sunnuntai 10. joulukuuta 2017

100 vuotta kuviteltua yhteisöä

Nyt kun epälukuinen määrä Suomi 100 -tapahtumia on saatu päätökseen, on aika palata arkeen ja tunnustaa, ettei juhlakalua ole oikeasti ollut olemassa. Tai tarkentaen: on olemassa itsenäinen Suomi-niminen valtio, jolla on viralliset rajat ja valtiosääntö, ja jonka muut itsenäiset valtiot tunnustavat. Mutta ei ole olemassa Suomi-nimistä yhteisöä, jollaista meille on yritetty markkinoida muun muassa teemalla "Yhdessä-tillsammans-together". Tämä yhteisö on kuviteltu, fiktio – vain samalla tavalla olemassa kuin joulupukki, johon toki moni tänäkin jouluna uskoo.

Poliisit ryhmittymässä asemiin Narinkkatorilla
itsenäisyyspäivänä. Kuvan henkilöt ovat aivan tavallisia julkisen
 tilan käyttäjiä eivätkä Odinin sotureita.
En halunnut kerjätä verta nenästäni heitä kuvaamalla. 
Itsenäisyyspäivänä kävin kahvilla Kampin keskuksessa ja katselin samalla sen läheisyydessä parveilevia maastopukuisia tai nahkatakkisia miehiä, joiden selkää koristi "Soldiers of Odin" tai pääkallo ja sääriluut, valmistautumassa Isänmaallisen Vastarintaliikkeen kulkueeseen. Mielenosoitusmarssi lähti liikkeelle Narinkkatorilta kohti Töölöntoria, jolta lastentapahtuma oli turvallisuussyistä siirretty syrjemmälle. Molemmissa paikoissa ja matkan varrella poliisi – valtiovallan edustajana – oli jo asettunut asemiin. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa huolestuin omasta turvallisuudestani suomalaisessa kaupungissa – siitä huolimatta, että mielenosoittajien banderollissa luki "Turvallinen Suomi takaisin".

Mietin, mikä minua ja noita "sotureita" yhdistää. Aika vähän: ei arvomaailma, ei poliitinen kanta, ei koulutus, ei kielenkäyttö, ei tieto, ei pukeutuminen, ei käyttäytyminen, eivät tavoitteet, eivät verkostot...itse asiassa vain se, että olimme samassa tilassa, saman valtion alueella ja varmaan enimmäkseen saman valtion kansalaisia. Lähimmät sukulaissielut odinilaisille löytyvät ehkä pikemminkin Trumpin kannattajakunnasta, kuten perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari onkin tuonut avoimesti esille.

Mutta mikä on valtio? Valtio on suvereeni, sillä on monopoli väkivallan käyttöön rajojensa sisällä. Hyvä niin, sillä minäkään en haluaisi joutua palkkaamaan yksityisiä turvamiehiä näiltä "sotureilta" suojautuakseni.
Valtioiden ytimessä on valta, ja ne syntyvät yleensä valloittamalla. Suomenkaan alueella asuvat alkuperäiskansat eivät ole muodostaneet mitään yhteisöä myöhemmin tulleiden kanssa; heidän maansa on valloitettu. Se oli helppoa erityisesti siksi, että heidän kulttuuriinsa ja elinkeinoonsa ei kuulunut olennaisena edellytyksenä maanomistus. Kartta valtion omistamista maista kertookin karulla tavalla tästä: miten sattuukin, että omistus keskittyy pohjoiseen? 

Valtio pitää yllä suvereniteettiaan erilaisilla symboleilla ja rituaaleilla, joita tämänkin vuoden aikana on nähty kyllästymiseen asti: lipuilla, paraateilla, vastaanotoilla, kansallislauluilla, urheilukilpailuilla, kunniamerkeillä – jopa taiteella. Näin ollen ei ollut mitenkään ihmeellistä, että saamelaisten pyhä Saana-tunturi valaistiin Suomen itsenäisyyden 100-vuotispäivien kunniaksi sinivalkoiseksi – eli valloittajan väreillä. Vallalla ei ole moraalia; Suomen itsenäisyydellä tai sen rajoilla ei ole sen enempää moraalista oikeutta kuin olisi ollut Katalonian itsenäisyydellä – sitä vain ei vallanpitäjä hyväksynyt eivätkä muut valtiot tunnustaneet.

Saana valaistuna (luonnoskuva Tiia Pulkkinen)
Mutta palataan siihen yhteisöllisyyteen. Kuviteltu yhteisö on termi, jonka toi yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun Benedict Anderson teoksellaan Imagined Communities. Reflections on the Origins and Spread of Nationalism vuodelta 1983 (suomentanut Joel Kuortti, Vastapaino 2007). Ajatus on yksinkertainen: kun emme voi mitenkään tuntea kaikkia valtion kansalaisia, meidän on kuviteltava välillemme jonkinlainen yhteys. On arvioitu, että ihmisen aivot kykenevät käsittelemään vain noin 150 henkilön ryhmää (ns. Dunbarin luku) – keskimäärin varmaan facebook-kaverien lukumäärä, jos hyväksyy kavereikseen vain tuntemansa ihmiset. Näin ollen suurimpaan osaan kanssaihmisistä on muodostettava kuviteltu yhteys erilaisten symbolien kautta. Kansallisvaltiot rakentavat näitä tietoisesti. Keskeisenä välineenä on peruskoulutus, jossa kansallinen tarina vakiinnutetaan, mutta yhtä tärkeitä ovat ihmisiä yhteen kokoavat rituaalit kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto (jonne pääsee vain eliitti mutta jota katselee puolet kansasta) tai monumentit kuten juuri paljastettu talvisodan muistomerkki. Sekin on varsin luonnollista, että Suomessa juhlitaan itsenäisyyttä nimenomaan sotia muistelemalla. Varsinaisessa verettömässä ja lahjaksi sadussa itsenäistymisessä ei ole ollut tarinan aineksia, toisin kuin kansakunnan kohtalonhetkissä talvi- ja jatkosodissa.

Kuvitellut yhteisöt eivät kuitenkaan rajoitu vain kansallisvaltioihin: myös työpaikoilla odotetaan ihmisten sitoutuvan yhteisönsä päämääriin, strategioihin ja arvoihin. Yrityksen henkilöstökyselyssä voidaan kysyä esimerkiksi suhtautumista väitteeseen "Tunnen loukkaantuvani henkilökohtaisesti jos työnantajaani arvostellaan". Myös asuinalueilla ja niiden suunnittelussa pyritään yhteisöllisyyteen, jonka ajatellaan tukevan ihmisten onnellisuutta, yhteistoimintaa ja alueiden menestystä. Taustalla on yhtä lailla kuviteltu perinteinen kyläyhteisö, jossa "koko kylä kasvattaa lapset". Mutta koettakaapa kasvattaa naapurinne lapsia tai arvostella heidän kotikasvatustaan; näette välittömästi kuinka ohuella pohjalla asuinalueyhteisöllisyys on. Älkää koettako sitä edes kotona.

Kaupunkisuunnittejoiden ja arkkitehtien pyrkimykset luoda "yhteisiä olohuoneita" tai  "kaupunkikyliä" tiloja rajaamalla ja johtamalla naapureita kohtaamaan toisiaan ovat yhtä onnettomia kuin poliitikkojen tuoreet yritykset vedota suurten terveystalojen vastuuntuntoon. Markkinatalous ei toimi sillä tavalla. Modernit yhteisöt ovat valinnaisia: ihmiset hakeutuvat niihin porukoihin, joiden arvot tai tavoitteet sopivat heidän omiinsa, ainakin sillä hetkellä. Odinin soturit ovat moderni yhteisö, samoin kuin heitä väistämään joutuneet "Töölön lapselliset", joiden tarkoituksena oli järjestää lastentapahtuma Töölöntorille. Asuinalue on kuitenkin hiukan eri asia. Kun ostan tai vuokraan asunnon joltain alueelta, se on omistajan ja minun välinen yksityisoikeudellinen sopimus, johon naapureilla ei ole sanan sijaa. Yhteisöasuminen, jossa yhteisö haastattelee ja valitsee uudet jäsenensä, on jäänyt marginaali-ilmiöksi.

Toki yhteisöllisiä suhteita voidaan jossain määrin tukea esimerkiksi luomalla cul-de-sac-tyyppisiä pieniä asuinalueita, joihin muilla kuin asukkailla ei ole mitään syytä eksyä. Sekään ei välttämättä riitä, mikäli asukkaiden vaihtuvuus on syystä tai toisesta suuri. Toisaalta kun olemme siirtymässä entistä urbaanimpaan kaupunkiasumisen, hyvän kaupungin eväitä ei enää kannata hakea menneisyyden kuvitelluista yhteisöistä. Kaupungissa olisi pikemminkin kyettävä turvaamaan erilaisten ihmisten turvallinen kohtaaminen. Jos sen hintana on poliisien, vartijoiden ja turvakameroiden lisääntynyt läsnäolo julkisessa tilassa – puhumattakaan siitä, että kaupunkitapahtumat on siirrettävä turvaan yksityisiin tiloihin – kaupunki syö itse omat eväänsä.




