Tautinen tulevaisuus

Sanotaan se nyt suoraan: me mokasimme. Tulevaisuuden tutkimus ja siitä poikinut "skenaariosuunnittelu" on levinnyt laajalle, myös Suomessa. Olemme järjestäneet ja istuneet lukusissa "tulevaisuustyöpajoissa", täyttäneet "tulevaisuustaulukkoja" ja "tulevaisuuspyöriä" ja kutsuneet lukuisia asiantuntijoita leikkimään Delfoin oraakkelia. Konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat laatineet kaupungeille, kaupunkiseuduille ja maille mahdollisia, todennäköisiä ja haluttavia skenaarioita.

Ja tässä nyt siis olemme. Kaikki tämä työ vanheni parissa viikossa pienen mutta ärhäkän viruksen voimin. Se iski voimalla kaupungistuneeseen maailmaamme ja käytti hyväkseen juuri niitä kaupunkien ominaisuuksia, joita olemme pitäneet arvokkaimpina ja kaupunkien menestyksen ajureina: tiiviyttä, kulttuuripalveluja, monipuolista yritystoimintaa, tapahtumia, julkista liikennettä, globaalia verkostoitumista – eli kaikkea sitä, mikä saa paljon ihmisiä liikkeelle ja lähelle toisiaan.

On sekä hiukan noloa että opettavaista lukea ennen koronakriisiä laadittuja skenaarioharjoituksia, jotka ovat kuin toisesta maailmasta. Kun Uudenmaan maakunta laati tulevaisuustarkeastelunsa vuonna 2016 (Capful Oy / Uudenmaan liitto), tekijät tunnistivat neljä "varmaa" trendiä (kaupungistuminen, ikääntyminen, monikulttuuristuminen ja ilmastonmuutos) ja jopa 24 enemmän tai vähemmän epävarmaa ajuria. Ei, niistä ei löydy globaalia pandemiaa tai sen mittavia taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia seurauksia. Ei myöskään Business Finlandin aivan tuoreesta skenaarioharjoituksesta, jossa epämääräisten kriisien kuviteltiin johtavan sopimuspohjaisuuteen ja EU:n liittovaltiokehitykseen (!). Strategisen tutkimuksen neuvoston URMI- ja BEMINE-hankkeiden pohjalta laaditussa "Kaupungistumisen käännekohdat"-raportissa (Demos Helsinki 2018) ei siitäkään löydy käännekohtaa, jossa kaupungistuminen kääntyikin itseään vastaan.

Kuntien väliset "mökkimatkat" (SYKE/Maanmittauslaitos 2019)

Jälkimmäiseen hankkeeseen myös minun ryhmäni osallistui muun muassa monipaikkaisuutta koskevalla osahankkeella. Mekään emme silti kyenneet ennakoimaan, kuinka voimallisesti monipaikkaisuus räjähtäisi hallituksen silmille, johtaen lopulta Uudenmaan eristämiseen. Siitä nimittäin juuri oli kyse. Olen pitkään arvostellut väestökirjanpitoa siitä, että se perustaa maailmankuvansa fiktiiviseen ja aikansa eläneeseen kuvitelmaan yhdessä paikassa asuvista, liikkumattomista ihmisistä. Virallisia väestötietoja hyväkseen käyttävät hallinto ja suunnittelu eivät vastaavasti ole osanneet tai halunneet rakentaa palveluita ihmisten todellisen asumisen ja elämisen mukaan. Kun nyt huomattiin, että ihmiset siirtyivätkin virusta pakoon kakkosasunnoilleen – mökeistä puhuminen on nykyisin jo harhaanjohtavaa – huomattiin samalla, etteivät pienten paikkakuntien resurssit kestä epidemian leviämistä ja kausiasukkaiden hoitamista. "Elämänlankamme on ohut", kirjoitti Utössä asuva kirjailija Markku Karpio. Ratkaisu? Pakotettiin ihmiset takaisin yksipaikkaisiksi rajoittamalla liikkumista ja eristämällä Uusimaa. "Menkää kotiin", komensi pääministeri Sanna Marin.

Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että mikään näissä laadituissa skenaarioissa ei yllätä: ne oli koottu pitkälti niistä aineksista, joista meillä oli jo kokemusta. Niinpä terrorismi oli mukana, mutta pandemiaa ei. Tästä varoittivat jo Herman Kahn ja Anthony Wiener vuonna 1967: "Tulevaisuuden tapahtumia ei voi johtaa niistä, jotka olemme oppineet mahdollisiksi; meidän olisi odotettava, että tulemme kerta toisensa jälkeen yllätetyiksi".

Kuinka tässä näin kävi? Olisi tietysti houkuttelevaa puolustautua sillä, että pandemiaa ei olisi voinut ennakoida, että se oli jonkinlainen musta joutsen tai villi kortti. Paitsi että ei ollut. Tällä viruksella oli useita edeltäjiä (SARS, MERS, Ebola, HIV), ja Maailman terveysjärjestö WHO ja useat tieteelliset julkaisut ovat jo pitkään varoittaneet maailmanlaajuisen epidemian mahdollisuudesta. Mutta ehkä epidemiologeja ei huolittu oraakkelien joukkoon.

