Harmaat - De Gråa

Millaista kaupunkia kuntavaaleihin valmistautuvat puolueet meille tarjoavat? Sitä ei ole ihan helppo selvittää, sillä vaaliohjelmissa tarjotaan luonnollisesti kaikkea hyvää mitä kaupungissa tai kunnassa voi ajatella olevan. Kaupunkisuunnittelu ei nouse ykkösteemaksi, sillä se koetaan ehkä hiukan etäisenä ihmisten arjesta - siitä huolimatta, että kaupunkiin tai kuntaan syntyvä yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan tähän arkeen, sen sujuvuuteen ja tarjottaviin palveluihin.

Puolueista kiinnostavin on ehkä Vihreä liitto tietynlaisen ristiriitaisuutensa vuoksi. Kuten kaikki tietävät, puolue syntyi Koijärvi-liikkeestä 1979, jossa nuoret sitoivat itsensä ketjuilla kaivinkoneisiin estääkseen arvokkaan lintujärven hävittämisen. Ideologia oli tuolloin varsin selkeä: on luontoarvoja, joita ei tule uhrata taloudellisen hyödyn alttarille. Liike suhtautui kriittisesti kulutusyhteiskuntaan ja oli siten luomassa painetta nykyiselle ympäristöpolitiikalle.

Paljon on kuitenkin virrannut vettä Koijärven laskuojassa: tänä päivänä liikkeen pohjalta syntynyt puolue on yleispuolue ja merkittävä tekijä niin valtakunnanpolitiikassa kuin erityisesti suurissa kaupungeissa.  Helsingissä se porskuttaa gallupien ykkösenä ja voi napata itselleen pormestarin paikan. Ehdokkaana on Anni Sinnemäki, joka on viimeiset kaksi vuotta toiminut kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana. Hänelle ei tuota vaikeuksia puhua kasvusta keskeisenä Helsinkiä määrittelevänä käsitteenä ja tiiviimmästä kaupunkirakenteesta huipputuottavuuden alueena. Vihreät muodostavatkin keskeisen voiman siinä kasvukoalitiossa, joka viime syksynä ajoi läpi uuden yleiskaavan. Siinä jopa kolmannes kasvun vaatimasta rakentamisesta on sijoitettu nykyisille viheralueille. Kuinka tässä näin kävi?

1990-luvun puolivälissä johdin Suomen Akatemian rahoittamaa Ekopolis-tutkimushanketta ja seurasin samalla eri puolueiden näkemyksiä ekologisesta kaupunkisuunnittelusta. Vihreiden avoimella ylevi-sähköpostilistalla keskusteltiin tuolloin kiivaasti metsien suojelusta, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut kaupungeista. Heitin koepallona listalle kysymyksen puolueen puuttuvasta kaupunkipolitiikasta, ja kukapa muukaan siihen olisi tarttunut kuin Osmo Soininvaara. Hän tunnisti ristiriidan siinä, että Vihreät oli Suomen urbaanein puolue, mutta silti se oli kiinnostunut lähinnä kaupunkien ulkopuolisesta elämästä.

Nyt vanha kaarti on Soininvaaran lailla jo harmaantunut, mutta kaupunkipolitiikka on noussut entistä keskeisempään asemaan puolueessa. Sen taustalla on uusi aktivistipolvi, joka ei enää nimitä itseään neonvihreiksi (kuten alkuaikoina tavattiin sanoa) vaan reilusti "betonivihreiksi" (kuten Mikko Särelä sen ilmaisee). Tavoitteena on rakentaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman tiiviisti ja mahdollisimman nopeasti. Tämä tavoite on reivannut poliittista ideologiaa myös liberaalimpaan suuntaan: markkinoita on kuunneltava entistä herkemmällä korvalla, ja kaupungin tulee maksimoida maanmyyntitulonsa voidakseen kasvaa riittävän nopeasti.