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Ei ole avaraa

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti pienistä asunnoista. Taustalla on erityisesti pääkaupunkiseutua vaivaava hintojen nousu, joka tuntuu kohdistuvan erityisesti pieniin asuntoihin: yksiöiden hinta tai vuokra lähentelee jo kaksioiden vastaavaa, ja neliöhinnat karkaavat tavallisen palkansaajan ulottumattomiin. Joillekin tämä on selvä merkki siitä, että pieniä asuntoja tulee rakentaa lisää, kun niistä kerran näyttää olevan pulaa.

Norminpurkutalkoiden nimissä myös asunnon minimikoosta halutaan päästä eroon. SATO onkin iskenyt tähän rakoon toteuttamalla Vantaan Martinlaakson koeluontoisesti 15, 5 neliön kokoisia minikämppiä, kun rakennusmääräysten mukainen minimikoko on 20 neliötä. Tosin tämä on saatu aikaiseksi 1,5 metriä matalalla parvella, johon vuode on sijoitettu; asunnoissa siis puretaan kerralla kaksi normia, sillä  asuinhuoneen korkeuden tulisi olla vähintään 2,5 metriä, joskin "vähäisen osan huonekorkeus voi olla edellä mainittua pienempi, ei kuitenkaan alle 2200 mm", kuten määräyksissä todetaan.

Rakennuttajalle tällaiset asunnot ovat kannattavia, kun neliövuokra voidaan nostaa 32:een, kun se Vantaan vapaarahoitteisissa vuokra-asunnoissa on keskimäärin 18,5. Asunnot myös menivät hyvin kaupaksi: halukkaita ottajia 68 asunnolle olisi ollut yli 300. Win-win? Olisiko kaupunkien – erityisesti Helsingin, jossa hintojen nousu on ollut suurinta – kuunneltava markkinoita ja löysättävä minimi- ja keskikokovaatimuksiaan?

Sitä kannattaa kyllä vakavasti pohtia. Markkinafundamentalistin maailma on kuitenkin hyvin yksinkertainen: hänen mukaansa ihmiset tietävät itse parhaiten, mikä on heidän hyvinvointinsa kannalta parasta. Jos ihmisten markkinakäyttäytymistä yritetään julkisen vallan toimin rajoittaa, se merkitsee "hyvinvointitappiota". Alkoholisti tietää siis itse, että hänen hyvinvointinsa kannalta parasta on seuraava ryyppy, ja tästä seuraava mielihyvä ylittää niin työpaikan, asunnon kuin perheenkin tuomat hyödyt. Narkomaanille taas seuraava piikki tuo vastaavan euforian; pitkä elämä on yliarvostettua.

Mutta leikki sikseen; ei miniasunnon valitsijaa voida sentään syyttää elämänhallinnan menetyksestä. Argumentti on kuitenkin täsmälleen sama, joten muullakin kuin hintainformaatiolla on julkisia päätöksiä perusteltava. Kaupungilla on oikeus pyrkiä estämään sellainen kehitys, jota ei voida pitää toivottavana, vaikka se syntyisikin markkinoiden välityksellä. Julkisella vallalla on oikeus ja velvollisuus koulutukseen, sosiaalipolitiikkaan ja myös kaupunkisuunnitteluun, vaikka markkinafundamentalistit nimittävätkin sitä "sääntelyksi", joka vähentää rakentamista ja siten hyvinvointia.

Kaupungin, jonka kadut ja puistot ovat täynnä juoppoja ja narkkareita, voi hyvällä syyllä sanoa epäonnistuneen tehtävässään julkisena toimijana.  Samalla tavalla voidaan pohtia – kuten professori Mari Vaattovaara sen ilmaisi – onko Suomelle tai Helsingille kilpailuetu tulla tunnetuksi maailman pienimmistä asunnoista. Jo nyt aloitettujen asuntojen keskikoko koko maassa on pudonnut 98 neliöstä (vuonna 2010) 65,5 neliöön. How low can you go?

Tärkeintä ovat kuitenkin itse asukkaat, heidän kokemuksensa ja elämänlaatunsa. Mitä tiedämme siitä? Ehkä osaa ei niinkään kiinnosta imurointi vaan vaikkapa ravintolaillallinen, kuten Lauri Lehtoruusu blogissaan pohdiskeli. Tämä on mielenkiintoinen näkökulma, sillä pelkkien asuntojen sijasta meidän tulisikin tarkastella koko yhdyskuntarakennetta: siirtyykö elämä asuntojen kutistuessa entistä enemmän kaupunkitilaan ja sen palveluihin? Tästä on jo jonkin verran viitteitä: tuoreimmassa Asukasbarometrissa sijainti ja liikenneyhteydet laatutekijöinä olivat jo nousseet perinteisten luonnonympäristön ja rauhallisuuden ohi.

Toisaalta tälle ajalle tyypillisen urbaanin hehkutuksen kääntöpuolena on vähäisempi kiinnostus asumiseen ja sen laatutekijöihin mikrotasolla. Tuoretta Katajanokan Sailors' Home -kerrostaloa Arkkitehti-lehdessä (4/2017) arvioinut Tommy Lindgren nosti tämän ongelman esille: "Hyvä ja toimiva asunto, useaan suuntaan avautuvine ikkunoineen ja mahdollisine parvekkeineen tai terasseineen, on tänä päivänä kantakaupungissa selvästi alisteinen kivikaupunki-arkkitehtuurin ideaalille, joka arvostaa yhtenäistä, umpinaiseen pintaan ja yhdenmukaiseen aukotukseen perustuvaa katujulkisivua."

Katsotaanpa.  Oheisessa kuvassa näkyy kolme mainitun talon asuntoa, kooltaan 37, 50 ja 59 neliötä, kaukana siis viidestätoista neliöstä. Elämä on kuitenkin jo näissä puitteissa varsin rajattua. Avaruutta on pyritty lisäämään avoimella pohjaratkaisulla, jossa keittiö, olohuone ja ruokailuryhmä ovat yhtä tilaa, johon myös makuuhuoneet voidaan avata liukuoven kautta. 50 neliön kaksion makuuhuoneeseen ei mahdu työpöytää, joten ainoa mahdollinen paikka työskentelyyn on ruokailuryhmä, jonka vieressä ei ole ikkunaa. Liukuovi olohuoneeseen tuhoaa ääneneristävyyden ja vaikeuttaa sisustamista kuten kirjahyllyn tai taulu-tv:n virittämistä. 37:n neliön yksiössä parisänky on heitetty olohuoneeseen, eikä TV:lle löydy minkäänlaista paikkaa; ehkä sitä katsotaan enää läppäriltä. 59:n neliön asunnossakaan ei työpöytää ole kehdattu piirtää makuuhuoneeseen, mutta keittiön pöydän vieressä on sentään pieni ikkuna.

Se, että kyseinen suunnitelma on julkaistu Arkkitehti-lehdessä, kertoo tunnetusta ja arvostetusta toimistosta (Huttunen-Lipasti-Pakkanen), jossa suunnitelmasta ovat vastanneet Risto Huttunen, Paula Leiwo ja Uula Kohonen. Kyse ei siis ole taitamattomuudesta vaan siitä, että asuntojen kaikki tilat kurottavat siihen yhteen ja ainoaan suuntaan, josta ne saavat valoa. Sillä on hintansa: television katselu tai musiikin kuuntelu toisen yrittäessä nukkua ei oikein onnistu. Kotikirjastoa ei juuri kannata kerätä, eikä isolle TV-ruudulle ole tilaa. Kotitoimistokin kannattaa siirtää kahvilaan tai kirjastoon, kuten moni tekeekin.

Tämä herättää monia mielenkiintoisia kysymyksiä. Kun lapsiperheet ovat nyt tilastojen mukaan jäämässä kaupunkiin, koskeeko se vain pienten lasten vanhempia? Pienen lapsen sijoittaminen tällaisiin asuntoihin vielä onnistuu, mutta entä kahden teini-ikäisen? Edellisen sukupolven aikana oli vielä tavallista, että sisarukset jakoivat saman huoneen, mutta nykyään omaa huonetta pidetään lähtökohtana, erityisesti eri sukupuolta oleville teini-ikäisille. Onko tässä asiassa luvassa kulttuurimuutos, vai viivyttävätkö urbaanit vanhemmat vain lähiöön siirtymistään?

