Tarinoita takapihalta 9: Kuollut kulma ja kolmijalka

Onko vuorovaikutus kaupunkisuunnittelussa silkkaa ajanhukkaa? Syntyykö osallisten (joiden elämään kaavoitus vaikuttaa) ja suunnittelijoiden välille aitoa vuorovaikutusta, vai onko kyse vain yksisuuntaisesta liikenteestä, jossa suunnittelijat informoivat kaupunkilaisia, ja jossa kaupunkilaiset taas yrittävät saada näkemyksiään läpi suunnittelukoneiston syövereissä? Kahta yksisuuntaista katua ajavat autot eivät koskaan kohtaa. Ehkä niin on tarkoituskin? Nämä kysymykset ovat tärkeitä ja hiukan nolojakin; niin vahvasti suunnittelun vuorovaikutteisuutta on rummutettu lainsäädännöstä kommunikatiivisen suunnittelun teorioihin, eikä moni käytännön suunnittelijakaan tohdi sitä kyseenalaistaa - ainakaan sanoissa, jos kohta teot voivat olla toinen juttu.

Havainnekuva Munkkivuoren
ympärille suunnitellusta
täydennysrakentamisesta 

Osa blogini lukijoista muistaa ehkä sarjan kirjoituksia nimellä "Tarinoita takapihalta", jossa seurattiin yhden kaupunkisuunnittelun vuorovaikutusprosessin kulkua osana Helsingin uuden yleiskaavan valmistelua. Kyse oli tapaustutkimuksesta, joka poikkesi tavanomaisesta: sen sijaan, että tutkimusta olisi tehty perinteiseen tapaan haastattelemalla eri toimijoita jälkeenpäin (ja pohtimalla mitä heidän selonteoistaan voisi päätellä), rakennettiin koeasetelma, jossa prosessin kulkua seurattiin lähes reaaliaikaisesti ensimmäisistä luonnoksista kaupunginvaltuuston hyväksymään kaavaan saakka. Etukäteen ei voinut tietää kuinka prosessissa kävisi. Tuoreimmassa Yhdyskuntasuunnittelu-lehdessä (4/2017) on nyt julkaistu hankkeen pohjalta kirjoitettu artikkeli. On siis aika palata vielä siihen, mitä hankkeesta opittiin. 

Kaavaluonnos 2014

Mutta ensin pari varoituksen sanaa väärinkäsitysten välttämiseksi. Perinteisesti yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tehdään joko kvantitatiivisesti laajoilla aineistoilla tai kvalitatiivisesti pienillä aineistoilla. Edelliset mahdollistavat paremman yleistettävyyden, mutta ne jäävät pakostakin abstraktille tasolle, keskiarvojen, jakaumien ja tilastollisen merkitsevyyden maailmaan.  Kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus taas pääsee syvemmälle asioiden merkityksiin, mutta tuloksia on vaikeampi yleistää.  Vaikka jälkimmäisiä menetelmiä on sovellettu jo pitkään, yhä vielä törmää keskusteluun siitä, kannattaako pieniä aineistoja tutkia, kun niistä ei voi kuitenkaan tehdä yleistettyjä johtopäätöksiä. Voidaanko niiden pohjalta tehdä vain juuri valittuja aineistoja koskevia päätelmiä, mikä ei ole kovin kiinnostavaa? Eli tähän tapaukseen soveltaen: olisiko yhden pienen vuorovaikutustarinan sijasta tutkittava koko Helsingin tai vaikka Jyväskylän ja Lahdenkin vuorovaikutuskäytäntöjä (kuten yksi artikkelikäsikirjoituksen lukenut arvioija itse asiassa ehdottikin)? Ihan hyvä näitäkin olisi tutkia, mutta nyt ei ollut kysymys siitä.