Epäilemättä tämä ei ole kuitenkaan koko totuus, vaan puolueessa on ilmeisesti tätä nykyä seinät leveällä ja katto korkealla kuin demareissa ikään. Luonnonsuojelu ei ole kadonnut vielä ainakaan symboliikasta: puheenjohtaja istuu vaaliohjelman kannessa ja kulkee vaalivideolla lasten kera taustanaan luonnonmukainen kaupunkimetsä - jollaisia siis on juuri leikattu rankalla kädellä. Tavoitteena on myös saada uusi luonnonsuojelualue joka kuntaan.

Urbanisaation kategoriat harmaasta vihreään (Nilsson et. al. 2013)

Mutta millaista kaupunkia Vihreät tavoittelevat puolueena? "Kehitetään kaupunkeja kaupunkeina: ehyinä, viihtyisinä, värikkäinä. Kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä. Rakennetaan vastaavasti maaseutua maaseudun ehdoilla: elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa." Tässä on jotain liikuttavan vanhanaikaista, kuin olisi palattu vähintäänkin 1950-luvulle tai jopa keskiajalle. Kaupunki ja maaseutu vastakkaisina ja toisensa pois sulkevina yhdyskuntarakenteen muotoina on nimittäin jo kauan sitten lakannut olemasta todellisuutta: kaupungistumisen keskeinen ja voimakkaimmin kasvava ilmiö on erilaisten välitilojen synty kantakaupungin ja ydinmaaseudun välille. Niiden kehittäminen sen enempää kantakaupungin kuin maaseudun mallilla ei onnistu; peri-urbaani on oma lukunsa.

Entä mitä tarkoittaa, että "kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä"? Varsin kryptinen lause, miten sen tulkitseekin. Kaupunki ei ole liikenneväylä? No ei tosiaan: liikenneväylät ovat vain osa kaupunkia. Ihmisen koti ei ole liikenneväylä? No ei varmaankaan, joskin koteja on ainakin Helsingissä tarkoitus rakentaa liikenneväylän viereen, nykyisten moottoriteiden melualueelle. Tai ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihmisen on parempi viettää aikaansa kotona kuin liikenneväylällä; pendelöinti on pahasta.

Tässä lieneekin se liima, joka pitää puolueen luontovihreät ja betonivihreät toistaiseksi koossa, vaikka kipeää on ilmiselvästi tehnyt. Ajatellaan, että tiivis kaupunki tukee jalankulkua, pyöräilyä ja julkista liikennettä ja aiheuttaa siten vähemmän hiilidioksidipäästöjä. Avainsanana on siis ilmastonmuutos, joka on isompi kysymys kuin yksittäisten luontoalueiden suojelu.

Tämä perustelu on kyllä sikäli pätevä, että tiivis yhdyskuntarakenne on yleensä energiatehokkaampi. On siitä muutakin hyötyä, sillä esimerkiksi palvelujen toteuttaminen on helpompaa ja arki sujuu kätevämmin tiiviissä kuin autoriippuvaisessa yhdyskuntarakenteessa. Valitettavasti siinä ei ole kuitenkaan koko totuus. Jos olisi, voisimme ratkaista yhdyskuntarakenteen hajautumisen varsin helposti: kaavoittaisimme vain riittävän tehokkaan pikselin johonkin valittuun kohtaan maaseutua, ja kas: kaikki pääsisivät jalan, pyörällä tai julkisilla tarvitsemiinsa palveluihin, kuten vaaliohjelma itse asiassa lupaa: "elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa".

Ajatusharha syntyy siitä, että yritämme nähdä yhdyskunnan suunnittelun tai politiikan kohteena, jossa järjestämme ihmiset asumaan joko tiiviimmin tai väljemmin. Yhdyskunta on kuitenkin pikemminkin dynaaminen kehitysprosessi, jossa erilaiset voimat vaikuttavat toisiinsa, ja jossa kehitys on yleensä vaikeasti hallittavaa ja yllätyksellistäkin. Kaupunkikeskustan tiivistäminen on perusteltua, mutta se on mahdollista vain kasvavassa kaupungissa, joka samanaikaisesti synnyttää laajentuvaa periferiaa -"maaseudun urbanisoitumista" - ja globaalia riippuvuutta.  Näitä keskinäisriippuvuuksia tutkineet James Elliott ja Matthew Clement toteavatkin osuvasti - ja masentavasti:

