Takaisin ei ole tietä, tiet vievät vain eteenpäin

 Ilta-Sanomat julkaisi tänään 26.6. mielenkiintoisen jutun Itä-Suomen kunnista, joita Venäjän hyökkäyssota on koetellut poikkeuksellisen kovasti ja äkisti. Itäturistien määrän kasvu on pysähtynyt kuin seinään ja sen perässä myös kuntien pelastukseksi kaavailtu matkailubisnes. Nyt tarvittaisiin uusia ideoita, mutta niitä ei ole juuri tarjolla. "Asiakkaiden aggressiivinen odottelu on liian monen yhtiön ja yrityksen strategia", toteaa TV:stä tuttuun tapaansa toimittaja Jani Halme. Halme on kotoisin Parikkalasta, jossa sijaitsee yhä hänen toinen kotinsa. Monipaikkainen siis.

Vanhoihin konsteihin kuten hajasijoittavaan aluepolitiikkaan ei enää kannata asettaa toivoaan. Uuden hallituksen pääpuolueet ovat kaupungeista ääniä keräävä Kokoomus ja Perussuomalaiset, joka on keskittynyt lähinnä vaikeuttamaan maahanmuuttajien pääsyä ja jäämistä Suomeen. Se ei ole hyvä uutinen kutistuville kunnille, joille maahanmuutto on sentään tarjonnut pientä laastaria haavoihin. IS mainitsee pienen Rautjärven kunnan, jossa 33 henkilön maahanmuutto paikkaa 50-60:n kuolleen tilastoa. Mutta ei tarpeeksi. Eivät siihen tosin usko jäljelle jääneet asukkaatkaan, jos vaalituloksesta voi jotain päätellä: Perussuomalaiset +6, Keskusta -6,6 prosenttiyksikköä. Koko maan asuttamista ajava Keskusta jäikin omasta tahdostaan oppositioon.

Mikä siis neuvoksi? Toimittajien haastattelemilla asukkailla ja asiantuntijoilla on aika vähän ehdotuksia. Lähinnä todetaan se mitä tapahtuu: nuoret lähtevät opiskelumahdollisuuksien ja työpaikkojen perässä, vanhukset jäävät. Viimeinen sammuttaa valot, kuten on tapana sanoa. Mari Vaattovaara heittää haasteen takaisin kuntapäättäjille: on aika lopettaa haikailu 70- tai jopa 50-luvulle ja laatia strategia, joka sisältää vähenevän väestön. Kutistuvien kuntien suunnittelu on jotain, jota sen enempää yhdyskuntasuunnittelijamme kuin poliitikkommekaan eivät vielä osaa. Kasvu on metaforista myönteisin, kuihtuminen kielteisin. Mutta ovatko kunnat sittenkään kasveja?

Mielenkiintoista on, että vaikka SOTE-uudistusta on nyt tehty yli kymmenen vuotta ja se on ollut voimassakin jo puoli vuotta, yksikään asiantuntijoista ei mainitse sitä. Kuitenkin sosiaali- ja terveyspalvelut ovat olleet juuri se osa kuntien lakisääteisiä palveluja, joka on tehnyt kutistuvien kuntien yhtälöstä mahdottoman: kun nuoret jäävät oppilaitoksista valmistuttuaan kaupunkeihin, myös veroeurot jäävät sinne, kun taas elämän viimeiset ja kalleimmat vuodet vietetään kutistuvassa kotikunnassa – jos sinne on jääty.  SOTE-uudistuksessa tämä tilanne muuttui radikaalisti: sosiaali- ja terveyspalvelut sekä pelastustoimi siirrettiin hyvinvointialueiden vastuulle, ja ne taas saavat rahoituksensa suoraan valtiolta. Alueiden väliset erot asukkaiden palvelutarpeissa ja järjestämisen olosuhteissa otetaan huomioon valtion rahoituksen määräytymistekijöinä. Se on varsin loogista: rahoitus suunnataan sinne, missä sitä tarvitaan. Uusikaan hallitus ei valmistele maakuntaveroa, joten pienet ja köyhät alueet eivät heti kättelyssä joudu vaikeuksiin.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Yksi radikaali ajattelutavan muutos voisi olla kiinnostava: ikäihmisiä ei enää kannata ajatella taakkana vaan resurssina. Heillä on periaatteessa runsaasti vahvuuksia. Eläkkeellä he eivät ole enää maantieteellisesti sidottuja työpaikan läheisyyteen. Lasten lähdettyä pesästä he eivät enää tarvitse päivähoito-, varhaiskasvatus- tai koulupalveluja, jotka yhä ovat kuntien vastuulla. He ovat entistä varakkaampia, joten he voivat pitää yllä yksityisiä palveluja. Toisaalta he ovat entistä koulutetumpia. Sillä voi olla taloudellista merkitystä, mutta toisaalta se merkitsee myös odotuksia kulttuuripalvelujen suhteen. Voimien vähetessä kolmannen iän omakotitalojen jälkeen asunnot, hyvinvointipalvelut – muutkin kuin sote – ja hyvä lähiympäristö kuntakeskuksissa voivat alkaa kiinnostaa.

