menty eteenpäin. Visio 2050:n havainnekuvat eivät välttämättä kalpene science-fiction-elokuvien kanssa, ja niillä on todennäköisesti myös sama kohtalo: oikeassa tulevaisuudessa nykyiset unelmamme vaikuttavat epäilemättä liikuttavan naiiveilta. Mutta silti kyse on vakavasta asiasta: visio ja sitä seuraava uusi yleiskaava tähtäävät vuoteen 2050 eli 34 vuoden päähän - siinä jää Martykin toiseksi. Siinä ollaan todellakin suunnittelemassa kaupunkia lapsillemme ja heidän lapsilleen. Mutta onko meillä tähän huomiseen pääsyä, edes unissamme?

Suunnittelu on tietysti aina tulevaisuuden suunnittelua, muutenhan koko hommassa ei olisi järkeä.  Mutta kuinka sitä voidaan tehdä vakavalla naamalla, kun tulevaisuus ei kerran ole tiedettävissä?Helpompaa se on tietysti lähitulevaisuuden kanssa, tai jos pohditaan vain yhtä asiaa kerrallaan. Kaupunki on kuitenkin kompleksinen kokonaisuus, jossa teknologiat, suunnitteluideaalit, kulttuurit ja politiikat sekoittuvat ennalta arvaamattomalla tavalla.

Kannattaa tehdä aikamatka vuoteen 1980, jos ei nyt konkreettisesti niin mielessään. Puhelimet olivat vielä lankapuhelimia, joissa numero valittiin pyörivällä levyllä. Tekstit kirjoitettiin kirjoituskoneilla, joista edistyneimmät olivat sähköisiä. Tekstinkäsittely piti tehdä päässä, jos ei halunnut kovin montaa kertaa kirjoittaa sitä "puhtaaksi". Kirjoitusvirheet korjattiin valkoisella korjausnauhalla tai korjauslakalla. Kukaan ei olisi kyennyt ennustamaan, että nämä kaksi teknologian ihmettä yhdistyisivät yhden sukupolven aikana nykyiseksi digitalisaatioksi, joka ravistelee koko elämänmuotoamme: sosiaalisia suhteita, globaalia taloutta, työtä ja tilallisia suhteita.

Tällaista kokonaisuutta ei kukaan enää hallitse sukupolven päähän. Kuinka siis kaupunkisuunnittelijat ovat perinteisesti toimineet? Yksinkertaisesti katsomalla mennyttä trendiä kuten kaupungin kasvua ja jatkamalla sitä tulevaisuuteen. Ja kun mennään kauemmas tulevaisuuteen, jatketaan sitä vain vielä kauemmas. Ei ole vaikeaa ennakoida, että vaikka trendi ei muuttuisikaan - kuten se usein tekee - pienikin epätarkkuus ennusteessa kasvaa melkoisiin mittoihin kun sitä ekstrapoloidaan riittävän kauas.

Miksi siis ohjevuodeksi on valittu niinkin kaukainen vuosi kuin 2050? Sehän on periaatteessa mielivaltainen, ja silti siitä johtuvat pitkälti ne riidat, joita olemme saaneet seurata erityisesti luontoalueiden sekä harrastusalueiden vähentymiseen liittyen. Kun kasvutrendiä on jatkettu vuoteen 2050, laskettu tätä vastaava tarvittava rakentamisen määrä ja kerrottu se varmuuden vuoksi kahdella, lopputuloksena on paljon sijoitettavaa kerrosalaa. Tästä onkin sitten seurannut loogisesti paljon kuultu argumentti: jos Keskuspuistoon, Vartiosaareen, Munkkivuoreen, Tuomarinkylään jne. ei saa rakentaa, niin minne sitten, kun "jonnekin muualle" ei ole paikka? Kuitenkin kun katsotaan vasemmalla olevaa kuvaajaa (kiitos Mikko Särelälle sen esille ottamisesta blogissaan), havaitaan selkeästi, että yleiskaava on tavattu laatia noin kymmenen vuoden välein. Jokaisessa yleiskaavassa on osoitettu enemmän tai vähemmän lisää kerrosalaa, joka sitten on purkautunut asemakaavoituksen ja rakentamisen kautta. Kuviosta voi tosiaan päätellä, että Helsinki tarvitsee uuden yleiskaavan ja melko pian, muuten kaavavaranto loppuu kesken. Mutta miksi rakentamisen määrä ja sijoittuminen olisi päätettävä vuoteen 2050 asti, yli kahdeksan valtuustokauden päähän?

