lauantai 18. huhtikuuta 2015

Kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa?

Viime viikolla kävin esittelemässä CityWorkLife-hankkeemme tuloksia Tekesin järjestämässä tilaisuudessa otsikolla "Miten tila löytää käyttäjänsä - Liikkuvan työntekijän uudet palvelut". Otsikko oli oikein hyvä, mutta esityksissä törmäsin jälleen yhteen mobiilia työntekoa koskevaan väärinkäsitykseen, joka vaikuttaa olevan yllättävän yleinen, jopa tutkijapiireissä. Sen mukaan uusi teknologia mahdollistaa työnteon missä ja milloin vain, joten paikoilla ei ole enää niin väliä - kunhan yhteydet pelaavat.

Esimerkiksi tilaisuudessa esitellyssä, Aalto-yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston toteuttamassa PATI-tutkimushankkeessa tämä ajatus on läsnä jopa hankkeen nimessä: "Palvelu korvaa tilan". Hankkeen päätavoitteena on "ydintuote, joka ei olisi enää tila vaan älykäs palvelu, joka ohjaa työntekijöitä ajasta ja paikasta riippumattomaan työskentelyyn". Jossain mielensä syvyydessä tutkijat olivat kuitenkin ilmeisesti tietoisia siitä, ettei se ihan näin mene. Yhdessä kuvassa työntekijä istuu laiturinnokassa kauniin järven rannalla kannettavansa kanssa, ilmeisesti tekemässä työtä. Mutta hetkinen: miksi työntekijä valitsisi näin epäergonomisen paikan, jos se ei olisi hänelle merkityksellinen? Kaikki kunnia älykkäille palveluille, mutta eivätkö ne nimenomaan mahdollista työskentelyä miellyttävissä paikoissa, ei missä vain?

Tervetuloa toimistoon (kuva KL)
Suomalaisessa keskustelussa tämä teknoromanttinen kuva mobiilista työskentelystä vapautuksena ajan ja paikan "kahleista" on melko vallitseva, mutta kyse ei ole vain kotimaisesta ilmiötä. Viime kesänä osallistuin University of Hertfordshiressä järjestettyyn konferenssiin Dynamics of Virtual Work: The Transformation of Labour in a Global Digital Economy. Siellä painotukset olivat vähemmän romanttiset: mobiili työ nähtiin työntekijöiden siirtämisenä pakkoyrittäjyyteen, jossa heiltä riistetään nekin vähäiset edut, joita pysyvät työpisteet ja työpaikat tarjoavat. Britanniassa marxilainen tutkimus on yhä voimissaan.

Kuitenkin myös tässä piilee sama väärinkäsitys: paikkojen ajatellaan olevan yhdentekeviä työn uudessa järjestyksessä, nyt vain yhtä huonoja. Mielenkiintoista oli myös se, että esiintyjien näytti olevan mahdotonta ymärtää edes asiaa koskevaa kysymystäni: eikö työn siirtyminen mobiiliksi merkitse myös mahdollisuutta valita se fyysinen paikka, jossa työtä tehdään? Vastaus kysymykseeni (joka piti esittää kahteen kertaan) kuului jotenkin näin: tokihan voidaan ajatella, että erilaiset paikat ja liikennevälineet olisi suunniteltu työntekoa silmällä pitäen, mutta näinhän ei ole. Tämä sai minut pohtimaan, voiko yhteiskuntatiede yhä olla näin tilatonta ja paikatonta. Vai miksi juuri tässä paikattomuuden kysymyksessä romanttinen ja kriittinen yhteiskuntatiede löytävät toisensa?

Osa Noora ja Kimmo Schroderuksen
teoksesta Maailma.
Pendelöijän sielunmaisema? (KL)
Itse näen yhdyskuntasuunnittelun tutkijana asian aivan käänteisesti, ja olen kuvitellut sen olevan jopa itsestään selvää. Kun ennen työntekijöiden - myös siistiä sisätyötä tekevien valkokaulustyöläisten - oli joka aamu raahauduttava fyysisille työpaikoilleen jopa pitkien pendelöintietäisyyksien takaa, työpaikan ja asuinpaikan sijainnilla ja niiden välisillä yhteyksillä oli toki keskeinen merkitys niitä valittaessa - edellyttäen tietysti että valinnanvaraa oli. Näinhän ei tosin edelleenkään ole kaikille: paljon puhutussa "anteliaassa" työttömyysturvassamme työpaikka on otettava vastaan 80 kilometrin säteellä asuinpaikasta, mikäli matka-aika ei veny yli kolmen tunnin.  Ja sanomattakin on selvää, ettei tämä matka-aika ole työaikaa, ja ettei työnantaja sitä kustanna - verottaja kyllä vähän avittaa. Sama vähemmän kadehdittava osa on nykyajan "lentojätkillä" eli esimerkiksi usealla paikkakunnalla työskentelevällä ja asuvalla pienipalkkaisella. Vähäosaisten tilallinen riisto on siis yhä todellisuutta, jos haluaa käyttää tätä perinteistä marxilaista terminologiaa.

