Suomalainen onni ja amerikkalainen unelma

Kävin pari viikkoa sitten New Yorkissa tapaamassa tytärtäni, joka on asunut ja kiertänyt pari vuotta pitkin ja poikin Yhdysvaltoja Ilta-Sanomien kirjeenvaihtajana. Syötyämme muutaman kerran ylikalliita aterioita aloin miettiä näiden kahden maan eroja. Muistin tunnetun amerikkalaisen kaupunkitutkijan Richard Floridan kirjat "luovan luokan" esiinmarssista ja paosta. Hänen mukaansa kaupunki on siinä vaiheessa vaikeuksissa, kun nuorella apulaisprofessorilla ei ole enää varaa ostaa kaupungista asuntoa. Ei siis riitä, että kaupunki pystyy houkuttelemaan koulutettua keskiluokkaa, joka on nykyisen talouden perusta; heidän olisi myös kyettävä elämään kaupungissa.

Apulaisprofessori ei ollut Floridalle vain satunnainen esimerkki, vaikka se toki edustaa keskiluokkaa. Keskiluokka on Yhdysvalloissa yleisemminkin vaikeuksissa: sittemmin presidenttiehdokkaaksikin pyrkinyt Elizabeth Warren kirjoitti vuonna 2003 yhdessä tyttärensä Amelie Warren Tyagin kanssa kirjan The Two-Income Trap, joka kuvasi keskiluokan kujanjuoksua: ensin vaimonkin (entinen housewife) oli mentävä töihin, sitten kuvaan astuivat luottokortit ja subprime-lainat, ja lopulta pää tuli vetävän käteen — mistä sivumennen sanoen joutui kärsimään koko maailma. Kuten sanotaan: kun Yhdysvallat yskii, koko maailma sairastuu.

Apulaisprofessori on kuitenkin avainryhmä myös siksi, että se edustaa koulutetun ja luovan luokan mahdollisuuksia uudistaa itseään. Apulaisprofessori on niin sanotun pätevöitymispolun (tenure track) ensimmäinen askel. Työhön valitaan tiukan kansainvälisen arvioinnin perusteella, vaikkei se ole edes vakinainen työpaikka. Palkka on Suomessa keskimäärin 5 541 euroa. Siitä edetään seuraavalle tasolle (associate professor) kahden kansainvälisen arvioinnin jälkeen, jolloin palkka nousee 6 500:een euroon. Aalto-yliopistossa palkat ovat jonkin verran suuremmat, 6 543 ja 7 883 (Lähde: Professoriliiton palkkaselvitys syksyltä 2025). Mutta jos arvioinnissa ei menesty, se on sitten farewell.

Entä Yhdysvalloissa? Se riippuu vielä enemmän siitä, minkälaiseen yliopistoon on päässyt töihin. Kysyin asiaa Claudelta, jonka amerikkalaisena luulisi tuntevan sikäläisen tilanteen. Hänen mukaansa julkisten yliopistojen apulaisprofessorit ansaitsevat keskimäärin 83 000 $ (nykyisellä kurssilla 70 700 €), yksityisten taas 95 000 $. Seuraavilla askelilla (associate professor, full professor), vuosipalkat ovat vastaavasti 122 000 $ ja 160 000 $ (104 000 € ja 136 000 €). Huippuyliopistojen kohdalla tilanne on toinen: esimerkiksi New York Universityn apulaisprofessori pääsee aloittamaan 130 000:n vuosipalkalla, ja full professor voi päästä jopa 277 000:een dollariin. Se on kuitenkin palkka, jota 98% ei saavuta koskaan, millään alalla.

Tässä ei ole kuitenkaan koko totuus. Florida otti laskelmissaan huomioon vain asumiskulut, mutta suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verrattaessa esiin nousee myös hyvinvointivaltio, jota Yhdysvalloissa puolustaa varsin harva. Jos NYU:n apulaisprofessorin palkka onkin 63% suurempi kuin Aallossa, tämä etu romuttuu jo asumiskustannusten kautta (esimerkiksi Brooklynissa 10 000/m2). Tähän on kuitenkin vielä lisättävä "hyvinvointivaltiopaketti", jonka esimerkiksi Suomeen muuttava saa automaattisesti hyväkseen: universaali terveydenhoito, subjektiivinen ja subventoitu päivähoito, ilmainen peruskoulu, ilmainen toisen asteen koulutus, ilmainen korkeakoulutus. 

USA:ssa työnantajan kustantama terveydenhoito (25 000/v.) maksaa työntekijälle keskimäärin 6 300/v, minkä lisäksi omavastuut ovat keskimäärin 3 500/v. Kaksilapsisessa perheessä kustannukset nousevat helposti kymmeneen tuhanteen, kun Suomessa selviää alle tuhannella. Päivähoito New Yorkissa maksaa yli 2 000 dollaria lasta kohti kuukaudessa, kun siitä selviää Suomessa kolmellasadalla. Peruskoulutuksen vertaaminen on hankalampaa: sekä Suomessa että Yhdysvalloissa peruskoulutus on periaatteessa ilmaista, mutta laatuerojen vuoksi amerikkalaiset vanhemmat suuntaavat hyvän koulupiirin alueelle (ja maksavat siitä 10-20 % enemmän asumiskuluja).