Ehkä markan tonttien ja teollisuushallien aika alkaa olla ohitse. Se ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi ohitse.

Sanat, että suunnittelisimme

Sanat, 
että tietäisimme.

Kun katsot puuta ja sanot: solukko,
luulet tietäväsi ja koskettavasi 
mitä siinä tapahtuu. [...]

Guillevic: Exécutoire, 1947 (suom. Tuukka Kangasluoma)

Yhdyskuntasuunnittelu-lehden päätoimittaja on vaihtumassa, ja Anssi Joutsiniemi ryhtyy toistamiseen toimeen Johanna Liliuksen jälkeen — kiitos Johannalle työstä tässä alamme tärkeimmässä julkaisussa. Vaihdon yhteydessä he julkaisivat yhteisen pääkirjoituksen nimellä "Valepukuista liikennesuunnittelua", jossa nostetaan esille ei vain liikennesuunnittelun dominoiva rooli vaan ylipäätään suunnittelussa käytettävät käsitteet ja niiden historiallinen tausta. Itse pidän tätä erityisen kiinnostavana ja liian vähän tutkittuna. Siitä saa varmasti inspiraatiota useampaankin blogikirjoitukseen.

Epäilemättä tarvitsemme sanoja tietääksemme mutta myös suunnitellaksemme; käsittäminen on mahdollista vain käsitteillä, ja erityisesti suomalaisessa käytännössä suunnittelu edellyttää myös kädentaitoja. Sanat taas edellyttävät kielipelejä: Wittgensteinin tunnetun argumentin mukaan yksityistä kieltä (koppakuoriaisia laatikossa) ei voi olla.

Kirjoittajat pohtivat esimerkiksi Leo Kososen ja Peter Newmanin käsitettä "kaupunkikudos", joka heidän mukaansa kytkeytyy historiallisiin ruumismetaforiin kuten Haussmannin "kaupunkikirurgiaan", Saarisen "syöpäsoluihin" ja Meurmanin "asumissoluihin". Solumetafora heidän mukaansa kuitenkin ontuu, sillä siihen määritelmällisesti liittyviä soluja ja niiden väliainetta on vaikea kuvata YKR:n auto- joukkoliikenne- ja kävelypainotteisten ruutujen avulla. Olisiko parempi puhua kaupunkisuonistosta (urban veins) tai jopa kaupunkisuolistosta (urban gut). Jälkimmäinen lienee kuitenkin irvailua; eihän sen enempää taloja kuin ihmisiäkään sentään ulosteta, vaikka rakennettu ympäristö toisinaan näyttääkin siltä itseltään.

