Tieto ja valta kaupunkisuunnittelussa

Kävin eilen Turussa pitämässä alustuksen tiedon ja yhdyskuntasuunnittelun suhteesta sikäläisen kaupunkitutkimusohjelman avaustilaisuudessa. Turku on minulle muistorikas kaupunki ja Turun yliopisto ja Åbo Akademi alma materini; Turussa aloitin opintoni vuonna 1975. Olin kiinnostunut erityisesti tiedosta, sen määrittelystä ja roolista erilaisissa yhteiskunnallisissa konteksteissa. Viime vuosina olen entistä enemmän palannut tähän aiheeseen: haluan ymmärtää mikä asema tiedolla on yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

Myös tiedosta puhutaan usein tavalla, joka rakentaa
vastakkainasettelua maallikoiden ja asiantuntijoiden välille.
Tämän kaiken päälle nostettu "yhdessä tuotettu tieto"
on poliittisesti korrekti käsite, mutta onko sille katetta?
(Ympäristötiedon foorumi 1/2015)

Tai oikeastaan pikemminkin tiedoilla, sillä suunnittelussa on erotettavissa ainakin tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa, erilaisten selvitysten antamaa kohdennettua tietoa, käyttäjien kokemukseen perustuvaa paikallista tietoa ja asiantuntijoiden osaamiseen ja arviointikykyyn perustuvaa tietoa (jota usein nimitetään "hiljaiseksi", koska sitä ei voi purkaa puheeksi). Tällaiset tiedonlajien jaottelut voivat olla hyödyllisiä, mutta usein ne ovat myös vaarallisia, ellei käsitteiden kanssa olla tarkkoja. Esimerkiksi Ympäristötiedon foorumi julkaisi äskettäin lokakuussa 2014 järjestetyn seminaarin pohjalta laaditun puheenvuoron "Kaavoihin kangistunut? - Tutkimustiedon hyödyntäminen kaavoitusprosessissa". Tärkeä ja ajankohtainen aihe, josta myös Turussa keskustelimme. Harmi vain, että puheenvuorossa tieto oli jaoteltu "asiantuntijatietoon", "maallikkotietoon" ja "tieteelliseen tietoon", mikä vie vain ojasta allikkoon. Asiantuntija tarvitsee toki osaamisensa perustaksi tieteellistä tietoa, tutkijat toimivat asiantuntijoina, ja kuka meistä muka on maallikko? Kokemustietoa meillä kaikilla on kaupungista, eikä se vaaranna meidän asiantuntemustamme - vai vaarantaako?

Periaatteessa tiedon ja suunnittelun suhteen luulisi olevan aika selkeä. Yhdyskuntasuunnittelu on kaupungin keskeinen strateginen työväline, jolla vaikutetaan niin kilpailukykyyn, kuntatalouteen kuin asukkaiden hyvinvointiinkin. Näin ollen voisi odottaa, että paras käytettävissä oleva tieto otetaan aina käyttöön - ja jos tietoa ei ole, niin suunnistetaan edes tietoisesti sammutetuin lyhdyin eteenpäin. Meillä ei esimerkiksi ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä miettivät nykyisen Y-sukupolven lapset Helsingin yleiskaavan tavoitevuonna 2050, kun Y:t ovat jo vetäytyneet tai vetäytymässä eläkkeelle. Mutta on myös paljon asioita, joista voimme tietää jotain: esimerkiksi luonnonlait ovat yhä voimassa vuonna 2050, joten ekosysteemipalveluihin ja ilmanlaatuun on syytä suhtautua vakavasti. Vaikka varsinaisia tutkimusprojekteja on turha käynnistää suunnittelun rinnalle (kunnon hankkeet kun kestävät yhtä kauan tai kauemminkin kuin suunnittelu), paljon on jo tietoa maailmalla, kun vain joku kaivaa sen esiin. Selvityksiä on myös mahdollista tehdä tai teettää prosessin aikana.

Mutta näin yksinkertaista se ei ole. Kun yrittää saada kokonaiskuvaa minkä hyvänsä suunnitteluprojektin tietoperustasta, törmää aika outoihin ilmiöihin. Yksi niistä on aikataulu. Suunnitteluhankkeet aikataulutetaan tietysti hyvinkin tarkasti, sillä niiden vaiheet perustuvat lakiin: osallistumis- ja arviointisuunnitelma, kaavaluonnos, sen asettaminen nähtäville, viranomaisneuvottelut, kaavaehdotus jne. Vaiheet ovat osin rinnakkaisia ja osin peräkkäisiä, mutta ammattilaiselle hallittavia. Mutta miten tähän kuvioon sovitetaan tieto?

Usein kaavoituksen yhteydessä teetetään erilaisia selvityksiä. Olen aikaisemmin tässä blogissani käyttänyt esimerkkinä Helsingin kaupungin teettämää liito-oravaselvitystä, joka valmistui kesällä 2014. Ihmettelin, miksi tämän selvityksen tulokset eivät näy sen enempää yleiskaavaluonnoksessa kuin siihen liittyvissä havainnekuvissakaan, vaikka ne ovat selvästi ristiriidassa sen kanssa. Nimimerkki Helsinki suunnittelee vastasi siihen näin: "Eri aineistoista saattaa syntyä sellainen kuva, että mitoittavissa suunnitelmissa ei ole otettu huomioon liito-oravaesiintymää. Mitoittava kuva on syntynyt ensin ja liito-oravaselvitys on valmistunut kesällä 2014."

Siis mitä? Toisaalta annetaan ymmärtää, että mainittu ristiriita on vain "syntynyt kuva", mutta toisaalta myönnetään, että "mitoittava suunnitelma", johon yleiskaavaluonnos perustuu, on tehty ennen selvitystä. "Mitoittava suunnitelma" on siis tehty puutteellisilla lähtötiedoilla. Kerrankos näin tapahtuu, mutta ideana luonnoksissa (millä nimellä niitä nyt kutsutaankin) on että niitä voidaan tarvittaessa muuttaa. Nyt ei ole muutettu, joten ilmeisesti suunnittelijat ovat katsoneet, että tämä vaihe on jo ohitettu, ja tieto liito-oravista tuli liian myöhään. Minkä piirsin sen piirsin.

Tämä on kuitenkin vielä pieni ongelma, sillä Helsingissä on vain hajanaisia liito-oravaesiintymiä ja niistäkin suurin osa Keskuspuistossa. Isompi ongelma syntyy kaupunkibulevardien ilmanlaatuselvityksestä, joka valmistui vasta 5.11.2014, siis noin kuukautta ennen kuin kaavaluonnos hyväksyttiin asetettavaksi nähtäville. Koko kaavoitusprosessin ajan olemme kuulleet, että Kaupunkikaavan keskeinen elementti ovat kaupunkibulevardit, joihin sijoitetaan suuri osa uudesta rakentamisesta, ja jotka ovat olennainen osa kantakaupungin laajentamista ja uutta urbanismia. Ratkaisuun liittyy kuitenkin olennaisesti piirteitä, joilla on ympäristöterveydellisiä vaikutuksia, liittyen erityisesti meluun ja ilmanlaatuun.