"The most important feature is that the widely presumed scalar efficiencies offered by population concentration are significantly offset by related but countervailing processes of land development and systemic interaction with other places. This realization is not to say that population concentration does not reduce local carbon emissions per person or per economic output; it does. However, these reductions are consistently countered by local land-use intensification and systemic interaction with other places that enable population concentration to occur."

 

Ilmastomuutoksen torjuminen tiiviimpää kaupunkia rakentamalla ei siis vaikuta kovin hyvältä strategialta: keskustassa saavutetut edut kumoutuvat seudulla ja maailmalla. Ratkaisu vaatii ehkä sittenkin sen kulutusyhteiskunnan kritiikin, josta lähdettiin liikkeelle. "Huipputuottavuus" kun yleensä merkitsee myös huippukulutusta.

Nilsson, K. et al. (eds. 2013) Peri-urban futures: Scenarios and models for land use change in Europe, Berlin & Heidelberg: Springer-Verlag.

Elliott, James R. & Clements Matthew T. (2014) Urbanization and Carbon Emissions: A Nationwide Study of Local Counterveiling Effects in the United States. Social Science Quarterly, Vol. 95, No 3, ss. 795-816.

Mahdollisen taide

Tämä kevät on politiikan aikaa. Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, kuntavaaleissa kaupunkisuunnittelu on jäänyt kaiken peittävän sote-puheen varjoon, vaikka se on edelleen kuntien keskeinen tehtävä - tai itse asiassa entistä keskeisempi sosiaali- ja terveysasioiden siirtyessä maakuntiin. Mitä mieltä siis puolueet ovat kaupunkisuunnittelusta? Sitä yritän seuraavien viikkojen aikana pohdiskella muun muassa keskeisten puolueiden kuntavaaliohjelmia lukemalla. Ohjelmat ovat tietysti vain ohjelmia eikä kaiken maailman koulutuslupauksiin kannata luottaa, kuten olemme saaneet karvaasti kokea.  Tuotetut teksti voivat kuitenkin olla paljastavia: mitä niissä sanotaan ja mitä ei, ja minkälaisena todellisuus "rakennetaan" kielen avulla? Vaalien jälkeen sanat sitten "kivettyvät kaupungiksi", kuten Helsingin nykyinen yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen totesi kolmen muun tutkijan kanssa julkaisemassaan teoksessa vuodelta 2000.  Sitä kiveä - tai siis betonia - onkin nyt tulossa runsaasti kaupungin uuden yleiskaavan myötä.

Ennen vaaliohjelmien ruotimista on kuitenkin syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan politiikan ja kaupunkisuunnittelun suhdetta yleisellä tasolla. Käsitteet kaupunkisuunnittelu, yhdyskuntasuunnittelu, kaavoitus, kaavoittaja ja kaavanlaatija menevät keskustelussa helposti sekaisin. Toisinaan niillä viitataan siihen asiantuntijatyöhön, jota erityisen koulutuksen saaneet ammattilaiset tekevät joko kuntien viroissa tai yksityisinä konsultteina. He voivat olla esimerkiksi arkkitehteja, diplomi-insinöörejä, maisema-arkkitehteja tai maantieteilijöitä, joskus myös sosiologeja tai muita yhteiskuntatieteilijöitä. Suomessa ei ole varsinaisesti yhtä kaupunkisuunnittelun koulutusohjelmaa vaan työtä tekevät eri alojen asiantuntijat erilaisilla painotuksilla.

