tiistai 26. tammikuuta 2016

Tuhlaajapojan paluu

Mietiskelin yhdessä aikaisemmista blogikirjoituksistani sitä, kuinka taloustiede on muuttunut moraalifilosofian haarasta näennäisen neutraaliksi tieteenalaksi, joka kuitenkaan ei epäröi antaa ohjeita politiikalle. Ja kuten olemme nähneet, politiikka seuraa usein aika kiltisti taloustietäjiltä saamiaan madonlukuja. Toisin sanoen politiikka ei näytäkään kykenevän asettamaan tavoitteita ja arvoja yhteiskunnalle, joiden toteuttamisen keinoja tutkijat ja suunnittelijat sitten pohtisivat. Näinhän rationaalisen suunnitteluteorian edustajat kuvittelivat ennen öljykriisiä, jolloin maailma näytti paljon hallittavammalta. Nyt taas tunnumme elävän jatkuvien hätätilahallitusten aikaa, jossa ei ole vaihtoehtoja. Ei ole kiva leikata koulutuksesta, eikä se pitkällä tähtäimellä ole taloudellisesti järkevääkään, mutta valitettavasti meidän nyt täytyi kuitenkin leikata siitä, kun ei meillä ollut vaihtoehtoja. Koulutuslupaus, vitsi vitsi, sori siitä.

Tämä tilanne on saanut monet jo pohtimaan, onko käynytkin niin, että politiikka on piilotettu taloustieteen sisään. Tätä pohdiskeli muiden muassa Paavo Teittinen viime sunnuntain Helsingin Sanomissa 24.1. Miksi esimerkiksi Juhana Vartiainen ja Markus Jäntti ovat talouspoliittisissa suosituksissaan niin eri linjoilla, vaikka molemmat ovat erikoistuneet samoihin asioihin, opettaneet Åbo Akademissa samoja kursseja ja asuneet samaan aikaan Ruotsissa? Riittääkö sen ymmärtämiseen tieto siitä, että toinen oli perustamassa Vasemmistoliitoa ja toinen on nykyään Kokoomuksen kansanedustaja?

Rembrandt: Tuhlaajapojan paluu 1661-69
Tältä pohjalta oli riemukasta törmätä eilen Tuukka Saarimaan ja Heikki Pursiaisen Asiaton lehdistökatsaus -blogiin, jonka kirjoitus 25.1. alkaa seuraavasti: "Tässä kirjoituksessa aiomme puhua oikeudenmukaisuudesta." Mitä ihmettä? Aikaisemmin nimimerkeillä Katsastaja H ja Katsastaja T esiintyneet bloggarit ovat nimittäin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkijoita, ja okeudenmukaisuus jos mikä on moraalinen kysymys. Onko taloustiede siis palaamassa kotiin? Filosofina toivottaisin tuhlaajapojan lämpimästi tervetulleeksi.

Mutta ehkei siitä ole sentään kysymys. Kuten kirjoittajat toteavat, blogi on perustettu omaksi huviksi eikä tieteelliseksi foorumiksi, joten sanomisen keveys sallittakoon. Niinpä blogisssa ei esitellä oikeudenmukaisuusteorioita, ja muutenkin siinä vedetään mutkat suoriksi. Kiinnostavaa kuitenkin on, että siinä kerrotaan fiktiivinen tarina Helsinkiä kovasti muistuttavasta Asiattomalan kunnasta, jossa asuntojen hintataso on karannut käsistä, ja jossa asukkaat vaativat kunnalta toimia asuntopulan helpottamiseksi. Kunta vastaa huutoon kaavoittamalla Likkaniemen alueen asuinkäyttöön ja edellyttää, että jokaista kovan rahan asuntoa kohti sinne on rakennettava tuettu vuokra-asunto, jonka hinta on kymmemen prosenttia markkinavuokraa alempi.

