tiistai 16. kesäkuuta 2015

Suunnittelija sotaratsuna

Preussilainen upseeri ja sotilaskoulun johtaja Carl von Clausewitz oli vaatimaton mies. Teoksensa Sodankäynnistä (Vom Kriege 1832) esipuheessa hän toivoi, että "teosta ei unohdettaisi kahden tai kolmen vuoden kuluttua, ja että asiasta kiinnostuneet palaisivat siihen useammankin kerran". Tämä toive toteutui paremmin kuin hyvin: teosta pidetään yhä yhtenä keskeisenä sodankäynnin taidon perusteoksena, niistä ehkä kaikkien kattavimpana. Hän olisi tuskin kuitenkaan osannut kuvitella, kuinka laajalle sodankäynnistä kumpuava ajattelu ja käsitteistö yhteiskuntaan lopulta leviäisivät.

Tänä päivänä jokaisella organisaatiolla tulee olla strategia, jonka mukaan yritetään elää ja menestyä.  Mielenkiintoista ja hiukan outoakin on, että pääsääntöisesti tämä käsite omaksutaan suoraan ilman minkäänlaista pohdintaa siitä, kuinka hyvin se soveltuu oman organisaation tarpeisiin. Tämä koskee myös yliopistoja, joiden lähtökohtaisesti kuvittelisi kyseenalaistavan kaiken mahdollisen. Myös niissä strategiatyö aloitetaan suoraan vision ja mission pohdinnasta, ja kaikki toiminta yksittäisen työntekijän edesottamuksia myöten nähdään strategian toteuttamisen näkökulmasta. Strategia ja sen "jalkauttaminen" on korvannut vanhanaikaiset lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi.

Artikkelissaan strategisen suunnittelun uudesta aallosta (Strategic Spatial Planning Re-examined 2004, Environment and Planning B: Planning and Design) Louis Albrechts näki sillä kaksi historiallista juurta. Yksityinen sektori innostui siitä 1950-luvulla, ja erityisesti Yhdysvalloissa julkinen sektori näki sen 1970-luvun alussa aseena entistä epävarmemmaksi muuttuneessa toimintaympäristössä. Toisaalta Euroopan vahva valtiollinen perinne nykyistä hyvinvointivaltiota myöten on linkittänyt luontevasti sodan ja valtion. Clausewitzin kuuluisan tulkinnan mukaanhan sodankäynti on "politiikan jatkamista toisin keinoin". Tosin tähän aikaan sopii ehkä paremminkin Michel Foucault'n päinvastainen tulkinta politiikasta sodan jatkamisena toisin keinoin. Leimallista tälle ajalle on esimerkiksi, että tuoretta kipeitä ratkaisuja ja uhrimieltä peräänkuuluttavaa hallitusohjelmaa kutsutaan "strategiseksi". Suomi käy yhä pitkää talvisotaansa.

Jacques-Louis David: Napoleon ylittämässä Alppeja
Albrechtskaan ei tosin pohtinut sodankäynnnin taidon ja nykyisen laajalle levinneen strategiapuheen välistä suhdetta; hän totesi vain yksikantaan, että "tämä artikkeli ei käsittele strategiaa sodankäynnin merkityksessä". Mutta jos kyse ei ole lainkaan samasta asiasta, mitä hyötyä käsitteen ajatellaan tuovan suunnittelun kaltaiseen julkisen sektorin toimintaan? Lähtökohtaisestihan sovellettavuuden ei luulisi olevan suinkaan itsestään selvää. Sota nähdään yleensä poikkeustilana, jota pyritään pääsääntöisesti välttämään. Poikkeustilan mukaisesti armeijassa vallitsee tiukka hierarkia ja kuri, ja käskyjen noudattamiselle ei ole vaihtoehtoja. Sotilaat eivät voi asettaa omia tavoitteitaan taisteluille, heidät komennetaan eri tehtäviin ja sijoituspaikoille, ja heiltä odotetaan ehdotonta lojaalisuutta ja kunniantuntoa - taisteleminen kun ei pääsääntöisesti ole yksilön kannalta erityisen rationaalista toimintaa.