Näiden suhteen ilmanlaatuselvitys antaa kylmää kyytiä. "Kaupunkibulevardit voivat olla leveitä, mutta niiden varrella olevat rakennukset ovat liikenteen päästöjen vapaan leviämisen esteenä...Nykyliikenteen päästöillä kaikilla suunnitelluilla kaupunkibulevardeilla on olemassa riski typpidioksidipitoisuuden vuosiraja-arvon ylittymiselle. Hengitettävien hiukkasten vuorokausipitoisuuden raja-arvo voi myös ylittyä, mikäli katupölyn torjuntaan ei kiinnitetä jatkuvasti huomiota. Tiivis kaupunkirakenne ja erityisesti katukuilumaiset korttelirakenteet heikentävät tuulettuvuutta ja liikennemäärän kasvaessa katupölypäästö kasvaa."(s. 3)

Tässä onkin pureksimista. Katukuilut ja umpikorttelit, joiden avulla oli tarkoitus tuoda lisää kaupunkia Helsinkiin, ovatkin nyt vakavan ongelman edessä: "Ilmanlaadun kannalta kaupunkisuunnittelun tärkeimmät reunaehdot on määritelty lainsäädännöllä. Ulkoilmalle asetetut terveysperusteiset raja- ja ohjearvot eivät saa ylittyä alueilla, joissa asuu tai oleskelee ihmisiä." (mt.) Ongelma ei ratkea sillä, että oletamme kaikkien autojen olevan pian sähköautoja tai hiekoituksen olevan pian ilmastomuutoksen vuoksi historiaa. Vaikeusasteita lisää vielä se, että melunsuojauksen kannalta toimiva korttelirakenne on taas ilmanlaadun kannalta ongelmallinen.

Mitä tämä merkitsee bulevardeille ja sen myötä kaupunkikaavalle? Ehkä sitä, että bulevardit saavat jäädä odottamaan parempia ilmoja, ja yhdyskuntarakenteen tiivistäminen aloitetaan jostain muualta? Watch your step!  Tähän asiaan kannattaa vielä palata, mutta kiinnostavaa tässä on nyt tiedon kummallinen rooli osana suunnittelua. Tanskalainen suunnitteluteoreetikko Bent Flyvbjerg tuli aikanaan tunnetuksi kirjallaan Rationaalisuus ja valta (1991). Hänen mukaansa tutkijat kutsutaan mukaan vasta siinä vaiheessa kun poliittinen päätös on jo tehty, jolloin heidän tehtäväkseen jää rationalisoida se. Esimerkkinä hän käytti mm. Aalborgin bussiasemaa, josta laadittu selvitys päätyi esittämään juuri sitä paikkaa, johon kaupunginjohtaja oli alunperin päättänytkin sen tulevan. Viisaita nuo kaupunginjohtajat!

Aivan näin raadollista Helsingin suunnittelu ei sentään näytä olevan. Niin liito-oravaselvityksen tehneet Esa Lammi ja Pekka Routasuo kuin Ilmatieteen laitoksen tutkijat ovat varmasti tehneet rehellistä työtä, eikä heidän ole tarvinnut vääntää tuloksiaan yleiskaavastrategian mukaisiksi. Tieto tuntuu kuitenkin olevan koko ajan liian myöhässä, ikään kuin sen roolina ei olisikaan muodostaa reunaehtoja tai perustaa suunnittelulle vaan ainoastaan osoittaa, että tätäkin asiaa on kyllä tutkittu. Vaikuttavuus onkin sitten kokonaan toinen juttu.

Tarinoita takapihalta 4: Kyllä kansa tietää

Kansalaiset verikarttaa tutkimassa (Kuva KL)

 Kun Helsingin edellistä yleiskaavaa 2002 ryhdyttiin valmistelemaan, suunnittelijat tekivät heti kättelyssä pahan taktisen virheen. Tonttimaan tarve oli käynyt ilmeiseksi muuttoliikkeen käynnistyttyä, joten yleiskaavatoimistossa käytiin tiheällä kammalla läpi koko Helsingin kartta, jotta löydettäisiin mahdollisia täydennysrakentamiskohteita. Nämä alueet merkittiin punaisella, jotta muutoksesta saataisiin havainnollinen kokonaiskuva. Tarinan mukaan silloinen virastopäällikkö Paavo Perkkiö olisi keksinyt kartalle leikkisän nimen "verikartta". Oli miten oli, tämä nimitys alkoi kiertää kaupunkilaisten keskuudessa - erityisesti niiden, jotka eivät olleet erityisen ihastuneita tiivistämisestä ja viheralueiden ottamisesta rakentamiseen. Kun vastustus alkoi kasvaa ja näkyä mediassa, poliitikot hermostuivat ja sanoutuivat irti suunnitelmasta, nimittäen sitä virkamiesten sormiharjoitukseksi. Mitä se tietysti olikin.

Nyt käynnissä olevan yleiskaavatyön yhteydessä suunnittelijat ovat oppineet läksynsä, ja toki heillä on myös käytössään kehittyneempää tekniikkaa. Sen sijaan että olisivat tehneet oman ehdotuksen he avasivat verkkoon vuorovaikutteisen karttakyselyn, jolla kaupunkilaiset saivat itse etsiä sopivia täydennysrakentamiskohteita ja merkitä ne kartalle. Toki he saivat myös osoittaa tärkeinä pitämiään virkistys- ja luontoalueita sekä esittää mm. kohennettavia kohteita ja tärkeitä yhteyksiä. Kyselyyn vastasi noin 4700 kansalaista, ja he tekivät noin 33 000 merkintää. Suhteessa kaupungin kokoon se on tietysti vähän, alle prosentti, mutta toisaalta paljon enemmän kuin mihinkään yleisötilaisuuteen saataisiin houkuteltua. Kaupunkisuunnitteluvirastolta tuskin stadionkeikan heittäminen onnistuisi.

Kansalaisten verikartta (Kuva Mapita Oy)

Ja kyllähän kaupunkilaiset paikkoja löysivät. Oheinen kuvakaappaus on yleiskaavasivustolta löytyvästä käyttöliittymästä, jonka on toteuttanut alkuperäisen kyselynkin vuonna 2013 tuottanut Mapita Oy. Käyttöliittymässä on mahdollista valita karttanäkymään erilaisia vastaajien valitsemia vaihtoehtoja, joista tässä on valittu "paikka tai alue asuntorakentamiselle". Kuten nähdään, KSV on tehnyt värivallankumouksen: kun rakentaminen on aikaisemmin tavattu merkitä joko ruskealla tai punaisella, nyt se onkin vihreää tai sinistä. Tärkeät luontokohteet ja virkistysalueet taas ovat punaisia tai vaaleanpunaisia. Kansalaisten verikartta on siis saanut viherpesun.