Korkeakoulutus tekee laskelmaan niin ison loven, että jätetään se syrjään; vaikka moni vanhempi avaa lapselleen "college fund"in, nuoret joutuvat usein itse ottamaan lainaa yliopisto-opinnoista selvitäkseen — se on jo sitten osa heidän omaa elämänprojektiaan. Tästä huolimatta laskelma on murhaava: kun lasketaan mukaan bruttopalkka, verot, eläkemaksut, asuminen, terveydenhoito ja lastenhoito (2 lasta), suomalaiselle Aalto-yliopiston apulaisprofessorille jää vielä muuhun elämiseen 9 765 euroa, kun taas NYU:n huippuyliopistoon päässyt jää tappiolle 57 463 dollaria (49 000 euroa).

Miten tämä on mahdollista? Palkansaajia täytyy ensinnäkin olla kaksi, eikä äitiyslomalle jäädä. Toiseksi asumisesta täytyy tinkiä: jo Brooklynin 10 000:n neliöhinnat ovat tehneet tämän gentrifioituneen alueen monelle tavoittamattomaksi. On varauduttava jopa 90 minuutin pendelöintiin Manhattanille, jossa yliopisto sijaitsee. Kolmanneksi lasten hankkimista lykätään tai siitä luovutaan kokonaan. New Yorkin hedelmällisyysluku onkin pudonnut 1,55:een (kansallisen luvun ollessa 1,7).

Floridan luovan luokan houkuttelu kaupunkeihin sisältää siis paradoksin, jonka hän on itsekin myöhemmässä tuotannossaan myöntänyt. Koulutusmahdollisuudet, keskiluokkaiset työpaikat, hyvät palvelut ja urbaani atmosfääri houkuttelevat kyllä nuoria ja koulutettuja kaupunkiin, mutta heidät hinnoitellaan helposti myös ulos. Yliopistojen tiedetään olevan teknologisen kehityksen ja innovaatioiden moottoreita, mutta niiden muuttuminen talouseliitin tyyssijoiksi rapauttaa juuri sen, mitä niiltä odotetaan.

Suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verratessa törmää usein kahteen kliseeseen, suomalaiseen onnellisuuteen ja amerikkalaiseen unelmaan. Emme itsekään oikein ymmärrä miksi olemme vuodesta toiseen tulleet valituiksi maailman onnellisimmaksi kansaksi. Selityksiä on haettu muun muassa saunasta, luonnosta ja luottamuksesta, mutta olennaista on varmaan ollut hyvinvointivaltion lupaus, joka on kantanut — ainakin tähän asti. Verovaroin kustannetut palvelut eivät ole olleet köyhäinapua vaan suurelta osin universaaleja.

Amerikkalainen unelma — ryysyistä rikkauksiin — ei sen sijaan lupaa mitään, mutta tavoitteena se on toki elähdyttävä. Se on pikemminkin erottautumiseen kuin yhteisyyteen perustuva narratiivi. 

Kaupunki kaupan

Kirjoitin 25.1. Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen Elielinaukion ja Asema-aukion suunnitelmista, joiden perusteluiden totesin olevan köykäisiä. Tämä vaatinee itsessään perustelun, sillä kyse ei ollut vain kevyestä heitosta. Kyse ei ole myöskään vain yhdestä hankkeesta vaan siitä, mitä kaupunkisuunnittelulle tapahtuu silloin, kun yksityinen aloite määrittää sekä kysymykset että vastaukset.

Elielinaukion suunnitelmassa on kyse niin sanotusta kumppanuuskaavoituksesta, jossa yksityisen tahon — tässä tapauksessa Elielinaukion kehitys Oy:n — idea uudesta toimisto- ja liikerakennuksesta on kulkemassa läpi kaupungin valmistelu- ja päätöksentekokoneiston.  Lähtökohtana ei siis ole aidosti avoin tilanne, jossa eri vaihtoehtoja punnittaisiin, ja jossa lopulta päädyttäisiin johonkin perusteltuun lopputulokseen. 

Koska sijoittajien ja kaupungin kumppanuus on olemassa vain yksityisen aloitteen toteuttamiseksi, se on myös lopputulos, johon suunnittelijoiden on päädyttävä, ja joka päätöksentekijöiden on hyväksyttävä. Suunnitelmasta on tähän mennessä järjestetty kutsukilpailu, sitä on valmisteltu voittaneen ehdotuksen pohjalta, ja 25.4.2025 kaupunkiympäristölautakunta hyväksyi asemakaavaluonnoksen äänin 11-2. Seuraava vaihe eli asemakaavaehdotus on lautakunnan pöydällä, ja lopullisen päätöksen tekee kaupunginvaltuusto. Odotettavissa on, että suunnitelma läpäisee vielä nämäkin vaiheet. Myös kaupunkisuunnittelussa pätee uponneiden kustannusten logiikka: kun johonkin on jo panostettu paljon, ei kai sitä enää lähdetä perumaan. Tämän tietävät toki myös kiinteistökehittäjät: kannattaa panostaa heti paljon, kuten järjestää arkkitehtikilpailu.