Ennen kuin jatketaan tarinaa, todettakoon, että tällaiset fiktiiviset tarinat eivät ole vain blogiainesta, vaan niitä käytetään aivan vakavan tieteellisen tutkimuksen menetelmänä, ja nimenomaan moraalifilosofiassa. Niitä voidaan kutsua myös ajatuskokeiksi. Kun pohdimme jotain todellisen elämän moraalidilemmaa kuten aborttia tai kuolemantuomiota, voimme testata mahdollisia periaatteitamme tutkimalla niiden hyväksyttävyyttä toisenlaisissa tilanteissa. Esimerkit ovat usein jopa täysin absurdeja, äärirajoille meneviä, mutta niiden todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä; tarkoitushan on tutkia ajatteluamme.

Kuinka siis käy Asiattomalan kunnan asukkaiden? Kovan rahan asuntoihin muuttavat asukkaat, jotka "arvostavat niitä eniten", kirjoittavat Saarimaa ja Pursiainen. Tuettuihin vuokra-asuntoihin olisi kuitenkin tulijoita enemmän kuin on asuntoja, joten ne päätetään arpoa. Onko Asiattomala nyt oikeudenmukaisempi paikka, kun joka toinen Likkaniemen asunto on kohtuuhintainen, kirjoittajat kysyvät. Ei, koska samanlaisia perheitä ei kohdella samalla tavalla, ja tämä on merkki epäoikeudenmukaisuudesta, sillä "melkein kaikki voivat olla yhtä mieltä siitä, että samanlaisia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla". Ilmeisesti kovan rahan asunnoissa ei ole kirjoittajien mukaan mitään ongelmaa.

Katsotaan ensin tuota "arvostamista". Epäilemättä taloustieteilijöillä voi olla ihan oma sisäinen merkityksensä tälle käsitteelle, mutta pohditaan nyt kuitenkin mitä se merkitsee sanana yhteisessä kielessämme. Ensinnäkin on todettava, että arvostaminen on aivan eri asia kuin tykkääminen. Voin arvostaa kollegani lukeneisuutta ja tykätä vaimoni uudesta kampauksesta, mutta kääntäen se kuulostaisi absurdilta. Ei ole myöskään millään lailla epäloogista sanoa, että arvostan kollegaani mutta en pidä hänestä. Arvostamiseen liitetään siis jotain objektiivisempaa, jotain perustellumpaa tai sivistyneempää kuin tykkäämiseen. Osatakseen arvostaa vaikkapa taidetta tai tiedettä on oltava sivistynyt. Cheekin fanittamiseen sitä ei tarvita.

Jos nyt Asiattomalassa on käynyt kuin Helsigissä, sen keskustan asunnot eivätkä ilmeisesti  myöskään Likkaniemen kovan rahan asunnot ole suinkaan kaikkien saavutettavissa, vaan vain niiden, joilla on riittävästi rahaa, omaisuutta tai kykyä ottaa lainaa. Muut voivat arvostaa kuinka paljon haluavat, mutta ulkona pysyvät. Kuvitellaanpa nyt, että kunnan keskustassa sijaitsee arkkitehtonisesti ja historiallisesti arvokas rakennus ja sieltä vapautuu asunto. Paikallisessa yliopistossa työskentelee pienellä palkalla taidehistorioitsija, joka tuntee tuon rakennuksen hyvin ja osaa arvostaa sen merkitystä. Yliopisto kuitenkin irtisanoo hänet hallituksen koulutusleikkausten vuoksi, sillä hänen tutkimusalansa ei odoteta tuottavan innovaatioita tai ulkopuolista rahoitusta yliopistolle. "Mitä sitä historiaa tutkimaan, ei se siitä enää muuksi muutu," toteaa yliopiston Erityisen Visionäärisyyden ja  Vaikuttavuuden Komitean (EVVK) johtaja.

Irtisanotulla taidehistorioitsijallamme ei ole luonnollisesti mitään mahdollisuutta ostaa tuota vapautuvaa asuntoa, vaikka hän arvostaa sitä suuresti. Sen sijaan asunnon ostaa liikemies, jolla on riittävästi rahaa, varallisuutta ja velanottokykyä, mutta jolla ei ole mitään käsitystä asunnon historiallisesta tai taiteellisesta arvosta, ja joka ei edes piittaa niistä. Ainoa joka häntä kiinnostaa on asunnon korkea hinta, joka sopii hänen yhteiskunnalliselle asemalleen. Niinpä hän teettää heti muutettuaan asuntoon remontin, joka tuhoaaa lopullisesti sen ainutlaatuiset sisätilat. Taidehistorioitsijamme ei onneksi ole sitä näkemässä, sillä hän voi katsella taloa vain ulkoapäin iltakävelyllään.

