Jätkäsaari keskellä metsää

 

Tuoreessa selvityksessään "Honkain keskellä mökkini seisoo; Asumisen maankäyttötarpeisiin liittyviä tarkasteluita" Helsingin kaupunki ja Uudenmaan liitto ovat pyrkineet laskemaan, kuinka paljon maata erilaiset yhdyskuntatyypit "käyttävät" tai kuinka "tehokkaita" ne ovat. Selvitys on tehty valitsemalla ja rajaamalla erilaisia alueita Uudeltamaalta ja laskemalla kuinka paljon ihmisiä niihin mahtuu. Kääntäen on laskettu, kuinka paljon pinta-alaa tarvitaan, jotta tietty ihmismäärä voidaan asuttaa erilaisilla tehokkuuksilla kerrostalo- tai pientaloalueille. 

Tulokset eivät ole kovin yllättäviä: tiiviisti rakennetulle alueelle mahtuu enemmän ihmisiä kuin samankokoiselle väljästi rakennetulle alueelle. Tulos on niin triviaali, että lukija joutuu miettimään, miksi tällainen selvitys on tehty? Arveltiinko tällaisen laskelman olevan kiistanalainen? Ilmeisesti, sillä yksi selvityksen tekijöistä, Pasi Rajala, kirjoitti näin Twitterissä: "Hämmästyttävää kyllä tuokin kysymys pitää esittää. Koska siltähän näyttää, ettei ole [selvää]. Ihan parasta on, että kun virkamiehet ovat tämän faktan kertoneet, niin heitä syytetään puolueellisuudesta."

Selvityksen tekijöillä on kuitenkin tätä suuremmat ambitiot: selvityksen ja sen jatkon tavoitteena on "informatiivinen, helppokäyttöinen kooste keskeisistä eri tyyppisten asuinaluekonseptien ominaisuuksista, vaikutuksista ja suhteesta eri kestävyysnäkökulmiin". Tämä on jo huomattavasti kiinnostavampaa, mutta samalla vaativampaa; siinä kun puhutaan jo suunnitteluongelmista.

Tunnetussa artikkelissaan "Dilemmas in a General Theory of Planning" Horst Rittel ja Melvin Webber toivat keskusteluun "ilkeän" (wicked) ja "kesyn" (tame) ongelman käsitteet. Suunnitteluongelmat ovat heidän mukaansa aina ilkeitä: "Ei ole mitään kiistatonta yleista hyvää; ei ole objektiivista määritelmää tasa-arvolle; politiikkatoimet, jotka vastaavat sosiaalisiin ongelmiin, eivät voi mielekkäällä tavalla olla oikeita tai vääriä; ei ole mielekästä puhua "optimaalisista ratkaisuista" sosiaalisiin ongelmiin ilman vahvoja ennakko-oletuksia." Kesyjen ongelmien esimerkkeinä he taas käyttivät matemaattisten yhtälöiden ratkaisemista, insinöörien tehokkuutta optimoivia laskelmia tai shakkipelin voittamista.

Jos siis suunnittelusta tehdään laskutehtävä — kuten mainitussa selvityksessä on tehty — on tehtävä voimakkaita ennakko-oletuksia. Pääpiirteissään selvityksen strategia menee näin: valitaan eri tehokkuudella toteutettuja alueita eri puolilta Uuttamaata (pohtimatta niiden sijaintia ja siitä seuraavia asuntomarkkinoita), poistetaan suuret viheralueet (koska ne kuulemma vaikeuttaisivat vertailua), oletetaan, että asuinalueet sijoittuvat metsiin, oletetaan, että rakennettaessa metsä menetetään kokonaan eikä uutta istuteta, oletetaan — ja tämä on tärkeää —että mikäli asuinaluetta ei rakenneta, puut jäävät pystyyn ikään kuin suojelualueeksi. Näin saadaan laskettua paitsi "maapinta-alan tarve" myös "menetetty hiilivarasto". Ääriesimerkeiksi on löydetty Jätkäsaari ja Landbo, joita vastaava maa-ala on tulosten havainnollistamiseksi sijoitettu ensin Helsingin keskustaan, sitten Nurmijärven tienoille koko Helsingin seudun ennustettu kasvu. 