Kaavaehdotus 2016

Ehkä idean ymmärtää paremmin toisesta yhteydestä, vaikkapa onnettomuustutkinnasta.  Kun puolustusvoimien miehistönkuljetusauto törmäsi viime lokakuussa junaan Raaseporissa, asiasta käynnistettiin luonnollisesti tutkinta, jonka tarkoituksena oli etsiä syy onnettomuudelle. Syitä haettiin mm. varusmieskuljettajien univajeesta, koulutuksesta, turvamääräyksistä, säästä, kuorma-auton turvavarusteista jne. Ennen pitkää päätettiin kuitenkin sulkea kyseinen tasoristeys, jossa ajoväylä kulki terävässä kulmassa rataan nähden.  Tämä viittaa siihen, että keskeinen syy onnettomuuteen oli junan tulo kuolleesta kulmasta, jolloin sitä ei voinut havaita sen enempää ikkunoiden kuin peilien avulla. Kyse oli siis (ilmeisesti) rakenteellisesta ongelmasta, joka ei ollut yksittäisen varusmieskuljettajan syy.

Mutta miksi tutkia yksittäistä onnettomuutta, jos kaikki muut ajoneuvot olivat ylittäneet tasoristeyksiä ongelmitta? Koska syyn selvittämisen kautta voidaan pyrkiä estämään vastaavia onnettomuuksia jatkossa. Jos siis syyksi selviää radan viistosti ylittävä tasoristeys, kyse on yhdyskunta- tai liikennesuunnittelussa tehdystä virheestä: rata tulisi aina voida ylittää kohtisuoraan, suorassa kulmassa rataan nähden. Silloin lähestyvän junan voi nähdä. Tämän yksittäisen risteyksen sulkeminen ei kuitenkaan riitä, vaan on selvitettävä onko niitä muuallakin ja päästävä niistä pikimmiten eroon. Yleistäminen tapahtuu siis tätä kautta. Filosofiassa tällaista päättelyä kutsutaan abduktioksi eli päättelyksi kohti parasta selitystä, mutta kyse on varsin arkipäiväisestä asiasta.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan
päätös 2016

Vastaavasti Tarinoita takapihalla -tutkimuksessa tutkittiin yksityiskohtaisesti vuorovaikutusprosessin kulkua tilanteessa, joka edusti varsin tyypillistä konfliktia: kaupunki suunnitteli täydennysrakentamista Munkkivuoren asuinalueen ympärille, myös keskeiseen liikuntapuistoon, joka oli samalla paljastunut liito-oravan ydinalueeksi. Asukkaat organisoituivat puolustamaan puistoaan vedoten toisaalta luonnonsuojeluun, toisaalta virkistysarvoihin. Sen sijaan suunnitelman muut osa-alueet kuten Munkkivuoren ja Talinrannan välisen alueen rakentaminen tai Turunväylän ja Huopalahdentien bulevardisointi eivät herättäneet intohimoja.

Suunnitelma säilyi kuitenkin lähes muuttumattomana kaavaluonnoksesta kaavaehdotukseen, eikä alueelta piirrettyä havainnekuvaa myöskään tarkistettu miltään osin. Vasta kun kaupunkisuunnittelulautakunnassa edustettuina olevat puolueet aloittivat neuvottelunsa eli oman "suunnittelunsa", rakentaminen poistettiin puiston päältä samalla kun sitä lisättiin ja tehostettiin Talinrannan vieressä ja Turunväylällä. Lopputuloksena oli hiukan outo suunnitelma, jossa Munkkivuoren pohjoispuolelle jäi kaksi "sarvea", ja viheryhteys Munkinpuistosta katkesi kesken kaiken. Viimeisessä tarkistetussa ehdotuksessaan kaupunkisuunnitteluvirasto kuitenkin korjasi nämä kummallisuudet.