Yksityisissä yrityksissäkään, joista strategiainnostus lähti liikkeelle, tällaista ei sentään voida edellyttää. Työnantajan kontrolli ulottuu vain työaikaan ja työtehtäviin; koteihin ei voi tehdä tupatarkastuksia. Työntekijät voivat tietyin poikkeuksin siirtyä vapaasti toisen työnantajan palvelukseen, mikä armeijassa tulkittaisiin maanpetokseksi. Vaikka myös työntekijältä voidaan edellyttää tietynlaista lojaalisuutta, yritys ei muodostu samalla tavalla työntekijän identiteetin perustaksi. Työntekijällä on ja saa olla omia tavoitteitaan, eikä hänen tarvitse uhrautua työnantajansa puolesta. Tosin tämä raja on nykyisin osin katoamassa työnantajien pyrkiessä hyödyntämään työntekijöittensä koko persoonallisuutta osana innovatiivista yrityskulttuuriaan - ja koko heidän aikaansa osana mobiilia etäläsnäoloa. Työnantajien strategisten linjausten ja työntekijän omien tavoitteiden välillä on siis väistämättä jännite, vaikka ne eivät täysin ristiriidassa olisikaan.

Tästä huolimatta sodankäynnillä ja liike-elämällä on omat yhteiset piirteensä. Myös liikeyritysten tulee menestyä kansainvälisessä kilpailussa voidakseen jatkaa toimintaansa; strategiset ratkaisut voivat johtaa parhaimmillaan huikeaan kansainväliseen menestykseen tai pahimmillaan tuhoon, kuten Nokia meille opetti. Kuten armeijat, myös liikeyritykset paljastavat vain osan strategisista suunnitelmistaan. Kuten kansallisvaltiot, myös yritykset voivat liittoutua, jopa entisten vastustajiensa kanssa. Vaikka yritykset tuottavat oheisvaikutuksena monenlaista hyvää yhteiskuntaan - kuten työpaikkoja ja verotuloja - niiden varsinainen tavoite on sama kuin armeijoilla: voitto.

Mutta miten tämä sopii julkisille toimijoille, kuten kaupungeille? Kaikki ne toki laativat nykyään strategioita. Otetaan pari täysin satunnaista esimerkkiä: Heinolan kaupungin strateginen visio 2014-2020 on olla "vetovoimainen ja yritysystävällinen hyvien palveluiden persoonallinen seutukaupunki". Tämän vision toteuttamiseksi kaupungin strateginen toiminta-ajatus vuosille 2014-2020 kuuluu seuraavasti: "Itsenäinen kaupunki toimii sitoutuneesti välittäen asukkaistaan ja yhteistyösuhteistaan". Kouvolan visiona on puolestaan olla samaisena vuonna 2020 "elinvoimainen ja luonnollinen kasvukeskus, jossa on hyvä elää, yrittää ja tehdä työtä". Toiminta-ajatuksena on, että "Kouvola turvaa asukkaiden, yritysten ja yhteisöjen taloudellisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin sekä yhteisöllisyyden vahvistumisen edellytykset." Kannattaako näillä lähteä soitellen sotaan?

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan irvailla. Molemmat kaupungit ovat itse asiassa tunnistaneet aivan oikein sen, mistä kaupungissa on kyse. Ihmiset asuvat kaupungissa, joten tarvitaan asuntoja ja hyvää asuinympäristöä. He tarvitsevat palveluja kuten kouluja ja terveysasemia. Ja tullakseen toimeen he tarvitsevat kaupungin lisäksi myös yksityisiä työnantajia tai mahdollisuuden itse yrittää. Tässä suhteessa kaupungit ovat toki kilpailuasemassa keskenään: potentiaaliset muuttajat ovat kiinnostuneita asuinympäristöstä ja palveluista, yritykset hyvästä sijainnista ja siitä yritysystävällisyydestä, mutta myös osaavasta työvoimasta eli niistä asukkaista. Yrityselämä ja asukkaat kietoutuvat siis toisiinsa. Mitä koulutetumpaa ja kilpailukykyisempää työvoimaa tarvitaan, sitä laadukkaampia tulee myös asuinympäristön ja palvelujen olla. Siksi pienten kaupunkien on niin vaikeaa kilpailla kasvukeskusten kanssa, ja siksi kaupunkisuunnittelu on keihäänkärki tässä taistelussa.

Entä kasvukeskukset sitten, mistä ne unelmoivat? Helsinki suunnittelee pääkaupungille sopivan suurisuuntaisesti olevansa "maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskus, jonka menestys koituu asukkaiden hyvinvoinnin ja koko Suomen hyväksi". Mutta myös täältä löytyvät ne samat hyvän kaupungin elementit, "yhteisöllinen asuinpaikka", "toimivat palvelut", "avoin päätöksenteko" ja "luonnonläheinen ympäristö", jossa on "hyvä asua, oppia, työskennellä sekä yrittää". Helsinki on tosin tunnistanut oman vahvuutensa, monialaiset yliopistot: kaupngissa kukoistavat "tiede, taide ja luovuus".

