maanantai 8. kesäkuuta 2020

Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä

Rakennuslehti julkaisi 5.6. antamani haastattelun monipaikkaisuudesta ja kaupungistumisesta, mikä käynnisti jossain määrin kuohuntaa sosiaalisessa mediassa. En jaksanut seurata sitä systemaattisesti, mutta kollegani Juha Kostiainen kokosi omaan blogiinsa monia keskustelussa esille tulleita vastaväitteitä raflaavalla otsikolla "Monipaikkaisuus on harvalukuisen eliitin etuoikeus". Ehkä on syytä vielä palata asiaan, todellisuus kun on vähän toisenlainen – tai itse asiassa täysin päinvastainen.

Olen useassa yhteydessä tuonut esille sen, että väestötietojärjestelmämme – se, jonka avulla kuvittelemme tietävämme, missä ihmiset asuvat – ei tunnista lainkaan monipaikkaisuutta. Se olettaa – todellisuuden vastaisesti – että ihmiset asuvat aina yhdessä paikalla kerrallaan, joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Sitä, miten lihaa ja verta olevat ihmiset todella asuvat, missä ja kuinka kauan, emme tiedä. Kuitenkin törmään jatkuvasti kommentteihin, että tällainen monipaikkainen joukko on pieni, marginaalinen tai – kuten Kostiainen sen ilmaisee – "harvalukuista eliittiä". Vaikka siis ei tiedetä kuinka laajasta ihmisjoukosta on kyse, ollaan valmiita esittämään, että se on harvalukuinen. Tämä on kiinnostavaa jo ihan tutkijan näkökulmasta. Miksi niin suunnittelu, hallinto kuin keskustelijatkin pyrkivät marginalisoimaan ilmiön, jota eivät tunne? Onko vaikeus siinä, että monipaikkaisuus rikkoo yhä kummittelevan kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelun?

Aloitetaan siitä helpoimmasta päästä, josta toki jotain tiedämme, vaikkei meillä tilastoja olekaan. Kuten olen myös useasti todennut, "mökkeily" on harhaanjohtava sana, koska mökki viittaa lähinnä vaatimattomaan kesäasuntoon. "Kakkosasunto" ei myöskään sovi, koska loma-asuntoja voi olla useita. Paras vaihtoehto lienee "kausiasunto", jota tutkijat ovatkin ryhtyneet käyttämään: asuntoja, joissa asutaan kausittain. Kun tilastoja näistä ei ole, on pääteltävä epäsuorasti. Tiedämme, että loma-asuntoja, joissa ei asuta vakinaisesti, on noin 600.000, ja määrä on jatkuvasti noussut. Tiedämme myös, että niissä asutaan keskimäärin 79 vuorokautta vuodessa, ja myös tämä luku on kasvussa asuntojen muuttuessa entistä paremmin varustelluiksi. Tiedämme myös, että asukkaita on noin neljä asuntoa kohden, mistä päädytään 2,4 miljoonaan pysyvästi tällaista asuntoa käyttävään (Mökkibarometri 2016). Missä nyt onkaan se "harvalukuisuus"? Viekö ajatuksemme harhaan se, ettemme vain nimitä näitä asunnoiksi vaan "mökeiksi"? Niissä kuitenkin aivan oikeasti asutaan: nukutaan, laitetaan ruokaa, syödään – ja entistä enemmän myös tehdään työtä. Jo 10% kertoo tekevänsä niin, ja 34% pitää sitä hyvänä ratkaisuna – tämä siis jo ennen koronaa, joka on kertaheitolla opettanut meidät zoomailun saloihin ja vaikuttanut myös työnantajien asenteisiin. Työasunnoista, joiden metsästäminen on vielä vaikeampaa, ei ole vielä edes puhuttu.

Entä sitten se "eliitti"? Kostiaisenkin mainitsema Sitra on tehnyt selvityksiä monipaikkaisuudesta jo pitkään, eivätkä tulokset oikein tue tätäkään väittämää. Tero Haukkalan toimittamassa raportissa "Monipaikkaisuus–ilmiö ja tulevaisuus" vuodelta 2011 todetaan seuraavasti: "Barometrien perusteella monipaikkaisuus Suomessa näyttäisi olevan verrattain demokraattinen ilmiö. Ihmisten ikä tai tulotaso eivät näyttäisi johtavan radikaalisti erilaisiin monipaikkaisuuden ilmentymismuotoihin...suomalaisilla on lähes yhtäläiset pyrkimykset ja mahdollisuudet monipaikkaisuuteen." Tämän selittää esimerkiksi se, että kaupunkien korkeamman hintatason vuoksi useita elämänlaatuun vaikuttavia ominaisuuksia on mahdollista saavuttaa yhdistämällä kaupungissa oleva pienempi asunto pienemmällä paikkakunnalla olevaan suurempaan. Toki tulotaso vaikuttaa siihen, millaisia nämä voivat olla, aivan samoin kuin kausiasuntojen joukossa on hulppeita villoja ja vaatimattomia mökkejä.

Sen selvittäminen, kuinka paljon monipaikkaisia on ja millaisia he ovat, ei ole itselleni kuitenkaan kiinnostavinta. Monipaikkaisuutta on vaikeaa tai jopa mahdotonta seurata kovinkaan tarkasti – esimerkiksi tutkimamme monipaikkaiset työntekijät olivat usein käyttäneet hyväkseen useita paikkoja kuten kahviloita, kirjastoja ja asuntojaan saman päivän aikana. Se, että monipaikkaisuus "pakenee" katseeltamme kertoo ehkä pikemminkin sen ja samalla itse kaupungin luonteesta. Olemme ehkä virheellisesti yrittäneet ymmärtää kaupunkia kiinteiden paikkojen kuten vakinaisten asuntojen tai työpaikkojen avulla. Korona-aika viimeistään osoitti, että pelkkä tiiveys, diversiteetti tai kaupungin koko ei riitä, mikäli sen liike pysäytetään. Ehkä paikat tulisi nähdä pikemminkin  pysähdyspaikkoina jatkuvassa liikkeessä, joka ei asetu minkäänlaisten maantieteellisten rajojen sisälle.

Mainittu Sitran raportti määritteleekin monipaikkaisuuden seuraavasti: "Käsitteellä "monipaikkaisuus" viitataan ihmisten jokapäiväisiä elinympäristöjä yhä useammin leimaavaan, monien merkityksellisten paikkojen ja niiden välillä tapahtuvan liikkumisen kokonaisuuteen." (s. 10) Aika hyvä määritelmä, mutta siitä seuraa luonnollisesti, että olemme kaikki monipaikkaisia. Kyse ei ole siis erillisestä ilmiöstä vaan uudenlaisesta tavasta ajatella kaupunkia ja kaupungistumista.  Kyse ei ole enempää eikä vähempää kuin paikoilleen, paikkoihin juuttuneen ajattelun vapauttamisesta.