Suomalainen onni ja amerikkalainen unelma

Kävin pari viikkoa sitten New Yorkissa tapaamassa tytärtäni, joka on asunut ja kiertänyt pari vuotta pitkin ja poikin Yhdysvaltoja Ilta-Sanomien kirjeenvaihtajana. Syötyämme muutaman kerran ylikalliita aterioita aloin miettiä näiden kahden maan eroja. Muistin tunnetun amerikkalaisen kaupunkitutkijan Richard Floridan kirjat "luovan luokan" esiinmarssista ja paosta. Hänen mukaansa kaupunki on siinä vaiheessa vaikeuksissa, kun nuorella apulaisprofessorilla ei ole enää varaa ostaa kaupungista asuntoa. Ei siis riitä, että kaupunki pystyy houkuttelemaan koulutettua keskiluokkaa, joka on nykyisen talouden perusta; heidän olisi myös kyettävä elämään kaupungissa.

Apulaisprofessori ei ollut Floridalle vain satunnainen esimerkki, vaikka se toki edustaa keskiluokkaa. Keskiluokka on Yhdysvalloissa yleisemminkin vaikeuksissa: sittemmin presidenttiehdokkaaksikin pyrkinyt Elizabeth Warren kirjoitti vuonna 2003 yhdessä tyttärensä Amelie Warren Tyagin kanssa kirjan The Two-Income Trap, joka kuvasi keskiluokan kujanjuoksua: ensin vaimonkin (entinen housewife) oli mentävä töihin, sitten kuvaan astuivat luottokortit ja subprime-lainat, ja lopulta pää tuli vetävän käteen — mistä sivumennen sanoen joutui kärsimään koko maailma. Kuten sanotaan: kun Yhdysvallat yskii, koko maailma sairastuu.

Apulaisprofessori on kuitenkin avainryhmä myös siksi, että se edustaa koulutetun ja luovan luokan mahdollisuuksia uudistaa itseään. Apulaisprofessori on niin sanotun pätevöitymispolun (tenure track) ensimmäinen askel. Työhön valitaan tiukan kansainvälisen arvioinnin perusteella, vaikkei se ole edes vakinainen työpaikka. Palkka on Suomessa keskimäärin 5 541 euroa. Siitä edetään seuraavalle tasolle (associate professor) kahden kansainvälisen arvioinnin jälkeen, jolloin palkka nousee 6 500:een euroon. Aalto-yliopistossa palkat ovat jonkin verran suuremmat, 6 543 ja 7 883 (Lähde: Professoriliiton palkkaselvitys syksyltä 2025). Mutta jos arvioinnissa ei menesty, se on sitten farewell.

Entä Yhdysvalloissa? Se riippuu vielä enemmän siitä, minkälaiseen yliopistoon on päässyt töihin. Kysyin asiaa Claudelta, jonka amerikkalaisena luulisi tuntevan sikäläisen tilanteen. Hänen mukaansa julkisten yliopistojen apulaisprofessorit ansaitsevat keskimäärin 83 000 $ (nykyisellä kurssilla 70 700 €), yksityisten taas 95 000 $. Seuraavilla askelilla (associate professor, full professor), vuosipalkat ovat vastaavasti 122 000 $ ja 160 000 $ (104 000 € ja 136 000 €). Huippuyliopistojen kohdalla tilanne on toinen: esimerkiksi New York Universityn apulaisprofessori pääsee aloittamaan 130 000:n vuosipalkalla, ja full professor voi päästä jopa 277 000:een dollariin. Se on kuitenkin palkka, jota 98% ei saavuta koskaan, millään alalla.

Tässä ei ole kuitenkaan koko totuus. Florida otti laskelmissaan huomioon vain asumiskulut, mutta suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verrattaessa esiin nousee myös hyvinvointivaltio, jota Yhdysvalloissa puolustaa varsin harva. Jos NYU:n apulaisprofessorin palkka onkin 63% suurempi kuin Aallossa, tämä etu romuttuu jo asumiskustannusten kautta (esimerkiksi Brooklynissa 10 000/m2). Tähän on kuitenkin vielä lisättävä "hyvinvointivaltiopaketti", jonka esimerkiksi Suomeen muuttava saa automaattisesti hyväkseen: universaali terveydenhoito, subjektiivinen ja subventoitu päivähoito, ilmainen peruskoulu, ilmainen toisen asteen koulutus, ilmainen korkeakoulutus. 