Kun merkintöjä tarkastelee lähempää ja avaa useampia vastausvaihtoehtoja, niissä on helppo huomata ristiriitaisuuksia. Osa vastaajista on valmis rakentamaan joka niemeen ja notkoon: Keskuspuistosta, Seurasaaresta, Kaivopuistosta ja Töölönlahdelta löytyy hyviä tonttipaikkoja, eikä huono ole Hietaniemen hautausmaakaan: hiljaisia ja hyvämaineisia naapureita. Yhtä monelle tai useammalle nämä paikat ovat tietysti tärkeitä luonto- tai virkistyskohteita.

Keskuspuiston rakentajat ja rauhoittajat (Kuva Mapita Oy)

Tässä ei ole tietysti sinänsä mitään yllättävää: kun kysytään mielipiteitä, mielipiteet vaihtelevat. Toisaalta on mielenkiintoista havaita, kuinka veristä taistoa käydään esimerkiksi Keskuspuistossa, jossa moni näyttää vihreää valoa rakentamiselle, mutta yhtä moni haluaa panna sille stopin. Kaupunkisuunnittelu on aina tällaisten ristiriitojen edessä, eikä suunnittelija tai päätöksentekijä voi vain seurata kansan näin ilmaisemaa tahtoa. Toisaalta jos merkinnät selvästi keskittyvät johonkin tai puuttuvat jostain, se voi antaa tärkeän viestin. Esimerkiksi bulevardisointi ja väljien risteysten rakentaminen tuntuisi saavan kaupunkilaisten kannatuksen ainakin tämän kyselyn mukaan.

Ennen kuin mistään kyselystä kannattaa tehdä johtopäätöksiä, tulisi kuitenkin aina tarkistaa mitä oikein on kysytty ja ennen kaikkea mitä vaihtoehtoja on annettu. Jos tutkija haluaa saada neutraalin käsityksen siitä, miten ihmiset ajattelevat jostain aiheesta, hänen tulee pyrkiä olemaan ohjaamatta vastauksia mihinkään suuntaan. KSV:n kyselyssä tällaisesta ei ollut kyse, vaan ihmiset haluttiin pikemminkin saada mukaan etsimään lisärakentamisen paikkoja sillä lähtöoletuksella, että Helsinki kasvaa voimakkaasti ja nimenomaan sisäänpäin. Kuusi ensimmäistä vaihtoehtoa liittyvät tähän: asuntorakentamisen paikkojen lisäksi pyydettiin merkitsemään rakentamista kaipaavia kadunvarsia, liian isoja toreja tai aukioita, alueita, jotka eivät ole virkistykselle välttämättömiä, ja paikkoja toimistoille ja palveluille. Seuraavat kaksi vaihtoehtoa olivat laadultaan kehitettävät mutta tärkeät virkistysalueet ja sellaisenaan ainutlaatuiset luontoalueet, joilla on haettu ikään kuin"väistettäviä" alueita. Näin ollen ei ole kovin yllättävää, että täydennysrakentaminen on saanut näinkin vahvan roolin kyselyssä.

Milanon CityLife (Havainnekuva Rainer Schmidt Landschaftsarchitekten)

Yksi vaihtoehto kyselystä puuttuu kuitenkin kokonaan: uudet viheralueet. Se ei ole ehkä tullut kyselyn laatijoiden mieleenkään, tai sitten se on koettu niin räikeästi valitun tiivistämislinjan vastaisena, ettei sitä ole haluttu edes tarjota. Lähtökohtaisesti siinä ei ole kuitenkaan mitään kummallista, eikä se ole myöskään ristiriidassa yleiskaavan tavoitteiden kanssa. Maailmalla on varsin tavallista, että suuriin kaupunkikehityshankkeisiin liitetään myös uusia viheralueita. Esimerkiksi Milanon kaksi tuoreinta jättihanketta, Porta Nuova ja CityLife, sisältävät molemmat saman konseptin: tehokasta ja korkeata rakentamista sekä uusi suuri puisto. Tietysti niissä on kyse myös strategiasta, jolla hankkeet saadaan helpommin hyväksyttäviksi. Tärkeää on kuitenkin itse ajatus: kun rakentaminen on riittävän tiivistä (ja myös korkeaa), viheralueita voidaan jopa lisätä, vaikka kaupunki kasvaisi. Tiiviin kaupungin edut eivät nimittäin seuraa rakentamiseen varatusta maa-alasta vaan ihmisten ja palvelujen läheisyydestä ja hyvistä liikenneyhteyksistä. Viheralueet tulisi nähdä aktiivisena osana urbanismia, ei vain jonain säilytettävänä, uhrattavana tai kierrettävänä.

Mutta jos palataan kyselyn tuloksiin, mielenkiintoinen kysymys on, millä tavalla ne ovat vaikuttaneet nyt nähtävillä olevaan kaavaluonnokseen. Kun mielipiteet ovat usein ristiriidassa, se voi periaatteessa antaa suunnittelijalle vapauden ratkaista asiat omalla tavallaan vedoten samalla siihen, että kansalaiset ovat saaneet äänensä kuuluviin. Tuore apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki toteaakin, että kaupunki on nyt pyrkinyt kehittymään kuuntelemalla asukkaitaan, joskin parannukseen on vielä varaa. "On tärkeää, että kuuntelemme asukkaita ja kysymme asioita heidän näkökulmastaan jo varhaisessa vaiheessa kun uutta aluetta suunnitellaan tai kun jotain uutta rakennetaan vanhalle alueelle." (Svenska Yle nyheter 9.1.2015)

Mielipiteitä Turunväylän ympäristöstä 

Mutta onko näin todella tapahtunut? Katsotaanpa tarkemmin aiemmissa blogikirjoituksissani tutkimaani Munkkiniemen-Munkkivuoren-Talin aluetta. Tässä kuvakaappauksessa on auki uusi asuntorakentaminen, kadunvarsirakentaminen, tärkeät virkistysalueet ja ainutlaatuiset luontoalueet. Turunväylän varren rakentaminen saa selvästi kannatusta, ja etenkin sen ja Huopalahdentien risteys koetaan epämiellyttävänä. Sen sijaan kansalaiset eivät pidä Talin golfkentän säilyttämistä näin lähellä kaupunkia perusteltuna, sen kohdalla on varsinainen ryväs antaa mennä -merkintöjä. Toisaalta sen virkistyksellinen arvo saa myös jonkun verran kannatusta. Myös Munkinpuistossa moni näkee potentiaalia, vaikka sen ydinalue halutaan jättää rakentamatta. Jonkin verran haluja on myös Ritokalliontien eteläpuolisen metsän rakentamiseen, joskin täällä suojelijat ja virkistäytyjät ovat enemmistönä.