Ludvig XIV, suuri kaupunkisuunnittelija
(Le Corbusier:The City of To-morrow
and its planning 1925)

Vaikka nämä asiantuntijat laativat kaavaluonnokset ja ehdotukset sekä niihin kuuluvat selvitykset ja havainnekuvat, varsinainen valta kaupunkisuunnittelussa on kuitenkin poliitikoilla. Demokratiassa yksikään puolue - ihmisestä puhumattakaan - ei yleensä yksin päätä kaupunkikehityksen suunnasta. Vielä vuonna 1925 Le Corbusier lopetti kuuluisan kaupunkisuunnittelua käsittelevän Urbanisme-teoksensa Ludvig neljännentoista kuvaan "kunnianosoituksena suurelle kaupunkisuunnittelijalle". "Tämä despootti kuvitteli mielessään valtavia projekteja ja toteutti ne. Ympäri maata hänen suurenmoiset teoksensa täyttävät yhä meidät ihailulla. Hän kykeni sanomaan "Me toivomme sitä" tai "Sellainen on tahtomme"."

Toki meilläkin on Senaatintorin kaltaisia esimerkkejä siitä mihin yksinvaltainen kaupunkisuunnittelu pystyy. Demokraattinen kaupunkisuunnittelu nykyisissä kaupungeissamme ja kunnissamme on kuitenkin vähemmän suoraviivaista, ja hyvä niin: kaupunkilaiset joutuvat elämään siinä kaupungissa, jonka heidän valitsemansa edustajat heille päättävät luoda. Toisaalta voidaan kyllä aina pohtia, kykeneekö demokratia koskaan tuottamaan empire-Helsingin kaltaisia kokonaisuuksia, vai rakentaako demokratia temppelinsä jonnekin muualle kuin rakennettuun ympäristöön, kuten arkkitehti Timo Penttilä asian ilmaisi. Enemmän kuin kaupungin kauneudesta puhutaan nykyään kompromisseista ja korruptiosta. Kauneudesta eivät puhu enää edes arkkitehdit.

Kun asia halutaan ilmaista positiivisemmin, puhutaan usein "mahdollisen taiteesta". Ilmaisu on kotoisin Otto von Bismarckilta, mutta se perustuu ilmeisesti käännösvirheeseen. "Die Politik ist keine Wissenschaft, wie viele der Herren Proffessoren sich einbilden, sondern eine Kunst", hänen kerrotaan sanoneen vuonna 1863, ja edelleen "Die Politik ist die Lehre vom Möglichen" vuonna 1867. Rautakansleri halusi tuskin kuitenkaan tulla ymmärretyksi taiteilijana, joten oikeampaa olisi varmaankin puhua taidosta, jolla hän halusi tehdä pesäeroa professorien edustamaan tieteeseen. Tässä ei tietenkään ole mitään uutta; poliitikot ovat aina suhtautuneet varauksellisesti kaiken maailman dosenttien sepustuksiin tai käyttäneet niistä hyödykseen vain itseään miellyttävät kohdat. Perusviesti on kuitenkin oikea: mikään määrä tutkimustietoa ei vielä kerro meille minkälaiseen suunnitelmaan meidän tulisi sitoutua. Tässä mielessä kaupunkisuunnittelu ei ole rationaalista toimintaa.

Jotta kaupunkisuunnittelu olisi demokratiassa mahdollista, ajatusten on siis löydettävä taakseen useamman kuin yhden poliittisen ryhmän kannatus. Tällainen koalitio voi syntyä monella tavalla: siinä voivat yhdistyä eri ryhmien kannattajilleen ajamat edut, mutta se voi syntyä myös hallitsevan puhetavan kautta. Edellisiä ovat esimerkiksi maankäytön taloudelliseen hyötyyn perustuvat "kasvukoalitiot", jälkimmäisiä taas "diskurssikoalitiot", kuten Maarten Hajer niitä nimittää. Perinteiset kasvukoalitiot ovat muodostuneet mm. maanomistajista, yrityksistä, niitä tukevista poliittisista puolueista ja mediasta, ja ne ovat saaneet vastaansa paikallisia asukkaita ja ympäristöaktivisteja. Maa paikallisena resurssina on hahmottunut joko taloudellista hyötyä tai paikallista käyttöarvoa tuottavana tekijänä. Diskurssikoalitiot ovat kuitenkin monimutkaisempia ja joskus yllättäviäkin.