Vantaan miniasuntoja on markkinoitu yhteisöllisyydellä ja sodalla yksinäisyyttä vastaan: pienten asuntojen vastapainona on yhteistiloja ja "yhteisömanageri". Toisaalta perinteisempi tapa torjua yksinäisyyttä on kutsua ystäviä kylään, jopa yökylään. Näissä asunnoissa se ei enää onnistu, vaikka uskoisin sen hakkaavan manageroidut pihatalkoot mennen tullen.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Auto on tila

Tämänkesäinen, heinäkuun alussa järjestetty eurooppalaisten yhdyskuntasuunnittelun korkeakoulujen järjestön AESOPin konferenssi alkoi mielenkiintoisesti kahdella varsin erilaisella mutta toisiaan täydentävällä keynote-luennolla. Ensin Simin Davoudi Newcastlen yliopistosta puhui mielikuvituksesta tai kuvitelmista (imaginary) suunnittelun ja kaupunkikehityksen osana. Kyse on teoreettisesti varsin monipolvisesta kysymyksestä, mutta periaatteessa kuitenkin varsin yksinkertaisesta asiasta. Kun tulevaisuutta ei voi tietää, se on kuviteltava. Ja kun tulevia rakennuksia tai kaupunkia ei ole vielä rakennettu, ne on kuviteltava. Kuvitteleminen tekstien, kuvien ja puheen avulla on puolestaan tapa saada ihmisiä puolelleen, mobilisoida muutosvoimia ja tehdä politiikkaa. Tyypillisiä tällaisia kuvitelmia ovat utopiat, jotka yleensä sisältävät vain hyviä asioita.

General Motorsin visio robottiautosta vuodelta 1939.
(Chuck Murphy: Autonomous Cars: Speeding into the Future)
Toisen luennon piti José Viegas, OECD:n International Transport Forumin pääsihteeri.  Esitys oli edellisen vastakohta mutta samalla sen havainnollistus: ei teoriaa vaan nimenomaan kuvitelmaa. Kyseessä oli tämän hetken ehkä vaikutusvaltaisin mielikuvitustarina, kertomus liikkumisen vallankumouksesta. Sehän on kaikille tuttu: itseajavat robottiautot tulevat, ja kuljettajan palkkakustannusten poistuessa liikkuminen muuttuu paljon halvemmaksi. Samalla liikenneturvallisuus lisääntyy. Sähköautot tulevat, ja niiden myötä autojen päästöt pienenevät radikaalisti, tehden kaupunki-ilmasta terveellisempää hengittää. Liikenteessä siirrytään Mobility as a Service (MaaS)-ajatteluun, jolloin ihmisillä ei ole enää tarvetta omistaa autoa (joka nykyisin seisookin valtaosan ajastaan käyttämättömänä). Sen sijaan ketjutetaan erilaisia liikennevälineitä kuten metroa, itseajavia autoja (jotka jatkavat matkaansa jätettyään sinut määränpäähäsi), kaupunkipyöriä tai vaikka tasapainolautoja. Hyviä asioita kaikki. Tämä muutos liikkumisessa merkitsee myös - näin tarina jatkuu - vallankumousta kaupunkisuunnittelussa, johon ei nyt olla riittävästi varauduttu. Tuoreessa blogissaan Raine Hermans kertaa tämän tarinan varsin puhdasoppisesti.

Viegas ei kuitenkaan tyytynyt vain toistamaan tätä tarinaa, vaan hän nosti esille myös muutaman aika olennaisen asian, joiden kautta tarina alkaakin saada kriittisiä sävyjä. Ensimmäinen liittyy julkiseen rahoitukseen. Autoilu on järjettömän kallista mihin tahansa muuhun liikkumismuotoon verrattuna, ja siksi kuvitelmat autoilusta murto-osalla nykyisistä kustannuksista ovat niin houkuttelevia. Iso osa näistä kustannuksista on auto-, ajoneuvo-, käyttövoima- ja polttoaineveroja. Auto on, kuten sanotaan, verottajan lypsylehmä, jonka kohdalla autoilija alistuu vapaaehtoisesti lypsettäväksi. Valtiolla ei ole varaa panna tätä lehmäänsä teuraaksi ja nostaa esimerkiksi kaikkien verotusta vastaavasti. Jostain ne rahat on revittävä.

Tähän liittyi liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin taannoinen yritys tehdä vallankumous (vai pitäisikö sanoa vallankaappaus) liikennejärjestelmässämme. Ajatuksena oli siirtää koko liikenneinfra valtion omistamaan yhtiöön, joka sitten myisi sitä uusille välistävetäjille eli "palveluntuottajille". Nämä puolestaan olisivat laskuttaneet teiden ja erilaisten digitaalisten palvelujen käytöstä kuluttajia. Juoni oli siis siinä, että liikenteen verottamisen sijasta valtiosta olisi tullut eräänlainen tukkukauppias.

Epäilemättä valtio saisi rahansa myös näin, mutta mihin silloin perustuu oletus, että itseajavien sähköautojen käyttäminen olisi jotenkin edullisempaa? Jos syntyy tilanne, jossa autoilija uhkaa säästää jotakin, toki tämä säästö on kerättävä pois. Tuskin voimme panna muita subventoimaan hänen ajamistaan.

Tästä seuraa ensimmäinen häiritsevä johtopäätös. Kuten todettu, autoilijat suostuvat nykyisin vapaaehtoisesti maksamaan autoilun muita liikennemuotoja suuremmat kustannukset kaikkine veroineen. Jos voimme olettaa markkinoiden edes jotenkin kuvastavan kuluttajien preferenssejä, niin ilmeisesti he saavat jotain vastineeksi rahoilleen, jotain muuta kuin pääsyn pisteestä A pisteeseen B. Mitä se jokin on?

Tätä kautta on pohdittava kriittisesti myös muutamaa muuta tarinan käännettä. Vapauttaako robottiauto meidät auton omistamisen tarpeesta tai pakosta? Itse asiassa aika harvan on todellisuudessa pakko omistaa auto. Olen itse elänyt vuodet 1995-2011 ilman autoa, jopa lasten ollessa pieniä. Se luonnollisesti tarkoitti sitä, että asuntoa ei valittu autoriippuvaiselta alueelta vaan hyvien julkisen liikenteen yhteyksien päästä ja kävelyetäisyydellä peruspalveluista kuten kouluista ja kaupasta. Silloin kun julkinen liikenne ei ulottunut määränpäähän (kuten kesämökille), käytimme linja-auton ja taksin yhdistelmää. Mökin ja kirkonkylän palvelujen välisen matkan ajoin polkupyörällä. Yhteiskäyttöautojen tullessa markkinoille aloimme käyttää myös niitä. MaaS on jo täällä, on ollut jo pitkään.

Autoa ei ole siis pakko omistaa, se päätetään hankkia, ja silloin se vastaa ilmeisesti johonkin "tarpeeseen". Mutta mihin?

Näin pitkälle José Viegas ei kuitenkaan päättelyssään edennyt, joten palataan hänen tarinaansa. Automaatio, sähköistäminen ja digitalisaatio eivät ainoastaan tee autoilusta turvallisempaa ja ympäristöystävällisempää, ne tekevät siitä myös mukavampaa. Kun ei tarvitse itse ajaa, säästyy jatkuvan tarkkaavaisuuden aiheuttamalta stressiltä ja voi ajaessaan keskittyä työskentelyyn tai vaikka pelaamiseen. Aika rientää kuin siivillä, tai kuten Viegas sen ilmaiseen, tuloksena on "lower perception of in-vehicle time". Sen seurauksena taas ollaan valmiita ajamaan pitemmälle. Tämäkin prosessi on ollut käynnissä jo pitkään: autojen mukavuuden kehittyessä pitkätkään matkat eivät enää tunnu niin pitkiltä. Eli lisää ajamista.

José Viegasin liikkumisen vallankumous
 (AESOP Congress 2017)
Mitä tästä seuraa? Vaikka robottiautot voivatkin ajaa lähempänä toisiaan kuin nykyautot, tämä etu vähintäänkin kumoutuu lisääntyvän liikenteen kautta. Ruuhkat eivät siis katoa mihinkään ja kaupungin kasvaessa ne lisääntyvät. Mikä neuvoksi? Viegasin mukaan ratkaisuna (nykyisten metroyhteyksien lisäksi) ovat yhteiskäyttöiset autot: ovelta ovelle vievät robottitaksit, jotka kuljettavat optimoidulla reitillään useita asiakkaita, ja taksibussit, jotka ottavat kyytiin ja jättävät matkustajat sopivaan kadunkulmaan.

Niinpä olemme saapuneet tarinamme varsinaiseen antikliimaksiin. Suuren liikennejärjestelmävallankumouksen lopputulos onkin - Kutsuplus!