Kun tätä verrataan arkkitehti Tapani Rauramon Kaupunkisuunnitteluvirastolle tekemään luonnokseen, voidaan havaita, että Talin golfkenttä on jätetty käytännössä kokonaan rauhaan. Munkkiniemen molemmat puistoalueet on säilytetty, ja rakentamista on sijoitettu lähinnä Turunväylän paikalle suunnitellun bulevardin varrelle sekä muutama arka talo Munkinpuiston reunaan. Sen sijaan Munkkivuoren ympärillä sijatseva metsikkö on rakennettu käytännöllisesti katsoen kokonaan. Niinpä, kaupunkisuunnittelussa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut kaupunkilaiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Lopuksi kohdistetaan katse Munkkivuoren pohjoispuolella sijaitsevaan lähiliikuntapuistoon. 10.10.2014 päivätyssä luonnoksessaan Tapani Rauramo on jatkanut Teljäntietä kehäväyläksi, jonka ympärille on ryhmitelty tiiviitä asuntokortteleita. Jo keväällä 2014 tehdyn liito-oravaselvityksen mukaan tämä on kuitenkin virkistysalueen lisäksi liito-oravan ydinalue, jollaisen hävittäminen tai heikentäminen on lain nojalla kielletty. Entä mitä siihen sanoivat kansalaiset jo 2013? Yksikään 33 000:sta merkinnästä ei ehdottanut tähän asuntorakentamista. Sen sijaan kolme vastaajaa näki tässä ainutlaatuisen luontokohteen, joka olisi säilytettävä sellaisenaan. Voivatko suunnittelijat ja päätöksentekijät enää selkeämpää viestiä saada? Kyllä kansa tietää.

Kuvista ja todellisuudesta

Helsingin Sanomat päätti tänä sunnuntaina valistaa lukijoitaan kertomalla, että arkkitehtien piirtämät kuvat eivät välttämättä toteudu sellaisenaan, vaan että suunnitelmat muuttuvat matkan varrella ("Havainnekuvasta tulee harvoin todellisuutta" 11.1.2015). Jutussa toimittaja Teppo Moisio kertoo myös, ettei "missään tunnelma ole tammikuun loskassa sama kuin kesäisissä havainnekuvissa".

YLE:n jutun kuvitusta. Yle Uutisgrafiikka / Helsingin kaupungin aineistopankki

Toimittajat ovat tehneet saman havainnon myös aiemmin. Yleisradio nosti tämän ongelman esille jo 19.7.2013 sekä nettisivuillaan että päivän pääuutisissa ("Arkkitehtien havainnekuvat myyvät karamellisia utopioita"). Toimittaja Laura Savolainen kertoi tuolloin meille, että "Arkkitehtien laatimissa havainnekuvissa vallitsee ikuinen kesä: puut vihertävät,  pastellin sävyiset rakennukset hehkuvat sinistä taivasta vasten ja tyylikkäiden ihmisten kasvoilta paistaa sula tyytyväisyys. Kuvista ei selviä, miltä rakennukset näyttävät, kun taivas on harmaa, sade piiskaa julkisivua ja toppatakkikansa rämpii loskassa."

Molemmissa jutuissa on kyllä haastateltu myös alan ammattilaisia. Ylen jutussa professori Jussi Murole myöntää, että kuvien ei ole tarkoituskaan olla realistisia, vaan kyseessä on taiteilijan näkemys tavoitteesta, johon pyritään. HS:n jutussa arkkitehti Tom Cederqvist vertaa havainnekuvia automainoksiin, joissa niissäkään ei kuvata autoa kuraisena talvipäivänä.

Kaikki tämä on tietysti totta, ei siinä mitään. Kaikki ideat eivät toteudu - onneksi - mutta silti niistä voi ja pitää tehdä kuvia. Myös suunnitelmat muuttuvat matkallaan luonnoksista hyväksytyiksi kaavoiksi tai rakennuslupakuviksi. Ja ympäristön tunnelma on tosiaan erilainen kesäisenä päivänä kuin loskaisena talvipäivänä. Silti tässä on jotain outoa. Miksi tämä pitää lehden lukijoille ja television katsojille kertoa? Ajatteleeko joku todella, että ensimmäisen idealuonnoksen pitäisi toteutua sellaisenaan, tai ettei suunnitelmia tulisi matkan varrella muuttaa? Toki ne muuttuvat usein huonompaan suuntaan, mistä Hartwall-areena on kuuluisa esimerkki: idea myytiin tunnettujen arkkitehtien havainnekuvilla, mutta lopullisen pöntön suunnitteli aivan toinen toimisto kopioimalla sen ratkaisuja aikaisemmista eurooppalaisista kohteista.

Mutta toki ne voivat muuttua myös parempaan suuntaan. Juuri siksihän suunnitelmat tehdään piirtäen ja mallintamalla, jotta niitä voidaan tarvittaessa muuttaa - se kun on halvempaa kuin itse rakennusten muuttaminen. Kun puhutaan "karamellisista utopioista", annetaanko ymmärtää, että arkkitehtien laatimissa kuvissa - jotka siis eivät ole yksi yhteen lopullisen toteutuksen kanssa - olisi jotain moraalisesti arveluttavaa? "Mikä on havainnekuvien kuluttajansuoja? Entä jos puistosuunnitelma ei toteudukaan?" toimittaja kysyy, ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Risto Rautava säestää: "Ei ollenkaan hyvä juttu".

HS:n jutun kuvitusta. Jukka Tikkanen Oy / Mika Ranta HS

Kuvien kuluttajansuoja? Nyt tunnutaan olevan oudolla tavalla visuaalisen kulttuurimme ytimessä tai pikemminkin sen tämänhetkisessä kipupisteessä. Arkkitehtuurikuvat ovat kuvia, jotka havainnollistavat sellaista, jota ei ole vielä olemassa, tai jota ei ehkä koskaan tulekaan olemaan olemassa. Katajanokan rantaan suunniteltua Herzog & Meuronin ristihotellia ei koskaan rakenneta, koska kaupunginvaltuusto hylkäsi sen. Tarkoittaako tämä sitä, että H&M:n laatimat havainnekuvat olivat valheita tai erehdyksiä? Mitä ylipäätään tarkoittaisi se, että arkkitehtien havainnekuvat olisivat realistisia?

Sitäkö, että niissä esiintyisi tammikuista loskaa ja pipopäisiä ihmisiä? Hetkinen: Suomessa on vielä toistaiseksi neljä vuodenaikaa ja kaksitoista kuukautta, joiden tunnelma, valaistus ja sää poikkeavat toisistaan. Millä perusteella yksi näistä kuukausista ja säistä olisi jotenkin todellisempi kuin muut? Onko lehdetön puu enemmän totta kuin lehdessä oleva puu? Tai mennään vielä pitemmälle: onko valokuva enemmän totta kuin tietokoneella tehty kuva, joka sekin koostuu yleensä osin valokuvista poimituita osista? Myös valokuvaa otettaessa valitaan vuodenaika, sää, valaistus ja kuvakulma. Myös valokuvaa käsitellään jälkikäteen esimerkisi Photoshopilla, jotta siihen saadaan haluttu tunnelma. Missä on valokuvien kuluttajansuoja, voisi siis kysyä. Johtaako Helsingin Sanomat lukijoitaan harhaan antaessaan ymmärtää, että Helsinki on vain hetkisen kaunis, ja pian räntää sataa taas? Olisihan noita kauniita kesäpäiviäkin ollut tarjolla vaikka kuinka, kun viime kesää muistelee.