Ehkä syynä on pyrkimys tehdä kaavasta perinteisen aluevarauskaavan sijasta "strateginen", kuten se itse itseään nimittää? Strategiseen suunnitteluun - toisin kuin perinteiseen blueprint-suunnitteluun - kuuluu kuitenkin olennaisena sen hyväksyminen, että tulevaisuus ei ole ennustettavissa, että se on täynnä epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ennustamisen sijaan tulevaisuus pyritään ottamaan haltuun muilla tulevaisuudentutkimuksen menetelmillä kuten skenaarioiden laatimisella, delfoi-menetelmällä ja SWOT-analyysilla. Olennaista niissä kaikissa on, että tulevaisuudessa nähdään erilaisia mahdollisuuksia, erilaisia vaihtoehtoja. Tulevaisuus ei ole determinoitu, eikä sitä kyetä myöskään täysin hallitsemaan. Sen sijaan on pyrittävä hahmottamaan mahdollisia tulevaisuuksia ja toteuttamaan ratkaisuja, jotka ovat resilienttejä eli kykenevät sopeutumaan yllättäviinkin muutoksiin.

Juuri ilmestyneessä (itse asiassa tulevaisuuteen eli vuoteen 2017 päivätyssä) teoksessa Situated Practices of Strategic Planning (toim. Louis Albrechts, Alessandro Balducci ja Jean Hillier) joukko asiantuntijoita käy läpi strategisen suunnittelun teoriaa ja käytäntöjä eri maissa. Jotta lukijalle ei jäisi käsitys että huutelen tässä ihan yksikseni korpeen, päätettäköön tämä blogikirjoitus osuvaan lainaukseen Louis Albrechtsilta, joka on kansainvälisesti tunnetuimpia suunnitteluteoreetikoita:

"Traditional land-use plans remain too much of an administrative framework for development instead of an action plan aimed at the implementation of visions and concepts. It entails false assumptions of certainty and static context. Statutory planning, as an instituted tool/instrument, as the domain of expert knowledge/skills and the techno-managerial management of a presumably inevitable socio-spatial ordering, reflects the practices of established policies. Most of the statutory plans were designed for situations of stability and predictability in which plans can serve as blueprints offering investors (including local residents) and developers the certainty they want. It is guided by what the planners normatively would like to see happen (see Friedmann and Douglas, 1998) rather than form a fine-grained analysis of what actually takes place. The interpretation of land-use plans in terms of form and content (comprehensive, detailed, etc.) is in effect a negation of change, dynamics, uncertainty, etc., meaning that they soon become outdated, are often utopian, are often not based upon sufficient and correct data, and do not take into account resources or the time factor or even the possibilities for their implementation." (mt. s. 4)

Shopping regale a Parigi

Viime viikolla kävimme opiskelijoiden kanssa Milanossa hiukan epätavallisella ekskursiolla. Kohteena olivat kaupungin ja sen ympäristön tuoreet megaprojektit, kuten  hulppea kauppakeskus Il Centro, rikkaiden aidattu asuinalue CityLife ja korkeiden toimistotornien Porta Nuova. Kuuntelimme myös Politecnico di Milanon tutkijoiden näkemyksiä Milanon kaupunkiseudun kehityksestä ja uusien polariteettien syntymisestä.

Istuessamme workshopin jälkeen juuri kunnostetun Naviglin kanava-alueen terassilla katseeni osui peruskorjattavan kerrostalon suojapeitteeseen kiinnitettyyn suureen mainoslakanaan. Siinä viehättävä milanolaisnainen istuu suuren lahjakasan päällä - itse asiassa lahjapaketeista muodostuu eräänlainen valtaistuin; "kuningaskuluttaja" siis. "Shopping regale a Parigi", teksti houkuttelee tyypillisellä sekakielellä: nyt lahjaostoksille Pariisiin, toivoo Air France. France is in the air, todetaan myös kaksimielisesti. Mistä tässä on kyse? Eikö Milano ole muodin ja designin keskus? Miksi milanolaisen olisi matkustettava Pariisiin lahjaostoksille?

Voisi tietysti ajatella, että kyse on vain kahden muotikeskuksen välisestä taistelusta, jota käydään mainosten välityksellä. Toki kyse on siitäkin: kaupungit ovat muuttuneet tuotteiksi ja ostoskeskuksiksi, jotka hakevat asemiaan kuluttajien silmissä. Väittäisin kuitenkin, että kyse on isommasta asiasta: mainos tulee havainnollistaneeksi asian, joka tuntuu unohtuvat suuresta osasta kaupunkisuunnittelukeskusteluamme - erityisesti kestävän kehityksen nimissä esitettävästä argumentoinnista.

Kun haluamme tehdä kaupungeistamme kestävämpiä, ajattelemme usein vain itse kaupunkia, jopa vain sen hallinnollisten rajojen sisälle sulkeutuvaa kokonaisuutta. Kun rakennamme tiiviisti - näin ajattelu menee - mahdollistamme kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen tukeutuvan kaupunkirakenteen, jossa kaupoissa, ravintoloissa ja töissä voi käydä jalkaisin. Bensaa säästyy ja maailma pelastuu, ainakin verrattuna autoriippuvaiseen urban sprawliin. Kivijalkakaupat menestyvät ja kaupunkikulttuuri kukoistaa. Tämä kaikki on totta ja Milanossa jo toteutunut: kaupungin pinta-ala on vain reilut 180 neliökilometriä mutta asukkaita puolitoista miljoonaa. Asukastiheys on siis yli 8000 neliökilometrillä, kun Helsingissä jäädään vielä noin kolmeen tuhanteen. Aikamoinen takamatka siis.