Kutsuplus oli ihan hyvä järjestelmä, jolla useita asiakkaita kuljetettiin optimoituja reittejä pitkin bussipysäkiltä toiselle. HSL joutui lopettamaan sen kannattamattomana, mutta ehkä se automatisoituna saataisiin taas kannattavaksi. Jokin tässä kuitenkin mättää, ja se liittyy edellä esitettyyn kysymykseen: miksi ihminen haluaa omistaa ja ajaa omalla autollaan? Sitä kysymystä Viegas ei edes esittänyt, mikä kertoo korostetun teknisestä suhtautumisesta liikenteeseen.

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani esitin jo yhden mahdollisen selityksen: autoilu on mukavaa, etenkin jos alla on hyvä (ja kallis) auto. Autonvalmistajat ovat onnistuneet hellimään asiakastaan entistä nautinnollisemmilla istuimilla, jotka kiertyvät hänen ympärilleen kuin kohtu. Samalla hänen käytössään on halutessaan räjähtävä voima (jälleen siinä hyvässä ja kalliissa autossa), jota korostetaan tyylikkäillä ja tarvittaessa aggressiivisilla hallintalaitteilla. Autoilija on siis kuin vahva vauva, kuten sosiologi Timo Kalanti asian ilmaisee. Tilanne on kokonaan toinen, jos vauva istutetaankin turvaistuimeen, eikä hänellä ole mahdollisuuksia enää vaikuttaa reittivalintaansa. Hän pääsee vain paikasta A paikkaan B (paljastavaa on, että autoilijat usein käyttävät tätä ilmaisua "joutuessaan" ajamaan halvemmalla ja järkevämmällä autolla). Ja siitähän ei ole kyse.

Toinen selitys löytyy kun ymmärretään, että auto on tila. Aivan samoin kuin oma asunto, autoilija on suvereeni sen suhteen, kenet hän ottaa kyytiin, koska ja missä, vai ajaako hän ennemmin yksin omassa tilassaan, omien ajatustensa kanssa. Hänen ei tarvitse päästää sisään tuntemattomia ulkopuolisia (!), kuunnella heidän juttujaan, haistella heidän hajujaan tai sietää heidän loukkauksiaan. Yksi kollegani ei käytä koskaan julkista liikennettä vaan ainoastaan omaa autoaan, sillä hän on kyllästynyt kuuntelemaan rasistisia kommentteja ulkonäkönsä vuoksi. Toinen kokee auton eräänlaisena välitilana, jonka avulla voi siirtyä työelämän hektisestä sosiaalisuudesta perhe-elämään, tuomatta töitään kotiin. Nykyisissä asunnoissa lapsille pyritään järjestämään omat huoneet, mutta vanhemmilla sellaisia ei yleensä ole. Auto saattaa olla ainoa oma tila etenkin niille paljon parjatuille, jotka autoilevat yksin. Perheen kanssa siitä tulee toki neuvoteltua tilaa, aivan samoin kuin asunnosta, mutta samalla se mahdollistaa perheen sosiaalisten suhteiden tiivistämisen. Auton avulla työntekijä ja perheenisä voi jopa "ottaa ohjat käsiinsä", mitä ei työpaikalla tai kotona välttämättä tapahdu.

Suvereenin tilan merkityksen ymmärtää ehkä parhaiten jos kuvittelee nykyisten omistus- ja vuokra-asuntojen muuttamisen Housing as a Service (HaaS)-ajattelun mukaiseksi palveluksi. Ovikellon soidessa sisään voisi työntyä täysin tuntematon perhe, asuntomme kun sattuisi sijaitsemaan sopivasti heidän matkansa varrella. Joskus väkeä saattaisi lappaa niinkin paljon, että sängyt ja tuolit loppuisivat kesken ja jäljellä olisi ainoastaan seisomapaikkoja - aivan tavallinen tilanne julkisessa liikenteessä. Tämä olisi kyllä ekologista mutta jotain aivan muuta kuin Airbnb. Vallankumous kyllä, mutta vallankumous joka söisi lapsensa.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Valinnanvapaus on jo - vai onko?

Perustuslakivaliokunnan kriittinen lausunto hallituksen maakuntauudistusta ja sote-palveluiden "valinnanvapautta" koskevasta esityksestä - erityisesti sen pakkoyhtiöittämistä koskevasta osasta - käynnisti kiinnostavan mutta myös kummallisen keskustelun. Erityisesti pakkoyhtiöittämistä ajaneen Kokoomuksen ministerit ja kansanedustajat kiirehtivät esittämään, ettei pakkoyhtiöittäminen olekaan pakollista, se on vain väline "valinnanvapauden" toteuttamiseksi. Mutta minkä vapauden?

Nyt kannattaa muistaa, että koko sote-uudistuksen taustalla ei ole mikään abstrakti ongelma vaan Suomen yhdyskuntarakenne: maa on täynnä pieniä kuntia, joilla on itsehallinto ja verotusoikeus, mutta jotka eivät pian enää selviytyisi lakisääteisten palvelujen tuottamisesta. Niistä kalleimpia ovat juuri sosiaali- ja terveyspalvelut, ja kustannuksia on tulossa lisää: kutistuvien kaupunkien ja kuntien väestö sekä vähenee että vanhenee. Kasvavilla kaupunkiseuduilla ei ole tätä ongelmaa: väestö on nuorempaa, muuttovoittoa tulee sekä valtakunnan sisältä että ulkoa, ja hartiat riittävät heistä huolehtimiseen. Kasvavat kaupungit ovatkin lähinnä kipuilleet tarpeettomaksi kokemaansa sote-palvelujen siirtämistä itsehallinnollisille maakunnille. Jos jotain on tehtävä, se on tehtävä nimenomaan maaseudulla ja pienissä kunnissa. Mutta mitä tekemistä tällä on valinnanvapauden kanssa?

Jalkautetaanpa kysymys siis maastoon, kyliin ja kaupunkeihin. Minulla on tästä myös henkilökohtaista kokemusta, sillä asun kahdessa paikassa: Suomen suurimmassa kaupungissa Helsingissä ja Korppoon saarella. Helsingissä asuu noin 635 000 asukasta, ja se on osa puolentoista miljoonan metropolialuetta. Korppoossa asuu vakinaisesti noin 800 ihmistä, ja se on hallinnollisesti osa reilun 15 000 asukkaan Paraisten kaupunkia. Mistään kaupungista ei kuitenkaan ole kyse vaan kylien täplittämästä saaristosta. Vaikka asun molemmissa paikoissa, virallisesti en voi sitä tehdä, vaan minun on valittava toinen; se jo kertoo siitä, kuinka hallinto- ja poliittinen järjestelmämme on jäänyt jälkeen kasvavasta monipaikkaisuudesta. Palveluista tämä koskettaa erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluja.

Helsingissä voin valita vapaasti: voin mennä työterveyslääkärille (jonne pääsen nopeasti ja ilmaiseksi) tai sitten jollekin yksityisistä terveyspalvelujen tuottajista (jonne pääsen nopeasti mutta kalliimmalla, joskin valtion subventoimana) - pääkaupunkiseudullahan niitä riittää. Käytän näitä palveluja silloin ja siellä kuin tarvitsen. Minulla on siis täysi valinnanvapaus, ja ennen kaikkea valinnanvaraa.

Korppoossa käytössäni on yksi pieni terveysasema. Jos tarvitsen erikoissairaanhoitoa, minun on lähdettävä Turkuun, joko Turunmaan sairaalaan tai Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Mehiläinen, Diacor tai Terveystalo eivät ole perustaneet paikallispistettään kunnallisen terveysaseman kirittäjäksi. Minulla ei siis ole kauheasti valinnanvaraa. Mökkiläisillä (joita on moninkertaisesti vakinaisiin asukkaisiin verrattuna) tilanne on vielä huonompi: heille myydään ei-oota. Ainoa mahdollisuus (akuutteja tilanteita lukuun ottamatta) on mennä takaisin sinne mistä tulivatkin. Toki he voisivat valita myös mökkikuntansa terveyspalvelujen tuottajaksi, mutta se olisi tehtävä vuodeksi kerrallaan. Harva kuitenkaan tekee vuoden töitä ja on seuraavan vuoden mökillä. Kuten todettu, hallintomme ei tunnista monipaikkaisuutta.

Jos siis valinnanvapaus on ongelma, se tuntuu koskettavan vain pieniä paikkakuntia. Toki saarelaisillakin on täysi vapaus valita se yksi terveysasema tai olla valitsematta yhtään. Valinnanvapaus (negatiivinen vapaus) ilman valinnanvaraa (positiivinen vapaus) ei ehkä kuitenkaan ole se suuri uudistus, jota hallitus on lähtenyt ajamaan. Mutta mikä sitten?