Kuluttajansuoja on tietysti käsite, joka liittyy kulttuurimme nykyiseen kaupallistumiseen. Pidetään jotenkin luonnollisena sanoa, että kaikkea ostetaan ja myydään, myös kuvia. Kyllähän kuvia tietysti ostetaan ja myydään: meillä on esimerkiksi ammattimaisia taiteilijoita ja valokuvaajia, jotka elävät kuvillaan. Taiteilijoita tosin vain moukat syyttävät enää siitä, etteivät ihmiset tuollaiselta näytä, tai ettei tuollaista olekaan. Kuvat kun ovat olemassa kuvina. Kuluttajansuoja tarkoittaa näiden kuvien osalta lähinnä sitä, ettei niitä myydä valheellisesti jonkun toisen tekemänä eli siis väärennöksinä.

Arkkitehtikuvat poikkeavat tästä kuitenkin ratkaisevasti. Kuvilla havainnollistetaan yhtä tai useaa mahdollisuutta, jotta niistä voidaan käydä keskustelua, jotta niitä voidaan kehittää eteenpäin, ja jotta niistä voidaan tehdä poliittisia päätöksiä. Kaupunkisuunnitteluun ja rakennussuunnitteluun liittyvät havainnekuvat poikkeavat myös toisistaan, mitä ei HS:n jutussa osattu erottaa. Kaupunkisuunnittelussa päätetään muun muassa rakentamisen määrästä, rakennusten korkeudesta ja niiden sijoittamisesta, ei yleensä esimerkiksi julkisivuista tai parvekkeista. Näin ollen havainnekuvat eivät edes voisi olla "yksi yhteen" rakennetun todellisuuden kanssa; ne ovat pikemminkin reunaehtoja rakennussuunnittelulle. Rakennussuunnittelussa taas päätös tehdään rakennusluvan myöntämisen yhteydessä. Kukaan ei siis osta tai myy näitä kuvia, vaan päätöksentekijämme tekevät vastuullisia päätöksiä kaupunkilaisten edustajina. Heidän harkintaansa helpottamaan havainnekuvat kuten muukin liitemateriaali laaditaan. Julkaistut kuvat taas auttavat kaupunkilaisia pysymään hereillä siitä, minkälaisia muutoksia kaupunkiin ollaan suunnittelemassa.

Mutta on toki vaikeaa vastustaa kaupallisen kulttuurin leviämistä kaikille elämänalueille, myös politiikkaan. Ehkä arkkitehtienkin on pian otettava mallia autokauppiaista. Tiedättehän tuon tutun tekstin jokaisen mainoskuvan yhteydessä: "Kuvan auto lisävarustein". Arkkitehtikuviin voisi esimerkiksi ajatella seuraavanlaisia varoituksia: "Havainnekuva esittää yhtä mahdollista suunnitteluvaihtoehtoa, päätöksen asiassa tekee kaupunginvaltuusto" tai "Havainnekuva esittää rakennusten korkeutta ja sijaintia, rakennukset suunnitellaan erikseen." Ettei sitten tule valituksia siitä, mitä tulikaan ostettua.

Kuusi muistiota alkavalle vuodelle

Alkavan vuoden kunniaksi ja Italo Calvinon muistoksi (Kuusi muistiota alkavalle vuosituhannelle 1993) ajattelin tehdä jotain vähän vaatimattomampaa: nostaa esille kuusi teemaa, jotka ovat mielestäni kaupunkisuunnittelussa sekä vaiettuja tai väärinymmärrettyjä että keskeisiä - siis jotain, joiden haluaisin siirtyvän seuraavalle vuodelle, tai miksei seuraavalle vuosikymmenellekin. Seuraavan vuosisadan - vuosituhannesta puhumattakaan - vaihtumista en ole enää näkemässä, joten jääkööt nämä suuremmat teemat (keveys, näkyvyys, nopeus, täsmällisyys, moninaisuus) toistaiseksi vielä Calvinon harteille, joskin niistä jokainen on tärkeä myös kaupunkisuunnittelussa.

1. Köyhät ovat aina keskuudessamme

Suomalainen ja pohjoismainen kaupunkisuunnittelu on pitkään ollut osa vahvaa hyvinvointivaltiota: kaikille on pyritty tarjoamaan asunnot, päivähoito, koulutus, terveydenhoito ja mahdollisuus virkistykseen ja kulttuuriin, missä he sitten asuvatkin. Jopa työpaikkojen synnyttäminen on nähty valtion tehtäväksi. Kaupunkisuunnittelun tehtävänä on ollut tämän hyvinvointivaltion tilallinen suunnittelu: sen miettiminen, mihin sijoitetaan asunnot, päiväkodit, koulut, terveysasemat ja puistot, ja miten niiden väliset liikenneyhteydet saadaan järjestettyä. Tulonsiirrot ja ilmaiset tai subventoidut palvelut ovat lieventäneet tuloeroja, ja tilallisesti ne kätkettiin sijoittamalla kaikki samoihin kouluihin ja sekoittamalla omistus- ja vuokra-asuntoja samoille alueille. Se kaikki synnytti illuusion, että olemme suunnittelemassa vain ihmisille, joilla on korkeintaan biologisia eroja, kuten ikä tai vammaisuus: niinpä olemme suunnitelleet korttelileikkipuistoja, turvallisia kouluteitä ja esteetöntä ympäristöä.

Nyt se kaikki on muuttunut. Emme enää elättele illuusiota koko maan pitämisestä asuttuna siten, että samat palvelut olisivat kaikkialla yhtä helposti saavutettavissa, ja että vielä se työpaikkakin löytyisi. Suomi on jakautunut kasvaviin kaupunkiseutuihin ja kutistuviin kaupunkeihin ja maaseutuun, joissa elämisen edellytykset alkavat hiipua. Uusi, tietointensiivinen talous on hyötynyt laadukkaasta koulutuksestamme, mutta sille on tyypillistä myös tuloerojen kasvattaminen. Niinpä olemme saaneet tottua äkkirikastuneisiin yrittäjiin ja köyhien köyhtymiseen, mikä tilallisesti näkyy segregaationa, asuinalueiden jakautumisena haluttuihin ja niihin, joista valitsemaan kykenevät muuttavat pois. Näihin siirretään vastaavasti niitä, joilla ei ole muuta paikkaa minne mennä. Entistä enemmän nämä sijoitettavat ovat myös maahanmuuttajia, joilla ei ole huippujohtajien kuten Stephen Elopin resursseja ja valinnanvaraa. Uusi aika näkyy myös siinä, että kerjääminen viimeisenä elinkeinona on saapunut näillekin raukoille rajoille.

