perjantai 22. heinäkuuta 2016

Samaan aikaan toisaalla


Copacabana Rion eteläpuolella (KL)
Kaupunkisuunnittelijat ja päätöksentekijät ovat parhaillaan hyvin ansaitulla lomallaan valmistautumassa kuumaan suunnittelusyksyyn. Myös oma tahtini on viimein hiukan rauhoittunut, vaikka työt jatkuivat vielä heinäkuun puolelle maailman suunnittelukoulujen konferenssissa (WPSC) Rio de Janeirossa. Kyse on kerran viidessä vuodessa järjestettävästä tapahtumasta, jossa eri mantereita edustavat yhdyskuntasuunnittelun järjestöt kerääntyvät yhteen pohtimaan suunnittelun maailmanlaajuisia haasteita. On terveellistä ottaa välillä etäisyyttä kotoisiin ongelmiin, jotka alkavat näyttää varsin pieniltä. Kuitenkaan ei voi olla samalla pohtimatta sitä, miksi paikallinen ja globaali ajattelu, ongelmanmäärittely ja visiointi eroavat joskus niin dramaattisesti toisistaan. Kun tieteessä kansainvälisyys on elinehto, suunnittelussa näin ei välttämättä ole - hyvässä ja pahassa. 

Helsinki on Suomen suurin kaupunki, joka kansainvälisessä vertailussa on kuitenkin taskukokoinen metropoli.  Sellaisia kansainväliset suuryhtiöt käyvät metsästämässä kuin pokemoneja nähdäkseen, löytyisikö julkista tilaa (Decaux) tai sähköverkkoja (Caruna) ostettavaksi. Helsinki haluaa kuitenkin suurkaupungiksi. Miksi? Koska "suurkaupungeissa on solidaarisuutta korostava ja innovatiivisuutta lisäävä ilmapiiri. Tiivis, urbaani ympäristö pikkupihoineen ja lähipalveluineen sekä kaupunkirakennetta halkovat vihersormet tarjoavat vaihtelevan ja virikkeitä tarjoavan ympäristön, joka mahdollistaa hyvän elämän." Näin visioi Helsingin uuden yleiskaavan selostus arvioidessaan ihmisiin kohdistuvia ja viihtyisyyteen liittyviä vaikutuksia (s. 126).

No, Rio de Janeiro on jo suurkaupunki. Sen metropolialueen väkiluku on kaksitoista miljoonaa, ja se isännöi tänä kesänä olympiakisoja ja vain kaksi vuotta sitten jalkapallon maailmanmestaruuskisoja - molemmat investointeja, joista Helsinki voi vain haaveilla.  Sen rannat kuten Copacabana ovat maailmankuuluja, ja kaikki ovat myös kuulleet karnevaaleista - urbaania pöhinää parhaimmillaan.

Mutta entä se solidaarisuus? Yhtä kuuluisia kuin rannat ja karnevaalit ovat kaupungin favelat eli "substandardit" tai "informaalit" asuinalueet. Ne ovat alueita, joiden asukkailla ja työntekijöillä ei ole minkäänlaisia laillisia oikeuksia käyttämäänsä maahan, ja jotka ovat siten jatkuvan häätöuhan alaisia. Häätämistä hidastaa vain se, että asukkaita on niin paljon, puolitoista miljoona, eikä kasvu ole loppumassa. Favelat sijoittuvat melko keskeisesti kaupunkirakenteessa, mutta ne ottavat luonnollisesti käyttöön sen ympäristöllisesti riskialttiit osat, kuten tulvauhan alaiset alueet ja mutavyöryjen uhkaamat jyrkät rinteet. Viemäröintiä tai muuta kunnallistekniikkaa ei pääsääntöisesti ole, ja niinpä esimerkiksi olympiapurjehtijat joutuvat purjehtimaan Maré:n favelan vessavesissä. Huumekauppiaat kontrolloivat suurta osaa alueista.

Poliisi konepistooleineen virkatehtävissään (KL)
Saatuaan päätökset megatapahtumien järjestämisestä Rio pani kuitenkin tuulemaan: 22 000 perhettä (77 000 asukasta) on häädetty asunnoistaan. Rikollisuuden vastaiseen taisteluun perustettiin 38 "rauhoittavaa poliisiyksikköä" (UPP). Hyvä tarkoitus, mutta sen lopputuloksena oli käytännössä avoin sotatila: kuolonuhrien määrä on noussut kuluneiden kymmenen vuoden aikana 40%, ja iskut kohdistuvat faveloihin ja etnisiin vähemmistöihin sekä nuoriin miehiin (jotka poliisin näkökulmasta ovat lähtökohtaisesti huumekauppiaita, aivan kuten he Suomessa ovat lähtökohtaisesti raiskaajia). Vuosien  2010 ja 2013 välillä rekisteröidyistä poliisin virkatehtävissään tappamasta 1275:stä uhrista 99,5% oli miehiä, 79% mustia ja 75% 15-29-vuotiaita. Copacabanan ympäristössä voi sen sijaan olla melko turvallisin mielin: 90% varakkaan alueen asukkaista on valkoisia (Catalytic Communities). Että sellaista solidaarisuutta.