Elielinaukion-Asema-aukion suunnitelmassa on vielä toinenkin kiinnostava ominaisuus. Itse asiassa kyseessä ei ole yksi vaan kaksi suunnitelmaa. Kaupunki varautuu kaavan toteuttamiseksi 19,2 miljoonan euron kustannuksiin, joka sisältää katujen ja aukioiden rakentamisen, kunnallistekniikan, P-Elielin nykyisen paikoitusrampin purkamis- ja rakennuskustannukset, Asema-aukion uuden sisäänkäyntirakennuksen ja nykyisen sisäänkäyntirakennuksen purkamisen. Kyse ei siis ole kumppanuudesta, jossa kaupunki saisi rakennusoikeuden vastineeksi sijoittajat toteuttamaan tarvitsemiaan muutoksia Asema-aukiolle. Luonnollisesti kaupunki myös laskee hyötyvänsä myymällä rakennusoikeutta sekä perimällä vuokraa ja kiinteistöveroa. Mutta onko kyseessä vain kauppa, jossa kaupunki kaavoitusmonopolinsa turvin myy rakennusoikeutta ja julkista tilaa yksityisille sijoittajille? 

Julkisena toimijana kaupungin on ajateltava myös suoria vaikutuksia: millaista kaupunkia ollaan luomassa sen asukkaille ja muille kaupungin käyttäjille? Kaupunki ei ole yritys: rahan tulisi olla sille pikemminkin väline toteuttaa niin palveluja kuin hyvää ympäristöä. Onko tässä nyt syntymässä sellaista?

Juuri tässä kohtaa näkyy vaikeus kahden hankkeen integroinnissa samaan asemakaavaan. Asema-aukion kehittäminen osana kävelykeskustaa on nimittäin vaikutuksiltaan aivan toinen asia kuin toimistorakennuksen pystyttäminen Elielinaukion paikalle. Se näkyy hyvin esimerkiksi arvioitaessa kaavan sosiaalisia vaikutuksia, missä on keskitytty lapsiin ja nuoriin. Vaikutuksia tunnistetaan kuitenkin vain parantuvan liikenneympäristön muodossa (s. 46).

Entä toimisto- ja liikerakennus, eikö sillä ole vaikutuksia? Lasten ja nuorten ostovoima ei ole kummoinen, eikä nuorisoporukoita taatusti haluta liiketiloihin notkumaan. Se juuri on yksityisen ja julkisen tilan ero: asiakkaat saa valita vapaasti, mutta julkinen tila on avoin kaikille ihonväristä, iästä tai lompakon paksuudesta riippumatta. Yksityisten vartiointiliikkeiden lisäksi nuoria on hätistelty kauppakeskuksista kuulemma jopa korkeilla äänillä, joita aikuiset eivät kuule. 

Julkista tilaa ovat katujen ja aukioiden lisäksi myös julkiset liikennevälineet ja terminaalit. Ne ovat tärkeitä juuri lapsille ja nuorille, jotka haluavat keskustaan tapaamaan kavereitaan. Terminaalit ja niiden läheisyys toisistaan on tärkeää myös ikääntyneille. Fyysinen liikkuminen on heille raskaampaa ja hitaampaa, eikä pyöräily heikentyneen tasapainon vuoksi ole enää järkevää. Terminaalit eivät siis ole kävelykaupungin vastakohta, jota olisi "siivottava" viehättävämmäksi. Ne ovat sen olennainen osa nimenomaan lähellä kävelyalueita. Autoileville työntekijöille ja heidän johtajilleen läheisyys ei ole yhtä tärkeää.

Tähän liittyykin hankkeen erikoisin piirre. Jotta toimistotalo mahtuisi Elielinaukiolla, terminaalista olisi päästävä eroon, ja se on tarkoitus siirtää osaksi Kampin terminaalia. Suunnittelussa tällaisiin kaupungin käytettävyyttä selvästi heikentäviin ratkaisuihin joskus päädytään, mutta se tapahtuu yleensä jonkin vielä isomman edun hintana. Mikä se etu on? No...toimistotalo!

Aivan näin asiaa ei ole asiakirjoissa luonnollisestikaan esitetty. Sen sijaan niin suunnittelun perusteluissa kuin terminaalin siirtoa tutkineessa selvityksessä sanotaan suoraan, että "suunnittelun lähtökohtana on, että Elielinaukion terminaalia käyttävä bussiliikenne siirtyy Kamppiin ja Asema-aukiolla sijaitseva taksi-asema siirtyy Postikadulle" (s. 9). Se, minkä tulisi olla suunnittelun ja selvityksen tulos, onkin nyt niiden lähtökohta. Näin yksityisvetoisissa hankkeissa yleensä käy.

Mutta entä jos unohdamme lapset, nuoret ja vanhukset ja riisumme retoriikan turhasta tauhkasta, kuten "elävöittämisestä" tai "täydentämisestä"? Miten itse toimisto- ja liikerakennusta on perusteltu? "Alueen täydennysrakentamisella on tarkoitus lisätä keskustan toimitilatarjontaa ja vahvistaa keskustan työpaikka-aluetta." (s. 9). 

Työpaikat ovat toki tärkeitä, mutta kuten tiedämme, toimistotila ei vielä synnytä työpaikkoja. Uuden toimistotilan rakentaminen ei myöskään tarkoita sitä, että vuokralaiset olisivat uusia yrityksiä. Yhtä hyvin ne voivat siirtyä muista tiloista arvokkaammalle paikalle. Toimistotiloissa on käynnissä voimakas polarisaatio, jonka taustalla on pandemia ja uudeksi normaaliksi muuttunut hybridityö. Haetaan uutta ja laadukasta tilaa hyviltä paikoilta, mutta toisaalta vanhemmissa kiinteistössä vajaakäyttö kasvaa. Kun vain osa ajasta vietetään toimistolla, yritysten ei kannata maksaa vuokraa entisen kokoisista tiloista. Toisaalta jos työntekijöitä on jopa houkuteltava takaisin toimistolle, laadukkaat tilat ja niitä ympäröivät kaupungin palvelut ovat pääomaa. Epäilemättä tähän markkinarakoon Elielinaukion kehitys Oy tähtää.