Lopullinen kaavaehdotus 2016

Mistä tämä tarina oikein kertoi? Tavallaan lopputulos oli win-win eikä niinkään yhteentörmäys: asukkaat saivat puistonsa säilytettyä, suunnittelijat saivat haluamansa rakennusoikeuden toiseen paikkaan ja poliitikot pääsivät esiintymään luonnonsuojelijoina. Yleiskaavan kokonaisuudessa tämä oli varsin pieni yksityiskohta, joka ei mitenkään vaarantanut sen keskeisten tavoitteiden toteutumista. Lopputulos syntyi kuitenkin vasta poliittisen prosessin tuloksena; itse kaavan valmistelu vaikutti olevan täysin sokea ja kuuro käynnissä olevalle keskustelulle. Asukkailta tuleva tieto ja perustelut eivät siirtyneet suunnittelupuheeseen, ratkaisuista puhumattakaan. Toisaalta suunnittelijoilta asukkaille kohdistettu viestintä oli joko toteavaa tai informoivaa. Suunnitteluratkaisujen perusteista, esitetyistä argumenteista, käytettävissä olevasta tiedosta ja sen relevanssista ei käyty keskustelua, ja kun muutoksia tehtiin, niitäkään ei perusteltu - poliittisia päätöksiä kun ei tarvitse. Vaikka siis kaikki voittivat, häviäjä oli juuri se vuorovaikutus, jota niin lainsäädäntö kuin kommunikatiivisen suunnittelun teoriat peräänkuuluttavat.

Mistä tämä johtui? Missä on kaupunkisuunnittelun kuollut kulma? Vastausta voidaan tietysti lähteä hakemaan suunnittelijoiden ja osallisten vuorovaikutustaidoista, koulutuksesta, asenteista, organisaatiokulttuurista tai valtasuhteista. Näillä kaikilla on varmaan osansa, mutta ehkä ratkaisu on paljon yksinkertaisempi. Kaupunkisuunnittelussa ja rakentamisessa on helppo erottaa kolme välttämätöntä osa-aluetta: asiantuntemus (erityisesti tekninen sellainen), poliittinen päätöksenteko ja yksityinen liiketoiminta. Ne ovat kaikki riippuvaisia toisistaan: asiantuntijat eivät voi tehdä päätöksiä, joten heidän on saatava työlleen poliittinen tuki. Poliitikot taas eivät voi tehdä päätöksiä ilman valmistelua, ollessaan tyytymättömiä he yleensä lähettävät suunnitelmat "takaisin valmisteltaviksi". Kaavan toteutuminen taas edellyttää yksityisiä investointeja ja liiketoimintaa, joita ei synny vain päättämällä. Liiketoiminta ja rakentaminen taas on riippuvaista kaavoituksesta eli poliittisesta sääntelystä. Näiden kolmen jalan varassa kaupunkisuunnittelu joko seisoo tai kaatuu. Ne muodostavat suunnittelun kantavan rakenteen.

Asukkaiden ja suunnittelijoiden välisellä vuorovaikutuksella ei ole tässä isossa kuviossa osaa eikä arpaa. Se on ylimääärinen palikka tai julkisivulaatta, jolla suunnittelu saadaan näyttämään demokraattisemmalta - samalla tavoin kuin se saadaan kestävän kehityksen argumenteilla näyttämään ympäristöystävällisemmmältä. Todellisen vaikuttamisen on kuljettava epäsuorasti näiden tukijalkojen kautta. Kuluttajina kaupunkilaiset päättävät, millaisissa asunnoissa he haluavat asua ja minkälaisissa kaupoissa tehdä ostoksensa, mikä vaikuttaa investointeihin. Äänestäjinä he voivat luoda painetta poliittisille päätöksentekijöille. Oikeusvaltion jäseninä he voivat vartioida poliittisten päätösten lainmukaisuutta. Ja näiden kaikkien välittäjäaineena toimii neljäs valtiomahti, media.  Sen uudet ilmiöt kuten blogit ja sosiaalinen media ovat avanneet aivan uusia väyliä vaikuttamiseen. Kaupunkilaisilla on siis kyllä mahdollisuuksia kaupungin kehittämisessä, mutta ne ovat luonteeltaan epäsuoria.  Ehkä huomio kannattaakin suunnata niihin?

Kimmo Lapintie (2017) Tarinoita takapihalta 2.0: vuorovaikutus digitaalisen median aikakaudella. Yhdyskuntasuunnittelu, vol. 55, n:o 4.