USA:ssa työnantajan kustantama terveydenhoito (25 000/v.) maksaa työntekijälle keskimäärin 6 300/v, minkä lisäksi omavastuut ovat keskimäärin 3 500/v. Kaksilapsisessa perheessä kustannukset nousevat helposti kymmeneen tuhanteen, kun Suomessa selviää alle tuhannella. Päivähoito New Yorkissa maksaa yli 2 000 dollaria lasta kohti kuukaudessa, kun siitä selviää Suomessa kolmellasadalla. Peruskoulutuksen vertaaminen on hankalampaa: sekä Suomessa että Yhdysvalloissa peruskoulutus on periaatteessa ilmaista, mutta laatuerojen vuoksi amerikkalaiset vanhemmat suuntaavat hyvän koulupiirin alueelle (ja maksavat siitä 10-20 % enemmän asumiskuluja).

Korkeakoulutus tekee laskelmaan niin ison loven, että jätetään se syrjään; vaikka moni vanhempi avaa lapselleen "college fund"in, nuoret joutuvat usein itse ottamaan lainaa yliopisto-opinnoista selvitäkseen — se on jo sitten osa heidän omaa elämänprojektiaan. Tästä huolimatta laskelma on murhaava: kun lasketaan mukaan bruttopalkka, verot, eläkemaksut, asuminen, terveydenhoito ja lastenhoito (2 lasta), suomalaiselle Aalto-yliopiston apulaisprofessorille jää vielä muuhun elämiseen 9 765 euroa, kun taas NYU:n huippuyliopistoon päässyt jää tappiolle 57 463 dollaria (49 000 euroa).

Miten tämä on mahdollista? Palkansaajia täytyy ensinnäkin olla kaksi, eikä äitiyslomalle jäädä. Toiseksi asumisesta täytyy tinkiä: jo Brooklynin 10 000:n neliöhinnat ovat tehneet tämän gentrifioituneen alueen monelle tavoittamattomaksi. On varauduttava jopa 90 minuutin pendelöintiin Manhattanille, jossa yliopisto sijaitsee. Kolmanneksi lasten hankkimista lykätään tai siitä luovutaan kokonaan. New Yorkin hedelmällisyysluku onkin pudonnut 1,55:een (kansallisen luvun ollessa 1,7).

Floridan luovan luokan houkuttelu kaupunkeihin sisältää siis paradoksin, jonka hän on itsekin myöhemmässä tuotannossaan myöntänyt. Koulutusmahdollisuudet, keskiluokkaiset työpaikat, hyvät palvelut ja urbaani atmosfääri houkuttelevat kyllä nuoria ja koulutettuja kaupunkiin, mutta heidät hinnoitellaan helposti myös ulos. Yliopistojen tiedetään olevan teknologisen kehityksen ja innovaatioiden moottoreita, mutta niiden muuttuminen talouseliitin tyyssijoiksi rapauttaa juuri sen, mitä niiltä odotetaan.

Suomalaista ja amerikkalaista yhteiskuntaa verratessa törmää usein kahteen kliseeseen, suomalaiseen onnellisuuteen ja amerikkalaiseen unelmaan. Emme itsekään oikein ymmärrä miksi olemme vuodesta toiseen tulleet valituiksi maailman onnellisimmaksi kansaksi. Selityksiä on haettu muun muassa saunasta, luonnosta ja luottamuksesta, mutta olennaista on varmaan ollut hyvinvointivaltion lupaus, joka on kantanut — ainakin tähän asti. Verovaroin kustannetut palvelut eivät ole olleet köyhäinapua vaan suurelta osin universaaleja.

Amerikkalainen unelma — ryysyistä rikkauksiin — ei sen sijaan lupaa mitään, mutta tavoitteena se on toki elähdyttävä. Se on pikemminkin erottautumiseen kuin yhteisyyteen perustuva narratiivi. 

Kaupunki kaupan

Kirjoitin 25.1. Helsingin Sanomiin mielipidekirjoituksen Elielinaukion ja Asema-aukion suunnitelmista, joiden perusteluiden totesin olevan köykäisiä. Tämä vaatinee itsessään perustelun, sillä kyse ei ollut vain kevyestä heitosta. Kyse ei ole myöskään vain yhdestä hankkeesta vaan siitä, mitä kaupunkisuunnittelulle tapahtuu silloin, kun yksityinen aloite määrittää sekä kysymykset että vastaukset.