Sen sijaan kovin moni ei varmaankaan tee työpaikkavalintaa toimiston sisustuksen tai ikkunanäkymien perusteella, vaikka ne hyvinvointiin vaikuttavatkin. Työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa omaan fyysiseen ympäristöönsä ovat kuitenkin varsin rajalliset. Puolison tai lasten valokuvat tai kukkaruukku olivat perinteisesti lähes ainoita tapoja personalisoida työpaikkaansa, ja nyt nekin ovat katoamassa kiinteiden työpisteiden vähentyessä. Rakennus, ympäröivästä kaupunkirakenteesta puhumattakaan, eivät ole hänen valtansa ulottuvissa. Kuitenkin joku on nekin suunnitellut ja rakentanut. Jossain muualla on siis määritelty ne puitteet, joissa työtämme teemme?

Tämä rakennetun ympäristön jäykkyys ja hidas muuttuminen ovat ilmiöitä, joiden kuvitellaan jo sinänsä määrittelevän ihmisen ympäristön. Taidenäyttelyssä tai konsertissa ei ole pakko käydä, mutta arkkitehtuuri on aina keskuudessamme; näin arkkitehdeille on vuosikymmeniä opetettu. Jos tarkoituksena on lisätä vastuullisuuden (eikä siis kaikkivoipaisuuden) tunnetta, mikäs siinä, mutta silti oppi on olennaisesti väärä. Nykyaikaiseen kaupunkilaisuuteen kuuluu se, että ihmisen ei ole pakko hyväksyä ympäristöään sellaisena kuin se on: hän voi vaihtaa asuinpaikkaansa, kaupunkia, jopa maata. Tässäkään suhteessa puntit eivät ole tasan: toisilla on enemmän valinnanvaraa kuin toisilla, ja juuri siksi esimerkiksi asuinalueet eriytyvät.

Puistonpenkkikin voi olla työpaikka
 (Kuva: Mina di Marino)
Työpaikka on ollut tässä suhteessa vieläkin jäykempi. Vain harvalla on mahdollisuuksia kilpailuttaa työnantajia ja valita vapaasti työpaikkansa ja sen sijainnin. Fyysisessä ja suorittavassa työssä puitteet on usein hyväksyttävä, eivätkä postinjakajat tai lähihoitajatkaan reittejään itse päätä. Tietotekniikan mahdollistama uusi joustavuus työpaikan ja -ajan suhteen koskee siis vain osaa työntekijöistä, ja usein juuri paremmassa asemassa olevia, joiden työtä ei haluta kontrolloida ajan vaan työsuoritusten perusteella. Toki tässä "pilvessä" liikkuu myös lukuisia pienyrittäjiä ja freelancereita sekä muita itsensä työllistäjiä.

Mutta kun tämä mahdollisuus avautuu, suhde tilaan muuttuu kertaheitolla. Mobiili työntekijä voi valita työpaikkansa itse, eivätkä kaikki paikat ole hänelle suinkaan yhdentekeviä. Hän käyttää kyllä hyväkseen erilaisia älykkäitä tai vähemmän älykkäitä sovelluksia, mutta nämä palvelut eivät suinkaan korvaa tilaa. Päinvastoin: juuri tila ja sen fyysiset, arkkitehtoniset ja sosiaaliset ominaisuudet nousevat entistä keskeisempään asemaan; ne eivät ole enää vain työnteon taustaa. Jos työntekijä ei aina voikaan kilpailuttaa  työnantajia, hän voi sentään kilpailuttaa paikkoja. Paikkojen suunnittelusta, rakentamisesta ja palveluista vastaavat eivät kuitenkaan ole ehkä vielä oivaltaneet tätä.