Yleiskaavan havainnekuvastoa (KSV)

Esimerkiksi Helsingissä kolme suurinta puoluetta muodostivat viime valtuustokaudella koalition, joka tähtäsi kaupungin voimakkaaseen kasvuun, kantakaupungin laajentamiseen, yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen, moottoriteiden bulevardisointiin ja viheralueiden rakentamiseen.   Mistä siinä oli kyse? Olisi tietysti voinut kuvitella, että vihreät puolustavat viheralueita,  kokoomuslaiset sujuvaa henkilöautoliikenettä ja sosiaalidemokraatit lähiöiden pienituloisia. Sitäkin tietysti tapahtui: pikseleitä poistettiin joiltain viheralueilta, ruuhkamaksu "todettiin" tarpeettomaksi ja lähiöistäkin luvattiin uusia "keskustoja". Nämä olivat kuitenkin lähinnä symbolisia eleitä kokonaiskuvassa, joka olennaisilta osiltaan muistuttaa perinteisiä kasvukoalitioita.

Diskurssikoalitiot eivät kuitenkaan muodostu tällaisista kliseistä, ja mekanismia on vaikeampi hahmottaa. Olennaista on kuitenkin tietynlainen yhtenäisyys puhetavassa, joka toisaalta syrjäyttää kaikki muut puhetavat. Tämä yhtenäinen puhetapa on nyt uusurbanismi: mitään muuta kuin urbaania ei uudesta yleiskaavasta löydä täikammallakaan. Mitä se pitää sisällään, ja miten eri puolueet ovat siihen ideologisesti kytkeytyneet? Sitä sietää nyt pohtia ehdokkaita etsiessään.


Hajer, Maarten (1993): Discourse Coalitions and the Institutionalisation of Practice: The Case of Acid Rain in Great Britain. In: Fischer, Frank/Forester, John (Hrsg.): The Argumentative Turn in Policy Analysis and Planning. Durham/London. S. 43-67.  

Kaavoitusvaalit?

Tulevat kuntavaalit käydään tilanteessa, jossa kunnilta ollaan viemässä sosiaali- ja terveysuudistuksen myötä puolet rahoista ja myös tehtävistä. Siksikö puolueilla on osassa maata ollut vaikeuksia löytää entiseen tapaan ehdokkaita? Kokevatko ihmiset, ettei kunnissa pääse enää käyttämään riittävästi valtaa? Mitä päätettävää kunnille enää jää?

Sote-palveluja Korppoon torilla (KL)

Itse asiassa aika paljon. Vaikka sosiaali- ja terveystoimi on rahassa mitattuna nykyisten kuntien suurin savotta, se on kuitenkin hyvin pitkälle lainsäädännön kautta määriteltyä. Eduskunta on lukuisten määrällisten ja laadullisten kriteerien avulla pitänyt huolen siitä, että itsenäisillä kunnilla on sittenkin ollut hyvin vähän liikkumavaraa. Kunnilla ei ole myöskään ollut päätösvaltaa siitä, kuinka paljon niiden alueella sairastellaan, köyhdytään tai ajetaan lapsia lumihankeen. Kun tarvetta on, ongelmat on vain hoidettava vaikka kukkaron pohja paistaisi. Tämä resurssien ja velvoitteiden ristiriita oli luonnollisesti se syy, joka ajoi tämän ja jo edellisen hallituksen sotesoppaa hämmentämään.