Mutta miksi puhua faveloista keskellä Suomen kesää? Koska ne edustavat kaupungistumisen nykyisyyttä ja myös tulevaisuutta. Viime vuosina on toistamiseen hehkutettu kaupungistumisen voittokulkua: jo yli puolet maailman asukkaista asuu kaupungeissa. 90% prosenttia kaupunkien kasvusta sijoittuu kuitenkin kehittyviin maihin, vuosittain 70 miljoonaa uutta asukasta. Afrikassa jopa 61,7%, Aasiassa 30% ja latinalaisessa Amerikassa 24% asuu favelaa vastaavissa slummeissa. Mikään määrä sosiaalista asuntotuotantoa ei tätä ongelmaa enää ratkaise, eikä siihen ole kehittyvillä mailla varaa, tuskin edes halua (UN-Habitat).

Mutta eihän meidän lintukodossamme! Täällä jokainen rakennus rakennetaan omistetulle tai vuokratulle maalle, kaavan ja rakennusluvan kanssa, ja kunnallistekniikka ja peruspalvelut ovat tarjolla kaikille. Olennaisempaa on kuitenkin kohdata kaikkia kasvavia suurkaupunkeja koskeva ilmiö, segregaatio ja siihen liittyvät eri ryhmien väliset ennakkoluulot ja jännitteet, jotka siirtyvät myös kaupunkien hallintoon ja prioriteetteihin: olympiakisat ovat tärkeämpiä kuin slummien kehittäminen.

Mitä sitten Kaupunkikaava 2050 sanoo segregaatiosta? "Yleiskaavassa esitetyllä täydennysrakentamisella pyritään estämään asuinalueiden segregoituminen ja kehittämään kaupunginosia itsenäisesti toimivina pikkukaupunkeina kaupungin sisällä." Lause on epäilemättä hiukan väärässä paikassa, sillä se on kirjoitettu osaksi vaikutusten arviointia eikä tavoitteenasettelua. Kaavan toteuttamisesta seuraa jotain, siitä ei seuraa tavoitteita - tai voi tietysti seurata aina uusia tavoitteita, jos visiot eivät toteudukaan. Millä tavoin siis täydennysrakentaminen ja pikkukaupungit kaupungin sisällä estävät segregaation? Favelathan ovat juuri sellaisia, täydennysrakentamista ja pikkukaupunkeja kaupungin sisällä.

Kaupungin rakentumisen logiikka menee siten, että ensiksi rakennetaan parhaat paikat, ja niihin hakeutuvat ennemmin tai myöhemmin ne, joilla on eniten varaa valita. Hyvillä paikoilla sijaitsevat ja kauniit entiset työväen alueet gentrifikoituvat keski- ja yläluokaa varten. Heikommat paikat kuten vilkkaiden väylien varret jäävät sitten niille, joiden osana on "bite the dust". "Kaupunkibulevardienkin"  tulevaisuus voi siten olla jotain aivan muuta kuin nyt visioidaan.

Segregaatio on Suomessa jo käynnistynyt, kuten Helsingin yliopiston tutkijat ovat väsymättä yrittäneet kertoa. Se tulee saamaan yhä merkittävämmän aseman kaupungin kehityksessä, erityisesti lisääntyvän maahanmuuton seurauksena. Väestönkasvumme perustuu jo lähes kokonaan maahanmuuttoon, joten monikulttuurinen Suomi ja Helsinki on väistämätön osa tulevaisuuttamme. Kaupunkisuunnittelu ei sitä kuitenkaan tunnista. Yritin aikaisemmassa Yhdyskuntasuunnittelu-lehden artikkelissani löytää monikulttuurisuutta ajankohtaisista suunnitteludokumenteista, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Vaikuttaa siltä, että Helsinki katsoo suurkaupunki-unelmissaan enemmänkin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Ennakkoluuloisuus nähdään pienen kyläyhteisön ongelmana, johon anonyymi urbaanisuus tarjoaa pelastuksen ja hyvän elämän. Epäilemättä tietyillä vähemmistöillä onkin helpompaa kaupungissa, jossa he myös löytävät kaltaistaan seuraa. Voimme kuitenkin luottaa siihen, että ennakkoluulot hallitsevat myös kaupungeissa - ovathan ne nousseet jo meilläkin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Vastikään julkaistussa asunto-ilmoituksessa tarjottiinkin viehättävää asuntoa Maunulasta, "ei kuitenkaan mustalaisille tai maahanmuuttajille".

Tulevaisuus on kuitenkin pian keskuudessamme, eikä siltä voi enää piiloutua Pikku-Pietarin pihoihin.


Kimmo Lapintie (2014) Miksi monikulttuurisuus ei mahdu suunnittelijan suuhun - eikä päähän? Yhdyskuntasuunnittelu, vol. 52, n:o 3. 

Habitat III Issue Papers 22 - Informal Settlements (New York, 31 May 2015).

Catalytic Communities: Favela Facts.