Luonnollisesti mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Asuinalueita tai tuhatta asukasta (mikä on valittu mittapuuksi) ei sijoiteta mihin vain ja millaisena vain, vaan ne ovat asuntomarkkinoiden mahdollistamia. Helsingin keskustassa ei voi olla pientaloaluetta, eikä Jätkäsaaren tehokkuudella rakenneta Nurmijärvelle. Asuinalueiden viereiset viheralueet ovat olennainen osa asuinalueita, joten vertailu ilman niitä on pikemminkin harhaanjohtavaa. Asuinalueet eivät aina sijoitu metsiin, eikä niiden rakentaminen merkitse kasvipeitteen täydellistä ja lopullista tuhoutumista — sitä varmemmin, mitä väljemmästä alueesta on kyse. Ja ennen kaikkea: asuinalueen rakentamatta jättäminen (tai sen rakentaminen Jätkäsaaren tehokkuudella keskelle metsää) ei merkitse sitä, että puut eivät kaatuisi. Asumisen ulkopuolella oleva maa on maa- tai metsätalousaluetta, ja tiedämme kaikki mitä jälkimmäisille ennen pitkää käy.

Osallistuin kerran konsulttina maanomistajan ja kunnan väliseen neuvotteluun. Kunta oli kiinnostunut ostamaan metsämaata pientaloalueeksi mutta ei ollut valmis maksamaan siitä maanomistajan vaatimaa hintaa. Maanomistaja keinui kantapäillään ja totesi, että "minullehan tämä on metsätalousaluetta, ei virkistysaluetta". Ymmärsimme yskän: jos kauppoja ei syntyisi, hän laittaisi puut matalaksi, jolloin alue ei enää kelpaisi yhdellekään omakotirakentajalle. Kun kauppa syntyi, myös virkistysalueet talojen väissä ja ympärillä päästiin kaavoittamaan. Ajatus, että rakentamalla tiiviisti jossain säästetään luontoa "jossain muualla" on esimerkki kaupunkisuunnittelun urbaanista harhasta.

Jos tällaisten kesytettyjen ongelmien sijasta pohdimmekin suunnittelulle tyypillisiä ilkeitä ongelmia, tilanne näyttää kokonaan toiselta.  Tavallaan Nurmijärvelle sijoitettu Jätkäsaari on hyvä havainnollistus siitä, kuinka pihalla (tai sanoisinko metsässä) teoreettiset "tehokkuustarkastelut" ovat. Suunnittelussa on pitkään keskusteltu yhdyskuntarakenteen hajoamisesta (urban sprawl), ja metsään sijoitettu "Jätkäsaari" voisi periaatteessa ratkaista ongelman. Paitsi ettei sellaista juuri kukaan halua eikä kukaan toteuta, vaikka se olisi kuinka "oikeaoppinen".

Tässä kohtaa varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Nykyisen kaupunkisuunnittelukeskustelumme sitkeimpiä ongelmia on kaksijakoisuus, joko-tai-ajattelu. Olet joko tiiviin kaupungin puolella tai sitä vastaan. Olet joko bulevardien puolella tai niitä vastaan. Kannatat joko jalankulkukaupunkia tai autokaupunkia. Tutkijoille tyypilliset kriittiset puheenvuorot tulkitaan myös usein vastustajien tukemisena, mikäli ne kyseenalaistavat esitettyjä argumentteja. Tehdään siis selväksi: ilmastonmuutos ja luontokato ovat vakavia asioita, ja yhdyskuntasuunnittelun on tehtävä oma osansa niiden torjunnassa. Nämä ovat kuitenkin aitoja, ilkeitä suunnitteluongelmia, eivät teknisiä tai laskennallisia tehtäviä. Ne eivät ratkea sijoittamalla Helsingin seudun kasvu Jätkäsaaren tehokkuudella Nurmijärven tienoille. Tätä eivät kirjoittajat sentään ehdota, mutta heidän käyttämänsä havainnollistukset vievät tässä suhteessa harhaan. Suunnittelijalla tai poliitikolla ei ole sellaisia lihaksia, joilla ihmisiä voitaisiin siirrellä sinne tai tänne, asumaan niin kuin meidän mielestämme heidän kuuluisi.