Niin politiikka kuin kaupunkisuunnittelukin ovat olleet ihmeissään tämän kehityksen edessä. "Kerjääminen ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin", julisti kaupunginjohtaja Pajunen vuonna 2010 keskellä kiivasta keskustelua romanikerjäläisistä, heidän leiriensä purkamisesta ja heidän lähettämisestään "kotiin". Pajuselta jäi huomaamatta, että se kuuluu nimenomaan eurooppalaiseen kulttuuriin, nyt enemmän kuin koskaan. Olen nyt elänyt Milanossa kolme kuukautta, ja täällä on täytynyt tottua siihen, että kerjäläiset ja kaduilla nukkuvat ovat osa kaupunkia, eikä kukaan kiinnitä siihen enää huomiota. Toinenkin ääripää on täällä nähtävissä: Uuteen City Life -megaprojektiin kolmine pilvenpiirtäjineen tähtiarkkitehti Zaha Hadid on suunnitellut asuinkorttelin, joka aivan oikeasti on eristetty ympäristöstään niin muurein kuin verkkoaidoinkin. Suomeen tämä gated communities -ilmiö ei ole vielä saapunut, mutta se on kyllä tulossa; Suomen ympärillä ei ole enää muureja.

Kaupunkisuunnittelun niin kuin politiikankin ongelmana on se, ettei se voi poimia vain rusinoita pullasta ja suunnitella vain kivaa ympäristöä kaikille, kuten olemme hyvinvointivaltiossa tottuneet tekemään. Kun elämisen edellytykset muualla vähenevät, kaupunkeihin pakkautuu niin hyvä- kuin huonompiosaisiakin, ja he sekä eristäytyvät omille alueilleen että elävät entistä lähempänä toisiaan. Joidenkin kaupunkien yritykset siirtää huonompiosaiset pois näkyvistä esimerkiksi kieltämällä kerjääminen ja sakottamalla siitä ovat irvokkuudessaan samalla surkuhupaisia. Globaalissa maailmassa ei ole enää sellaista paikkaa kuin "pois".

2. Kaupunki ei ole kukkaruukku

1990-luvun alussa olin vetämässä tutkimushanketta, jossa yritimme ymmärtää lisääntyvän ympäristökeskustelun vaikutusta kaupunkisuunnitteluun: miten arkkitehdit mielsivät ympäristöongelmat, miten he niistä puhuivat ja kirjoittivat, ja miten heidän tulisi niihin suhtautua? Kaikille se ei ollut helppoa, sillä ympäristön käsite tarkoitti arkkitehdeille aivan eri asiaa kuin esimerkiksi biologeille tai ympäristöpoliitikoille. "Nykyään talo saa olla minkä näköinen tahansa, kunhan se ei saastuta", puhisi yksi rakennusvalvonnassa työskennellyt arkkitehtikollegani. Toisaalta kun tapasin kerran tunnetun luontomiehen Kauri Mikkolan, hän esitti minulle yllättävän kysymyksen: "Onko teidän laitoksellanne pohdittu lainkaan ympäristöä?" Yllättävän siksi, että opettamani pääaineen nimi oli tuolloin ympäristönsuunnittelu.

Nykyään ympäristökysymykset ovat toki lyöneet itsensä läpi kaiken suunnittelun ja politiikan: jokainen suunnittelija muistaa mainita kestävän kehityksen ja perustella vaikkapa yhdyskuntarakenteen tiivistämisen ja raideliikenteeseen tukeutumisen energiankulutuksen ja päästöjen vähentämisellä. Uusin käsite ekosysteemipalvelut on myös rantautunut suunnittelusanastoon, vaikkakaan sen sisältöä ei vielä juuri avata. Luonnonsuojelun ja ekologian sanasto kytketään yhä vielä lähinnä viheralueisiin, vaikka luonnonlait ovat toki voimassa koko kaupungissa.

Tämä vastakkainasettelu toisaalta kaupungin/kulttuurin/rakennetun ympäristön ja toisaalta luonnonympäristön välillä on ehkä sitkeimpiä käsitteellisiä dualismeja, joka vaivaa niin kaupunkisuunnittelua kuin kulttuuriamme yleensäkin. Ihminen uskoo olevansa järkevä olento, joka rakentaa itselleen tarpeitaan vastaavan ympäristön, ja kaupunkisuunnittelijat ovat tässä innolla mukana. Funktionalismin perinteen mukaisesti ympäristö jaetaan kaavoittamalla erilaisiin alueisiin, joille määritellään pääkäyttötarkoitus, esimerkiksi asuminen (A), julkiset (Y) ja kaupalliset (K) palvelut. Myös viheralueet määritellään yleensä tästä ihmiskeskeisestä perspektiivistä käsin virkistysalueiksi (V). Luonto on kuin kukkaruukkuun sijoitettu kasvi, vihreä elementti ruskean keskellä, kuten kaavojen väritkin antavat ymmärtää.

Luonto on kuitenkin erikoinen kumppani, eräänlainen kaunotar ja hirviö. Sitä on kaunis katsella hoidettuna puistona rakentamisen lomassa, ja kaupunkimetsissä on mukava lenkkeillä. Luonto näyttää kuitenkin usein myös hirviömäiset puolensa. Milanon vierailuni aikana sain todistaa yhtä tällaista näytelmää: loppumattomat sateet saivat joet tulvimaan, ja erityisesti Genovan kadut muuttuivat mutaviemäreiksi, vieden mukanaan niin autoja, taloja kuin ihmisiäkin - jo useamman kerran tämän syksyn aikana. Samalla liian lämpimät talvet ovat suosineet tuhohyönteisiä, joiden ansiosta kaksi kolmasosaa oliivisadosta on kuluneena vuonna menetetty. Etelä-Euroopassa saadaan jo konkreettisesti tuntea, mitä ilmastonmuutos tarkoittaa - ja mitä se maksaa.

3. Vuorovaikutus ei ole informointia

Vuorovaikutteisuus ja dialogi ovat nykyään avainsanoja kaikessa politiikassa, eikä kaupunkisuunnittelu ole poikkeus. Vuorovaikutteisuutta on luvattu niin lainsäädännössä kuin suunnittelijoiden puheissakin. On tarjottu seminaareja ja työpajoja, on oltu "hetkiä suunnittelijoina" ja "hetkiä kriitikkoina" - mutta kun päätöksenteon hetki on tullut, osalliset ovat saaneet usein huomata jääneensä osattomiksi. Ei kaupunkisuunnittelijoita toki tarvitse tästä erityisesti syyttää, sillä sama ilmiö on nähtävissä kaikkialla. Kun puoluejohtaja näkee kannatuksensa hiipuvan, hän syyttää siitä mediaa ja kokee, ettei sanomaa ole kyetty riittävästi "välittämään äänestäjille". Sanomassa itsessään ei ole tietenkään mitään vikaa.