Elielinaukion suunnitelmassa on kyse niin sanotusta kumppanuuskaavoituksesta, jossa yksityisen tahon — tässä tapauksessa Elielinaukion kehitys Oy:n — idea uudesta toimisto- ja liikerakennuksesta on kulkemassa läpi kaupungin valmistelu- ja päätöksentekokoneiston.  Lähtökohtana ei siis ole aidosti avoin tilanne, jossa eri vaihtoehtoja punnittaisiin, ja jossa lopulta päädyttäisiin johonkin perusteltuun lopputulokseen. 

Koska sijoittajien ja kaupungin kumppanuus on olemassa vain yksityisen aloitteen toteuttamiseksi, se on myös lopputulos, johon suunnittelijoiden on päädyttävä, ja joka päätöksentekijöiden on hyväksyttävä. Suunnitelmasta on tähän mennessä järjestetty kutsukilpailu, sitä on valmisteltu voittaneen ehdotuksen pohjalta, ja 25.4.2025 kaupunkiympäristölautakunta hyväksyi asemakaavaluonnoksen äänin 11-2. Seuraava vaihe eli asemakaavaehdotus on lautakunnan pöydällä, ja lopullisen päätöksen tekee kaupunginvaltuusto. Odotettavissa on, että suunnitelma läpäisee vielä nämäkin vaiheet. Myös kaupunkisuunnittelussa pätee uponneiden kustannusten logiikka: kun johonkin on jo panostettu paljon, ei kai sitä enää lähdetä perumaan. Tämän tietävät toki myös kiinteistökehittäjät: kannattaa panostaa heti paljon, kuten järjestää arkkitehtikilpailu.

Elielinaukion-Asema-aukion suunnitelmassa on vielä toinenkin kiinnostava ominaisuus. Itse asiassa kyseessä ei ole yksi vaan kaksi suunnitelmaa. Kaupunki varautuu kaavan toteuttamiseksi 19,2 miljoonan euron kustannuksiin, joka sisältää katujen ja aukioiden rakentamisen, kunnallistekniikan, P-Elielin nykyisen paikoitusrampin purkamis- ja rakennuskustannukset, Asema-aukion uuden sisäänkäyntirakennuksen ja nykyisen sisäänkäyntirakennuksen purkamisen. Kyse ei siis ole kumppanuudesta, jossa kaupunki saisi rakennusoikeuden vastineeksi sijoittajat toteuttamaan tarvitsemiaan muutoksia Asema-aukiolle. Luonnollisesti kaupunki myös laskee hyötyvänsä myymällä rakennusoikeutta sekä perimällä vuokraa ja kiinteistöveroa. Mutta onko kyseessä vain kauppa, jossa kaupunki kaavoitusmonopolinsa turvin myy rakennusoikeutta ja julkista tilaa yksityisille sijoittajille? 

Julkisena toimijana kaupungin on ajateltava myös suoria vaikutuksia: millaista kaupunkia ollaan luomassa sen asukkaille ja muille kaupungin käyttäjille? Kaupunki ei ole yritys: rahan tulisi olla sille pikemminkin väline toteuttaa niin palveluja kuin hyvää ympäristöä. Onko tässä nyt syntymässä sellaista?

Juuri tässä kohtaa näkyy vaikeus kahden hankkeen integroinnissa samaan asemakaavaan. Asema-aukion kehittäminen osana kävelykeskustaa on nimittäin vaikutuksiltaan aivan toinen asia kuin toimistorakennuksen pystyttäminen Elielinaukion paikalle. Se näkyy hyvin esimerkiksi arvioitaessa kaavan sosiaalisia vaikutuksia, missä on keskitytty lapsiin ja nuoriin. Vaikutuksia tunnistetaan kuitenkin vain parantuvan liikenneympäristön muodossa (s. 46).

Entä toimisto- ja liikerakennus, eikö sillä ole vaikutuksia? Lasten ja nuorten ostovoima ei ole kummoinen, eikä nuorisoporukoita taatusti haluta liiketiloihin notkumaan. Se juuri on yksityisen ja julkisen tilan ero: asiakkaat saa valita vapaasti, mutta julkinen tila on avoin kaikille ihonväristä, iästä tai lompakon paksuudesta riippumatta. Yksityisten vartiointiliikkeiden lisäksi nuoria on hätistelty kauppakeskuksista kuulemma jopa korkeilla äänillä, joita aikuiset eivät kuule. 