Ehkä kannattaa palata skenaariosuunnittelun alkujuurille, menneisyyteen kun on helpompi matkustaa. Kaikki alkoi 1940-luvun lopulta, kun maanpuolustukseen keskittyneessä Rand Corporation-ajatuspajassa työskennellyt Herman Kahn hengaili elokuva-alan ihmisten kanssa. Sillä oli kaksi seurausta: ensinnäkin hän päätyi nimirooliin Stanley Kubrickin mainiossa satiirissa Tohtori Outolempi (1967). Toiseksi hänen hahmottelemansa "future-now"-tekniikka sai nimensä. Kahn oli pyöritellyt ajatusta tarinasta, jonka tulevaisuuden historiankirjoittaja voisi kirjoittaa, ja joka selittäisi miksi kävi kuten kävi. Käsikirjoittaja ja koomikko Leo Rosten ehdotti sen nimeksi "scenario" eli elokuvakäsikirjoitus, josta nykyisin käytetään tosin nimitystä "screenplay". Kahn ihastui nimeen, koska se kuvasi ajatuksen eroa perinteisempiin ennustamiseen ja mallintamiseen. Ei ollut tarkoitus kuvata todennäköisiä vaihtoehtoja vaan pikemminkin "think the unthinkable", kuten Scientific American sitä kuvasi.

Nyt täytyy muistaa, että elettiin kylmän sodan aikaa, jolloin suurvaltojen välinen ydinsota oli varteenotettava mahdollisuus (on itse asiassa vieläkin, mutta sitäkään ei enää löydä nykyisistä skenaarioista). Jokainen ymmärsi, ettei ydinsotaa voinut ennustaa; se saattoi alkaa pienestäkin inhimillisestä tai teknisestä virheestä. Juuri tällaista tilannetta Kubrick kuvasi elokuvassaan. Silti siihen oli kyettävä varautumaan ja mielellään estämään se. Kahnin mukaan se tapahtuu parhaiten kirjoittamalla tarina ydinsodasta: miten se alkaa, miten se eskaloituu ja miten se päättyy. Tämän seurauksena, osittain Kahnin vaikutuksesta, syntyi kauhun tasapaino: Yhdysvaltain oli kyettävä luomaan uskottava vaikutelma, että se pystyisi kaikissa olosuhteissa vastaiskuun, jolloin ensi-iskua ei kannattaisi lainkaan tehdä.

Tämä tekniikka levisi laajalle, mutta se sai osakseen myös kritiikkiä. Kirjassaan "The Year 2000: A Framework for Speculation on the Next Thirty-Three Years (Macmillan 1967) Kahn ja Wiener ennakoivat jo nykyistä skenaariosuunnittelun rappiotilaa: "Yhden kritiikin mukaan vain "paranoidi" persoonallisuus, joka on katteettoman varautunut, epäluuloinen ja vihamielisyyteen varautuva, voisi ajatella sellaisia kriisejä, provokaatioita, agressioita ja juonia, jotka ovat tyypillisiä monille poliittis-sotilaallisille skenaarioille. Valitettavasti tämä luonnehdinta näyttää enemmänkin sopivan näille poliittis-sotilaallisille tapahtumille, joita todellinen maailma tarjoaa, ja joihin suunnittelijan tulee varautua, pikemminkin kuin suunnittelijan psykodynamiikalle".

Myös Heiko ja von der Gracht kirjoittavat teoksessa The Future of Logistics (2008), että jo 60-luvun puolivälissä Kahnin menetelmä oli muuttunut mekanistiseksi "voileipäpöydäksi", joka tarjosi tusinoittain erilaisia ennusteita, usein silloisten tietokoneiden laatimina. Tähän metaforaan olen törmännyt aikaisemminkin. Kun johdin Suomen osuutta eräässä EU-hankkeessa, siihen osallistui myös useita käytännön suunnittelijoita. Yksi heistä sanoi suoraan, ettei hän ole kiinnostunut analyyseista tai työkalupakeista, hän haluaa "voileipäpöydän", josta voi poimia itseään kiinnostavia asioita.

Tässä hahmottuukin ehkä ongelman 'poliittisesti epäkorrekti' ydin. Skenaariosuunnittelu on muuttunut entistä enemmän konsulttivetoiseksi (ja yliopistot sosiaalista vaikutusta hakeviksi) ja sitä tehdään nykyideologian mukaisesti vuorovaikutteisesti. Toimeksiantajat taas eivät halua kuulla ikävistä skenaarioista; he haluavat kuulla, kuinka heidän kaupunkinsa tai kaupunkiseutunsa kehittyy maailman toimivimmaksi, maailman menestyneimmäksi tai maailman kestävimmäksi. Näihin odotuksiin nähden koko talouselämää rampauttavat kulkutaudit tai eskaloituvat konfliktit olisivat häiriöitä maisemassa. Me haluamme kuulla vain kivoja skenaarioita.

Paradoksaalista on, että Hollywood, joka antoi meille skenaarion käsitteen, on myös tuottanut lukuisia vaarallisista tartuntataudeista kertovia elokuvia. Elokuvantekijät kuitenkin ymmärtävät, että kiinnostavassa tarinassa on oltava vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Mutta he ovatkin tarinankerronnan ammattilaisia.