Onko toimitilatarjontaa siis keskustassa liian vähän? Kokonaisuudessaan ei, kuten tuosta vajaakäyttöasteen noususta ja ennätysmäisestä yli 16 %:n tasosta voi päätellä. Se ei tietenkään tee Elielinaukion hankkeesta sijoittajien kannalta kyseenalaista — vaikka moni sekoittaa nämä toimitilamarkkinoiden ääripäät. Ongelma on kuitenkin siinä, että sijoittaja voi kääntää katseensa pois paitsi lapsista, nuorista ja vanhuksista myös niistä alueista, jotka nyt kärsivät vanhojen kiinteistöjen vajaakäytöstä. Kaupungilla ei tätä ylellisyyttä kuitenkaan ole. On huolehdittava paitsi kaikista kaupunkilaisista myös jälkeen jäävistä alueista, joiden uhkana on syventyvä segregaatio. Paradoksaalista onkin, että kaavaehdotus lupaa "elävöittää" paikan, joka on niin kaukana kuolleesta kuin Helsingissä vain voi olla. 

Keskusteluja tekoälykön kanssa

Tämä aika on täynnä ahdistusta, jonka ovat aiheuttanut tekoälyksi kutsutut generatiiviset kielimallit. Mistä tämä johtuu? Nehän tuottavat vain tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Koska teksti on alkanut meitä ahdistaa? Ne kirjoittavat myös aika ystävällisesti, jopa kehuvat, toisin kuin ihmiset sosiaalisessa mediassa. Ne eivät siis ole toksisia, toisin kuin vaikkapa X, josta kannattaakin pysyä kaukana.

Ehkä ahdistuksen takana on freudilainen Unheimlich: ne ovat vähän liian hyviä, olematta kuitenkaan inhimillisiä – siis vähän niin kuin liikaa ihmisen näköisiksi tehdyt nuket tai robotit. Tästä syystä ne ovat myös varsin väärinymmärrettyjä kumppaneita. Niiltä kysytään asioita ja pannaan ne tuottamaan erilaisia tekstejä, kuvia tai videoita, ja sitten naureskellaan kun ne keksivät kirjoja tai tapahtumia, joita ei ole olemassakaan, tai luovat kömpelöitä ja sieluttomia tekstejä.

Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Knoppitietoa ja tarinoita olemme pitkään saaneet kirjallisuuden lisäksi googlaamalla, eikä kaikki löytämämme ole totta. Tekoäly tosin tarjoutuu usein myös kirjoittamaan vaikkapa esseen valitusta aiheesta. Siihen ei kuitenkaan kannata erehtyä, oli sitten kyse luovasta kirjoittamisesta, tutkimuksesta tai opiskelijan harjoitustehtävästä. Kirjoittamista ei voi ulkoistaa. Mitä et kirjoittanut, sitä et kirjoittanut.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt keskeinen uusi asia, jonka tekoäly tarjoaa, nimittäin keskusteluapu. Keskustelu on keskeinen osa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tieteessä, politiikassa, opetuksessa ja työpaikoilla peräänkuulutetaan keskustelua. Keskustelun käyminen on käytännössä kuitenkin hankalaa. On vaikeaa löytää ihmisiä, joilla olisi tietoa, kiinnostusta ja aikaa tuntikausien keskusteluun. Terapeutilta sellaista saa, mutta vain maksua vastaan.

Tekoäly on sen sijaan heti valmis keskustelemaan mistä tahansa aiheesta kuinka kauan hyvänsä. Sitä on koulutettu miljoonilla teksteillä, joten se on todennäköisesti lukenut paljon aiheesta kuin aiheesta. Sillä ei ole kuitenkaan suurta egoa, koska sillä ei ole egoa lainkaan. Käyttäjä voi rauhassa esittää myös niitä tyhmiä kysymyksiä, koska keskustelut eivät tule muiden tietoon.

Jos kiinnostuisin vaikkapa Antonio Gramscin hegemoniateoriasta, olisi vaikeaa löytää ihmistä, joka olisi valmis keskustelemaan kanssani tuntikausia vaikka keskellä yötä, ja joka olisi myös lukenut tuhansia sivuja hänen kirjoittamiaan tekstejä.Tietenkään tekoälyyn ei voi kritiikittömästi luottaa — mutta kehen ihmiseen voi? Toki tekoäly tekee virheitä ja hallusinoi — mutta eivätkö kirjallisuus ja lehdetkin ole täynnä virheitä ja kuvitelmia, internetistä puhumattakaan? Kuten kirjoittamista, kriittisyyttäkään ei voi ulkoistaa. Virheet ja ajattelun aukkopaikat on löydettävä itse. 