Kuitenkin voi kysyä, mitä tästä kaikesta jää käteen, tai kättä pidemmäksi. Menestyykö Heinola kaupunkien välisessä kilpailussa visioimalla olevansa vuonna 2020 vetovoimainen ja yritysystävällinen hyvien palveluiden persoonallinen seutukaupunki? Tai Kouvola nähdessään edessään elinvoimaisen ja luonnollisen kasvukeskuksen, jossa on hyvä elää, yrittää ja tehdä työtä? Eivätkö ne ole sitä jo nyt, ja jos eivät, missä mättää? Onko resurssit kohdennettu väärin? Onko yritystoiminnalla tarpeettomia esteitä? Eivätkö asuinympäristöt ole riittävän puoleensavetäviä, ja tulisiko niiden suunnitteluun panostaa enemmän? Ja ennen kaikkea: miten nämä visiot eroavat toisistaan? Maailmanluokan liiketoiminta- ja innovaatiokeskuksiksi mieliviäkin on maailma täynnä.

Ehkä juuri irrottautuminen sotilaallisesta alkuperästä on johtanut näihin pullamössöstrategioihin, joiden nimiin kaupungit nyt vannovat. Ehkä sotilailla olisi sittenkin opetettavaa kaupungeille? Sodankäynnin taito perustuu nimittäin siihen perustavanlaatuiseen oivallukseen, että sotaa ei kukaan käy yksikseen, vaan että vastustajallakin on omat tavoitteensa ja voimavaransa. Pikaisesta ja helposta voitosta toki unelmoidaan ja tehdään propagandaa, mutta varsinaisen sodankäynnin taidon kanssa sillä ei ole juuri tekemistä. On osattava panostaa oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan. Kaikilla rintamilla ei voi edetä.

Toisaalta strategisen ajattelun ja johtamisen soveltamisella julkiselle sektorille on myös kääntöpuolensa. Toisin kuin armeijoiden ja yritysten, kaupunkien tehtävänä ei ole voittaa vaan tuottaa hyvä elinympäristö kaupunkilaisille. Kaupungin ei tarvitse olla kasvuyritys; myös kutistuva kaupunki voi olla hyvä ympäristö vähentyneelle väestölle. Kaupunki on olennaisesti poliittinen olio: sillä ei ole yhtä mieltä, yksiä tavoitteita tai yhteistä ymmärrystä, vaan sen kehittämisestä tulee käydä jatkuvasti avointa keskustelua. Siksi strateginen kielenkäyttö on kaupungille loppujen lopuksi vierasta. Kun esimerkiksi Kouvolan mukaan strategia kuvaa "tulevaisuuden, johon uskomme ja jonne haluamme", ja joka "antaa yhteisen näkemyksen ja tekemisen suunnan", tekstissä voi tunnistaa jopa isänmaallisen paatoksen. Sama kaiku on askelten.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Lomamuistoja ja suunnitelmia

Kesälomani alkoi viime maanantaina, kesäkuun ensimmäisenä, ja se päättyy elokuun viimeisenä. Näin olen saanut tietää valtiovarainministeriltä, ja sitä korkeampaa tahoa ei kai tässä asiassa löydy. Olenkin aina ihmetellyt koska se alkaa ja päättyy, sitä kun ei oikein mistään huomaa. Mutta nyt siis tiedän.

Viime sunnuntai menikin tiiviisti työn merkeissä, kun yhden artikkelin uusin versio oli saatava valmiiksi ja lähetettävä maanantain kuluessa arvioitavaksi. Loma alkoi siis kello 0:00 maanantai-aamuna, ja täytyy myöntää, että kirjoittaminen muuttui heti jotenkin irtonaisemmaksi kun sitä pääsi tekemään lomalla. Linnutkin alkoivat laulaa ikkunan takana joskus kolmen maissa.  Kesä oli alkanut.

Aalto-yliopiston Puustudion harjoitustyö 
9:30 mennessä olikin jo ehdittävä tutustumaan puustudiomme uusimpaan luomukseen Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon välissä. Yksinkertaisella ja ovelalla rakenteella oli luotu goottilainen vaikutelma; tämä kurssi ei ole turhaan yksi laitoksemme lippulaivoista. Sen jälkeen ensimmäinen lomamatkamme suuntautui Fiskarsiin tutustumaan We Love Wood(s)-näyttelyyn. Matkalla oli aikaa käydä post doc -tutkijani kanssa keskustelua yhteisistä artikkeleistamme ja lukea sähköpostit. Vähän väsytti, mutta kerrankos sitä kesäöinä valvoo. Sää oli sateinen, kuten lomasäät usein.