Voimmeko nyt sanoa, että asunto on mennyt sellaiselle, joka arvostaa sitä eniten? Olisi tietysti mahdollista esittää, että kulttuuriset arvostukset ja taloudelliset arvostukset ovat yhteismitattomia eikä niitä pitäisi näin verrata. Mutta silloin emme myöskään voisi sanoa, että asunto on mennyt sitä eniten arvostavalle. Tietysti asunnon arvostukseen vaikuttaa moni muukin asia kuin sen kulttuuriarvot tai statusarvo, mutta oletetaan nyt, että taidehistorioitsija ja liikemies arvostavat näitä muita ominaisuuksia yhtä paljon. Tuskin voimme sentään väittää, että kulttuuriarvojen arvostaminen on jotenkin vähempiarvoista kuin statusarvon arvostaminen? Tai että arvostuksen määrä on verrannollinen lompakon paksuuteen? Tai että vasta uusissa Likkaniemen asunnoissa tämä yhtälö toimii? Voivathan nekin olla kuuluisien arkkitehtien mestariteoksia, joiden muusta kuin taloudellisesta arvosta liikemiehemme ei tajua mitään.

Mutta jätetään nämä kovan rahan asunnot ja siirrytään noihin tuettuihin vuokra-asuntoihin. Keskeinen moraalifilosofinen maksiimi, jonka Saarimaa ja Pursiainen esittävät, kuuluu näin: "samanlaisia ihmisiä tulee kohdella samalla tavalla". Tämä vaatii kyllä vähän tarkennusta, sillä ei ole olemassa kahta täysin samanlaista ihmistä. Ilmeisesti heidän tulisi olla samanlaisia jossain relevantissa mielessä, esimerkiksi yhtä köyhiä. Mutta keneen tämä moraalinen velvoite kohdistuu? Ilmeisesti ei ole mitään väärää siinä, että avustan opiskelevaa tytärtäni taloudellisesti mutta jätän avustamatta kaikkia muita yhtä köyhiä opiskelijoita tai ihmisiä. Ilmeisesti tässä viitataankin vain julkiseen valtaan tai ihmisiin julkisen vallan edustajina.

Mutta onko se pätevä myöskään silloin? Jokin aika sitten olin erittäin vaikeassa valintatilanteessa: haettavana oli yksi tohtorikoulutettavan paikka, ja kaksi kärkihakijaa olivat arvioni mukaan yhtä vahvoja. Koska tässä köyhyys ei ollut relevantti ulottuvuus (tohtorikoulutus kun ei ole sosiaalipolitiikkaa), olisiko heitä esitetyn maksiimin perusteella tullut kohdella samalla tavalla? Mutta näin ei käynyt: toinen sai kokopäiväisen työn, toinen ei mitään.  En tehnyt valintaa arvalla, mutta jos olisin, olisiko sekään ollut väärin? Hehän olivat molemmat päteviä.

Tähän dilemmaan vastataan usein sanomalla, että kaikkia ei tarvitse kohdella samalla tavalla, mutta kaikille tulee antaa samat mahdollisuudet. Kaikki eivät pääse yliopistoon, mutta kaikilla on mahdolisuus pyrkiä sinne. Kaikki eivät voita arpajaisissa, mutta kaikilla on mahdollisuus ostaa arpa. Ja kaikki eivät saa tuettua vuokra-asuntoa, mutta kaikilla on mahdollisuus hakea sitä. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, Asiattomalan arpajaiset eivät olleetkaan niin itsestään selvästi epäoikeudenmukaiset kuin Saarimaa ja Pursiainen antavat ymmärtää. Kaikillahan oli oikeus osallistua. Jugendlinnamme liikemies ei tosin varmaankaan osallistunut, hän kun sai statukselleen sopivan asunnon vain avoimilta markkinoilta.