Hallituksen suunnitelmana oli siis pakkoyhtiöittää eli kieltää kuntia ja maakuntia tuottamasta itse sosiaali- ja terveyspalvelujaan. Ne olisi siirrettävä erilliseen yhtiöön, jotta se joutuisi kilpailemaan "samalla viivalla" yksityisten palveluntuottajien kanssa. Mutta miksi nämä Mehiläinen, Diacor tai Terveystalo eivät ole jo nyt tarjoamassa palvelujaan Korppoon asukkaisille ja mökkiläisille? Epäilemättä siksi, että se ei kannata. Eikä yksityisellä yrityksellä ole mitään velvollisuutta pyörittää kannattamatonta toimintaa - pikemminkin yrityksen toimitusjohtajalla on velvollisuus leikata tällaiset rönsyt pois.

Bussi sairasta miestä kuljettaa
 - ja siihen se loppuu se vapaus.
Tässä oli juuri se ongelma, jonka perustuslakivaliokunta onneksi huomasi. Vaikka yksityisellä yrityksellä ei ole velvollisuutta kannattamattomaan toimintaan, julkisella vallalla on velvollisuus huolehtia siitä, että terveyspalvelut ovat kaikkien saatavilla. Perustuslaki sanoo sen varsin selkeästi: "Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä" (19 §). Mutta jos nämä palvelut siirrettäisiin väkisin uuteen yhtiöön, eikö senkin toiminta Korppoon saaressa olisi kannattamatonta? Eikö senkin olisi leikattava rönsyjä ja siirryttävä Turkuun kilpailemaan "samalla viivalla" yksityisten palveluntuottajien kanssa? Niin myös vakinaisille asukkaille tarjottaisiin ei-oota heidän kotisaarellaan. Lailla voitaisiin tietysti "tarkemmin säätää", että Turussa annettavat palvelut ovat ihan "riittäviä". Perustuslaki ei puhu kilometreistä.

Toinen mahdollisuus olisi tietysti se, että maakunta, jonka velvollisuutena terveyspalvelujen järjestäminen ja rahoittaminen on, katsoisi tämän pienen terveysaseman olevan niin tärkeä, että se on säilytettävä. Niinpä se kilpailuttaisi yksityiset ja julkisen yhtiön, ja urakan saisi se joka suostuu tähän tappiolliseen toimintaan halvimmalla. Kuten kilpailuttamisessa yleensä, kilpailun voittaja saisi yksinoikeuden näihin palveluihin, aivan samoin kuin kilpailutetut bussiyhtiöt saavat yksinoikeuden tiettyihin reitteihin. Näin olisi siis jotain mistä valita, mutta ei vieläkään valinnanvaraa eikä tässä mielessä valinnanvapautta.

Mikä siis on se "valinnanvapaus", josta hallitus niin suureen ääneen puhuu? Ehkä se on tosiaan syytä laittaa lainausmerkkeihin, jos sen todellinen sisältö onkin yksityistäminen, kuten asiaa kommentoineet perustuslakiasiantuntijat katsoivat Ylen haastattelussa. Tästä taas kimpaantui Liberan toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen, joka otsikoi blogikirjoituksensa "Perustuslakiviisaiden oudot sote-jutut". Pursiainen tosin aivan oikein toteaa, että on olemassa kahden sortin yksityistämistä: joko julkinen valta vetäytyy kokonaan joltain toimialalta, tai sitten julkinen valta rahoittaa ja kontrolloi toimintaa, jonka tuottavat yksityiset. Epäilemättä hallituksen hankkeessa oli kyse jälkimmäisestä. Terveyspalvelut olisivat siten - Pursiaista siteeraten - kuin julkisen sektorin tarvitsemat toimistotarvikkeet, hävittäjälentokoneet tai kahvipavut, joita julkinen valta ei suinkaan itse tuota. Mutta yksityistämistä yhtä kaikki.

"Valinnanvapaus" on siis mitä ilmeisimmin vain retorinen käsite, joka toki kuulostaa paremmalta kuin yksityistäminen - erityisesti vasemmistolaisesti ajattelevien korvissa. Se ei tarjoa mitään todellista valinnanvapautta - siis sellaista jota ei jo ole - eikä se tarjoa myöskään lisää valinnanvaraa niille, joilla sitä ei vielä ole. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö julkinen valta voisi vapaaehtoisesti yksityistää valitsemiaan sosiaali- ja terveyspalveluja, mutta niin se tekee jo nyt. Joskus lopputuloksena on laadukkaampia palveluja, joskus taas ei, kuten ruokaansa turhaan odottaneet vanhukset tietävät.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Totuuden torvet

Politiikan seuraaminen on viime aikoina saanut aivan uusia filosofisia ulottuvuuksia. Kaikki alkoi Trumpin rymistelystä kohti Valkoista taloa täysin pidäkkeettömien väitteiden avulla. Älymystön ja median oli vaikea ymmärtää, miksi valheista jatkuvasti kiinni jäävä ehdokas ei tuntunut menettävän äänestäjiensä luottamusta, sanoi hän mitä hyvänsä. Eräänlaisena kliimaksina Trumpin jo astuttua virkaansa oli hänen neuvonantajansa Kellyanne Conveyn lanseeraama "vaihtoehtoisen faktan" käsite, joka koski Trumpin virkaanastujaisiin osallistuvan yleisön määrää. Yhtäkkiä koko mediakenttä oli liikuttavan yksimielinen siitä, että oli olemassa vain totuuksia ja valheita, ja että vaihtoehtoiset faktat kuuluivat jälkimmäisiin.

Paradoksaalista tässä on se, että iso osa älymystöä oli jo pitkään kyseenalaistanut ajatuksen, että olisi jokin selkeästi ja yksikäsitteisesti todellisuutta kuvaava "totuus", jonka media voisi puolueettomasti - vallasta riippumatta - välittää yleisölle. Totuuden on pikemminkin katsottu kietoutuneen monimutkaisella tavalla nimenomaan valtaan. Michel Foucault ilmaisi tämän näkemyksen eräässä haastattelussaan osuvasti: "Totuus on tästä maailmasta. Se tuotetaan monenlaisten vastusten kautta, ja sen vaikutukset ovat voimallisia." (Rabinow 1991).

Tämä ajattelu ei ole ollut vierasta mediatutkimuksessakaan. Jo vuonna 1982 Pertti Hemánus ja Kauko Pietilä kiistelivät mediatutkimuksen paradigmoista teoksessaan Seitsemän erää journalismista, jossa Pietilä haastoi Hemánuksen objektiivisen journalismikäsityksen: totuutta ei vain välitetä, sillä tehdään jotain. Suunnittelututkimuksessa taas Bent Flyvbjerg julisti vuonna 1991 teesinsä, jonka mukaan valta määrittää todellisuuden: ensin tehdään suunnittelupäätös, sitten keksitään sille perustelut.

Tällaiset älykköjen pohdinnat eivät kuitenkaan herättäneet sen kummempaa huolta ennen kuin poliitikot alkoivat tosissaan ja avoimesti muunnella totuutta omaksi hyödykseen. Sen teki Vladimir Putin, jolla ei ollut mitään vaikeuksia kieltää Venäjän roolia Krimin valtauksessa "vihreiden miesten" avulla - ja myöntää se heti kun se hänelle sopi. Kriittisen Putin-elämäkerran "Kasvoton mies" kirjoittanut Masha Gessen joutui pakenemaan Venäjältä Yhdysvaltoihin - jossa hän törmäsi suoraan Trumpiin. Hän ymmärsi vaihtoehtoisten totuuksien logiikan paremmin kuin amerikkalaiset: valehdellessaan vallanpitäjä osoittaa olevansa totuudenkin yläpuolella. Siksi totuuden muuntelu ei heikennä vaan pikemminkin vahvistaa häntä. Faktantarkastus ei siis ole toimiva strategia, kuten Clintonin kannattajat saivat katkerasti huomata.

Pilakuva Charles Darwinista vuodelta 1871)
Vaihtoehtoiset totuudet ovat rantautuneet pikku hiljaa myös Suomeen, tosin pienemmässä mittakaavassa. Niinpä erityisluokanopettaja Laura Huhtasaarella (ps) ei ole mitään vaikeuksia kiistää evoluutioteoriaa omalla erityisellä argumentaatiollaan "puoli-apina-ihmisistä", joita pitäisi kehitysopin mukaan olla jossain, vaan eipä ole.  Tämän tekee ymmärrettäväksi se, että yhä vuoden 2013 Tiedebarometrin mukaan 31% suomalaisista ei ole vakuuttunut kehitysopista - melkoinen äänestäjäpotentiaali siis. Tosin aivan toinen kuin Yhdysvalloissa, joissa 43% uskoo Jumalan luoneen ihmisen kertaheitolla ja nykyisen kaltaisena joskus 10 000 vuotta sitten. Juuri tulleen tiedon mukaan Turkissa (jossa kreationisteja on yli puolet kansasta) kehitysoppi on päätetty ottaa pois opetusohjelmasta, "koska se on liian monimutkainen ja kiistanalainen nuorille". Koulutus on luonnollisesti tärkeä tekijä: Yhdysvalloissakin vain 22% prosenttia korkeakoulutetuista on kreationisteja - mutta onhan sekin jo aika paljon. Trumpin vaihtoehtoiset totuudet ovat siten uponneet hedelmälliseen maaperään.