Julkista tilaa ovat katujen ja aukioiden lisäksi myös julkiset liikennevälineet ja terminaalit. Ne ovat tärkeitä juuri lapsille ja nuorille, jotka haluavat keskustaan tapaamaan kavereitaan. Terminaalit ja niiden läheisyys toisistaan on tärkeää myös ikääntyneille. Fyysinen liikkuminen on heille raskaampaa ja hitaampaa, eikä pyöräily heikentyneen tasapainon vuoksi ole enää järkevää. Terminaalit eivät siis ole kävelykaupungin vastakohta, jota olisi "siivottava" viehättävämmäksi. Ne ovat sen olennainen osa nimenomaan lähellä kävelyalueita. Autoileville työntekijöille ja heidän johtajilleen läheisyys ei ole yhtä tärkeää.

Tähän liittyykin hankkeen erikoisin piirre. Jotta toimistotalo mahtuisi Elielinaukiolla, terminaalista olisi päästävä eroon, ja se on tarkoitus siirtää osaksi Kampin terminaalia. Suunnittelussa tällaisiin kaupungin käytettävyyttä selvästi heikentäviin ratkaisuihin joskus päädytään, mutta se tapahtuu yleensä jonkin vielä isomman edun hintana. Mikä se etu on? No...toimistotalo!

Aivan näin asiaa ei ole asiakirjoissa luonnollisestikaan esitetty. Sen sijaan niin suunnittelun perusteluissa kuin terminaalin siirtoa tutkineessa selvityksessä sanotaan suoraan, että "suunnittelun lähtökohtana on, että Elielinaukion terminaalia käyttävä bussiliikenne siirtyy Kamppiin ja Asema-aukiolla sijaitseva taksi-asema siirtyy Postikadulle" (s. 9). Se, minkä tulisi olla suunnittelun ja selvityksen tulos, onkin nyt niiden lähtökohta. Näin yksityisvetoisissa hankkeissa yleensä käy.

Mutta entä jos unohdamme lapset, nuoret ja vanhukset ja riisumme retoriikan turhasta tauhkasta, kuten "elävöittämisestä" tai "täydentämisestä"? Miten itse toimisto- ja liikerakennusta on perusteltu? "Alueen täydennysrakentamisella on tarkoitus lisätä keskustan toimitilatarjontaa ja vahvistaa keskustan työpaikka-aluetta." (s. 9). 

Työpaikat ovat toki tärkeitä, mutta kuten tiedämme, toimistotila ei vielä synnytä työpaikkoja. Uuden toimistotilan rakentaminen ei myöskään tarkoita sitä, että vuokralaiset olisivat uusia yrityksiä. Yhtä hyvin ne voivat siirtyä muista tiloista arvokkaammalle paikalle. Toimistotiloissa on käynnissä voimakas polarisaatio, jonka taustalla on pandemia ja uudeksi normaaliksi muuttunut hybridityö. Haetaan uutta ja laadukasta tilaa hyviltä paikoilta, mutta toisaalta vanhemmissa kiinteistössä vajaakäyttö kasvaa. Kun vain osa ajasta vietetään toimistolla, yritysten ei kannata maksaa vuokraa entisen kokoisista tiloista. Toisaalta jos työntekijöitä on jopa houkuteltava takaisin toimistolle, laadukkaat tilat ja niitä ympäröivät kaupungin palvelut ovat pääomaa. Epäilemättä tähän markkinarakoon Elielinaukion kehitys Oy tähtää.

Onko toimitilatarjontaa siis keskustassa liian vähän? Kokonaisuudessaan ei, kuten tuosta vajaakäyttöasteen noususta ja ennätysmäisestä yli 16 %:n tasosta voi päätellä. Se ei tietenkään tee Elielinaukion hankkeesta sijoittajien kannalta kyseenalaista — vaikka moni sekoittaa nämä toimitilamarkkinoiden ääripäät. Ongelma on kuitenkin siinä, että sijoittaja voi kääntää katseensa pois paitsi lapsista, nuorista ja vanhuksista myös niistä alueista, jotka nyt kärsivät vanhojen kiinteistöjen vajaakäytöstä. Kaupungilla ei tätä ylellisyyttä kuitenkaan ole. On huolehdittava paitsi kaikista kaupunkilaisista myös jälkeen jäävistä alueista, joiden uhkana on syventyvä segregaatio. Paradoksaalista onkin, että kaavaehdotus lupaa "elävöittää" paikan, joka on niin kaukana kuolleesta kuin Helsingissä vain voi olla.