Itse asiassa miedän jokaisen kannattaa katsoa tässä suhteessa peiliin: emmekö menekin usein vuorovaikutustilanteisiin sillä mielellä, että toivomme toisten ymmärtävän asian omalla tavallamme ja olevan sen jälkeen samaa mieltä kanssamme? Jos näin ei käy, emme ole mielestämme osanneet selittää tai "avata" asiaa riittävästi. Harvoin otamme sen asenteen, että haluaisimme oppia toisilta tai haluaisimme heidän haastavan oman ajattelutapamme tai sen päätöksen tai suunniteman, johon olemme päätyneet. Haluamme pikemminkin informoida tai jopa opettaa heitä.

Se ei ole kuitenkaan yleensä hyvää argumentointia eikä edes hyvää retoriikkaa. Jos suunnittelija kertoo minulle, mitä Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanotaan, en ole siitä erityisen ihastunut. Paitsi että se on turhaa vaivannäköä (koska toki tunnen sen), koen sen alentuvana. Jos hän puhuttelee minua yhtenä monista, en ole siitäkään erityisen ihastunut, koska koen itseni yksilöksi. Eivätkä nämä odotukset tietenkään koske vain minua alan ammattilaisena, vaan meistä jokaista, sillä jokaisella on oma asiantuntemuksensa ja yksilöllisyytensä. Puhe, joka ei kohtaa kuulijaansa, kannattaa jättää puhumatta. Silloin ei ainakaan synny illuusiota, että tässä vuorovaikutettaisiin. Mutta parempi on tietysti yrittää kohdata yleisönsä ja altistua sille vuorovaikutukselle.

Meille tutkijoille toistemme haastaminen on tavallaan akateeminen velvollisuus. Mutta ihmisiä mekin olemme: haluaisimme saada työllemme arvostusta ja julkaisuillemme kiitosta. Kun saamme ammattimaisilta arvioijilta kovaakin kritiikkiä käsikirjoituksistamme, se tuntuu ensin pahalta. Mutta silloin ei auta muu kuin ottaa kynä kauniiseen käteen ja miettiä, mitä tästä voisi oppia. Kun opiskelijamme saa väitöskirjansa valmiiksi, palkkaamme hänelle vastaväittäjän, jonka tehtävänä on panna hänet lujille. Kun kaikki on ohi, he eivät kuitenkaan eroa vihollisina, vaan väittelijä järjestää juhlat vastaväittäjän kunniaksi, ja siinä tilaisuudessa kaikki kehuvat toisiaan. Ehkä tällainen vanha akateeminen käytäntö olisi mahdollista siirtää myös muihin organisaatioihin?

4. Kaupunki ei kasva

Jos kuvittelemme luonnon olevan hallittavissa ja istutettavissa kukkaruukkuun, itse kaupunkiin sijoitamme melko erikoisia käsitteitä, jotka ovat peräisin luonnosta. Kaupungit esimerkiksi kasvavat. Kaupunkia kuvataan myös kudoksena ja liikenneväyliä sen verisuonistona. Onnistunut kaupunkipolitiikka taas saa kaupungin kukoistamaan, ja toimenpiteet sen kehittämisksi tuottavat hedelmää. Tosinaan puhutaan vähän hienostuneemmin kaupungista orgaanisena kokonaisuutena.

Metaforista emme tietenkään pääse eroon, ja on luonnollista että aikaisempien kulttuurien sanasto kulkeutuu osaksi nykykieltä. Metaforissa on kuitenkin eroja: jos valtionpäämiestä ei enää juuri yhdistetä tähän ruumiinosaan, kaupungin kasvu on hankalampi ilmaisu. Retoriikan tutkija Chaïm Perelman nimittää sen kaltaisia käsitteitä "uinuviksi metaforiksi", jotka ovat niin tuttuja, ettei niihin juuri kiinnitä huomiota, mutta joihin kuitenkin liittyy vielä sivumerkityksiä, joista ei oikein pääse eroon. Esimerkiksi kasvu on agraarista kulttuurista kotoisin olevalle kansalle positiivinen asia, toisin kuin kuihtuminen, jossa on aina epäonnistumisen ja katovuoden sivumerkitys. Kun ympäristökeskustelun yhteydessä alkoi käydä ilmeiseksi jatkuvan kasvun mahdottomuus, oli pakko lanseerata niinkin absurdi käsite kuin "nollakasvu", jotta siihen saataisiin mukaan tämä positiivinen pohjavire.

Vaikka kaupungin muutoksella ja kasvin tai eläimen kasvamisella on toki joitain yhteisiä piirteitä, kasvun metafora on silti aivan perustavalla tavalla harhaanjohtava. Kaupungissa on käytännössä kaikki suunniteltua, kun taas luonnontieteessä sellaiset teoriat kuin "älykäs suunnittelu" joutavat romukoppaan. Kaupunki on juuri sellainen kuin olemme päättäneet tai sallineet sen olevan, ainakin fyysisiltä puitteiltaan. Valtaosassa rakennushankkeista on takana kaava ja rakennuslupa, jotka on demokraattisesti hyväksytty. Ihmisten toimintaa emme tietenkään voi tarkasti suunnitella, mutta sitäkin voimme monessa mielessä suunnata ja ennakoida. Ihmiset eivät esimerkiksi yhtäkkiä päätä suuntautua Viikkiin ja rakenna sinne asumuksiaan, tai huomaa sen jälkeen Kalasatamaa ja Jätkäsaarta oivalliseksi paikaksi kotiensa pystyttämiseen. He suuntautuvat pääkaupunkiseudulle opiskelun ja työpaikkojen perässä, ja suunnittelun ja rakentamisen kautta voimme ratkaisevasti päättää, missä ja millaisessa ympäristössä täällä asutaan ja missä ei. Miljoona ihmistä muuttaa vuosittain Suomessa, ja he hakeutuvat itselleen mieluisaan ympäristöön, johon heidän resurssinsa riittävät. Rakennettu ympäristö on kuitenkin suhteellisen pysyvä, ja asunnot täyttyvät kyllä.

Luontometaforien vaarallisuus on ehkä ennen kaikkea siinä, että ne ikään kuin vapauttavat meidät vastuusta, jos jokin menee pieleen: "shit happens". Näin ei tarvitse pysähtyä pohtimaan, miksi näin päätimme, ja olisimmeko voineet päättää toisin.

5. Liikenne ei ole virta

Jos kaupunki nähdään kasvina, myös liikenne sen liikkuvana osana yritetään usein ymmärtää luonnollisena osana kaupunkia, virtana. Jo virtaava veri kaupungin verisuonistossa antaa ymmärtää, että liikenne tuo kaupunkikudokseen sen tarvtsemaa happea, jota ilman se ei tule toimeen. Tämä on jälleen osa totuutta: asuinalueet eivät enää tuota itse omaa energiaansa ja muuta tarvitsemaansa, vaan ne ovat riippuvaisia yhteyksistään muuhun yhdyskuntaan. Jos liikenne ei pääse virtaamaan ja syntyy tukos, tämä elämänlanka katkeaa. Kuoleeko kaupunki silloin? Ei sentään. Entä jos liikenne nähdäänkin virtaavana vetenä, joka kastelee asuinalueiden ja työpaikka-alueiden puutarhoja? Silloinkin liikenteeseen suhtaudutaan kunnioittavasti ja peläten. Jos virranuoma padotaan, seurauksena on veden leviäminen ympäröiville pelloille ja kaduille, kuten tulvien aikaan nähdään.