Mielenkiintoista tässä kehityksessä on se, että vaihtoehtoisten faktojen tarjoajat ovat onnistuneet rakentamaan uskottavuuttaan juuri määrittelemällä muunlaisen totuuden edustajat "valtamediaksi".  Kun siis toisaalta valta kuten äänestäjät antavat oikeuden laukoa mitä mieleen tulee, sama valta myös kyseenalaistaa valtamedian ja sen taustalla olevan tieteellisen maailmankuvan. Tai itse asiassa ei sama valta, sillä tieteellä ja valtamedialla ei ole suoraa kansan tukea. Ne ovat siis ikään kuin vallan kaapannutta eliittiä. Ei ihme että Trump on onnistunut rapauttamaan niiden luottamuksen "kansan" silmissä; amerikkalaisista kun tuoreen tutkimuksen mukaan puolet uskoo ainakin johonkin salaliittoteoriaan (Oliver & Wood 2014).

Miksi kirjoitan tästä Mahdolliset kaupungit -blogissa? Oma erikoisalani on suunnitteluteoria ja erityisesti suunnitteluargumentaatio. Tavoitteenani - ehkä idealistisena - on kehittää suunnittelua argumentatiivisempaan suuntaan, saada siis suunnittelijoita ja päätöksentekijöitä perustelemaan ehdotuksensa ja päätöksensä paremmin ja käymään niistä kriittistä keskustelua muiden asiantuntijoiden ja osallisten kanssa. Minua häiritsee suunnittelun retoriikka ja päätöksentekijöiden ja myös aktivistien tapa valita vain omaa näkemystään tukevat tieteelliset tulokset. "Paremmin" tarkoittaa tässä kuitenkin tieteellisemmin, objektiivisemmin, koulutettujen ihmisten tarjoamin eväin. Onko tämä kuitenkin elitismiä? Onko tämä salaliitto?

Mihinkään ei tietenkään pääse siitä, että myös tieteellinen tieto tarvitsee väylän päästäkseen vaikuttamaan suunnitteluun, joka on olemukseltaan poliittista toimintaa. Ei ole suoraa väylää tiedosta politiikkaan. Tiedon on oltava luonteeltaan strategista, ei vain perusteltua. Ja silloin on odotettavissa monenlaisia vastuksia.




Flyvbjerg, Bent (1998) Rationality and Power. Democracy in Practice. Chicago & London: The University of Chicago Press.

Gessen, Marsha (2012) Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi. Helsinki: Otava.

Hemánus, Pertti & Kauko Pietilä (1982) Seitsemän erää journalismista. Tampere: Vastapaino.

Oliver, Eric & Wood, Thomas (2014) Conspiracy Theories and the Paranoid Style(s) of Mass Opinion. American Journal of Political Science, Vol. 58, issue 4, ss. 952-966.

Rabinow, Paul (toim.) (1991) The Foucault Reader: An Introduction to Foucault's Thought. Lindon: Penguin.

Tiedebarometri 2013

Trump's Lies, The New York Times 23.6.2017 (lisätty 25.6.2017 klo 16:28)

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Euroopan syrjäkylät

Tänään eri puolilla maata kansalaiset vaeltavat äänestyspaikoille antamaan äänensä ehdokkaalle, jonka uskovat parhaiten puolustavan heidän etuaan ja arvomaailmaansa. Tosiaankin eri puolilla maata: niin kaupungeissa kuin maaseudullakin, niin keskustoissa, lähiöissä kuin haja-asutusalueillakin.

Tämä tapahtuu kuitenkin tilanteessa, jossa kaupungistuminen, tuo globaali megatrendi, etenee vääjäämättä. Se kohtelee kuntia varsin epätasa-arvoisesti: nuoret muuttavat syrjäkyliltä kohti kaupungin valoja, koulutus- ja työpaikkoja, vanhukset jäävät. Uuden digitaalisen osaamistalouden yritykset suuntaavat nekin kaupunkeihin, joissa ovat yliopistot ja osaavaa, koulutettua työvoimaa. Myös tämä työvoima on entistä globaalimpaa ja liikkuvampaa: mikäli kaupungilla on tarjota hyviä kulttuuripalveluja, sujuvaa liikkumista ja kiinnostavia asuinalueita, yritysten rekrytointi on helpompaa. Kääntöpuolena on tietysti, että kaupunkikeskustojen asuntojen hinnat karkaavat pieni- ja keskituloisten ulottumattomiin. Globaalin eliitin ostovoima on yksinkertaisesti liikaa.

Näin vaalien alla toki moni poliitikko on luvannut saada hinnat alemmas rakentamalla vimmatusti lisää, jolloin kysynnän ja tarjonnan laki hoitaisi asian kuntoon. Poikkeuksen tekee Kokoomuksen suorasuu Juhana Vartiainen, joka - kansantaloustieteilijä kun on - heittää kylmää vettä näiden toiveiden niskaan: "Onnistuneinkin kaupunki- ja asuntopolitiikka synnyttää pulaa ja kilpailua asunnoista sekä nostaa neliöhintoja ja vuokria. Kun politiikka onnistuu, kaupunki on houkutteleva paikka ja sinne halutaan muuttaa. Silloin vuokrat ja neliöhinnat pyrkivät nousemaan. Ongelmat ovat siis menestyksen merkki aivan samoin kuin vetovoimaisen ravintolan jonot...Ainoa hintojen nousua ikävämpi vaihtoehto olisi se, että ne laskisivat." Toki on samaan hengenvetoon todettava, että hänkin esittää kotikaupungilleen Helsingille voimakasta lisärakentamista suorastaan olympiahengessä: "enemmän, tiiviimpää ja korkeampaa". Mutta vain hintojen nousun hillitsemiseksi.

Syrjäkylillä ja kutistuvissa kaupungeissa tilanne on luonnollisesti käänteinen: puhutaan asuntomarkkinoiden "isojaosta" tai jopa osan Suomesta joutumisesta asuntomarkkinoiden ulkopuolelle: asunnon myyminen ei enää onnistu eikä välttämättä enää korjaaminenkaan, sillä asunnon arvo ei enää riitä vakuudeksi peruskorjauslainaan. Asunnoista on tullut sijoituskohteiden sijasta kestokulutushyödykkeitä kuten autot. Samaan aikaan palvelut uhkaavat karata niitä tarvitsevien - entistä huonommin liikkuvien ja autostakin luopumaan joutuneiden - ulottumattomiin. Tähän liittyy luonnollisesti paljon puhuttu sote-uudistus, jossa puhutaan kauniisti itsemääräämisoikeudesta, valinnanvapaudesta ja katkeamattomista hoitoketjuista, mutta itse taustalla olevaan ilmiöön ei kenelläkään tunnu olevan minkäänlaista reseptiä. Eivät ne rahat lisäänny köyhiä kuntia yhteen niputtamalla.

Mutta vaikka molemmissa ongelmissa on kyse samasta ilmiöstä - kaupungistumisesta - ajatuksellisesti nämä maailmat tuntuvat olevan entistä kauempana toisistaan.  Kun aikaisemmin sanottiin, ettei helsinkiläinen tiedä mitään Kehä III:n ulkopuolisesta maailmasta, nyt uudeksi rajaksi on muodostunut Kehä I. Sen sisäpuolella halutaan laajentaa kantakaupunkia ja rakentaa bulevardeja, verkostokaupunkia ja pikkukeskustoja, mutta sen ulkopuolinen maailma - EVVK. Tyypillistä on myös syyttää tilanteesta hajauttavaa aluepolitiikkaa, josta olisi siirryttävä kaupungistumista tukevaan politiikkaan - ikään kuin tämä megatrendi jotain tukea tarvitsisi.


Pohtimatta urbaanin hehkutuksen keskellä sen sijaan jää, mitä kasvavien kaupunkien ulkopuoliselle maailmalle tulisi tehdä. Kärrätäänkö mummot kaupunkeihin? Ja mihin siellä, kun mökistä saatavilla rahoilla - jos se edes menee kaupaksi - ei saa edes yksiötä kaupungista? Eikö kasvukaupungeissa ole jo valmiiksi asuntopula ilman uutta massamuuttoa maalta? Entä mitä tehdään niille onnettomille, jotka asumispreferenssejään seuraten ovat muuttaneet väljemmille vesille tai yrittävät ylläpitää yritystoimintaa haja-asutusalueilla tai saaristossa? Pannaanko heidät maksamaan lautoista ja tienkäytöstä? Sillä saisi ainakin väärin sijoittuneen yritystoiminnan polvilleen.