Ei todellisuus tietenkään koskaan ole tarinan kaltainen, kuten blogin kirjoittajatkin toteavat. Ei vuokra-asuntoja sentään arvota, vaan ne jaetaan tarpeen mukaan. Tarpeeseen vaikuttavat tietysti monet asiat, kuten tulot (voitko ostaa), omaisuus (voitko realisoida), lapset (voitko turvata heille turvallisen lapsuuden ja pysyvät ihmissuhteet), luottokelpoisuus (oletko menettänyt luottotietosi vaikkapa hallituksen devalvaatioseikkailujen jälkeisessä konkurssissa). Tällaisten ratkaisujen oikeudenmukaisuutta on mahdollista ja syytäkin pohtia.  Mutta ei se niin helppoa ole. Ei kai siitä muuten olisi kokonaista tieteenalaa muodostunut - tai itse asiassa kaikkien tieteenalojen äitiä.


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Elämää juoksuhaudoissa

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta päätti viime syksynä asettaa nähtäville kaksi kaavaehdotusta, uuden yleiskaavan sekä Huopalahdentien ja Turunväylän risteyksen tuntumassa sijaitsevan, kahta korttelialuetta koskevan asemakaavamuutoksen. Molempien muistutusaika on käynnissä, edellisen tammikuun loppuun, jälkimmäisen 18.1. asti. Mittakaavallisesti ne edustavat kaupungin kaavoituksen kahta ääripäätä: yleiskaavan tavoitteena on muodostaa lähes koko kaupungin aluetta koskeva strateginen suunnitelma, asemakaavamuutos taas on niin sanottu postimerkkikaava, jossa muutetaan liikerakennuksen tontti asuinrakentamiseen ja esitetään täydennysrakentamista Niemenmäen nykyisten pistetalojen joukkoon. Kuitenkin niillä on yksi yhteinen nimittäjä: bulevardisointi.

Kuten tiedämme, yleiskaavassa ei vielä suunnitella taloja eikä edes kortteleita, ja aluerajauksetkin ovat epämääräisiä pikseleitä. Kuitenkin sen suurena ideana on muuttaa kaupungin sisäänajoväylät katumaisiksi bulevardeiksi, joiden varrelle on suunniteltu sijoitettavaksi noin kolmannes uudesta esitetystä rakennusoikeudesta. Vaikka näistä "kaupunkibulevardeista" on esitetty toinen toistaan houkuttelevampia havainnekuvia, itse yleiskaavaehdotuksessa (joka siis koostuu oikeusvaikutteisista kaavakartoista, merkintöjen selityksistä ja kaavamääräyksistä) jätetään paljon auki. "Kaupunkibulevardit" ovat sen mukaan "liikenneväyliä, joita kehitetään osana laadukasta urbaania kaupunkiympäristöä tiivistettävässä kaupunkirakenteessa. Kaupunkibulevardi palvelee autoilijoita, joukkoliikennettä, kävelijöitä ja pyöräiijöitä. Pituus ja liittymäratkaisut ratkaistaan tarkemmassa suunnittelussa." Tällainen väljyys on tietysti yleiskaavassa tarpeen, mutta jotain olennaista tulee myös sanottua: kaikki liikennemuodot sijaitsevat samassa tilassa, samassa katukuilussa. Ensimmäisenä mainitaan autoilijat.

Näin ollen on kiinnostavaa tutkia tarkemmin tuota Huopalahdentien asemakaavamuutosta, sillä siinä tavallaan konkretisoituu se mitä bulevardisoinnilla tarkoitetaan. Huopalahdentie on yhdyskuntarakenteelliselta asemaltaan pitkälti sitä mitä näillä uusbulevardeilla tarkoitetaan: se sijaitsee yhtä kaukana keskustasta, se johtaa kaupungin ulkopuolelta tulevaa liiikennettä katuverkkoon, ja se on Turunväylän risteykseen saakka suora ja molemmilta sivuiltaan korkeiden rakennusten rajaama yhtenäinen katutila. Sen ympäristössä on myös Munkkiniemen, Munkkivuoren ja Niemenmäen kaltaisia, väljästi rakennettuja asuinalueita, joiden täydennysrakentaminen on hankalaa, kulttuurihistoriallisista arvoista johtuen osin myös kyseenalaista. Tässä kohdassa myös pyrkimys laajentaa kantakaupunkia kohtaa aikaisemman, lähiömäisen rakenteen, jossa palvelut sijaitsevat keskitetysti ostoskeskuksessa, eivät niinkään kivijalkakaupoissa.