Mutta mitä kunnille siis jää, jos tämä viimeisin uudistus saadaan ajettua maaliin? Kolme kovaa koota: koulutus, kulttuuri ja kaavoitus sekä näihin elimellisesti liittyvät asiat kuten asuminen ja infrastruktuuri. Jos kaavoitusta verrataan sosiaali- ja terveyspalveluihin, siinä ollaan itse asiassa menty täsmälleen päinvastaiseen suuntaan: kuntien kaavoitusmonopolia on jatkuvasti vahvistettu. Kaavoitusmonopoli tarkoittaa sitä, että kunta saa päättää itsenäisesti siitä, miten sen aluetta käytetään: mihin rakennetaan asuntoja ja minkälaisia, mihin vedetään liikenneväylät, kaavoitetaanko kunnan omalle vai myös yksityiselle maalle, kuinka paljon ja minkälaista viheralueita varataan, miten koulut ja päiväkodit sijoitetaan, ja niin edelleen. Toki tätäkin toimintaa säätelee laki, mutta se jättää kunnille huomattavasti enemmän pelivaraa.

Kun itse toimin konsulttina 1990-luvulla, tilanne oli toinen: jokainen pienikin kaava oli lähetettävä Ison Veljen vahvistettavaksi, ensin lääninhallitukseen ja sitten alueelliseen ympäristökeskukseen. Siellä niitä syynäiltiin aikansa ja joskus myös jätettiin vahvistamatta, jolloin kunta joutui sakkokierrokselle. Siinä tuhraantui sen verran aikaa, että eräs turhaantunut virkamies valittikin lääninhallituksen omalaatuista tulkintaa kestävästä kehityksestä: kehitystä joka kestää. Mutta toki siinä oli positiivinenkin puolensa: kaavan laatijana saattoi ennakoida mahdollisia kielteisiä päätöksiä ja kehottaa kuntaa kaavoittamaan paremmin. Valtio antoi ikään kuin selkänojaa.

Mutta nyt on toisin, ja kunnilla on sekä valta että vastuu. Se tarkoittaa myös sitä, että kaavoitus on kunnan keskeinen strateginen väline. Kaavoitus ei tietenkään vielä synnytä sen enempää asuntoja kuin palvelujakaan, mutta se voi tehdä niiden syntymisen mahdolliseksi. Kaavoittamalla kunta voi esimerkiksi päättää, kuinka paljon se haluaa kasvaa ja mihin kasvu ohjataan. Tässä kunnat ovat tietysti kovin eriarvoisessa asemassa: syrjäkylät eivät kasva pelkästään kaavoittamalla, kun taas kasvukeskuksilla on varaa valita joko nopeampi tai hitaampi kasvu tiiviimmässä tai väljemmässä yhdyskuntarakenteessa. Näillä taas vaikutetaan asuntojen hintoihin sekä yleisemminkin kunnan elinvoimaisuuteen. Rakentamisen ja kaupunkikuvan laatu palveluiden ohella taas vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä ja yrityksiä kuntaan muuttaa. Toisaalta hajanainen yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan kunnan talouteen, julkisen liikenteen järjestämisen edellytyksiin ja vaikkapa kotipalveluihin.

Jos siis kaavoitus vahvistuu ja sote väistyy takavasemmalle (vai pitäisikö sanoa takaoikealle?), nämä ovat sitten varmaan Kaavoitusvaalit? Mitä vielä. Eilen Yleisradio oli koonnut puolueiden puheenjohtajat ensimmäiseen yhteiseen vaalikeskusteluun, ja mistä keskusteltiinkaan? No sotesta. Timo Soini vakuutti, että globaalit terveysalan yritykset eivät kyllä tule Ville Niinistön ovelle valitsemaan häntä asiakkaakseen, vaan Ville saa valita ihan itse. Li Anderssonin mukaan nämä yritykset perustavat tietysti toimipisteen paikkaan, jossa asuu Villen kaltaisia terveitä ja hyvätuloisia ihmisiä. Ville saa siis kyllä valita, mutta Peräkylän Pasi ei. Mutta toki ollaan tekemässä maailman paras sote-uudistus, eivätkä kustannukset tietenkään nouse. Ja niin edelleen.