Toisaalta on kyllä myönnettävä, että koko maan asuttuna pitämistä puolustavat puolueet ja poliitikot ovat hekin aika tyhjän päällä. Samalla kun Suomea laitetaan kuntoon leikkaamalla koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, sitoudutaan myös "turvaamaan sosiaali- ja terveyspalvelut tasa-arvoisesti koko Suomessa kaikille suomalaisille". Lapsille luvataan "varhaiskasvatusta ja koulunkäyntiä mahdollisimman lähellä kotia", ja myös "toisen asteen koulutus on voitava käydä ensisijaisesti kotona asuen". Nuorille on "taattava mahdollisuus ainakin yhteen harrastukseen perheen taloudellisesta tilanteesta riippumatta" ja "liikunta- ja kulttuuripalvelujen tasavertaista saatavuutta ja saavutettavutta on parannettava koko maassa." Näin ainakin Keskusta kuntavaaliohjelmassaan.

No, vaalilupaukset ovat vaalilupauksia, ja poliitikon puhuessa vastuu siirtyy kuulijalle. Toisaalta on kyllä ymmärrettävää, jos äänestäjä ennemmin kuuntelee paljon lupaavaa kuin sitä, jota ei voisi vähempää kiinnostaa.

Päätän nyt raporttini kuntapolitiikan ihmeellisestä maailmasta tähän ja lähden äänestämään.  


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Bemarikuskin painajainen

Torstain Helsingin Sanomien Merkintöjä-palstalla Tuomas Niskakangas valitti sitä, että autoilijalta puuttuu puolue: kaikki vaaliohjelmat ovat täynnä pyöräilyä, busseja, kävelyä - ja lisää pyöräilyä. Edes Kokoomus, jota voisi kuvitella bemarikuskin puolustajaksi, ei aja kaupunkiin sujuvampaa autoilua. (HS 30.3.)

Tavallaan Niskakangas on kyllä oikeassa. Kun lukee puolueen vaaliohjelmaa, siinä mainitaan kyllä hyväkuntoiset autotiet, mutta muuten se on on kuin suoraan viherpiipertäjän tai fillarikommunistin käsikirjasta: "Puistot, metsät ja muut monimuotoiset viheralueet sitovat hiilidioksidia, pölyä ja melua sekä tarjoavat yhteyden luontoon ja mahdollisuuden virkistäytymiseen. Kuntien tekemillä ratkaisuilla on merkittävä osuutensa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Kokoomuslainen kunta pyrkii toiminnassaan hiilineutraaliuteen...Kaupunkialueilla kaavoituksessa periaatteena ovat tiiviit ja viihtyisät asuinalueet, joita tukee kustannustehokkaasti toteutettu joukkoliikenneverkko...raideliikenteen ratkaisuja edistetään pääkaupunkiseudun lisäksi myös muilla suurilla kaupunkiseuduilla...Kaupunkien ilmanlaatua parannetaan edistämällä bussiliikenteen sähköistymistä...Parannetaan määrätietoisesti kävely- ja pyöräteiden turvallisuutta, laatua sekä kunnossapitoa."

Kaikki nämä ovat hyviä tavoitteita, mutta miksi nämä tavoitteet jakava kansalainen äänestäisi Kokoomusta eikä Vihreitä, joilla on aivan samat teemat, ja jotka myös jakavat ajatuksen tiiviistä kaupungista huipputuottavuuden alueena? Onko tämä kaikki vain viherpesua, ja mikä on kokoomuslainen kaupunki? Jos tarkastellaan itse ehdokkaita, eroja ehkä sittenkin löytää, ja myös bemarikuski voi löytää puolustajansa.

Kokoomus kilpailee Helsingissä rinta rinnan Vihreiden kanssa, ja suurimmalle puolueelle on luvassa pormestarin paikka, jolle istuu joko Jan Vapaavuori tai Anni Sinnemäki. Molemmat puolueet ovat osa kasvukoalitiota, joka hyväksyi viime syksynä tiiviimpään rakentamiseen, viheralueiden supistamiseen ja sisääntuloväylien bulevardisointiin perustuvan yleiskaavan. Kuten tiedämme, vilkkaasti liikennöidyt katukuilut ovat kuitenkin ongelmallisia ympäristöterveyden kannalta: huonosti tuulettuvina ne keräävät hengitysilman epäpuhtauksia, voimistavat melua ja heikentävät liikenneturvallisuutta asumisen ja palvelujen sijoittuessa molemmin puolin vilkasta väylää. Nämä ongelmat ovat havaittavissa jo nykyisillä katukuiluilla, mistä Helsinki on myös saanut EU:lta pyyhkeitä.

Liikenteen määrän ja sujuvuuden vaikutus ennenaikaisiin kuolemiin
Ilmansaasteiden terveysriskit teiden ja katujen varsilla  (HSY)
Vasemmalla olevassa kuvassa on verrattu kahta bulevardityyppiä, joista A on leveydeltään 47 metriä ja kulkee idästä länteen, B taas 53 metriä suunnassa kaakko-luode. Kuolleisuus 40 000 asukasta kohti (vastaten suunniteltuja asukasmääriä) on kymmenessä vuodessa pahimmillaan yli 300, ja siirtyminen katukuiluun nostaa sitä jyrkästi. Kuvasta on myös helppo havaita, että nopeusrajoituksen laskeminen ei auta vaan pikemminkin päinvastoin: autoja mahtuu samaan tilaan enemmän, ne pysähtelevät ja kiihdyttävät liikennevaloissa ja ruuhkautuvat ajoittain. Ajoneuvomäärien laskeminen auttaa asiaa, mutta sen olisi oltava huomattava: vielä 30 000:n ajoneuvon kohdalla katukuilu on lähes kuusi kertaa tappavampi kuin avoin katutila - eikä tässä ole edes huomioitu moottoriteille tyypillisiä suojaetäisyyksiä.
Katumaksuilla bulevardien liikennemääriä voitaisiin pudottaa hyvinkin neljännes, minkä terveysvaikutukset voi lukea kuvasta. Sekään ei kuitenkaan riitä, sillä tuorein ja tarkin tutkimus (Helsingin yliopisto ja Ilmatieteen laitos) päätyy 24 000:een edes raja-arvojen saavuttamiseksi.

Hyväksyessään uuden yleiskaavan kaupunkisuunnittelulautakunta "totesi" - ilman minkäänlaisia perusteita - että "kaupunkibulevardit voidaan toteuttaa ilman katumaksuja". Mutta jos katumaksuja ei kerran tarvita niin...mitä keinoja poliitikoilla on käytettävänään? Anni Sinnemäki totesi ylen haastattelussa aivan oikein, etteivät bulevardit tapa vaan niillä kulkevat autot, niiden polttomoottorit ja renkaat. Odotetaanko siis liikenteen sähköistymistä? Sitä sopii odottaa, mutta siihen menee aikaa: tällä hetkellä Suomessa on noin tuhat täyssähköautoa, ja niitä myydään vuodessa noin 200. Autoja on yhteensä noin kolme miljoonaa. Kielletäänkö nastarenkaat? Sitä eivät kuntapäättäjät voi yksin tehdä, ja jos niitä ei kielletä koko maassa, ajatellaanko autoilijoiden vaihtavan auton tai renkaat Helsinkiä lähestyessään? Siinä jo bemarikuskikin hermostuisi.

Kun bulevardeja on tarkoitus ryhtyä toteuttamaan piankin eikä joskus kolmenkymmenen vuoden kuluttua, Sinnemäki on pikku hiljaa alkanut taipua hyväksymään katumaksut. Mutta ei Jan Vapaavuori. Hänen mukaansa kaupunkirakennetta pitäisi kehittää niin, että ihmiset "luonnostaan kävelisivät, pyöräilisivät ja käyttäisivät joukkoliikennettä mahdollisimman paljon. Tämä on mahdollista ilman, että autoilijoita rangaistaisiin tietullein ja ruuhkamaksuin."

Mutta jos tottumus on toinen luonto, espoolaista bemarikuskia ei ihan heti nähdä Helsingissä pyöräilemässä.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Harmaat - De Gråa

Millaista kaupunkia kuntavaaleihin valmistautuvat puolueet meille tarjoavat? Sitä ei ole ihan helppo selvittää, sillä vaaliohjelmissa tarjotaan luonnollisesti kaikkea hyvää mitä kaupungissa tai kunnassa voi ajatella olevan. Kaupunkisuunnittelu ei nouse ykkösteemaksi, sillä se koetaan ehkä hiukan etäisenä ihmisten arjesta - siitä huolimatta, että kaupunkiin tai kuntaan syntyvä yhdyskuntarakenne vaikuttaa suoraan tähän arkeen, sen sujuvuuteen ja tarjottaviin palveluihin.