Täydennysrakentamista Huopalahdentien varteen
(KSV/Arkkitehdit Hannunkari & Mäkipaja/
Arkkithedit Tommila Oy)
Asemakaavamuutoksessa tätä yhtenäistä katutilaa on tarkoitus jatkaa kahdella rakennuksella, jotka asettuvat rajaamaan Huopalahdentietä, muodostaen puoliavoimen korttelin nykyisten asuinrakennusten kanssa. Samassa yhteydessä Niemenmäen pistetalojen joukkoa täydentämään on suunniteltu kahta uutta pistetaloa, jotka sijaitsevat kauempana katutilasta. Hallitsevana liikenteellisenä elementtinä on Huopalahdentien lisäksi Turunväylän laaja risteys, jossa länteen suuntaavat autot kiihdyttävät sataan kilometriin tunnissa, sieltä tulevat taas hidastavat liittyäkseen Huopalahdentien liikennevirtaan.

Kaavamuutos on tullut vireille maanomistajien aloitteesta, ja sitä valmistelemassa on ollut kaksikin arkkitehtitoimistoa, joista Arkkitehdit Tommila Oy on vastannut Huopalahdentien ja Rakuunantien risteyksen rakennusten ja Arkkitehdit Hannunkari ja Mäkipaja Niemenmäen täydennysrakentamisen suunnittelusta. Tässä mittakaavassa päästään siis jo yksittäisten rakennusten tasolle, vaikka varsinainen rakennussuunnittelu on vielä edessä.

Nykyisessä kaavassa Huopalahdentien varren rakennukset ovat viisi-kuusikerroksisia toimistorakennuksia, ja sellaisiksi ne sopisivat toki edelleenkin. Ne muodostavat päätteen Turunväylälle, mikä antaisi ainutlaatuisen näkyvyyden firman logolle, ja miksei myös brändiä rakentavalle arkkitehtuurille. Toimistoissa tehdään töitä eikä istuskella parvekkeilla, joten meluongelma voitaisiin hoitaa helposti rakenteellisesti. Suodatuksella saataisiin pidettyä myös hiukkaset ulkopuolella. Pysäköintiin ja välttämättömään huoltoon riittäisi kapea tonttikin, ja autot pysyisivät valolta ja pölyltä suojassa myös siltä osin kuin ne eivät ole maan alla.

Ongelma on vain siinä, että hyvästä sijainnistaan huolimatta toimistorakennukset eivät ole toteutuneet. Helsingissä on toimistotilaa aivan liikaa, ja asunnoista taas on huutava pula. Niinpä viime vuosikymmeninä yleistynyt tapa käyttää toimistorakennuksia melumuureina suojaamassa asuinrakennuksia melulta ja ilmansaasteilta ei enää toimi. Vielä läheisellä Pikku-Huopalahden alueella se oli mahdollista, ja Paciuksenkadun varrella sijaitsee vain toimistoja. Ratkaisuna niin yleiskaavassa kuin tässä asemakaavamuutoksessakin esitetään yksinkertaisesti asuntorakentamista vilkkaasti liikennöidyn väylän varteen. Se tarkoittaa paluuuta 50-luvulle, jolloin Huopalahdentien vanha osa syntyi, ja jolloin ympäristötervyshuolet eivät vielä häirinneet kaupunkisuunnittelijoita nykyisessä määrin.