Virralla ja liikenteellä on kuitenkin tietty ratkaiseva ero. Virralla ei ole mitään päämäärää, se ei pyri esimerkiksi pääsemään mereen. Se on täysin välinpitämätön meidän taloudellisten tai inhimillisten murheittemme suhteen: se kastelee surutta pellot ja talojen alapohjat. Vesi ei opi: se ei esimerkiksi päätä seuraavan kerran virrata jostain muualta, jos se tietää padon olevan vastassa. Tässä mielessä virta on hirviö, vesipeto.

Liikkuvat ihmiset ovat aivan erilaisia. Heillä on yleensä jokin päämäärä, ja he liikkuvat sitä kohti. Jos matka katkeaa ruuhkaan, autoilijat turhautuvat, mutta autot eivät suinkaan kasaudu toistensa päälle tai levittäydy pelloille ja asuntojen sisätiloihin. Ihmiset myös oppivat: jos ruuhka on toistuvasti edessä eikä autoille löydy pysäköintipaikkaa, he saattavat miettiä miten päämäärä muuten saavutettaisiin, ja he voivat toimia seuraavalla kerralla toisin. Liikenne voi olla suunnittelulle vaikea ongelma, mutta se ei ole hirviö. Ilman liikenteen suunnittelua ja väylärakentamista liikennevälineet olisivat aika voimattomia. Myös liikenteen seuraukset ovat siis meidän tarkoittamiamme tai ainakin sallimiamme.

6. Kaupunki ei ole kaupan

Kuten nimikin kertoo, kauppa on kaupungin olennainen ja välttämätön ominaisuus. Kaupungin historiallista syntyä on haettu niin maanviljelyksestä ja sen edellyttämästä ja mahdollistamasta pysyvästä asutuksesta kuin myös itse kaupasta, karjamarkkinoiden paikoille syntyneistä keskittymistä. Oli miten oli, kaupunki on riippuvainen niistä tavaroista, palveluista ja energiasta, joita sinne tuodaan ulkopuolelta. Kauppapaikat ja jakeluketjut ovat siten välttämätön osa kaupungin elämää, ja vain kaupallisten palvelujen tiheys ja monipuolisuus synnyttää sen tunnelman, jota moni urbaanista ympäristöstä hakee.

Samalla kauppiaille on kuitenkin syntynyt kiristysruuvi kaupunkisuunnittelussa ja politiikassa. Esimerkiksi kävelykeskustojen kehittäminen on usein hankalaa, jos paikalliset kauppiaat kokevat autoilevien asiakkaiden olevan heidän parhaita maksavia asiakkaitaan. Bent Flyvbjerg kuvasi kuuluisassa teoksessaan Rationaalisuus ja valta (1991) suunnittelijoiden epätoivoisia yrityksiä toteuttaa kävelykeskustaa Aalborgin kaupunkiin, jotka kilpistyivät kauppakamarin, paikallislehden ja jopa poliisin vastustukseen.

Pikku hiljaa pikkukauppiaat ovat tosin alkaneet huomata, että myös jalankulkijat käyttävät rahojaan kaupungissa, ja että heitä kiinnostaa suunnistaa nimenomaan kävelykeskustoihin niiden vilkkauden ja miellyttävämmän ympäristön vuoksi. Esimerkiksi Kööpenhaminen rohkea politiikka sulkea katuja ajoneuvoliikenteeltä ja vähentää pysäköintipaikkoja ei ole johtanut keskustan kuolemiseen, päinvastoin. Tosin uutena ongelmana ovat kaikkialle vyöryvät merkkiliikkeet, jotka ovat tekemässä kävelykeskustoista kovasti toistensa kaltaisia.

Viime aikoina on kuitenkin ryhdytty keskustelemaan uudesta ilmiöstä, itse kaupungin muuttumisesta kaupankäynnin kohteeksi. Toistensa kanssa globaalisti kilpailevat kaupungit kehittävät kävelykeskustojen lisäksi erilaisia kulttuuripalveluja ja houkuttelevia asuinalueita saadakseen uuden talouden yritykset ja niiden vaativat työntekijät kiinnostumaan kaupungista sijoitus- ja asuinpaikkana.  Kaupungin perinteisiä palveluja ollaan yksityistämässä, ja julkinen tila on saamassa yhä epämääräisemmän roolin kaupungissa: kun se aikaisemmin oli avoin kaikille ja myös erilaisten mielenilmausten näyttämö, se on pikku hiljaa kaupallistumassa tuotteiden esittelyn ja tiukemman kontrollin paikaksi. Voisiko ajatella, että kaupungista itsestään tulisi tavara markkinoille, jota myytäisiin ja ostettaisiin? Voisiko joku ostaa vaikkapa Helsingin, sehän on vain taskukokoinen metropoli? Itäkeskus ja Kamppi on jo myyty, samoin bussipysäkit. Kyse on vain mittakaavasta?

Henri Lefebre ilmaisi jo 1970-luvulla huolensa kehityksestä, jossa kaupungin käyttöarvo muuttuu vaihtoarvoksi. Teoksessaan Oikeus kaupunkiin (1970) hän peräänkuulutti kansalaisten oikeutta säilyttää kaupunki itsellään perustavanlaatuisena oikeutena, joka on verrattavissa muihin perustuslaillisiin oikeuksiin, kuten sananvapauteen ja omaisuuden suojaan. On todella tiettyjä ominaisuuksia, joita olemme tottuneet liitämään moderniin kaupunkiin, mutta joita nykyinen kehitys hivuttaen uhkaa. Jos myyn taloni tai maani, se tarkoittaa samalla, että minun on lähdettävä, ellen sovi uuden omistajan kanssa esimerkiksi niiden vuokraamisesta. Ajaminen pois kaupungista sen tultua myydyksi tuntuisi taas jotenkin absurdilta. Ateenalaiset ja roomalaiset ajoivat toki kansalaisiaan maanpakoon, ja keskiaikaiset kaupungit muureineen ja portteineen kykenivät rajoittamaan liikennettä sisään ja ulos. Me olemme kuitenkin tottuneet kaupunkiin, joka on perustavalla tavalla avoin, ja jonka julkiset tilat ovat kaikkien käytettävissä. Jos kaupunkilaisuuteen sisältyy velvoitteita kuten veronmaksua, siihen on sisällyttävä myös oikeuksia, joita voidaan hyvin nimittää oikeudeksi kaupunkiin. Mutta ehkä sitäkin on pakko nykyään puolustaa.