Mutta miksi sitten milanotar haluaisi lennähtää Pariisiin, kun kaikki tarpeellinen löytyy kotikaupungista, jopa kotikadulta? Why not? kysyy puolestaan EysyJet. Eihän se ole edes kallista: 62 kohdetta, alkaen 29 euroa! Lentämisestä on jo aikaa kadonnut kaikki glamouri: Finnairin lennolla Helsingistä Milanoon ei saa enää edes sämpylää. Kaikilla ei ole kuitenkaan tarvetta turvautua karvalakkiversioon, sillä ostovoima keskittyy kaupunkeihin.

Kaupunki on ilmeisesti vähän monimutkaisempi kokonaisuus kuin tapaamme ajatella. Se ei ole vain joukko ihmisiä, jotka laitamme asumaan joko tiiviisti tai vähän väljemmin. Se, että ylipäätään voimme pohtia kaupunkikeskustan tiivistä rakentamista, edellyttää suurta ja kasvavaa kaupunkia. Ja tällainen kaupunki ulottuu kauas hallinnollisten rajojensa ulkopuolelle - sitä kauemmaksi, mitä suuremmaksi se kasvaa. Kaupunki levittäytyy luonnollisesti laajalle seudulleen, jonka suhteellinen osuus kasvaa koko ajan. Siihen kehitykseen kuuluu myös viime keväänä avattu megakauppakeskus Il Centro. Se on täysin autoilun varassa, mutta kun sinne pääsee niin kätevästi, eikä pysäköinti maksa mitään (toisin kuin Milanon keskustassa, jossa jo sisään ajaminen maksaa viisi euroa, kiitos katumaksun).

Mutta kytkeytyminen laajempaan ympäristöön ei pääty kaupunkiseutuun. Kun katselee kuvia tai videoita maailman lentoreiteistä, ei ole vaikeaa erottaa suurimpia kaupunkeja. Mitä suuremmiksi kaupungit kasvavat, sitä tiiviimmin ne kytkeytyvät globaaleihin verkostoihin, eikä näitä yhteyksiä hoideta jalkaisin. Kyse ei ole myöskään vain ostosmatkoista: liiketoiminta, tieteelliset konferenssit, diplomatia, poliittiset kokoontumiset, kulttuuritapahtumat jne. rakentavat kuvaa kaupunkien jet-set-kerhosta, jossa kaikki haluavat olla mukana. Myös Helsinki, vaikka takamatkaa onkin. Kaupunkikeskustan tiiveys ja globaali sprawl ovat saman kolikon kääntöpuolet; ei ole yhtä ilman toista.

Artikkelissaan "Urbanization and Carbon Emissions: A Nationwide Study of Local Countervailing Effects in the United States" James Elliott ja Matthew Clement (Social Science Quarterly, vol. 95, No 3, 2014) yrittivät laskea mitä nämä kaupungistumisen kolme eri ulottuvuutta (tiivistyminen, seutuistuminen ja globaali kytkeytyminen muihin paikkoihin) merkitsevät hiilitaseen kannalta. Tärkein havainto tuloksista oli, että laajalti omaksuttu käsitys väestön keskittymisen mittakaavaedusta kumoutuu pitkälti kaupunkeja ympäröivän maankäytön ("maaseudun urbanisoitumisen") ja systeemisen globaalin vuorovaikutuksen kautta. Kun väestö keskittyy prosentin, siitä seuraa 0,14 prosentin vähennys henkilökohtaisiin hiilidioksidipäästöihin. Toisaalta paikalliset maankäyttömuutokset aiheuttavat 0,15 prosentin lisäyksen näihin päästöihin, ja kaupungin systeemisen aseman nousu taas aiheuttaa 0,88 prosentin lisäyksen.

Laskelmiin liittyy tietysti aina epävarmuuksia, ja eurooppalaiset kaupungit poikkeavat amerikkalaisista. Tutkijat ovat kuitenkin oikeassa siinä, että kestävää kaupunkia tutkittaessa ja siitä keskusteltaessa huomiota kiinnitetään yleensä vain yhteen kaupungistumisen ulottuvuuteen, eikä niiden välistä riippuvuutta aina tunnisteta. Isompi kuva jää puuttumaan. Unelmoidaan siis vain kasvusta ja rakennetaan lisää kaupunkia Helsinkiin. Mutta ei kuvitella että maailma sillä pelastuu.