Toisin kuin toimistoissa, asunnoissa parveke on nykyään itsestäänselvyys, ja se tulisi suunnata hyvään ilmansuuntaan, etelään, lounaaseen tai länteen. Myös piha-alueella on asuntosuunnittelussa keskeinen merkitys: parkkipaikkojen lisäksi tai tilalla tulisi olla valoisia ja suojaisia oleskelu- ja leikkipaikkoja, jotka eivät saisi olla pelkkää asfalttipihaa. Normaaleissa havainnekuvissa (kuten vasemmalla) nämä laatuvaatimukset ilmaistaan piirtämällä rakennusten korkeutta vastaavat varjot lounaasta koilliseen, vaikka todellisuudessa valoisuus tietysti vaihtelee vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Tämän kohteen ongelmallisuus on havainnekuvasta helppo lukea: parhaaseen ilmansuuntaan sijaitsevat parvekkeet avautuvat suoraan vilkasliikenteiselle väylälle ja risteykseen, ja korkeat rakennukset yhdistettynä kapeaan tonttiin huolehtivat siitä, että piha on pimeä ja kylmä lähes kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina. Tämä on ollut luonnollisesti kaavasuunnittelijan tiedossa, ja niinpä edellytetään, että jos parveke on suunnattu melualueelle, toisen on oltava pihan puolella. Asukkaat saavat siis valita ruton ja koleran välillä: joko meluisaa ja pölyisää tai pimeää ja kylmää.

Kaavamuutoksen yhteydessä on luonnollisesti teetetty melumallinnukset, kuten nykyään on tapana tehdä. Tulokset ovat ennalta arvattavia: valtioneuvoston asettamia ohjearvoja (55 dB päivällä ja 45 dB yöllä) ei kyetä parvekkeiden osalta noudattamaan edes normaalin lasituksen avulla. Melumallinnuksen tehnyt Pasi Myyryläinen toteaakin, että

 "Erikoisratkaisuilla on mahdollista saavuttaa jonkin verran parempi meluvaimennus kuin 8-10 dB. Usein se edellyttää rakenteiden tiivistämistä (mm. kaikki raot umpeen, välilistat lasien pystysaumoissa), paksuja laseja (8-10 mm) ja absorptiolevyjen lisäämistä parvekkeen kattoon. Tällöin parvekkeen tuuletus on järjestettävä muulla tavalla (esim. jonkinlaiset erikseen suunnitellut meluvaimennetut tuuletuskanavat)."
 
Mutta onko tällöin enää kyse parvekkeista, joilla asukas saisi yhteyden ympäröivään ulkoilmaan? Parvekkeen merkitys kerrostaloasukkaalle on juuri siksi niin suuri, että häneltä puuttuu oma piha, joka omakoti- ja rivitaloissa on keskeinen laatutekijä.

Entä sitten ne hiukkaset ja typen oksidit, jotka Suomenkin väljästi rakennetuissa kaupungeissa ovat syynä arviolta 1270 ennenaikaiseen kuolemaan? Ne sivuutetaan varsin nopeasti:

"Huopalahdentien varren täydentyminen ei muodosta liikenteen päästöjen kannalta haastavaa katukuilumaista rakennetta, koska kaavamuutoksessa Huopalahdentien länsireunaan ei osoiteta rakentamista. Tontin 30063/7 rakentamisen toteutuminen parantaa korttelin 30063 sisäpihan meluolosuhteita."

Tämä herättää tietysti kysymyksiä. Jos tämän kohteen ongelmattomuus ilmanlaadun kannalta perustuu siihen, että katu rajataan vain toiselta puolelta, eikö silloin implisiittisesti myönnetä, että katukuilun muodostava bulevardi on lähtökohtaisesti ongelmallinen? Ja jos ja kun on niin, että rakentaminen kadunvarteen parantaa takana olevien asuinkortteleiden meluolosuhteita ja ilmanlaatua, eikö tilanne ole hiukan epäoikeudenmukainen? Miksi joidenkin asukkaiden olisi uhrauduttava toisten asukkaiden melumuuriksi ja hiukkassuodattimeksi? Ei kai kaupunkisuunnittelu sentään sotaa ole?

Tai no...yleiskaavahan ilmoittaa olevansa "strateginen". Ehkä se tarkoittaa juuri tätä.