Kaupunki ei ole puu

Moni varmaan on kuullut tarinan miehestä, joka etsi pudottamaansa lompakkoa katulampun alla. Ohikulkija tarjoutui auttamaan ja kysyi, oliko hän varma että hukkasi lompakkonsa juuri siihen. "En, mutta tämä on ainoa paikka, jossa on riittävästi valoa etsiä", kuului vastaus. Tämä tarina tulee usein mieleen kun seuraa keskustelua kaupungistumisesta. Mitä me oikeastaan sillä tarkoitamme? Sitäkö, että suuret kaupungit kasvavat ja maaseutu ja pienemmät kaupungitkin kutistuvat tai jopa tyhjenevät?

Jo tässä kohtaa kannattaa pysähtyä. Kaupunki ei nimittäin ole kasvi, sillä ei ole mitään luonnon määrittelemää kasvukäyrää. Kyse on metaforasta, jossa sana on lainattu toisesta yhteydestä, tässä tapauksessa luonnosta. Olemme kuitenkin käyttäneet sitä niin pitkään ja niin paljon, ettemme enää tule ajatelleeksi sitä metaforana. Retoriikan tutkijat puhuvat "uinuvista metaforista", joita kielemme on täynnä: pääministeri, hänen oikea kätensä, hedelmälliset ajatukset, kuivien oksien karsiminen, terve järki. Metaforat kuluvat helposti käytössä ja muuttuvat kliseiksi, mutta jotain niiden alkuperäisestä merkityksestä jää salakavalasti jäljelle. Niinpä kasvu on yhä mielessämme hyvä asia ja tuottaa hedelmiä, kun taas kuihtuminen ja kuoleminen ovat huonoja asioita, joita tulee yrittää välttää.

Miksi tämä on ongelma? Kun meille esimerkiksi kerrotaan, että Helsinki "kasvoi" viime vuonna 1600 asukkaalla, meille syntyy mielikuva orgaanisesta kokonaisuudesta, kuin puusta, joka kasvaa pituutta ja paksuutta vuosirengas kerrallaan. Meille voi myös syntyä mielikuva, että Helsinki on niin vetovoimainen kaupunki, että 1600 ihmistä on päättänyt pakata tavaransa ja muuttaa sinne. Tosiasiassa kuitenkin – kuten hyvin tiedämme – tämä luku syntyy laskutoimituksen tuloksena, jossa lasketaan yhteen syntyneet ja muualta maasta ja maailmalta muuttaneet ja vähennetään kuolleet ja muualle muuttaneet. Verrattuna "nettokasvuun" nämä todelliset muutokset ovat moninkertaisia, ja sisään- ja ulosmuutot ovat lähellä toisiaan: mitä enemmän tulijoita, sitä enemmän myös lähtijöitä. Vuosirenkaitaan kasvattavan puun sijasta metaforaksi sopisi ehkä pikemminkin saluuna tai suomalaisittain hollitupa, jonka ovi käy tiuhaan tahtiin.

BEMINE-hankkeessamme aihetta tutkinut professori Hannu Tervo toi tähän ilmiöön vielä mielenkiintoisen lisän. Vaikka intuitiivisesti ajattelemme, että suurten kaupunkiseutujen "kasvu" perustuu niiden suureen vetovoimaan, näin ei itse asiassa olekaan. Suhteessa väkilukuun sisäänmuutto (eli "vetovoima") on pienillä paikkakunnilla ja maaseudulla itse asiassa suurempaa, yli 3 %, kun se metropolialueella on 2,45. Muutokset väkiluvussa perustuvatkin siihen, että lähtömuutto on pienillä paikkakunnilla vielä suurempaa, kun se taas metropolialueella ja suurissa yliopistokaupungeissa on vielä pienempää. "Pitovoima" ratkaisee, ei vetovoima.

Mutta ehkä kannattaa tarkastella lähemmin tuota "nettokasvun" tuottavaa yhtälöä, se kun koostuu niin erilaisista osista. Kuten nimikin kertoo, "luonnollinen" kasvu perustuu kyllä ihan luonnollisiin ilmiöihin, syntymiin ja kuolemiin, joiden todenperäisyyden lääkäri vielä vahvistaa. Mutta mitä tiedämme sen perusteella, että joku ilmoittaa asuvansa jossain osoitteessa, joko pysyvästi tai väliaikaisesti? Itse asiassa aika vähän. Emme tiedä missä hän nukkuu, kenen kanssa, missä työskentelee, missä harrastaa, missä viettää aikaansa ja kuinka kauan, tai onko hän edes maassa. Kun hän ilmoittaa muuttavansa uuteen osoitteeseen, emme myöskään tiedä lähtevätkö muuttoautot todella liikkeelle – ja vastaavasti ne voivat lähteä liikkeelle vaikkei mitään ilmoitettaisikaan. Näistä täysin laillisista ilmiöistä kirjoitin jo aiemmin – laillisista, koska itse laki perustuu virheelliseen käsitykseen yhdyskunnista ja niiden muutoksista.

On kuitenkin erikoista, että vaikka tiedämme tilastojen olevan näin pihalla siitä, miten ihmiset oikeasti asuvat ja elävät, yritämme yhä ymmärtää yhdyskuntarakenteen muutoksia kuten kaupungistumista niiden avulla. Yritämme siis etsiä paikkoja, vaikka kaupunki on ennen kaikkea liikettä. Kaupungit ovat solmukohtia tässä liikkeessä, saavutettavuuskimppuja, ja ne ulottavat lonkeronsa yhä kauemmas.  Tämä on oivallettava myös ymmärtääkseen monipaikkaisuuden osana kaupungistumista. Ei ole sattumaa, että Suomen urbaaneimman maakunnan asukkaiden matkat toiselle asunnolleen ovat keskimäärin lähes kaksinkertaiset (166 km) koko maan keskiarvoon (91 km) verrattuna.

Tässä suhteessa puheet kaupungistumisesta vastakohtana "maalle muuttamiselle" ovat kaikuja menneestä maailmasta, aivan kuten niitä kuvaavat tilastotkin. Mutta helpompaa on tietysti hakea tietoa siitä yhdestä paikasta, jossa on edes vähän valoa. Ja toivoa, että sieltä se lompakko löytyy.