Tekoälyt eivät ole myöskään neutraaleja: ne on opetettu erityisesti länsimaisella valtavirran kirjallisuudella, ja ne voivat olla myös poliittisesti ohjattuja, kuten kiinalainen DeepSeek — puhumattakaan Elon Muskin Grok-tekoälystä, joka toistaa omistajansa postausten luomaa tekotodellisuutta. Kun suurista kielimalleista tulee entistä enemmän osa arkipäivää, on myös syytä tiedostaa niiden yhteiskunnallinen rooli. 

Tässä edellä mainittu Gramsci voi olla avuksi. Hän pohti fasismin aikaisina vankilavuosinaan (1928-1937) sitä, kuinka tietyt ryhmät tai blokit voivat saada yhteiskunnassa hegemonisen aseman. Hegemonia ei tarkoita vain näiden blokkien dominoivaa asemaa vaan myös meidän hallittavien sille antamaa suostumusta. Hänen mukaansa siihen tarvitaan intellektuelleja, joita on kahta tyyppiä: perinteisiä kuten tutkijoita, opettajia ja taiteilijoita, ja orgaanisia, kuten insinöörejä, lakimiehiä, taloustieteilijöitä — ja kaupunkisuunnittelijoita. Edelliset kokevat usein olevansa riippumattomia, mutta heidänkin työnsä yleensä tukee vallitsevaa järjestystä. Jälkimmäiset on taas valjastettu tukemaan suoraan hallitsevaa poliittista ja taloudellista eliittiä – kuten investoijien ja keskeisten poliitikkojen muodostamia kumppanuuksia. Jokainen hallitseva luokka tarvitsee omat intellektuellinsa, Gramsci kirjoitti.

Mutta mikä rooli tekoälyllä — jota voisi Gramscia mukaillen kutsua “tekoälyköksi” — tulee olemaan kaupunkisuunnittelussa? Teknisissä tehtävissä se on jo käytössä, mutta missä kulkee raja? Ja kuka käyttää hyväkseen ja ketä? Sitä on hyvä pohtia ja siitä keskustella — mielellään myös ihmisten kanssa, jos heillä vain riittää siihen aikaa ja lukeneisuutta.

Valhe, emävalhe...

Mark Twain määritteli elämäkerrassaan kolme valheen lajia: lies, damn lies ja statistics. Hänen mukaansa sanonta on tosin kotoisin Benjamin Disraelilta, mutta tämän arkistoista sitä ei löydy. Onko vitsi kohtuuton tilastotieteilijöitä kohtaan? Totta on kyllä, että niin tutkijat, journalistit kuin kaupunkisuunnittelijat käyttävät tilastoja melko suruttomasti kuvaamaan esimerkiksi kaupunkien kokoa, kasvua ja kaupungistumista. Ne perustuvat väestörekisteriin, jonka takana Suomessa on velvollisuus ilmoittaa vakituinen asuinpaikkansa maistraattiin. Toisaalta tiedämme kuitenkin, että ihmisillä on tapana liikkua ja viettää aikaansa erilaisissa paikoissa. "Yksipaikkaisuutta" löytää lähinnä vankiloista ja pitkäaikaissairaiden hoitopaikoista, ja lopulta tietysti hautausmaalta. Tosin on epävarmaa, viihtyvätkö kuolleetkaan pitkään tomumajoissaan. Elävä ihminen on lihallinen, korporeaalinen olento, ei osoite.

Miksi sitten luotamme tilastoihin ja niillä rakennettuihin "paikkatietoihin", vaikka tiedämme, etteivät ne kuvasta todellisia paikkojamme? Ilmeisesti ajatuksena on, että tilasto on eräänlainen 'proxy': kun ihmiset nyt suureksi osaksi tekevät töitään lähellä asuinpaikkaansa ja palaavat kotiin illaksi, matkustavat ehkä kerran pari vuodessa lomalle palatakseen taas kotiin, eivätkä turistitkaan viivy kauaa yhdessä paikassa, voimme ajatella, että tilastot kertovat sentään suurin piirtein totta. Ja ennen kaikkea: niitä on niin helppo käyttää.

Mikä olisi vaihtoehto? Turun saaristossa on paraikaa käynnissä EU:n Leader-ohjelman rahoittama tutkimus, jossa tätä tilastollista "totuutta" yritetään palastella lähemmäs sitä, missä ihmiset oikeasti ovat. Strategiana on jakaa kuvitelma kokonaisista ja paikallaan pysyvistä ihmisistä kullakin paikalla vietetyiksi päiviksi. Tähän tapaan: selvitetään ensin, kuinka monta päivää "vakinaiset" eli tilastoidut asukkaat viettävät keskimäärin kullakin paikkakunnalla. Sen jälkeen arvioidaan, kuinka monta päivää kausiasukkaat viettävät kakkosasunnollaan. Kolmanneksi arvioidaan matkailijoiden paikkakunnalla viettämät vuorokaudet. Lopuksi nämä vuorokaudet muutetaan vuosiksi, jotta saadaan selville kunkin paikkakunnan vuotuinen asukasluku. Työtä on paljon enemmän: on käytettävä väestörekisterin lisäksi esimerkiksi kyselyjä, kiinteistötietoja, asiakastietoja, liikennetietoja ja "kansalaistiedettä" eli paikallisen tiedon hyödyntämistä.