Havaitsin kuitenkin toisella lukemalla, että kirjoittajat ovat kääntäneet  käsitteen kaupunkikudos väärin termillä "urban tissue", vaikka Kosonen ja Newman itse käyttävät termiä "urban fabrics". Molempia voi toki käyttää, mutta jälkimmäinen viittaa etymologialtaan enemmän tekemiseen (lat. faber, fabrica) ja arkikielessäkin yhä kankaaseen. Olisiko tämä sittenkin soveltuva metafora? Loimilangan ja kuteen ristisidoksesta syntyy materiaali, jolla on suuri vetolujuus mutta mitätön puristuslujuus. Sen venyttäminen ei ole helppoa, jolloin hyvin suunnniteltu kaupunki ei pääse leviämään hallitsemattomasti. Sen sijaan sen rypistäminen on helppoa, jolloin poimut nousevat ylemmäs ja samalla "omakotitalomatto" vetäytyy lähemmäs keskustaa. Loimilankoina voitaisiin silloin nähdä keskeiset liikenneväylät ja kuteina niiden varaan rakentuvat naapurustot.

Tällainen unelma kaupungin (erityisesti sen liikenteen) hallinnnasta ei kuitenkaan ole uskottava. Keskustaan nousevat tornitalot eivät vedä pientaloja lähemmäs tai pientaloasukkaita kerrostaloihin. Ehkä pikemminkin päinvastoin: menestyvä ja kasvava kaupunki nousee keskustastaan ja leviää reunoilta niin hintojen kuin monipaikkaisuudenkin vetämänä. Silloin on tosiaan syytä keskittyä myös siihen, millaista laatua nämä erilaiset paikat tarjoavat — ei vain siihen, miten niihin pääsee tai niistä pois.

Epäilemättä suunnittelijat eivät ole myöskään kovin taitavia päättelemään kudoksiaan. Kankailla on myös taipumus purkautua.

Nyt olkimies tanssii navetan katolla

 Osmo Soininvaara kirjoitti äskettäisessä Talouselämän kolumnissaan kaikista niistä lukuisista tavoista, joilla maaseutua tuetaan, kuten samanhintaisista postimaksuista (!). Kyse oli epäilemättä tarkoituksellisesta trollauksesta, johon Ilta-Sanomat hanakasti tarttuikin. Siitä ei siis kannata kiihtyä, mutta se paljastaa kyllä jotain paradoksaalista nykyisessä kaupunki/maaseutu-keskustelussa. Epäilemättä Soininvaara kuuluu niihin, jotka uskovat kaupungistumisen jatkuvan kuin luonnonvoima. Jos näin on, miksi hän ja monet muut urbanistit kokevat kuitenkin tarvetta puolustaa kaupunkia — jopa siinä määrin, että on käytävä maaseudun kimppuun. Mikä tyhjenevässä maaseudussa on niin pelottavaa?

Ehkä tunnetuin kaupungistumisen profeetta ja tarinankertoja on taloustieteilijä Edward Glaeser, jonka populaari klassikko on nimeltään "The Triumph of the City". Mutta jos kaupunki voitti, mikä oli sen vastustaja? Täytyy mennä historiassa aika kauas taaksepäin nähdäkseen maa-aatelissa kaupunkilaisten kanssa tasaveroisen vastustajan. Tänä päivänä kaupungin voiton hehkuttamisessa on vähän samaa kuin jos iso korsto kävisi potkimassa mummoja ja vielä kehuskelisi sillä. Niin, mummoja. Niitähän maaseudulta vielä löytyy, ja saavat vielä kirjeensäkin samaan hintaan kuin kaupunkilaiset!

Kun pandemia iski koko voimallaan vuonna 2020, sosiaalinen media täyttyi kummallisista kommenteista. Yhä useampi halusi vakuuttaa, että ei kaupungistuminen mihinkään käänny, eivät ihmiset ala muuttaa maalle, eivät kaupungit tyhjene, eivät asuntojen hinnat halpene kaupungeissa, eivätkä ihmiset edes oikeasti halua maalle. Jos tällaisia tutkimustuloksia saadaan, ne on väärin tutkittu. Kummallisia nämä kannanotot olivat siksi, että niiden vastakohtaa ei juurikaan näkynyt. Kuka tai mikä oli se, jota vastaan nämä kommentoijat väittelivät? Kuka oli väittänyt kaupungistumisen megatrendin kääntyneen?