Puolueista kiinnostavin on ehkä Vihreä liitto tietynlaisen ristiriitaisuutensa vuoksi. Kuten kaikki tietävät, puolue syntyi Koijärvi-liikkeestä 1979, jossa nuoret sitoivat itsensä ketjuilla kaivinkoneisiin estääkseen arvokkaan lintujärven hävittämisen. Ideologia oli tuolloin varsin selkeä: on luontoarvoja, joita ei tule uhrata taloudellisen hyödyn alttarille. Liike suhtautui kriittisesti kulutusyhteiskuntaan ja oli siten luomassa painetta nykyiselle ympäristöpolitiikalle.

Paljon on kuitenkin virrannut vettä Koijärven laskuojassa: tänä päivänä liikkeen pohjalta syntynyt puolue on yleispuolue ja merkittävä tekijä niin valtakunnanpolitiikassa kuin erityisesti suurissa kaupungeissa.  Helsingissä se porskuttaa gallupien ykkösenä ja voi napata itselleen pormestarin paikan. Ehdokkaana on Anni Sinnemäki, joka on viimeiset kaksi vuotta toiminut kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana. Hänelle ei tuota vaikeuksia puhua kasvusta keskeisenä Helsinkiä määrittelevänä käsitteenä ja tiiviimmästä kaupunkirakenteesta huipputuottavuuden alueena. Vihreät muodostavatkin keskeisen voiman siinä kasvukoalitiossa, joka viime syksynä ajoi läpi uuden yleiskaavan. Siinä jopa kolmannes kasvun vaatimasta rakentamisesta on sijoitettu nykyisille viheralueille. Kuinka tässä näin kävi?

1990-luvun puolivälissä johdin Suomen Akatemian rahoittamaa Ekopolis-tutkimushanketta ja seurasin samalla eri puolueiden näkemyksiä ekologisesta kaupunkisuunnittelusta. Vihreiden avoimella ylevi-sähköpostilistalla keskusteltiin tuolloin kiivaasti metsien suojelusta, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut kaupungeista. Heitin koepallona listalle kysymyksen puolueen puuttuvasta kaupunkipolitiikasta, ja kukapa muukaan siihen olisi tarttunut kuin Osmo Soininvaara. Hän tunnisti ristiriidan siinä, että Vihreät oli Suomen urbaanein puolue, mutta silti se oli kiinnostunut lähinnä kaupunkien ulkopuolisesta elämästä.

Nyt vanha kaarti on Soininvaaran lailla jo harmaantunut, mutta kaupunkipolitiikka on noussut entistä keskeisempään asemaan puolueessa. Sen taustalla on uusi aktivistipolvi, joka ei enää nimitä itseään neonvihreiksi (kuten alkuaikoina tavattiin sanoa) vaan reilusti "betonivihreiksi" (kuten Mikko Särelä sen ilmaisee). Tavoitteena on rakentaa mahdollisimman paljon, mahdollisimman tiiviisti ja mahdollisimman nopeasti. Tämä tavoite on reivannut poliittista ideologiaa myös liberaalimpaan suuntaan: markkinoita on kuunneltava entistä herkemmällä korvalla, ja kaupungin tulee maksimoida maanmyyntitulonsa voidakseen kasvaa riittävän nopeasti.

Epäilemättä tämä ei ole kuitenkaan koko totuus, vaan puolueessa on ilmeisesti tätä nykyä seinät leveällä ja katto korkealla kuin demareissa ikään. Luonnonsuojelu ei ole kadonnut vielä ainakaan symboliikasta: puheenjohtaja istuu vaaliohjelman kannessa ja kulkee vaalivideolla lasten kera taustanaan luonnonmukainen kaupunkimetsä - jollaisia siis on juuri leikattu rankalla kädellä. Tavoitteena on myös saada uusi luonnonsuojelualue joka kuntaan.

Urbanisaation kategoriat harmaasta vihreään (Nilsson et. al. 2013)
Mutta millaista kaupunkia Vihreät tavoittelevat puolueena? "Kehitetään kaupunkeja kaupunkeina: ehyinä, viihtyisinä, värikkäinä. Kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä. Rakennetaan vastaavasti maaseutua maaseudun ehdoilla: elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa." Tässä on jotain liikuttavan vanhanaikaista, kuin olisi palattu vähintäänkin 1950-luvulle tai jopa keskiajalle. Kaupunki ja maaseutu vastakkaisina ja toisensa pois sulkevina yhdyskuntarakenteen muotoina on nimittäin jo kauan sitten lakannut olemasta todellisuutta: kaupungistumisen keskeinen ja voimakkaimmin kasvava ilmiö on erilaisten välitilojen synty kantakaupungin ja ydinmaaseudun välille. Niiden kehittäminen sen enempää kantakaupungin kuin maaseudun mallilla ei onnistu; peri-urbaani on oma lukunsa.

Entä mitä tarkoittaa, että "kaupunki on ihmisen koti, ei liikenneväylä"? Varsin kryptinen lause, miten sen tulkitseekin. Kaupunki ei ole liikenneväylä? No ei tosiaan: liikenneväylät ovat vain osa kaupunkia. Ihmisen koti ei ole liikenneväylä? No ei varmaankaan, joskin koteja on ainakin Helsingissä tarkoitus rakentaa liikenneväylän viereen, nykyisten moottoriteiden melualueelle. Tai ehkä se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ihmisen on parempi viettää aikaansa kotona kuin liikenneväylällä; pendelöinti on pahasta.

Tässä lieneekin se liima, joka pitää puolueen luontovihreät ja betonivihreät toistaiseksi koossa, vaikka kipeää on ilmiselvästi tehnyt. Ajatellaan, että tiivis kaupunki tukee jalankulkua, pyöräilyä ja julkista liikennettä ja aiheuttaa siten vähemmän hiilidioksidipäästöjä. Avainsanana on siis ilmastonmuutos, joka on isompi kysymys kuin yksittäisten luontoalueiden suojelu.

Tämä perustelu on kyllä sikäli pätevä, että tiivis yhdyskuntarakenne on yleensä energiatehokkaampi. On siitä muutakin hyötyä, sillä esimerkiksi palvelujen toteuttaminen on helpompaa ja arki sujuu kätevämmin tiiviissä kuin autoriippuvaisessa yhdyskuntarakenteessa. Valitettavasti siinä ei ole kuitenkaan koko totuus. Jos olisi, voisimme ratkaista yhdyskuntarakenteen hajautumisen varsin helposti: kaavoittaisimme vain riittävän tehokkaan pikselin johonkin valittuun kohtaan maaseutua, ja kas: kaikki pääsisivät jalan, pyörällä tai julkisilla tarvitsemiinsa palveluihin, kuten vaaliohjelma itse asiassa lupaa: "elinvoimaisia kyliä, saavutettavia palveluja, luontoa ja tilaa".

Ajatusharha syntyy siitä, että yritämme nähdä yhdyskunnan suunnittelun tai politiikan kohteena, jossa järjestämme ihmiset asumaan joko tiiviimmin tai väljemmin. Yhdyskunta on kuitenkin pikemminkin dynaaminen kehitysprosessi, jossa erilaiset voimat vaikuttavat toisiinsa, ja jossa kehitys on yleensä vaikeasti hallittavaa ja yllätyksellistäkin. Kaupunkikeskustan tiivistäminen on perusteltua, mutta se on mahdollista vain kasvavassa kaupungissa, joka samanaikaisesti synnyttää laajentuvaa periferiaa -"maaseudun urbanisoitumista" - ja globaalia riippuvuutta.  Näitä keskinäisriippuvuuksia tutkineet James Elliott ja Matthew Clement toteavatkin osuvasti - ja masentavasti:

"The most important feature is that the widely presumed scalar efficiencies offered by population concentration are significantly offset by related but countervailing processes of land development and systemic interaction with other places. This realization is not to say that population concentration does not reduce local carbon emissions per person or per economic output; it does. However, these reductions are consistently countered by local land-use intensification and systemic interaction with other places that enable population concentration to occur."
 
Ilmastomuutoksen torjuminen tiiviimpää kaupunkia rakentamalla ei siis vaikuta kovin hyvältä strategialta: keskustassa saavutetut edut kumoutuvat seudulla ja maailmalla. Ratkaisu vaatii ehkä sittenkin sen kulutusyhteiskunnan kritiikin, josta lähdettiin liikkeelle. "Huipputuottavuus" kun yleensä merkitsee myös huippukulutusta.



Nilsson, K. et al. (eds. 2013) Peri-urban futures: Scenarios and models for land use change in Europe, Berlin & Heidelberg: Springer-Verlag.

Elliott, James R. & Clements Matthew T. (2014) Urbanization and Carbon Emissions: A Nationwide Study of Local Counterveiling Effects in the United States. Social Science Quarterly, Vol. 95, No 3, ss. 795-816.