Kun tällainen harjoitus on tehty esimerkiksi Paraisten saaristokaupunkiin kuuluvalla Korppoon pääsaarella, tulokset ovat hyvin valaisevia: väestömääräksi saadaankin 2450 eikä 761, kuten väestörekisteri väittää — siis yli kolminkertainen määrä. Kumpi näistä luvuista on totta, tai edes enemmän totta? Ei näinkään laskettu väkimäärä ole lihallinen ihmismassa — eikä voikaan olla, kun ihmiset eivät pysy koko vuotta paikoillaan. Kuitenkin koko tätä suurempaa ihmismäärää varten on löydyttävä majoitusta, ruokaa, pelastustointa, rakennusvalvontaa, rakennustoimintaa, jätehuoltoa, pelastustointa, teitä, vesi- ja viemäriverkostoa, akuuttia terveydenhoitoa...Tästä näkökulmasta näyttää tosiaan siltä, että tuo 761 on lähempänä emävalhetta kuin totuutta. Kuitenkin näiden virallisten tilastojen perusteella suunnitellaan kaupunkien palveluja, teknistä infrastruktuuria, ylläpitoa — ja kaavoitusta. Paitsi että niistä tulee näin väistämättä alimitoitettuja, ne eivät kykene huomioimaan todellisia ympäristövaikutuksia. Puhumattakaan rahasta: vaikka yksityiset palvelut tuottavat paikallisille yrityksille myös tuloja, kuntaveroilla olisi tuotettava julkiset palvelut kolminkertaiselle väestölle.  Verot kun menevät sinne, missä nämä "ylimääräiset" ihmiset eivät ole.

Hyvinvointivaltion rallikansa

Uusimmat väestöennusteet ovat herättäneet jälleen huolen siitä, mitä Suomelle on tapahtumassa. Viesti on tuttu: suurimmassa osassa Suomea väki vähenee, vain suurimmat kaupunkikeskukset kasvavat. Syntyvien lasten määrä naista kohden eli ”kokonaishedelmällisyysluku” on jo 1,26, mikä on katastrofaalisen vähän. Sen tulisi nimittäin olla 2,1, jotta väestö pysyisi ennallaan ”luonnollisesti”. Samalla me vanhenemme, ja yhä pienempi väestönosa joutuu elättämään meitä eläkeläisiä.  Eikä huoltosuhde ole ainoa murhe: kaikkien puolueiden peräänkuuluttama taloudellinen kasvu perustuu kahteen muuttujaan: työikäisen väestön määrään ja työn tuottavuuteen. Ensimmäinen on kääntynyt pysyvästi laskuun, eikä jälkimmäiselläkään ole Suomessa juuri juhlittu.

Tämä yhtälö ei tietenkään toimi ilman maahanmuuttoa, kuten jokainen asiantuntija yrittää rautalangasta vääntää. Silti meidän kansantaloudestamme vastaava valtionvarainministeri tohtii kirkkain silmin puhua ”maahanmuuton kustannuksista”, joita muut eivät hänen mukaansa ymmärrä. Vaikea tietää eikö hän itse ymmärrä talouden perusasioita vai luottaako hän siihen, ettei suuri osa äänestäjistä niitä ymmärrä.

Yhdyskunta-ja kaupunkisuunnittelussa näiden kansantalouden lukujen ohella on kiinnitettävä huomio väestön sijoittumiseen, koska siten muodostuvat yhdyskunnat. Suomessa oman asuinpaikan valitseminen on perustuslaillinen oikeus: ”Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua ja valita asuinpaikkansa.” (9 §). Toisaalta tästä vapaudesta seuraa velvollisuuksia niin kunnille, hyvinvointialueille kuin valtiollekin: Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen, joka kunnan on järjestettävä (16 §). Jokaiselle on myös turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut (19 §), joiden järjestäminen on nykyisin siirretty 21:lle hyvinvointialueelle. Ne puolestaan saavat rahoituksensa valtiolta.

Tämä yhtälö on vaikea kunnille ja hyvinvointialueille. Pieniä kouluja on kallista ylläpitää, eikä pieniä lapsia voi panna asuntoloihin tai asumaan yksikseen ilman vanhempiaan — heilläkin kun on perustuslailliset oikeutensa. On helppo sanoa — kuten Vantaan kaupunginjohtaja Ykkösaamussa — että koulujen tulee olla siellä missä lapsetkin. Lasten ei nimittäin tule olla siellä missä koulutkin. Maanviljelijää tai maaseudun yrittäjää ei voi pakottaa lapsettomaksi — siinä vasta olisikin syntymättömyystalkoot! Niinpä koulutaksit suhaavat aamuin ja illoin.

Tarkkaan ottaen kunnat eivät sentään ole näin kädettömiä. Missä tahansa ei nimittäin voi virallisesti asua, vaan paikan on oltava kaavoitettu asumiseen, tai ainakin asuinrakennukselle on annettu rakennuslupa. Mikäli näin ei ole, kunta voi ”kieltää vakinaisen asumisen” kyseisessä paikassa. Itse asumista ei voi tietenkään kieltää, sehän onnistuu vaikka teltassa. Monessa kunnassa joudutaankin nyt pohtimaan, voiko hyvin varusteltuja loma-asuntoja muuttaa vakinaisiksi asunnoiksi, jolloin niitä koskisivat samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muitakin asuinpaikkoja — kuten juuri oikeus peruskoulutukseen. Jos tähän ei suostuta, meillä on ehkä pian ”vailla vakinaista asuntoa” olevia hyvätuloisia.