Oli pakko oikein kysyä Juhana Brotherukselta ja Juha Kostiaiselta, ja molemmat mainitsivat Maaseudun tulevaisuuden. Se on toki MTK:n propagandajulkaisu, joka irvailee ympäristöaktivisteille ("poliisit ovat saaneet uudet kannetttavat") ja kysyy lukijoiltaan, kumpi on tärkeämpi, maa- ja metsätalousministeriö vai ympäristöministeriö. Sekin on lehtenä kuitenkin sitoutunut julkisen sanan neuvoston journalistisiin ohjeisiin eikä voi siten väittää mitä tahansa. Vaikka lehti iloitsi esimerkiksi MDI:n Timo Aron tilastoista, jotka näyttivät Helsingille välillä punaista kotimaisessa muuttoliikkeessä ja kasvua taas suurten kaupunkien ympäristökunnissa ("Nurmijärvi III", kuten Aro sitä nimitti), se kuitenkin muistutti pääkirjoituksessaan (25.2.2022), ettei tämäkään Nurmijärvi-ilmiö ole lopullinen totuus.

Kaupungistumisen puolustajilla ei sen sijaan tuntunut olevan minkäänlaisia pidäkkeitä. Esimerkiksi Timo Hämäläinen kirjoitti blogissaan, että "The mainstream narrative, also boosted by the media [Maaseudun tulevaisuus jälleen?] is that people are fleeing cities in search of a healthier life in the suburbs, if not venturing even further to the solitude of the countryside. And they may not be returning, we're warned [...] The fear of the virus has killed the city." Hämäläinen ei tietysti ollut itse samaa mieltä tämän narratiivin kanssa ja siirtyi kertomaan, mitä kaikkea hyvää kaupunki hänelle (yhä) tarjoaa. Kiinnostavaa on kuitenkin se, mistä hän oli tämän "valtavirran narratiivin" löytänyt, itse kun olin törmännyt vain sitä vastustaviin argumentteihin. Argumentaatioteoriassa kutsutaan "olkimiehiksi" (straw men) harha-argumentteja (fallacies), jotka pyrkivät kumoamaan argumentin, jota kukaan ei ole esittänyt.

Tämä keskustelu ei suinkaan alkanut pandemian aikana, vaan sillä on pitkä historia. Niin kauan kuin muistan on keskusteltu kaupungistumisesta ja sen kääntöpuolesta, maaseudun tyhjenemisestä — minkä oheinen Kari Suomalaisen pilakuva hyvin havainnollistaa. Narratiivi on toki muuttunut. Hector lauloi aikanaan asfalttiläävässään valittavasta entisestä miehestä, ja Mikko Alatalon köyhä maalaispoika joutui laittamaan peltonsa pakettiin.  Kaupungistuminen nähtiin kuitenkin vastustamattomana voimana. Maalle ("Kuusamoon", "Pohjois-Karjalaan") paluusta saatettiin kyllä unelmoida ja laulella, mutta se ei ollut monellekaan realistinen vaihtoehto. Kaupungistumisessa ei ole kyse vain sirkushuveista vaan myös leivästä eli koulutuksesta ja työpaikoista. 

Tämän päivän urbanistit kuten Soininvaara ja Hämäläinen näkevät kaupungin toisin, itsestään selvänä ja myös haluttavana. "Kaupungistuminen elää ja voi hyvin", kirjoitti myös Juha Kostiainen blogissaan, viitaten SITRAn tuoreeseen raporttiin, jonka mukaan pitkässä juoksussa kaupungistuminen yhä jatkaa kasvuaan. Toisaalta tämä sanonta on vain puoliksi totta. Kaupungistuminen elää mutta ei voi hyvin. Ongelmat on kyllä tiedostettu, eivätkä ne ole juuri muuttuneet vuosikymmenten saatossa: nuoret muuttavat kaupunkeihin, joissa asuntojen hinnat nousevat yli monen kipurajan, ja vanhat ja sairaat taas jäävät maaseutukuntiin, joiden talous ei kestä. Ja kun ongelmaa on pyritty ratkaisemaan sote-uudistuksella, kipuilu on siirtynyt pääministerille.

Edit. 7.6. Tarkennettu viimeistä kappaletta.