Ehkä kannattaa pohtia kysymystä erikseen näissä ääripäissä, ne kun edustavat erilaisia kuluttajasegmenttejä ja elämäntapoja. Kaupunkikeskustoissa ongelmaksi muodostuu maan korkea hinta, joka johtuu kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta. Kun jokainen metsäkaistale on potentiaalista rakennusmaata, niiden jättäminen kaupunkimetsiksi tai rakentaminen puistoiksi on kallista. Taloustieteilijät nimittävät näitä vaihtoehtoiskustannuksiksi: menetetään se raha, joka saataisiin myymällä tai vuokraamalla maa asuntorakentamiseen; halukkaita rakennuttajia kyllä löytyy. Silloin kuitenkin menetetään puuston lisäksi alueen käyttö virkistysalueena sekä sen lajirikkaus. Tyypillisenä esimerkkinä voidaan pitää Karhunkaatajan asemakaavaa, joka paitsi sijoittui metsäiseen paikkaan myös katkaisi tehokkaasti metsän yhteyden laajemmille viheralueille. Tilalle tulivat katupuut. Taustalla on luonnollisesti kaupunkiasuntojen kysyntä ja sitä kautta korkeat hinnat. Kaupungeissa jäljellä olevat metsät joutuvat jatkuvasti taistelemaan paikasta auringossa. Kyse ei ole oikeasta tai väärästä ratkaisusta, joka voitaisiin osoittaa laskelmilla, vaan vallasta ja vastuullisuudesta. Sitä vastuuta ei voi siirtää kaupungin ulkopuolelle "jonnekin muualle".

Toisessa ääripäässä, väljemmillä pientaloalueilla, tilanne on toinen. Selvityksen laatijat toteavat aivan oikein, että urbaanit preferenssit ovat kasvussa, tarkemmin sanottuna 15:sta 19:ään prosenttiin vuodesta 1998 vuoteen 2016. Toisaalta halu pientaloihin (50%) tai jopa maaseudulle (15%) on yhä selvänä enemmistönä. Kaikille pientalo ei ole realismia nykyisessä elämäntilanteessa tai myöhemminkään, mutta osa lähtee toteuttamaan unelmaansa. Mikäli se ei onnistu lähellä, mennään kauemmaksi. Paradoksaalisesti "oikeaoppinen" kaavoitus, jossa Landbon kaltaisia pientaloalueita eli tarinan "pahiksia" vältetään lähellä kaupungin keskustaa, voikin synnyttää juuri sitä ongelmallista yhdyskuntarakenteen hajautumista ja pitkiä pendelöintimatkoja, jotka tiiviillä rakentamisella tahdottiin välttää. Hybridityön yleistyminen on vielä vahvistanut tätä ilmiötä, luoden "kolmannen seutuistumisen" tai "Nurmijärvi 2:n".  Tuoreen energiakriisin vaikutusta asuntomarkkinoihin on vielä vaikea arvioida. Periaatteessa  sen voisi ajatella vähentävän kiinnostusta suuriin lämmitettäviin tiloihin, ja samaan suuntaan vie myös asuntokuntien pienentyminen. Entä se "Jätkäsaari metsässä" eli kerrostalovaltainen asuinalue keskustan ulkopuolella? Se on pahnanpohjimmainen: vain 7% pitää sitä tavoiteltavana.

Kaavoitus joutuu siis pitkälti seuraamaan asuntomarkkinoita, joihin vaikuttavat monet ulkoiset, yllättävätkin tekijät kuten nyt pandemia tai energiakriisi. Myös pitkäaikaisemmat trendit kuten perhekoon ja asuntokuntien pieneneminen luovat tai purkavat paineita. Kun kaupungit ovat nykyisin entistä enemmän kaupunkiseutuja, kaavoitusvalta myös jakautuu usean kunnan kesken. Rakennettu ympäristö on olennainen osa kuntien elinvoimaa ja siten strategiaa: kuinka hallita tai edistää kuntien sisäistä muuttoliikettä, ja minkälaisia ihmisiä kuntaan halutaan. Se ei tarkoita kaavoituksen villiä länttä, sillä kunnilla on paitsi kaavoitusmonopoli myös velvoitteita kunnallistekniikan rakentamisessa ja peruspalvelujen järjestämisessä. Se, että tätä nimitetään usein "osaoptimoinniksi" on hiukan harhaanjohtavaa, sillä — kuten Rittel ja Webber korostivat — ei ole "optimia" ratkaisua sosiaalisiin eikä siten myöskään ympäristöongelmiin. Tiivistämisen sijaan pientalovaltaisen kaupungin kestävyys muodostuu useista pienistä askelista kuten hybridityöstä, verkkokaupasta, maalämmöstä ja ajoneuvokannan sähköistymisestä. Ne kaikki lisäävät myös elämänlaatua, samoin kuin se perinteinen laatutekijä, omenapuiden istuttaminen omaan puutarhaan.

Edit. 28.9. Aikaisempi ilmaus pientaloalueiden kaavoittamisesta "rajoitetusti" oli epäselvä, joten sitä selvennettiin.

Edit. 6.10. Korjattu ”pääkaupunkiseutu” ”Helsingin seuduksi”. Oletettu 370.000:n kasvu koskee jälkimmäistä.