Toisaalta peruskoulutus ei ehkä sittenkään ole isoin ongelma, lapsien määrä kun kutistuu. Hankalampaa on hoitaa hyvinvointialueiden kontolla oleva terveydenhoito, se kun lisääntyy ikääntyvien osuuden kasvaessa. Mummot ja papat kun ovat niitä, jotka jäävät tyhjeneviin kyliin viimeisinä. Sote-uudistusta suunniteltaessa  oli tavoitteena huolehtia perusterveydenhoidosta, jotta ihmiset eivät pakkautuisi kalliimpaan erikoissairaanhoitoon kaupunkeihin. Kävi kuitenkin päinvastoin: terveyskeskuksia ei ole enää monessakaan kunnassa, ja hoitoa joutuu hakemaan yli sadankin kilometrin päästä. Tämä ”mummoralli” nousi avainsanaksi viimeisissä aluevaaleissa, ja ralli on rattona myös monen koululaisen kohdalla.

Mutta tässäkään ei ole koko totuus, sillä keskittäminen on käynnissä myös kaupungeissa: jättipäiväkodit, jättikoulut ja ammattioppilaitokset ovat yhtä lailla ilmiö, jossa ihmisten odotetaan tulevan yhä kauempaa. Paljon ei tarvita kaupungissakaan että kävely vaihtuu autoon.

Etäisyyksien politiikka

Johanna Vuorelma esitteli Helsingin Sanomien kolumnissaan kiinnostavan aiheen, jonka tutkimiseen hänen ryhmänsä on saanut rahoituksen Emil Aaltosen säätiöltä. Kuten tiedämme, pitkään on puhuttu etäisyyksien katoamisesta tai ainakin lyhentymisestä: matkustaminen on muuttunut nopeammaksi ja halvemmaksi, tietotekniikka on tuonut lähes reaaliaikaiset yhteydet koteihin ja julkiseen tilaan, ja niin tuotanto kuin kulutuskin ovat maailmanlaajuisia. 

Vuorelman mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita, että etäisyydet olisivat kadonneet; ne ovat vain muuttuneet poliittisiksi. Globalisaation rinnalle on tullut protektionismi ja tullisodat kuten Trumpin Yhdysvalloissa, ja myös kulttuurinen konservatiivisuus kiinnittyy yhä selvemmin kansallisiin ja myös alueellisiin puitteisiin. Samalla tämän populistisen politiikan käyttövoima on muuttanut myös vastakohtansa poliittiseksi. Jos globalisaatiota on pidetty kuin luonnonvoimana, nyt sitä on ryhdytty vastustamaan. Mutta onko tämä vastustaminen tuuleen huutamista?

Mitä tämä tarkoittaa kaupungeissa ja yhdyskunnissa, joiden on ajateltu elävän "virtojen tilassa", kuten Manuel Castells on sitä nimittänyt? Paradoksaalisesti etäisyyksien supistuminen ei ole välttämättä tarkoittanut saavutettavuuden parantumista. Vaikka ihmiset itse pysyisivät paikallaan, palvelut etääntyvät. Kauppiaiden kannattaa keskittää toimintaansa, koska niin se on kannattavampaa. Niinpä hypermarkettien liikevaihto kasvaa ja pikkukauppojen taas laskee. Monille se on eksistentiaalinen uhka, eli niitä ei pian enää ole. 

Julkiset palvelut eivät ole markkinoista riippuvaisia, mutta kuntien ja hyvinvointialueiden budjetit ovat yhtä lailla vastaansanomattomia. Viime aikoina on keskusteltu "jättipäiväkodeista", mutta jostain syystä on keskitytty vain itse päiväkotiin: kuinka laadukasta hoitoa saadaan, onko ruokailu meluisaa jne. Matemaattisesti suuruudesta seuraa kuitenkin myös kodin ja päiväkodin välisten etäisyyksien kasvu. Kuinka vanhemmat saavat lapsensa hoitoon ja sieltä pois? Olisiko auto ainoa vaihtoehto? Ei ihme, että autonomistus on lapsiperheissä huipussaan: jos yksin asuvista autottomia on vielä puolet, lapsiperheillä se on enää marginaalinen ilmiö.

Entä koulut? Moni on ehkä rakentanut omakotitalonsa lähikoulun yhteyteen, mutta kustannuspaineissaan kunnilla ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin keskittäminen. Peruskoulutus on lakisääteinen palvelu, josta kunnan on huolehdittava, maksoi mitä maksoi. Loputtomasti ei tosin voi etäisyyttä kasvattaa, mutta tarvittaessa koulutaksi tuo ja vie.

Entinen työpaikkani Aalto-yliopisto syntyi aikanaan yhdistämällä kolme korkeakoulua, Teknillinen korkeakoulu, Kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu, joiden kaikkien toiminnat sijaitsevat nyt Espoon Otaniemessä. Sen saavutettavuus ei ole tosin metron ja ratikan ansiosta iso ongelma. Toisin on pienemmissä kaupungeissa. Ja kun yliopistosta tai ammattikoulusta valmistuu, kotipaikkakunnalle ei ole usein enää palaamista; myös työpaikat keskittyvät. Yritykset sijoittuvat yliopistopaikkakunnille hyvien lentoyhteyksien yhteyteen. Ehkä oma maakaan ei tarjoa enää uralla etenemistä, ja "raukat menevät merten taa". Silloin ei paljon hoidella omia vanhempia, niin kuin kestävyysvajeesta huolestuneet poliitikot toivoisivat.