No eihän se artikkeli yöllä valmistunut, joten ohjelmaa riitti ensimmäisen lomapäivän iltanakin. Yhdeltätoista se oli lopulta laitettava menemään, vaikka keskeneräiseksihän se jäi.  Monta kohtaa olisi pitänyt vielä hioa ja viitteitä lisätä. Mutta menköön, lomalla ei kannata stressata.

Seuraavana päivänäkään ei ohjelmaa puuttunut, sillä 24 opiskelijaa oli päättänyt tuoda lopputyönsä tarkastettavaksi. Päivä oli aloitettava kahdeksalta, ja kyllä se taisi seitsemään venähtää ennen kuin pääsimme nostamaan maljat uusille arkkitehdeille ja maisema-arkkitehdeille. Onnea matkaan, työtä riittää kaupunkiemme suunnittelussa!

Nyt on päästy jo kolmanteen lomapäivään. Tänään suunnittelimme opetusta: jokainen oppituoli esitteli ensi vuoden studioitaan, joita kertyikin yli kaksikymmentä. Sattumoisin syntyi mielenkiintoinen pari: kaupunkisuunnittelun kursseilla tutkitaan bulevardeja, meillä yhdyskuntasuunnittelun kursseilla taas niiden vaihtoehtoa, moottoritien paikalle rakennettavaa kanavaa. Kurssin nimi on - yllätys yllätys - Mahdolliset kaupungit. Tarkoitus on nimenomaan tutkia mikä on mahdollista, sen sijaan että tyytyisimme aina vain siihen mikä on tavanomaista. Nuorilta se vielä onnistuu.

Jussi Nordbergin merisoutuvene (2015)
We Love Wood(s)-näyttelyssä
Loma on siis vasta alussa, joten mitä tässä vielä ehtiikään! Tuskin maltan odottaa, että pääsen toisen artikkelin kimppuun, jonka raakaversiota ("paperia", niin kuin tutkijoilla on tapana sanoa) on tarkoitus esitellä tämänkesäisessä eurooppalaisten yhdyskuntasuunnittelijoiden ja tutkijoiden konferenssissa Prahassa. Se alkaa jo 13.7., joten kiirettä pitää - olisi pitänyt kirjoittaa kaksi paperia, mutta vasta yksi on tehty, ja deadlinet paukkuneet mennen tullen.

Lomaan kuuluu tietysti myös lukeminen. Kaupungeista on taas julkaistu paljon kiinnostavaa kirjallisuutta, harmi vain että pinon alimmaiset ehtivät vanhentua kun uusia pukkaa koko ajan päälle. Päällimmäisinä ovat tosin pari väitörkirjakäsikirjoitusta; kesähän on tohtoriopiskelijoille hyvää kirjoitusaikaa, ja silloin on vastuuprofessorinkin syytä olla hereillä. Mutta kesäyöt ovatkin valoisia.

Mutta ihan vielä ei pääse kirjoihin uppoutumaan. Ensi viikon lomamatka suuntautuu Hämeenlinnan Aulangolle, jossa rehtorimme ja professorimme pohtivat strategian syvintä olemusta. Sen jälkeen on aika ottaa kantaa uusien professorikandidaattien pätevyyteen: kenet otetaan professoriputkeen, kuka saa edetä urallaan. Professoritkin ovat uusiutuva luonnonvara, ja tässä iässä toimenkuvaan kuuluu uusien professorien rekrytointi. Siihenkin kesällä on paremmin aikaa: usein yliopistot pyytävät asiantuntijoilta lausuntoja virantäytöissä sopivasti kesän kynnyksellä. Minäkin sain juuri pyynnön Chalmersin teknillisestä korkeakoulusta, ja lausunnon pitäisi olla valmis elokuun alussa. Haluavat nostaa professoriksi yhden hyvän tyypin, ja tokihan autan miestä mäessä. Heinäkuun loppu näyttikin kalenterissa oudon tyhjältä.

Elokuussa viimeistään alkaakin sitten seuraavan lukuvuoden opetuksen suunnittelu. Kuukausi on siihen tosin liian lyhyt aika, mutta kesähän on vasta nuori. Onneksi saamme pian uuden lehtorin valittua ja kursseja suunnittelemaan ennen kuin päivät jälleen lyhenevät.

Valtiovarainministeri on epäilemättä oikeassa. Ei Suomessa ole enää varaa vain lomailla. Tarvitsemme kolmannen lukukauden.