Sen verran täytyy tietysti ymmärtää Yleä, että kun sote kerran on nyt niin ajankohtainen ja kiistanalainen aihe, toki puheenjohtajien täytyi saada päästää höyryjä irti. Mutta kun se jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kun seurasi samaan aikaan katsojien lähettämiä Twitter-viestejä, hermostus kasvoi viesti viestiltä. Mitä ihmettä tällä oli enää tekemistä soten kanssa, ihmettelivät katsojat, eihän nyt olla käymässä maakuntavaaleja, eduskuntavaaleista puhumattakaan? Mistä puhutaan seuraavaksi, Natosta?

Lopulta kun aikaa oli hukattu lähes tunti (54:40), toimittajatkin heräsivät Twitter-kritiikkiin ja siirtyivät seuraavaan aiheeseen - tai yrittivät, sillä vielä piti vähän keskustella huostaanotoista. Mutta mikä oli seuraava aihe? Kaupunkisuunnittelu? Koulutus? Kulttuuri? No ei. Nyt koitti arvojen aika. Ja mikä olisi sopivampaa arvokeskustelua kuntavaalien alla kuin sukupuolineutraali avioliittolaki! Ville Niinistö ja Sari Essayah marssitettiin kaksintaisteluun keskustelemaan siitä, miten kirkon tulisi suhtautua homopareihin ja niihin kapinapappeihin, jotka ryhtyvät heitä vihkimään. "Tämä ei kyllä liity kuntapolitiikkaan, mutta se on arvojen ytimessä", vakuutti toimittaja.

No ei tasan tarkkaan liity, ei kunnanvaltuutettujen, ei maakuntavaltuutettujen eikä edes kansanedustajien työhön. Eikä kirkon kipuilu jo voimaan astuneen lain kanssa taatusti ole myöskään "arvojen ytimessä". Kirkkovaltuustojako nyt oltiinkin valitsemassa? Ei, vaan tällä haluttiin "ravistella" puheenjohtajia arvokysymysten äärelle, ja epäilemättä kunnissa niitä riittää.

Seuraavaksi puheenjohtajille jaettiinkin värillisiä kartonkeja, joihin oli kerätty erilaisia "arvovalintoja". Ensimmäisenä tehtävän sai avata Antti Rinne, ja sieltähän se lopulta paljastui: kaavoitus! Kuvitteellisen keskisuuren kunnan kuvitteellisella budjettiylijäämällä oli valittavana kolme vaihtoehtoa, joista vain yhden sai valita: (1) Kaavoitetaan alue vuokra-asunnoille, (2) kaavoitetaan alue omistusasunnoille tai (3) kaavoitetaan virkistysalue, jossa mm. hiihtolatu ja pururata.

Että sillä lailla. Ei ollut Antti Rinteellä vaikeuksia valita vuokra-asunnot, sen vaikeampaa kuin Petteri Orpolla myöhemmin valita yrittäjälukio taidelukion sijasta (näin tuli koulutuskin käsiteltyä). Mitään merkitystä ei siis ollut sillä, missä alue sijaitsee, minkälaiset liikenneyhteydet sinne on, onko siellä jo vuokra-asuntoja (jolloin tuotetaan segregaatiota), minkälaiset luontoarvot ovat tällä kuvitteellisella alueella, tai onko kunnassa ylipäätään tarvetta asuntorakentamiseen tällä alueella. Mutta hei me leikitään!

Kunnilla on siis valta ja vastuu kaavoituksesta, ja useimmiten niillä on myös taloudelliset resurssit siihen.  Ei pelkkä kaava vielä paljoa maksa, vasta sen toteuttaminen on kallista. Mutta ehkä puutetta onkin henkisistä resursseista?  Kaavakysymykset ovat nimittäin vaikeita, niiden ratkaisemiseen tarvitaan tietoa ja osaamista, ja niiden vaikutukset ulottuvat kymmeniä tai jopa satoja vuosia eteenpäin. Kuntien elinkelpoisuuden kannalta ne ovat siten elämän tai kuoleman kysymyksiä. Toivoa siis sopii, että tulevat kunnanvaltuutetut osaavat suhtautua aiheeseen vakavammin kuin heidän puheenjohtajansa ja näitä leikittävät toimittajat.