Mutta löytyykö tälle etäisyyksien politiikalle uskottavia vastavoimia? En tiedä. Maahanmuuttovastaiset puolueet ympäri Eurooppaa heikentävät työvoiman saatavuutta vanhenevassa väestössä. Trumpin Amerikka ensin yrittää palauttaa työpaikat sinne mistä ne lähtivät, mitä taloustieteilijät kauhistelevat. Ja kaupunkisuunnittelijat ovat löytäneet jälleen pikkukylät, joissa kaupat, päiväkodit, koulut ja työpaikatkin ovat saavutettavissa viidentoista minuutin sisällä, ilman autoa.

Kuka, missä ja miksi

"Helsingin väkiluku ylittänee 700.000 rajan vuonna 2026. Se on sikäli käänteentekevä rajapyykki, että vielä pandemiavuosina 2020 ja 2021 Helsingin arvioitiin menettäneen vetovoimansa ja kansan kääntäneen sille selkänsä." (Tommi Nieminen, Helsingin Sanomat 1.8.2025)

Passiivi on aina vaarallinen. Bertolt Brecht opetti aikanaan historiallista ajattelua kehottamalla kysymään "kuka, missä, minne, miksi, koska, kenen kanssa". Tässäkin olisi hyvä kysyä "kuka?". Kenen arviosta tässä oli kyse? Missä se julkaistiin? Olivatko kaikki yksimielisiä (ja väärässä)? Oliko enemmistö? Mikä tässä oli käänteentekevää, ja kenen pää kääntyi?

Ihmettelin tätä jo pandemiavuosina. Jatkuvasti törmäsi yllä olevan kaltaisiin kannanottoihin, joiden mukaan kaupungistuminen ei käänny, toisin kuin "kuvitellaan". Sen sijaan en koskaan törmännyt itse näihin väitteisiin, että "Helsinki olisi menettänyt vetovoimansa" tai että "kansa olisi kääntänyt sille selkänsä". Eikö ollut pikemminkin selvää, että pandemia oli väliaikainen kriisi? Toki pohdittiin myös sen pitkäaikaisvaikutuksia, sitä "uutta normaalia". Niitäkin on jäänyt päälle, kuten hybrityö: McKinseyn raportin mukaan läsnäolo toimistoissa on vähentynyt 30% eikä siitä enää nouse: "Hybrid work is here to stay".

Mutta jos ja kun Helsinki kasvaa, mikä sinne vetää? Tommi Niemisen pääkirjoituksen otsikointi kertoo jo paljon: "Muuttokuormat kääntyvät liberaaliin Helsinkiin". "Tulevat [muuttajat] sitten muualta Suomesta tai muualta maailmasta, ovat he sitten maahanmuuttajia eli mamuja tai Stadiin muuttajia eli stamuja, Helsinki ottaa tulijat avosylin vastaan." Helsingissä ihmisellä on "mahdollisuus olla se, joksi hän itsensä kokee", Nieminen vakuuttaa.

Hetkinen. Rasismia on siis muualla Suomessa, mutta ei Helsingissä? Homofobia on siis vain muun maan ongelma, ei Helsingin? Tämä hiukan kliseemäinen ajatus kaupungin liberaaliudesta kärsii sekin yleistämisestä. Suurten kaupunkien ominaisuus on ehkä pikemminkin se, että jokainen voi löytää oman samanmielisten lokeronsa, oli viiteryhmä sitten LGBTQ+ tai uusfasismi. Kaikille tai kaikkialla syli ei kuitenkaan aukea. Mamutkin ovat monen mielestä matuja eli maahan tunkeutujia.

Vaikka Richard Florida on jopa mitannut kaupunkien menestystekijöitä "Gay Indexillä", senkin merkitys perustuu suvaitsevuuden taloudellisiin vaikutuksiin, "luovan luokan" esiinmarssiin. Ja näitä menestystekijöitä on toki paljon muitakin. Esimerkiksi yliopistot: kun talouselämä erikoistuu ja teknistyy, tarvitaan korkeasti koulutettua työvoimaa. Sitä tuotetaan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa, ja on helpompaa houkutella asiantuntijat vaikka suoraan koulun penkiltä, jos se penkki sijaitsee samassa kaupungissa.

Korona ei tuottanut yhtään maakuntayliopistoa, vaikka osa opiskelijoista ja asiantuntijoista työskentelikin kotonaan tai mökillä sulkujen aikaan. Itse asiassa on puhuttu vähemmän koko ajan taustalla vaikuttaneesta ilmiöstä, joka perustuu yliopistolakiin ja yliopistojen itsenäistymiseen. Se on tarkoittanut kylmää kyytiä aluepolitiikan nimissä synnytetyille maakuntayliopistoille ja yliopistokeskuksille. Esimerkiksi oma isäni työskenteli yliopistonlehtorina opettajankoulutusseminaareissa ja -laitoksilla Kajaanissa, Heinolassa, Savonlinnassa ja Hämeenlinnassa. Mitään näistä laitoksista ei enää ole, eikä pienille kaupungeille ole käynyt tässä pudotuspelissä hyvin – vaikka kuinka olisi lämmintä syliä tarjolla.